Silvia Moreno-Garcia: Mexican Gothic

Silvia Moreno-Garcian Mexican Gothic (2020) on teos, jonka lukemista olen odottanut innolla. Päädyn valvomaan aamuviiteen saadakseni sen päätökseen. 

Mutta mitä siitä sanoisin? Teos on täynnä goottilaisten romaanien name droppingia ja intertekstuaalisia viittauksia genren sisällä. The Haunting of Hill House ja erityisesti The Yellow Wallpaper tulevat voimakkaimmin mieleen.

That night she dreamed that a golden flower sprouted from the walls in her room, only it wasn’t… she didn’t think it a flower. It had tendrils, yet it wasn’t a vine, and next to the not-flower rose a hundred other tiny golden forms.

Mushrooms, she thought, finally recognizing the bulbous shapes, and as she walked towards the wall, intrigued an attracted by the glow, she brushed her hands against these forms. The golden bulbs seemed to turn into smoke, bursting, rising, falling like dust upon the floor.

Mexican Gothicin sankaritar ei ole goottilaisen romaanin perinteinen pyörtyilevä avuton neito hädässä, ja tästä iloitsen suuresti. Ihanaa! Noemí on moderni sankaritar 50-luvun Meksikossa, nuori sosioliitti, joka lähtee isänsä pyynnöstä vanhaan, syrjäiseen englantilaistyyliseen kartanoon. Hänen tehtävänään on selvittää mikä on saanut hänen vastanaineen serkkunsa Catalinan kirjoittamaan niin kummallisen kirjeen ja syyttämään aviomiestään myrkyttämisensä yrittämisestä. Pidän siitä, miten Noemí tekee virheitä ja on kova olettamaan asioita ja napsahtamaan sitten muille saaden aikaan aikamoisen sotkun. Kun Noemín käytöksen seuraukset paljastetaan, tämä itkee. 

Noemí remembered what Virgil had said about men doing as she wanted. It bothered her to be thought of poorly. She wanted to be liked. Perhaps this explained the parties, the crystalline laughter, the well-coiffed hair, the rehearsed smile. She thought that men such as her father could be stern and men could be cold like Virgil, but women needed to be liked or they’d be in trouble. A woman who is not liked is a bitch, and a bitch can hardly do anything: all avenues are closed to her.

Noemí onkin päähenkilönä yllättävän mielenkiintoinen. Pinnan alta paljastuu miellyttämishaluinen nuori nainen, joka yrittää vain pärjätä. Mutta Noemílla on muitakin haluja. Haluja, jotka nousevat High Placen seinien sisällä eloon. Teos todella leikittelee ihmismielen pimeällä puolella, mikä istuu goottilaiseen teemaan kuin valettu.

Kirjan alkumetreillä ehdoton suosikkihahmoni on Virgil, ja olen suorastaan tuskissani siitä, ettei Noemí oikein lämpene tälle. Miksi, Noemí? Miksi? Virgilistä on vaikea sanoa paljoa spoilaamatta teosta, joten jätän hänen käsittelynsä tähän. Sanon vain vielä, että eniten petyin juuri Virgiliin liittyviin ratkaisuihin.

High Placen kartanon painostavaa, kummallista tunnelmaa luodaan sivuamalla eugeniikkaa ja kasvitiedettä. Yksi teoksen suosikkivertauksistani on seuraava orkideasitaatti:

”You don’t belong here, Noemí. But I do. What would I do outside?” he asked.

“Anything you want.”

“But that is a deceiving idea. You are right to think that I was grown like an orchid. Carefully manufactured, carefully reared. I am, yes, like an orchid. Accustomed to a certain climate, a certain amount of light and heat. I’ve been fashioned for a single end. A fish can’t breathe out of water. I belong with the family.”

Englantilaiskartanon lisäksi Mexican Gothicin miljööseen kuuluu tietysti hautausmaa, sumua, vuoristotie ja pikkuinen kylä. Ah, niin perinteistä, niin perinteistä. Ja niin toimivaa. 

Olisin halunnut ostaa romaanin ja lisätä sen kokoelmaani, sillä onhan se ihan mahtavaa, että uusi hyvä goottilainen romaani on julkaistu. Mutta en tule tätä tekemään.

Mexican Gothic on vetävä, jännittävä, hyvin tunnelmallisesti kirjoitettu ja aikamoinen gotiikan ilotulitus suoraan sanoen. Mutta se on myös ällöttävä, kuvottava ja hyvin häiritsevä. Ja mitä pidemmälle sitä lukee, sitä selvemmin sen huomaa. En myöskään ihan oikeasti pidä sienistä alun alkaenkaan. 

Ja kuitenkin – jos tälle saisi antaa aploodeja, niin minähän antaisin. Moreno-Garcia onnistuu hyvin tuodessaan goottilaisen romaanin lähemmäs nykyaikaa.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (コンビニ人間  2016 , suom. 2020) on lukemaan (tai ennemminkin kuuntelemaan) ryhtyessäni tuttu Instagramista, mutta vain kantensa perusteella. Itse teoksesta en tiedä etukäteen mitään, ja hyvä niin. Usein käsitykseni hyvästä kirjasta on, että siinä on sellaiset nelisensataa sivua, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Lähikaupan nainen onnistuu kuitenkin kertomaan 126 sivussa kaiken tarpeellisen. 

Teos imaisee mukaansa heti alussa. Lähikaupan nainen kertoo ympäristöstään poikkeavasta nuoresta nainesta, joka on japanilaisessa lähikaupassa, konbinissa, töissä. Keikolla ei ole aviomiestä, ei lapsia, eikä kokoaikatyöä. Hän on edelleen 36-vuotiaana osa-aikatyössä. Hän ei ole koskaan seurustellut, eikä häntä kiinnosta seksi. Kaikki tämä on sen vastaista, mitä japanilainen yhteiskunta häneltä odottaa ja vaatii.

Taustalla on kuitenkin muutakin. Keikolla on vaikeuksia ymmärtää normeja ja toimia niiden mukaisesti. Koulussa hän on kalauttanut lapiolla tappelupukaria päähän, koska joku on pyytänyt lopettamaan tappelun. Tappelu on loppunut siihen, eikä Keiko ole voinut ymmärtää, mitä hän on tehnyt väärin. Vuosikymmeniä myöhemmin Keikon sisaren vauvan itku herättää Keikossa samankaltaisia ajatuksia. Miksei sisko vain lopeta itkua lyhyeen? 

Sulautuakseen yhteiskuntaan Keiko mm. kopioi työkaverinsa vaatetyylin, omii puhetavan parilta muulta ja pyrkii saamaan elämänsä vaikuttamaan muutenkin ulkoisesti normaalilta. Teos sisältääkin valtavaa yhteiskuntakritiikkiä yhteiskunnasta, jossa kaikkien on sovittava samaan muottiin.

Lähikaupan nainen tuo loistavasti esiin, miten jos olet outo, niin ihmiset ajattelevat heillä olevan oikeus tivata sinulta syitä siihen ja yrittää "ratkaista", miksi et sovi heidän muottiinsa. Sinulla ei saa olla salaisuuksia. Outouteesi on oltava syy, ja he haluavat saada sen selville.

Kun olin lapsena kolauttanut koulussa poikaa lapiolla päähän, aikuiset olettivat saman tien, että minussa oli jotain vialla, ja syyttivät perhettäni siitä. He vaikuttivat haluavan saada viipymättä tunnustuksen, että minua oli kohdeltu kaltoin kotona, koska silloin he olisivat ymmärtäneet syyn käytökseeni ja olisivat voineet tyynnyttää mielensä. Miten ärsyttävää. Miksi kaikki tavoittelivat niin kovasti mielenrauhaa?

Teemaa korostaa samassa konbinissa hetken aikaa työskentelvä Shiraha, joka on yhteiskunnan hylkiö ja joka paasaa tuon tuostakin siitä, miten maailma ei ole muuttunut sitten kivikauden: 

”Kylän kannalta hyödytön eliminoitiin. Mies, joka ei metsästä, nainen  joka ei synnytä. Nyky-yhteiskunnassa puhutaan individualismista, mutta jos ihminen ei sopeudu kyläyhteisöön, hänen elämäänsä sekaannutaan, häntä painostetaan ja lopulta hänet karkotetaan kylästä.”

Shiraha näkee saman käytännön kaikkialla ympärillään. Hän on sisäistänyt tuon ajatusmaailman niin hyvin, että kritisoi seuraavaan hengenvetoon Keikoa samanlaisella logiikalla. Lukijana koen Shirahan kaikista ikävimmäksi hahmoksi kaksoismoraaleineen. Siinä missä Keiko pyrkii selviämään itse, Shiraha on valmis myös häikäilettömästi hyväksikäyttämään muita.

Konbinista muodostuu Keikon identiteetin ydin. Hän on valtavan tyytyväinen löydettyään työnsä ja tuntee olonsa parhaaksi työvuorossaan. Konbinissa Keikolla on tietty rooli ja tarkoitus, säännöt ja käsikirjoitus, joita noudattaa. Myyjän vaatteet päällään Keiko on tasa-arvoisesti vain myyjä. Muut asiat menettävät merkityksensä. 

Unettomina öinä ajattelin työpaikkaani: silläkin hetkellä elämää kuhisevaa, läpinäkyvää lasilaatikkoa. Akvaarion kaltainen myymälä toimi kuin mekaaninen lelu. Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Yllä olevan sitaatin viimeinen lause on surullinen ja kiteyttää hyvin Keikon kamppailun sen kanssa, ettei hän ole oikean tai toivotunlainen yhteiskunnan jäsen. Keiko vie tämän vielä astetta pidemmälle puhuessaan "oikeasta ihmisestä". 

Teosta on oikein mukava lukea, sillä viimeisin matkani on ollut nimenomaan teoksen miljööseen, Tokioon, ja tapahtumapaikat on siksi helppo kuvitella. Lähikaupan nainen herättää ajatuksia erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Tunnistan ympärilläni ihmisten tarpeen selittää toisten poikkeava käytös itselleen ja tyynnyttää oma mielensä, vaikka suomalainen yhteiskunta normeineen onkin sallivampi kuin japanilainen. 

Pidän siitä, ettei teoksessa missään vaiheessa anneta Keikolle mitään diagnoosia, enkä lähde sellaisia tässäkään miettimään. Keiko vain on erilainen. Ja juuri tässä onkin mielestäni teoksen sanoma; sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, ettei erilaisuudelle välttämättä tarvita syytä. 

Aina ei tarvitse kysyä miksi. Riittää, että hyväksyy. 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

Tykkään valtavasti menneisyyteen sijoittuvista romaaneista. Åsa Hellbergin Hotelli Flanagans (Välkommen till Flanagans 2019, suom. 2020) on kevyt ja mukaansatempaava romaani, jonka seurassa viihtyy hyvin. Mukaan mahtuu niin naisjohtajuutta kuin romanssi, ihana isoäiti ja ruotsalainen pikkukyläkin. Kuuntelin tämän äänikirjana.

Teoksen päähenkilö, Linda Lansing, on varttunut idyllisessä Fjällbackassa rakastavan isoäitinsä helmoissa hänen isänsä johtaessa hotellia Lontoossa. Isän kuolema vie Lindan Lontooseen, jossa hän ei ole käynyt ikuisuuteen. Ainoana perijänä hänestä tulee hotelli Flanagansin omistaja. Linda ei ole omistajuudesta innoissaan, eihän hän ole koskaan oikein halunnut kuulla isänsä puheita siitä, miten hotelli jonain päivänä siirtyisi hänelle. Linda saa kuitenkin pian huomata, että hotellilla on hänelle enemmän merkitystä kuin hän oli ajatellutkaan.

Hotellia hoitaneilla koppavilla serkuilla Laurencella ja Sebastianilla ei ole Lindan parhaat intressit mielessä. He mielivät saada hotellin itselleen – eihän nyt nainen voi sitä hoitaa! Linda on kuitenkin toista mieltä, eletäänhän kuitenkin vuotta 1949, eikä hän halua isänsä elämäntyön päätyvän serkkujensa käsiin. Hänen on keksittävä keino pelastaa hotelli Flanagans vararikolta, johon hänen serkkunsa yrittävät sitä ajaa. Avuksi tulee niin uusi ystävä Mary kuin Lindan isoäitikin. 

Lindan onnistuu saattaa hotelli uuteen loistoonsa ja tehdä siitä luksushotellin, jonka juhliin osallistuvat kaikki merkittävimmät henkilöt. Mutta serkkujen juonittelut eivät ole takanapäin. Romaanin toinen aikataso sijoittuu 60-luvulle, jossa Linda kohtaa uusia haasteita. 

Mukana on kivasti useita naishahmoja hotellin henkilökunnasta, eikä teos näin ollen jää pelkäksi raapaisuksi Lontoon yläluokkaan. Lindan tapa johtaa hotellia on pehmeä, ja hän on hyvin perillä alaistensa asioista. Lindan johtamassa hotellissa teoksen naiset saavat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Suosikkihahmoni oli silti Mary, joka oli kerrassaan ihastuttava ideoineen. 

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti

Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti (American Royals II: Majesty 2020 suom. 2021) on kirja, jota odotin valtavasti. Tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta valtavasti ja suorastaan janosin lukea teoksen hahmoista lisää. Ahmaisin teoksen heti sen saatuani, mutta työkiireet uudessa työssä ovat saaneet blogijutun kirjoittamisen viivästymään.

Teos jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä on päättynyt. Jos et siis ole vielä lukenut Amerikan kuninkaallisia, tiedossa on spoilauksia. Beatricesta on tullut kuningatar ,ja hän kamppailee edelleen sydämensä valinnan, henkivartijansa Connorin, sekä kihlattunsa Teddyn välillä. Nuorempi prinsessa Samantha etsii entistäkin kovemmin omaa paikkaansa. Beatricen uuden aseman myötä on muutoksia tiedossa myös Samin asemaan.

“Satakahdeksankymmentä tapahtumaa joka vuosi.” Robert nyökkäsi nähdessään hänen kauhistuneen ilmeensä. ”Niinpä meidän täytyy ryhtyä töihin, jotta saamme tehtyä teistä prinsessan.”
         Samin kasvoja kuumotti. ”Minähän olen prinsessa.”
         Robert puhui hyvin hitaasti. Hän otti näköjään kaiken irti tilaisuudesta osoittaa, miten paljon hän Samia halveksi. ”Olen hyvin pahoillani, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tarkoitin tietenkin sitä, että teidän täytyy myös alkaa käyttäytyä niin kuin prinsessa.”

Katharine McGee on tehnyt Majesteetissa rohkean ratkaisun ja sekoittanut pakkaa oikein kunnolla.  Suurimmaksi osaksi se toimii, mutta osa hahmoista jää tässä jatko-osassa täysin taka-alalle. Päätös hajottaa kaikki ensimmäisen osan parit saa minut lukijana tuntemaan oloni hieman pettyneeksi ja ihmettelemään, miksi näihin pareihin on uhrattu kokonainen kirja vain sitä seuraavaa parinvaihtoleikkiä varten. 

Nina ei edelleenkään ole mitenkään kiinnostava, ja suureksi harmikseni Ethanin hahmo on latistettu.  Daphne on edelleen Daphne, ja Beatricesta ja Teddystä pidän kovasti. Lempijuttujani kirjassa onkin reissu Teddyn kotiin. Molemmat heistä ovat Majesteetissa edukseen, samoin Samantha. Prinssi Jefferson tippuu puolestaan tarinasta lähes kokonaan. 

Kaikesta huolimatta nautin tämänkin osan lukemisesta kovasti. Tykkään kovasti Katherine McGeen tavasta kirjoittaa. Olisin toivonut tälle sarjalle vielä jatkoa, vaikka ihan vain sen kolmannen osan. 

Joanne M. Harris: Orfeia

Almost every fairy tale begins with the death of the parents. That is how it is meant to be. That is how it has always been. But Death is not the end of the tale; merely another verse of a song. And love is a bird that never dies, but soars through the sky, and sings the song it cannot keep from singing.

Fayn tytär on uneksinut miehestä, jota kutsuu Shadowless Maniksi. Kun Daisy putoaa maanrakoon ja häviää Fayn maailmasta, on Fay surun murtuma, kunnes hän näkee öisellä juoksulenkillään kumallisen näyn tyttärestään nukkumassa kissankellojen seassa. Ei kuolleena, vaan elossa. Fay aloittaa tyttärensä etsinnän, joka vie hänet toiseen maailmaan, World Beneathiin, kasvien valtaamaan toiseen Lontooseen, keijujen valtakuntaan ja Kuoleman maahan, jota hallitsee Hallowe'en King.

Joanne M. Harrisin Orfeia (2017) on täynnä tuoksuja ja värejä, valoja ja varjoja sekä erilaisia ötököitä. Niitä vilisee myös kirjan kuvituksessa, joka on täynnä etenkin perhosia. Mustavalkoinen kuvitus tuo kirjaan oman säväyksensä, joka vahvistaa mielleyhtymää Liisaan Ihmemaassa. Laululla on kirjan maailmassa mitä merkittävin rooli, sillä laulut ja tarinat ovat World Beneathin valuuttaa. Niillä on arvoa, mutta myös voimaa. Yrittäessään löytää tiensä Halowe'en Kingin kaappaaman tyttärensä luo Fayn on pidettävä kiinni muistoistaan. Jokainen asia, jonka hän ottaa vastaan tuossa toisessa maailmassa, saa hänet kuitenkin unohtamaan osan hänen elämästään, osan Daisysta. Oli se sitten käden puristus, neuvo tai laulu. "Fay hesitated. Where lay the harm? Surely a song could not be dangerous. And besides, she was eager to learn how the King had managed to board the Night Train."

Tarina ja todellisuus, todellisuus ja uni ja uni ja tarina kaikki sekoittuvat toisiinsa Orfeiassa. London Beneathissa ja World Beneathissa kaikki tuntevan Fayn, mutta eivät Fayna, vaan Queen Orfeiana, kadonneena kuningattarena. Mutta kuinka paljon tarinoista on totta? Kuka on Queen Orfeia? Ja kuka on King Orfeo?

Sanojen ja tarinoiden voima on aihe, joka on aina yhtä kutkuttava. Samoin ajatus siitä, miten jokainen vuorovaikutus toisen kanssa on antamista tai ottamista, miten kaikki nuo pienet päätökset muokkaavat ihmistä. Harma menettää muistojaan samoin kuin Fay, mutta kuten Orfeiassa sanotaan, tarinoissa on aina mukana myös pala totuutta. 

Orfeian sanaleikit ovat runsaita, arvoitukset toistuvia. Ennakoinnissakaan ei ole säästelty. Tarina on fantastisempi kuin mistä yleensä nautin, mutta se pitää lumouksessaan. Löyhästi Orfeuksen myyttiin perustuva tarina toimii. Lukiessani en malta odottaa, että Fay tapaisi vihdoin Hallowe'en Kingin. 

Teos on erilaisuudessaan raikas tuulahdus lukemistooni. On ihanaa taas lukea englanniksi luettuani nyt useammin kirjan putkeen suomeksi. Usein miettiessäni kauniita kieliä englanti pääsee kaikessa arkipäiväisyydessään unohtumaan. Mutta oi!  

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Ihanaa lukea taas Murakamia. Tykkään erityisesti niistä teoksista, jotka eivät ole aivan niin täynnä maagista realismia kuin osa Murakamin kirjoista. Pimeän jälkeen (Afuta daku 2004, suom. 2020) on tiivistunnelmallinen yhdenpäivänromaani – tai ennemminkin tässä tapauksessa yhdenyönromaani. Romaani on kertomus Tokion yöstä ja sen omituisista kulkijoista, Takahashista ja Marista, jotka päätyvät juttelemaan elämästään ja muistoistaan, erityisesti koskien Marin siskoa Eriä. He ovat tavanneet kerran aikaisemmin, Marin siskon järjestämillä tuplatreffeillä. Mari on myöhään illalla lukemassa kirjaa baarissa, kun Takahashi tulee hänen pöytäänsä istumaan. Pasuunaa soittavalla Takahashilla on bändinsä harjoitukset lähistöllä, mutta sitä ennen hänen on syötävä.

Eri on eräänä päivänä ilmoittanut menevänsä nukkumaan. Perhe on toivottanut hänelle hyviä unia, sillä Erin unirytmi on ollut erikoinen jo aiemmin, eikä asia ole heitä sen kummemmin kummastunut. Erin nukkumaanmenosta on  kuitenkin kuukausia aikaa, eikä Eri ole vieläkään herännyt. Koomassa Eri ei ole. Hän vain nukkuu. Nukkuessaan Eri lipuu jonkinlaisen toisen ulottuvuuden ja tämän maailman välillä. 

Yön tapahtumia kuvaava taho on romaanin me-pronomiinia käyttävä kertoja tai kertojien joukko, näkymätön tarkkailija, jonkinlainen näkökulma, jolla ei ole valtuuksia puuttua tapahtumiin. Romaanin tunnelma on unenomainen, lähes surrealistinen. Selittämätön outous on Murakamille tyypillisesti vahvasti läsnä. Puitteet ovat yksinkertaiset ja tapahtumia vähän, mutta henkilöiden väliset dialogit paljastavat sitäkin enemmän. 

Mieleenpainuvin kohtaus kirjassa on kohtaus, jossa kaupan hyllyllä soi unohdettu puhelin. Takahashi vastaa puhelimeen, jossa tuntematon ääni sanoo hänelle, ettei hän pääse pakoon. Onko puhelu tarkoituksella jätetty kauppaan niin, että juuri Takahashi sattuisi siihen vastaamaan? Mistä puhelun uhkauksessa on kyse?

Toinen kohtaus, josta pidin erityisesti, on Marin muisto kerrasta, kun hän on jäänyt sisarensa kanssa hissiin jumiin. Hän on kokenut sisareensa uskomattoman yhteyden hississä ja tuntenut olleensa läheisempi tämän kanssa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Teoksessa esiintyvä läheisyyden pohdinta on ajatuksia herättävää. Miten omasta mielestään voi olla jonkun kanssa ihan hyvissä väleissä, mutta toisen mielestä ei tarpeeksi läheisissä. Marin käymien keskustelujen myötä hänen sisarestaan paljastuu monenlaisia asioita, joita hän ei ole tullut ajatelleeksi. 

Takahashi on keskustelukumppanina filosofinen ja haastava, mutta kuitenkin mutkaton. Mieleeni ihan tulee, että haluaisin itsekin jutella tällaisen syvällisemmän tyypin kanssa. 

Pimeän jälkeen toimii erinomaisesti äänikirjana. Lyhyen pituutensa ja vetävän tarinansa vuoksi se on nopeasti kuunneltu. Romaanista jää olo, etten ole ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta että se ei ole välttämätöntäkään. 

Joyce Carol Oates: Bellefleur

Joyce Carol Oatesin Bellefleur (Bellefleur 1980, suom. 1981) on 80-luvun maagista realismia, gotiikkaa, ihmeellisiä tarinoita, uhkarohkeutta ja uskomatonta (epä)onnea.

Rikkaasta ja maineikkaasta Bellefleurin suvusta ja sen kirouksesta kertova sukuromaani Bellefleur tarjoilee pieniä herkullisia makupaloja kauhun estetiikasta nauttiville. Bellefleurin linna on päässyt rappeutumaan suvun varojen vähentyessä, mutta asukkaita riittää, niin eläviä kuin kuolleitakin. Romaani on hitaamman puoleinen lukea (siis okei, tähän meni joku 2 kk, mutta luin välissä muuta) ja kerronta poukkoilee suvun vesasta toiseen, mutta keskiöön nousee erityisesti pitkä, mutta ihmeellisen kaunis Leah. Eräänä myrskyisänä yönä Leah nousee aviovuoteestaan kuullessaan outoa mellastusta ulkoa ja päästää kolkuttajan sisälle linnan aulaan kokoontuneiden muiden Bellefleurien vastustuksesta huolimatta. Sisään ryntää vauhko, piskuinen ja rottamainen otus, josta kukaan ei oikein saa selville, mikä se oikeastaan on. Leah sulkee olennon syliinsä sen rimpuilusta huolimatta, ja otus repii Leahin ihon verille. Mutta Leah ei välitä. Olento saa jäädä, ja aamulla sen tilalla on ennennäkemätön ja mitä kaunein suurikokoinen kissa. Kissan tulon väitetään aloittaneen tapahtumaketjun, jonka huipentumaa en itse ainakaan arvaa ennalta.

Mikä Bellefleurin kirous oikeastaan on? Tähän kysymykseen tarjotaan jos jonkinlaista vastausta. Mielipiteitä ja näkökantoja on lukuisia, mutta yhtäkaikki kaikki ovat varmoja, että kirous on olemassa. Kirouksen piikkiin laitetaan onnettomuuksia ja kummallisia kohtaloita. Kukaan Bellefleurin miehistä ei kuole ihan normaalisti, ja jos kuolevatkin, niin heidän toiveissaan saattaa olla, että heidät pitää kuoleman jälkeen nylkeä ja että heidän nahastaan on tehtävä linnaan näytille pantava rumpu. 

Bellefleurin naiset, vaikkakin heitä itseäänkin vaivasi tämän mystisen energian vuoksi ja luode, pyrkivät vähättelemään ilmiötä sanomalla, että se oli mieliala, tuulenpuuska, oikku. ”Vai niin, olet taas sillä tuulella, vai mitä”, Leah saattoi sanoa kevyesti Gideonille tämän maatessa täysissä pukeissaan heidän vuoteellan, mutaiset ratsastussaappaat jalassaan, riiputtaen päätään sängyn laidan yli, kasvot mustanpuhuvina verestä ja vaikka hän saattoi maata halvaantuneena, tuskin henfittäen, tuntikausia – hän oli silti vain ’tuolla tuulella’ Leahin mielestä.

Teos on kerrassaan mainio. Kerronta on todella tiivistä ja dialogia on vähemmän kuin monessa muussa romaanissa. Osa luvuista on lyhyitä, toiset vähän pidempiä. Joistakin suvun jäsenistä kerrotaan enemmän kuin toisista. Gideon ja Leoh ovat varsinainen power couple, jonka tahdon alle taipuu yksi sun toinenkin. Itsevarma, kaunis ja niin ylväs Leah on kuin Bellefleurien kartanon valtiatar. Hän on täydellinen pari Gideonille, joka ratsastaa pelottomana albiinokilpahevosellaan Jupiterilla ja josta kuiskitaan kiihkeästi.

He tuijottivat Gideonia ja tunsivat sekä kateutta että pahaa mieltä tästä kateudesta ja kuitenkin samalla outoa hurjaa mielenliikutusta, sillä Gideon oli – hän ja Jupiter ja se ylpeys mitä he selvästi tunsivat toisistaan – jotenkin todellisempi, kiistattomammin todellisempi kuin toiset miehet ja heidän ratsunsa. Vaikka hän olisi hävinnytkin – eikä hän tietenkään hävinnyt – he olisivat katselleet häntä samalla kiinteällä, lumoutuneella tuijotuksella, ja jokin heissä huusi hänen puoleensa, kaipasi jälleentuntemuksen silmäystä häneltä, tuolta kopealta Bellefleurilta---

Merkittävässä osassa on myös Gideonin ja Leahin nuorimmainen lapsi, Germaine, jolla Leah vakaasti uskoo olevan yliluonnollisia kykyjä. Viimeistään Germainen syntymä saa kaiken muuttumaan, jos Bellefleurien elämä nyt koskaan kovin seesteistä on ollutkaan. Eräänä epätavallisen lämpimänä toukokuun päivänä Leah kokee valaistumisen ja alkaa toteuttaa ihmelapsensa tahtoa ja suunnitelmaa saada takaisin Bellefleurien menetetyt maat ja palauttaa syyttömän, murhasta elinkautiseen vangitun vanhan Jean-Pierre Bellefleur II:n kunnia. 

Muita mielenkiintoisia hahmoja on mm. Violet, jonka aviomies Raphael rakennuttaa hänelle mitä upeimman klavikordin. Soitinta yötäpäivää lopulta rakentanut unkarilaismies katoaa mystisesti, ja Violet lukkiutuu huoneeseen rakkaan soittimensa kanssa tuntikausiksi. Raphaelille jää omituinen tunne, että hänen vaimonsa pettää häntä lukitun oven takana. Huoneessa ei kuitenkaan koskaan ole ketään muuta, ei, vaikka Raphael voisi vannoa kuulleensa sieltä ääniä.

Varoituksen sanana mainittakoon, että jo pelkällä massiivisella sivumäärällään (710 s) osan lukijoista karkottava Bellefleur sisältää runsaasti raakuutta ja väkivaltaa. Niin Bellefleureja kuin muitakin lahdataan tuon tuostakin. Mukaan mahtuu myös rotukysymyksiä ja riistoa. Ja eräs lakko, jonka jo päätyttyä (Bellefleurien eduksi, ainakin palkan suhteen) lakkolaiset tapetaan niille sijoilleen. En muista koska olisin viimeeksi lukenut yhtä väkivaltaisen teoksen. Eikä teoksesta kuitenkaan jää väkivalta päällimmäisenä mieleen, vaan teoksen erikoisuus ja sen outo lumo. Kovin kummallista väkeä nämä Bellefleurit. Ja miten kauniita yksittäisiä hetkien kuvauksia teos sisältääkään, millaisia tunnelmia. Bellefleur on teos, joka saa huokailemaan. 

Olenko koskaan maininnut, että rakastan gotiikkaa?

Julia Quinn: Bridgerton: Salainen sopimus

Hehkutin koko tammikuun Bridgerton-kirjasarjan ensimmäistä osaa, Salaista sopimusta (The Duke and I 2000, suom. 2020). Lukeminen onkin kestänyt, sillä tästä kirjasta olen halunnut nautiskella. Äänikirjasta on vielä parikymmentä prosenttia jäljellä, kun päätän hakea Suomalaisesta oman fyysisen kappaleeni. Teoksen alkuperäinen nimi on siitä hassu, ettei teoksessa ole minäkertojaa, johon minusta tällainen minämuotoinen nimi paremmin istuisi. Sen sijaan teoksessa on kaikkitietävä kertoja, ja fokalisaatio vaihtelee kahden päähenkilön välillä.

Olitteko lady Danburyn tanssiaisissa eilisiltana? Jos ette, niin teitte tuhmasti. Jäitte paitsi seurapiirikauden merkittävimmästä siirrosta. Kaikille juhlijoille ja etenkin kynäilijällenne oli selvää, että neiti Daphne Bridgerton on herättänyt vasta Englantiin palanneen Hastingsin herttuan kiinnostuksen.

Regency-aikakauden (1811–1820) Lontoon seurapiireissä kuhisee. Lady Whistledown kirjoittelee tapahtumista kärkevään Gossip Girl -tyyliseen sävyyn, eikä kukaan ole turvassa hänen kommenteiltaan. Daphne Bridgertonilla ei ole sopivia kosijoita, kun taas Hastingsin herttualla Simon Bassetilla on riittämiin tyttöjä tyrkyllä. Simon on päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin tai jatka sukua. Hän ei tulisi pelastamaan isänsä arvonimeä. Isä on hylännyt änkyttävän poikansa tämän ollessa lapsi. Vaikka Simon ei enää änkytä, mikä onkin vaatinut vuosin työn, viha ja katkeruus isää kohtaan kytee yhä. Yhteisellä sopimuksella Simon ja Daphne lyöttäytyvät yhteen tarkoituksenaan saada hengitystaukoa ja Daphnelle lisää kosijoita. Sillä kukapa ei kiinnostuisi neitosesta, jota herttua liehittelee.

Ja herttuahan todella mielellään liehittelisi Daphnea, ellei tämä sattuisi olemaan hänen kouluaikaisen parhaan ystävänsä sisar. Ystävän sisariin ei ole lupa koskea. Bridgertonien lämminhenkinen ja tiivis perhe ihastuttaa Simonia, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään vastaavaa. Daphnen veljet ovat puuttumassa sisarensa asioihin tuon tuostakin ja ovat valmiita jopa kaksintaisteluun sisarensa kunnian puolesta. Daphnen vanhin veli Athony ei nimittäin ole lainkaan innoissaan naistenmiehenä tuntemansa ystävänsä osoittamasta kiinnostuksesta sisartaan kohtaan.

Rakastan historialliseen aikaan sijoittuvia romaaneja (ja leffoja ja tv-sarjoja), joten olen teoksesta todella innoissani. Olen jo valmis sanomaan, että tässäpä aika täydellinen romanttinen romaani minun makuuni, kun jäljellä on vielä epilogi. Ja kirjan loppuhan lässähtää siihen. En voi olla miettimättä miksi jotkut kirjailijat haluavat väenväkisin vääntää rautalangasta lukijalle, että mitä tapahtuu vuosien päästä ja miten se arki sujuu. Ei kuulkaa kiinnosta. Pidän mieluummin pilvilinnani ja romanttiset loppuni. Osaan itsekin kuvitella, mitä viimeisen luvun viimeisten sanojen jälkeen ehkä voisi tapahtua. 

Pelkkää hattaraa Salainen sopimus ei ole, vaan mukana on lapsettomuuden pohdintaa ja jäytävän vihan käsittelyä. Sekä eräs raiskauskohtaus, joka on herättänyt paljon närkästystä. Mielenkiintoista tässä on, että raiskauksen kohteena on mies ja raiskaajana nainen. Tapahtumaa ei oikeastaan koskaan käsitellä paljoa tapahtumahetkeä enempää. Teoksen loppuosa keskittyy sen sijaan Simonin valheeseen. 

Mutta tuleeko kaikki oikeastikaan aina käsiteltyä? Onko kaiken mentävä kirjallisuudessa "oikein" ja "vastuullisesti", kun ei näin tapahdu välttämättä oikeastikaan? Vaadimmeko helposti kirjallisuudelta jotain, mikä korjaisi tosielämän vääryydet, mutta joka ei ole todellista? Pitäisikö kirjallisuuden esittää vain korjausesityksiä reaalimaailmasta? Salaisessa sopimuksessa raiskaus ohitetaan ilman, että sitä tuomittaisiin rankasti tai sen (etenkään vahingollisia) seurauksia pohdittaisiin pidemmälle. Mutta kuinka vastuullista kirjallisuuden on oltava? Onko siltä vaadittava, että kaikki käsitellään? 

Tällaista pohtiessa on hyvä muistaa, ettei ole olemassa yhtä tietynlaista raiskaustarinaa, vaan niitä on yhtä monta kuin raiskauksiakin. Pieleen mennään myös siinä, jos vain tiettyyn muottiin sopiva raiskauskokemus nähdään validina. Ihmiset reagoivat eri tavoin, eikä yleistys ole hyvästä oikein missään asiassa. 

En aio katsoa paljon hehkutettua tv-sarjaa. Haluan pitää omat mielikuvani näistä hahmoista. Kirjasarjaakin on ilmeisesti olemassa kahdeksan osaa, joissa pääosissa on Daphnen sisarukset. Vaikka nautin tästä kirjasta kovasti, en tiedä kiinnostaako minua lukea sarjaa pidemmälle, sillä tykästyin nimenomaan teoksen päähenkilöihin. Jos kahdeksanlapsisen perheen jokainen lapsi löytää omalla vuorollaan suuren rakkautensa, voi moinen tuntua jo liiallisuudelta. Voi olla että annan Bridgerton-sarjan muille osille kuitenkin vielä mahdollisuuden, onhan tämä kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu. Aivan erityisesti nautin dialogin sulavuudesta ja hahmojen tunteiden kuvailusta.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Millaista olisi, jos voisit tsekata millainen elämäsi olisi, jos olisit saanut sen unelmatyösi tai jos paras ystäväsi ei olisikaan muuttanut ulkomaille tai jos olisitkin saanut marsun silloin, kun sitä kinusit vanhemmiltasi? Moni varmasti pohtii elämäänsä ja kaikkea sitä, mikä olisi voinut mennä toisin. Mitä olisi voinut tapahtua?

Keskiyön kirjasto (The Midnight Library 2020, suom. 2020) kertoo juuri tästä. Siinä 35-vuotias Nora on kuolemaisillaan oman käden kautta, kun hän päätyy keskiyön kirjastoon, elämän ja kuoleman välille. Niin kauan kuin kirjastossa on keskiyö, Nooralla on aikaa seikkailla elämästä toiseen, kokeilla mikä tuntuisi hyvältä. Luonnollisestikin Nora aloittaa suurimmista katumuksen aiheistaan. Mutta mikään niistä elämistä ei tunnu hyvältä. Vähitellen Nora siirtyykin pienempiin muutoksiin, variaatioihin, jotka eivät ole tulleet hänelle ensimmäisenä mieleen.

Kaikki kirjat täällä koko kirjastossa – paitsi yksi – ovat eri versioita sinun elämästäsi. Koko kirjasto on sinun. Se on täällä sinua varten. Kaikkien ihmisten elämät olisivat voineet päätyä lukemattomiin eri suuntiin. Nämä hyllyillä olevat kirjat ovat kaikki sinun elämääsi, ja kaikilla on sama alkuhetki. Juuri nyt. Keskiyö. Tiistai, huhtikuun kahdeskymmeneskahdeksas päivä. Mutta kaikki nämä keskiöiset mahdollisuudet eivät ole samanlaisia. Jotkut muistuttavat toisiaan, ja toiset ovat keskenään aivan erilaisia.

Tällainen ajatusleikkihän on tavallaan ihana.

Kirjastoa hoitava rouva Elm on tuttu Noran lapsuudesta. Hän käy keskusteluja Noran kanssa ja saa tämän punnitsemaan omia toiveitaan. Teos käy ennen pitkää itseään toistavaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta kirjastonhoitajan kanssa käydyt keskustelut ovat Keskiyön kirjaston parasta antia. Toistuvasta uuteen elämään hyppäämisestä tulee vähän Päiväni murmelina -fiilis. Myös Nora itse väsyy jatkuvaan hyppelyyn elämästä toiseen ja alkaa kadottaa oman minuutensa.

Lukijana minua häiritsee, miten epäluuloisia muut romaanin henkilöhahmot ovat. He ovat heti epäilemässä Noraa, jos hän sanoo sellaistakin kuin että on onnellinen jonkun puolesta. Eikö ole ihan normaalia, että joskus pysähtyy miettimään, miten hyvin toisella onkaan asiat? Ei siinä tarvitse olla mitenkään muistiaan menettänyt. Käy tylsäksi, miten jokaisessa elämässään Nora tulee kyseenalaistetuksi. Eikö Nora voisi keksiä itselleen esim. muistinmenetystä edes jossakin niistä?

Keskiyön kirjasto on ihan kiva välipalakirja. Se, mitä itse nostaisin teoksesta tärkeänä, on sen tiedostaminen, että teemme jatkuvasti valintoja. Pieniä ja isoja. Näistä valinnoista koostuu meidän elämämme. Aina kun valitsemme jotakin, uhraamme jonkin toisen vaihtoehdon. Enkä tarkoita uhraamista välttämättä negatiivisena asiana, vaan ainoastaan sinä, ettei tuo toinen vaihtoehto koskaan valintamme myötä realisoidu. Tämä voi olla hyvin positiivinen asia. Valitsemalla, että emme esimerkiksi haekaan jotakin kivalta kuulostavaa työtä, voi olla, että säästymme vuosien kärsimykseltä huonossa työilmapiirissä. Koskaan ei voi tietää. 

Evie Wyld: Me olemme susia

Me olemme susia (The Bass Rock 2020, suom. 2020) on teos, jonka meinaan jättää kesken. En saa siitä kiinni. Tunne säilyy, vaikka jatkan romaanin loppuun. On vaikea kirjoittaa teoksesta, josta on vaikea saada tarttumapintaa ja joka jää omassa mielessä hajanaiseksi ja hämmentäväksi.

Kun tulen talolle, seison jonkin aikaa pimeässä sen ulkopuolella. Kuulen, miten aallot lyövät rantaan ja tuuli rämisyttää ikkunoita. Käännyn katsomaan tähtiä ja näen, miten ne kehystävät Law’n ja miten kuu valaisee kauniit, kylmänvalkoiset valaanluut.

En sytytä valoja sisällä, nousen vain yläkertaan ja kömmin peiton alle rouva Hamiltonin sänkyyn ja olen todella tyytyväinen tuntiessani, miten raskas uupumus painaa selkääni kuin joku makaisi sen päällä. Jos näen unia, ne eivät kiusaa minua.

Onhan tässä aineksia. On kummitustaloa, on eri aikatasoja ja eri sukupolvia. Maggien puheenvuorot naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhuttavat. Ja se kaikkien teoksen kolmen naisen tarinoissa onkin yhteistä. Väkivalta, jota naiset ovat historian saatossa kokeneet. Väkivalta, jota he edelleen saavat kokea. Se, mihin Me olemme susia herättelee, on tuon väkivallan systemaattisuus. Maggie esittelee Vivianille Itä-Lothianin kartan, johon on piirretty pieniä rukseja jokaista murhattua naista kohti sen vuoden tammikuusta lähtien ja sanoo, että kyseessä on sarjamurhat. Vivian on ymmällään. 

”Poliisin mukaan jokainen murha on yksittäistapaus, joka ei aiheuta yleistä vaaraa”, Maggie sanoo taas.

”Niin, mutta – jos naisen tappoi poikaystävä, kundi istuu varmaan linnassa ja rikos liittyy pelkästään niiden suhteeseen.”

Maggie katsoo minua. ”Ja se suhde on se, että toinen on nainen ja toinen mies.”

Maggie esittää ajatuksia herättävän kysymyksen: "Missä vaiheessa kauheista, tuskallisista kuolemista tulee mukavia ja harmittomia? Milloin niistä tulee hauskoja? Noidista. Viiltäjä-Jackista. Sodista. Vuodesta 1977."

Voimakkaimmin mieleeni piirtyy kohtaus, jossa mies leikkaa nimettömän tytön korsetin auki niin, että sakset leikkaavat tämän ihoa. Nuoren tytön ei auta kuin olla inahtamattakaan. Hänet suljetaan rangaistuksena kaappiin, jossa on hänelle varattu tuoli. Vaikka mies lähtee usean päivän asioille, ei tyttö uskalla tulla kaapista ulos lisäkurituksen pelossa. 

Mutta tämä kaikki ei riitä. Yksittäiset oivallukset, synkkä tunnelma. Teoksesta tuntuu puuttuvan jotakin. Me olemme susia vaatisi ehkä enemmän pysähtymistä ja pohdiskelua sen äärellä. Tätä kirjoittaessani ajatukseni teoksesta kuitenkin kiteytyvät. Yllätyn siitä, millaisen vaikutuksen teos on minuun tehnyt siitä huolimatta, että läpi teoksen päällimmäisin tunteeni on ollut hämmennys. Uskallan väittää, että hämmennys tulee osittain juuri siitä, että Me olemme susia pakottaa lukijan kohtaamaan oikeasti epämukavia, raakoja asioita. Asioita, jotka ovat totta. Asioita, joita tapahtuu maailmassa tälläkin hetkellä ja jotka eivät ole vain fiktiota. Kun jokin on hyvin todellista, siitä tulee häiritsevää ja hämmentävää. Sitä haluaisi katsoa pois, olla tiedostamatta. Oloni on Me olemme susia jäljeltä epämukava. Mutta huomaan olevani vaikuttunut. 

1900-luvun puoliväliin sijoittuvalla Ruthin tarinalla on kohokohtansa ja paikkansa romaanissa, mutta suurimmaksi osaksi se on minulle tämän teoksen pakkopullaa. Sen sijaan 1700-luvulla noidaksi syytetyn Sarahin tarina sekä nykypäivän Vivianin tarina vetävät. 

En muista koska olen viimeeksi ollut näin hämmentynyt jostain teoksesta. 

Niinpä. En ymmärrä itsekään, en osaa pukea tätä sanoiksi. Aina kun kohtaan niitä kuolemia, tulee sellainen olo, että jotenkin ne pitäisi huomioida. Että mun pitäisi huomioida ne, koska olen itse elossa eikä ne naiset eroa mitenkään meistä kahdesta tai sun äidistä tai siitä kahvilan naisesta. Me liihotellaan vaaran vyöhykkeellä. Kahlataan kuoleman vesissä. Joskus sen haistaa miehestä, joskus sen vain tietää – jos jäisi yksin sen kanssa ja sillä olisi kivi… Kun tulee se tunne, sen vain tietää. Niin kuin sen vainuaisi. Yritän huomata ne kuolemat, koska en mahda muuta, voin vain todistaa, voin vain muistaa. Katsoa rikospaikkakuvia ja nähdä omin silmin, mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu koko ajan ja mitä tulee tapahtumaan jatkossakin. Ne tahrat, ne haavat. Ja lapset.

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt

Toscanan tytöt (The Star-Crossed Sisters of Tuscany 2018, suom. 2020) kertoo Fontanan suvun sisaruksista. Tarinan mukaan eräs suvun vanhempi sisar kirosi mustasukkaisuudessaan nuoremman sisarensa ja kaikki suvun nuoremmat tytöt tämän jälkeen. Aikaa tästä on jo yli 200 vuotta. Eikä yksikään suvun nuoremmista tytöistä ole mennyt naimisiin sen jälkeen. Teoksen päähenkilö, nuorempi tytär Emilia, ei usko kiroukseen – tai ei ainakaan halua uskoa. 

Melkein kolmpikymppisen Emilian elämä muuttuu, kun hänen isotätinsä Poppy ottaa häneen yhteyttä ja pyytää hänet mukaansa synnyinmaahansa Italiaan. Poppy-täti on suvun musta lammas, jonka kanssa kirjeenvaihto on katkaistu Emilian ollessa pieni. Lumoava, itsenäinen nuorempi tytär Poppy säihkyy elämää ja on aivan toisenlainen kuin sisarensa, Emilian nuna. Jokin Poppyssa vastaa Emilian sisäiseen kaipuuseen ja saa hänet uskaltautumaan uhkaamaan isoäitiään, nonnaa, ja perhettään ja ilmoittamaan heille matkasta. Ehkä nuoremman tyttären osa voisi olla jotain muutakin. Poppy-täti on luvannut murtaa kirouksen, ja niinpä mukaan Italiaan lähtee myös vastahakoinen, mutta kirouksesta eroon haluava Emilian serkku Lucy. 

Tytöt ovat kuin yö ja päivä. Emilia on kirouksen varjolla tyytynyt osaansa ja luovuttanut. Hän ei ole panostanut sen enempää miessuhteisiin kuin ulkonäköönsäkään. Omien sanojensa mukaan Emilia ei kuitenkaan ole luovuttanut: "En minä olen lopettanut. Päätin olla pelaamatta. Ihan oikeasti, treffailu ei kiinnosta minua, olin sitten kirottu tai en." Elämäänsä hän viettää perheensä kynnysmattona. Emilia kiikuttaa kiitostakaan lausumattomalle sisarelleen leivonnaisia kirjapiiriin ja joutuukin sitten viettämään tuntikaupalla tämän tyttären läksyjen parissa ja tottelee nonnansa jokaista sanaa. 

Lucy puolestaan tekee kaikkensa murtaakseen kirouksen, osoittaakseen olevansa haluttu ja saadakseen janoamaansa rakkautta. Miehet eivät vain oikein tahdo pysyä Lucyn kanssa. Heidän matkansa Italiaan on täynnä hyvää ruokaa, kauniita maisemia ja rakennuksia, mutta myös muutoksen tuulia. Sekä Emilia että Lucy joutuvat miettimään omaa elämäänsä ja omia valintojaan ja opettelemaan heittäytymään. 

Poppy kietaisee käsivarren meidän kummankin ympärille, ja veden rentouttava liplatus tuudittaa minua. Hengitän syvään kanavan tuoksua, joka on ainutlaatuinen sekoitus kosteaa, kalaisaa ja raikasta – kaikkea yhtä aikaa. Me alitamme vanhoja kivisiltoja jotka ovat niin matalia että tekee mieli kumartua, ja kellumme kauniiden, hienojen hotellien reunustamien kujien vierellä. Valurautaiseen parvekkeeseen on kiinnitetty punaisen, kullan, sinisen ja vihreän kirjavia lippuja, jotka hohtavat auringonvalossa. Gondoli ajautuu lähelle kanavamuuria, ja kuskimme käyttää melaansa työntääkseen meidät kauemmas. Lucy silmäilee häntä kuin mehukasta lihanpalaa.

Emilian tarinan rinnalla kulkee Poppy-tädin tarina, jota tämä kertoo vähä vähältä paljastaen asioita, joista Emilialla ei ole ollut aavistustakaan. Poppyn vuosien takainen rakkaustarina on romanttinen ja kyyneliin asti liikuttava, täynnä kipeitä aiheita ja sukusalaisuuksia. Kirouksen aiheuttama tuska on vaikuttanut sisarusten väleihin sukupolvesta toiseen ja saanut perheet kohtelemaan tyttäriään eriarvoisesti. 

Ajattelen määräilevää Carol-tätiä ja nonnaa, sitä kuinka tottelen hänen jokaista toivettaan ja unohdan omat tarpeeni miellyttääkseni häntä, aivan kuten Matt sanoi. Voiko Lucy olla oikeassa? Olemmeko kumpikin myyneet sielumme ja toivoneet turhaan, että voisimme voittaa puolellemme jonkun, jonka rakkauteen emme ole koskaan voineet täysin luottaa?

Toscanan tytöt on ihanan lämminhenkinen hyvän mielen kirja. Serkukset ovat kärjistettyjä, mutta 80 vuotta täyttävä Poppy-täti on suorastaan hurmaava ja ohjailee tyttöjään lempeästi, mutta suorasanaisesti. Tätä oli ihana kuunnella. Toscanan tytöt sopisi erinomaisesti kesäluettavaksi. Hassua muuten, että tän äänikirjan kannesta puuttuu kokonaan Lucy! Kovakantisessa tyttöjä nimittäin on kaksi.

Kenelle? Hyvänmielenkirjoja kaipaaville. 

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Shirley Jackson on merkittävimpiä 1900-luvun kauhukirjailijoita ja kuuluisa mm. The Newyorkerissa julkaisemistaan novelleista. Hänen kuuluisin novellinsa on vuonna 1948 julkaistu "The Lottery", joka sai ennenkuulumattoman vastaanoton. Jackson sijoitti sen julmat tapahtumat omaan kyläänsä herätelläkseen ihmisiä ihmisten harjoittamaan järjettömään väkivaltaan.

Jackson on kirjoittanut myös täyspitkiä romaaneja, ja hänen teoksensa The Haunting of Hill House on juuri se teos, joka genreytti kummitustalon. Amerikan gotiikkaa edustava Linna on aina ollut kotimme (We Have Always Lived in the Castle 1962, suom. 2018) on ainut suomennettu Jacksonin teos, joten päättäessäni tutustua lähemmin tämän legendaarisen naiskirjailijan tuotantoon, aloitan luonnollisesti siitä. Teos on jäänyt Jacksonin viimeiseksi, ja sitä pidetään Jacksonin mestariteoksena. 

Linna on aina ollut kotimme sijoittuu nimettömään, tiivistunnelmaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa. Blackwoodien kartanon maat on täysin suljettu muilta. Läpikulku ei ole sallittua. Blackwoodit eivät halua olla tekemisissä muiden kanssa, ja muut ehkä vielä vähemmän heidän kanssaan. Blackwoodin tyttöjen nuorimmainen, romaanin minäkertoja Mary Katherine, tekee kuitenkin ostoksensa kylässä joka tiistai. Jokainen kylässä tuntee toisensa ja tunnistaa Blackwoodin tytön oitis. Hän on kuin pahanilmanlintu, yhteinen vihan ja pelon kohde, jota kaikkien silmät seuraavat. Selvitäkseen pelottavasta matkasta Mary Katherine pelaa mielessään peliä, jossa hän etenee kuin pelilaudalla. Tyttöä ei katsota kylällä hyvällä, onhan hän Blackwood. Ja Blackwoodeja vihaavat kaikki. Kyläläisten piinatessa Mary Katherinea tyttö kuvittelee heidät kuolleiksi ja toivoo heidän kuolemaansa.

Blackwoodit ovat rikkaita ja omistavat suuren osan maita. Vanhasta suvusta on enää kolme jäljellä: seikkailunhaluinen Mary Katherine, hänen agorafobiastaan kärsivä isosiskonsa Constance ja pyörätuolissa oleva Julian-setä. Jäljelle jääneet Blackwoodit ovat kolmisin linnoittautuneet kartanoonsa, eikä heistä käy ulkona kuin Mary Katherine. 

Hänen kannoillaan kuuluu rallatus

Hei Merricat, kysyi Connie, voinka teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!

Tämän oivasti käännetyn rallatuksen takana piilevä karmiva tarina lähtee avautumaan, kun Contancen jokaperjantainen teevieras tuokin kutsumatta ujon, mutta häpeilemättömän uteliaan rouva Wrightin mukanaan. Rouva Wright suolastaan palaa halusta kuulla talossa tapahtuneesta murhanäytelmästä, vaikka samaan aikaan vapiseekin lähes kauhusta, eikä uskalla koskeakaan teehensä. Julian-setä on täydessä elementissään kertoessaan tuon päivän tapahtumista innokkaalle kuulialleen, kirjoittaahan hän muistelmia tuosta kohtalokkaasta päivästä ja käy läpi yhä uudestaan ja uudestaan päivän eri vaiheita. Päivän, josta selvisivät ainoastaan he kolme.  

Muutos teki tuloaan, ja vain minä tiesin sen. Constance kenties aavisteli jotain: näin hänet silloin tällöin puutarhassaan, eikä hän katsonut hoitamiaan kasveja eikä kotiamme vaan pois kohti puita joiden takana aita piilotteli, ja joskus hän loi pitkän ja uteliaan katseen kohti kaartuvaa pihatietämme kuin miettien, miltä tuntuisi kävellä sitä pitkin portille.

Blackwoodien rauhallinen, omissa uomissaan kulkeva elämä muuttuu käynnin jälkeen. Lukija joutuu pohtimaan kuinka paljon Mary Katherinen kertomasta on totta. Tytön vilkas mielikuvitus on täynnä pelejä ja leikkejä, mutta myös paranoiaa, eivätkä kaikki kerrotut tapahtumatkaan ole välttämättä menneet aivan kerrotulla tavalla. Teoksen alussa 18-vuotias Mary Katherine vaikuttaa minusta vielä aikuiselta. Myöhemmin tämän lapsellisuus käy yhä selvemmäksi. 

Ikäeroa sisaruksilla onkin kymmenisen vuotta, ja Constance on tottunut pitämään huolta sisarestaan. Mary Katherine puolestaan kätkee suojaavia talismaaneja ympäri Blackwoodin maita ja keksii taikasanoja pitääkseen heidät turvassa. Mitä pidemmälle päästään, sitä enemmän Mary Katherinen neuroottiset päähänpinttymät alkavat muistuttaa pakko-oireista häiriötä (OCD). Samaan aikaan kun Constance hautaa tavaroita, hautaa Constance ruokaa.

Kaikki Blackwoodin naiset olivat korjanneet ruokaa maasta ja säilöneet sen, ja tummanpuhuvat hillot ja säilykkeet jap urkitetut vihannekset ja hedelmät, ruskeat ja meripihkan väriset ja syvän tummanvihreät, odottivat kellarissamme riveissä rinta rinnan, odottaisivat ikuisesti, ne olivat Blackwoodin naisten runo. Joka vuosi Constance ja minä söimme joitain Constancen tekemiä hilloja ja säilykkeitä ja pikkelssejä, mutta toisille kuuluviin emme koskaan koskeneet: Constance sanoi, että jos niitä söisimme niin kuolisimme.

Teos on omanlaisensa kummitustarina, mutta millainen, sitä en voi tässä paljastaa spoilaamatta kirjan juonta. Romaanin ilmapiiri on ahdistava ja pahaa enteilevä, mutta pelottavaan kauhuun asti se ei mielestäni yllä. Valonpilkahduksiakin on. Blackwoodien elämä kuvataan enimmäkseen ihastuttavan seesteisenä ja hurmaavien leivonnaisten ja auringonvalon täytteisenä. Kieli luo paikoin somia kuvauksia, kuten Mary Katherinen kuvatessa äitinsä ruusunpunaista astiastoa ja tämän salonkia.

Linna on aina ollut kotimme on tarina siitä, miten tarinat lähtevät kiertämään ja millainen voima niillä on ja mitä eristys tekee ihmiselle. Se on tarina toiseudesta, pelosta ja syyllisyydestä, ihmismielen pimeästä puolesta.

Jackson punoo tarinansa mestarillisesti. Sen henkilöhahmoista paljastuu uutta kuin kerros kerrokselta. Tarinan edetessä hahmot käyvät aina vain häiritsevämmiksi, ja tarina jää mietityttämään vielä senkin jälkeen, kun kirja on saanut päätöksensä. Mieleni tekee lähestulkoon lukea kirja heti uudelleen. 

Eräässä julkaisemattomassa esseessään Jackson kirjoitti kuvaavasti: "I used to think that no one had ever been so lonely as I was and I used to write about people all alone.... I thought I was insane and I would write about how the only sane people are the ones who are condemned as mad and how the whole world is cruel and foolish and afraid of people who are different.” (The New Yorker)

Olen vaikuttunut. Tässä on kaikki kohdillaan. Siis kaikki. 

Kenelle? Erityisesti gotiikasta ja kauhusta kiinnostuneille, mutta oikeasti kaikille.

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Juttelin loppiaisena äänikirjoista ja sain suosituksen kuunnella Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaani -teoksen (2005). Kyseessä on kevyt chick lit, jossa päähenkilö Selma päättää ratkaista rahahuolensa sillä, että kirjoittaa rakkausromaanin. 

Selman romaanista on tuleva myyntimenestys. Mantelisilmäisen Giselan ja Mikaelin siirappitarina vain tahtoo tökkiä, eivätkä Selman ystävät ole kovinkaan kannustavia Selman romaaniprojektin suhteen. Myös elämä ikuisuusremontin keskellä rakkausromaaneihin ja juustovoileipiin nihkeästi suhtautuvan kumppanin kanssa ei ole mitään herkkua, mutta onhan Selmalla "Hetivalmis" Anselmi, upean näköinen remonttimies, jota katsella. Selman ystävä Maria on samaa mieltä: Anselmi on oikea löytö ja voisi hyvin tulla remontoimaan heidän autotallinsakin.

Kyseessä ei ole juonen tai henkilöhahmojen puolesta minun tyyppiseni kirja. Arjen kurjuus ja jumittaminen huonossa parisuhteessa ovat varmasti monelle samaistuttavaa arkea, mutta minä haluaisin lukea jostakin ylevämmästä. Uskon, että juuri tällaiselle rakkaudesta kirjoittamiselle on oma kysyntänsä. Itse vain lukisin mieluummin sitä marenkikuorrutettua hattaraa ja suuria tunteita. 

Teoksen Maria on sitä mieltä, että romanttisen romaanit ovat hirveää roskaa, joka saa naiset haaveilemaan jostakin enemmän sen sijaan, että tyytyisivät todellisuuteen: 

Hän [aviomies] tulee töistä, katsoo televisiota ja syö. Sitten hän menee nukkumaan ja lähtee aamulla töihin, ja minä olen sitä mieltä, että kyllä sen pitäisi riittää minulle. Mitä enempää naisella olisi muka vielä oikeus vaatia? Minä haluaisin että se riittäisi minulle. Ilman niitä typeriä romanttisia rakkaustarinoita se riittäisikin, mutta minä olen noista älyvapaista tarinoista imenyt itseeni tämän tyhmän kaipauksen. Kuvitelman, että mies voisi joskus ymmärtää naista. Että mies ja nainen voisivat joskus todella kohdata toisensa ja tulla onnelisiksi yhdessä.

Marian sanat loukkaavat Selmaa, joka on valmistautunut huolella romanttista romanttisemmankin romaaninsa kirjoittamiseen. Maria on mielipiteissään niin järkkymätön, että kerää jopa nimiä addressiin, jotta rakkausromaanit kiellettäisiin. 

Selman entinen poikaystävä Edu ei sentään syytä rakkausromaaneja epärealistisista odotuksista, mutta haastaa Selman hänkin. Hänestä Selman luomat päähenkilöt ovat yhtä luonnollisia kuin Barbie ja Ken. 

Gisela ja Mikael. Voi jessus. Miksi kukaan ei kirjoita todellisesta rakkaudesta? Siitä mitä ihmiset joutuvat kestämään ja kärsimään rakkauden tähden? Sellaisista toiveista, jotka ihmiset joutuvat kätkemään sisimpäänsä, koska he ovat tulleet torjutuiksi? Miksi kukaan ei kirjoita siitä yksinäisyydestä, mikä ihmisen valtaa kun hän menettää rakkaansa, mutta ei voi unohtaa sitä? Siitä hiljaisesta epätoivosta joka valtaa sisimmän, kun tajuaa ettei kelpaa toiselle vaikka toinen on kaikki mitä itse kokee tarvitsevansa. Miksi sinä et kirjoittanut siitä?

Selman romaaniin ja rakkausromaaneihin yleensä liittyvät pohdinnat ovatkin teoksen parasta antia ja suurin syy siihen, miksi kuuntelen teoksen loppuun. Ihmissuhdekuvioista viis, tässä puhutaan asiaa. Kertoessaan proffalleen graduaiheestaan Selma kiteyttää hyvin romanttisiin romaaneihin sisältyvää stigmaa:

Minä tarkoitan niitä rakkausromaaneja, joita lukevat vain naiset ja joista ei yleensä kirjoiteta arvosteluja sanomalehdissä, ellei kirjailija ole jostain muusta syystä kuuluisas tai jonkun kuuluisan ihmisen puoliso […] Minä tarkoitan sellaisia kirjoja, joissa ihmiset etsivät rakkautta ja kärsivät rakkauden tähden, ja jos heillä ei ole ketään jota he rakastavat, niin sitten he vasta kärsivätkin. Minä tarkoitan sellaisia kirjoja joita lukiessa voi nauraa tai itkeä, surra ja olla peloissaan, kirjoja jotka liikuttavat tunteita. Minä tarkoitan niitä sellaisia kirjoja, joita lainataan kirjastosta ahkerasti mutta joista kukaan ei koskaan puhu ja joiden lukemista pidetään häpeällisenä.

Proffa jopa vastaa Selmalle kysymällä juuri sen kärjistetyimmän kysymyksen: "Mutta oletko miettinyt ovatko ne oikeaa kirjallisuutta?" Tunnistan itseni siitä, että en kovin helpolla lähde nostamaan keskusteluissa esiin rakkausromaaneja, koska myönnän tuntevani jonkinlaista häpeää. Kun muut kirjoittivat gradujaan sota- ja sukupolviromaaneista ja dekkareista, minä syvennyin romanttisen romaanin traditioon ja gotiikan synkkiin ja syrjäisiin linnoihin. Tiesin, että graduseminaariryhmät oli jaettu aiheiden mukaan kahteen. Omassani olivat ne populaarisemmat, ja sain ohjaajaltani mielettömän hyvin tukea. Häpeän tunne iski vasta siinä vaiheessa, kun ohjaajani vaihtui ja yhtäkkiä kaiken lisäksi feministissävytteistä graduani olikin tarkastamassa kaksi miestä. Sekä rakkausromaanit että gotiikka ovat perinteisesti olleet naisten kirjallisuutta, mutta myös naisten kirjoittamia. Ja siinäpä suuri syy ylenkatseeseen piileekin. Rakkausromaanit ovat "naisten juttu", jotakin "naisten hömppää", eivätkä siksi minkään arvoisia.

Jännä juttu. Rakkausromaaneja on kirjoitettu kuitenkin jo vuosisatoja, ja niiden suosio on valtava. On surullista, että rakkausromaanien oikeutusta joudutaan pohtimaan, kun moni muu kirjallisuuden laji porskuttelee menemään ilman sen kummempaa kyseenalaistamista. Keskustelu aiheesta on kuitenkin tärkeää. Eihän sen pitäisi näin mennä, että rakkausromaaneja häpeillään. Jo pelkkä jako korkeaan ja matalaan kirjallisuuteen ja ajatus jälkimmäisestä vähemmän oikeana kirjallisuutena on kuitenkin syvällä monien mielissä. 

Jos rakkausromaaneja haluaisi kritisoida, niin en lähtisi ihan Marian linjoilta sitä itse tekemään. Näkisin ongelmallisempana sen, miten paljon huonoa ja karkeaa käytöstä katsotaan romanttisissa romaaneissa läpi sormien ja miten patriarkaalisia rakenteita ylläpidetään niiden avulla. Epämiellyttävästi käyttäytynyt sankari onkin lopulta vain väärinymmärretty, rakkauttaan sankarittareen kätkenyt "se oikea", jonka aiheuttama tuska annetaan noin vain anteeksi. 

Kenelle? Niille, jotka tykkäävät lukea kirjan kirjoittamisesta ja niille, jotka tykkäävät kevyestä chick litistä arjella maustettuna

Maya Rodale: Chasing Lady Amelia

Keeping Up With The Cavendishes -sarjan toinen osa seuraa nuorinta Cavendishien tyttöä Lady Ameliaa. On kuin lukisin juuri edellisenä kirjana lukemaani Tämä biisi on sinulle -kirjaa uudelleen, mutta vain toisenlaisessa miljöössä. Juoni on pitkälti täsmälleen sama. 

Lady Amelia on amerikkalainen perijätär, joka sisaruksineen on vasta astunut Lontoon seurapiireihin. Seurapiirielämä ei kuitenkaan ole hevostilalla kasvaneen nuoren naisen mieleen. Amelia päätyy hortoilemaan ulkona iltamyöhään juopumusta muistuttavassa tilassa ja törmää tuntemattomaan herrasmieheen, joka korjaa sekavan tytön talteen ja vie tämän omaan asuntoonsa nukkumaan. Tästä seuraa imelä yhden päivän romanssi, jonka aikana Amelia jatkaa pakoreissuaan perheensä luonta ja rientää nähtävyydestä toiseen Alistair Finley-Jonesin seurassa. Alistair on tietysti tässä vaiheessa jo tietoinen Amelian, "Amy Dishin", oikeasta henkilöllisyydestä ja saanut tehtäväkseen napata tyttö avioliittoon kanssaan. Tyttö herättää hänessä kuitenkin vastustamattomia tunteita, eikä Alistarilla ole varaa antaa tytön päästä selville hänen suunnitelmistaan liian varhain, hänellä kun todella on kunnialliset aikomukset tämän suhteen. 

It was because of that moment when he'd opened the door to his flat and found her there waiting. It was because of the way his heart beat faster with the appearance of her dimple when she smiled, because of the sparks of delight when she laughed, and the feeling of connection when her fingers were intertwined with his.

It might be something like love.

Tällainen nopea rakastuminen ja tunteiden roihahtaminen ei sytytä. Amelian ja Alistairin välit eivät oikein tunnu miltään. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Lukisin paljon mieluummin hitaammasta tunteiden kehityksestä ja kunnon kosiskelusta. Asiaa ei auta, että dialogi kömmähtelee ja etten pidä kummastakaan päähenkilöstä.

Amelian kapinallinen käytös on tietysti omiaan poikimaan skandaalin, mikäli kukaan saisi koskaan tietää, ettei Cavendishien nuorin olekaan ollut kotona äkillisen sairauden vankina. Seuraa romanttiselle romaanille tyypillisiä väärinymmärryksiä ja läheltä piti -tilanteita. Chasing Lady Amelia (2016) ei oikeastaan tarjoa lukijalle mitään uutta. Ei edes hyvää romanssia. 

Teos on niin köykäinen, että sanon täten hyvästit Cavendishien sisaruksille ja siirryn lukemaan vastaisuudessa jotakin kiinnostavampaa. Intertekstuaaliset viitteet, jotka Lady Bridget's Diaryssa vielä toimivat ja olivat hupaisia, ovat Chasing Lady Ameliassa päälleliimatun kömpelöitä. Onpa tähän jatko-osaan tugettu jopa jo sarjan ensimmäisessä osassa kulutettu Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslausekin "It is a truth universally acknowledged, that---". Ei näin.

Kenelle? Romanttista välipalakirjaa hakeville, kapinallisista seurapiirien sääntöjä uhmaavista sankarittarista pitäville.