Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Highgaten hautausmaa Lontoossa on mielikuvitusta kutkuttava paikka, jossa haluaisin jonain päivänä käydä. Se on kiehtonut minua aina Fred Vargasin Jalattomista, elottomista asti. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina  (Her Fearful Symmetry 2009, suom. 2010) vie peilikuvakaksoset Julian ja Valentinan aivan Highaten äärelle. He perivät äitinsä identtisen kaksosen ylellisen asunnon hautausmaan vierestä. Ehtona on, etteivät kaksosten vanhemmat saa astua jalallaankaan asuntoon ja että kaksosten on asuttava asunnossa vuosi ennen sen myymistä. 

Teoksen alku maalailee kuvaa Elspethin suuresta salaisuudesta. Elspeth-täti on kaksosille täysin vieras. Julian ja Valentinan äiti ei ole juuri koskaan puhunut kaksoissisarestaan, jonka kanssa ei ole ollut väleissä vuosikausiin. Välirikon syy on yhtä tuntematon. Tarinan fokukseen nousee Julian ja Valentinan keskinäinen kaksosdynamiikka sekä aave, jonka läsnäolon asunnossa etenkin Valentina tuntee.

Kaksoset ovat tehneet aina kaiken yhdessä. Julia on määrännyt tahdin ja Valentina, jota sisar osuvasti kutsuukin Hiirulaiseksi, on seurannut perässä. Lontoossa Valentina alkaa elätellä toiveita omasta elämästä ilman Juliaa. Juliasta puolestaan tuntuu, että kaikki muut ovat ryöstämässä häneltä Valentinan:

Hän toi teetä makuuhuoneeseen ja näki, että Manalan Mirri makasi kerällä Valentinan vieressä ja Valentina oli unessa. Kissanpentu ojensi käpäläänsä ja laski sen suojelevasti Valentinan olkapäälle. Se mulkoili Juliaa epäluuloisena. Sinäkin? Julia ajatteli. Kaikki haluavat omia Valentinan. Julia laski tarjottimen yöpöydälle. Hänen mieleensä juolahti: Mitä jos minä sairastun? Tuleeko kukaan minua hoitamaan?

Hänen varjonsa tarina on alussa todella tylsä. Olen jättää kirjan kesken, mutta kahlaan eteenpäin. Tarina muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja siinä on aineksia ihan kiinnostavaankin soppaan. Romaani ei kuitenkaan lunasta lupauksiaan. Kunnon kummitustarina se ei ole. Jopa alussa rummutettu salaisuus tuntuu lässähtäneeltä. Siinä missä Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa hahmot ovat hyvin motivoituja ja monipuolisia, Hänen varjonsa tarina tarjoaa gallerian epäonnistuneita henkilöhahmoja. Tarina on kökkö ja mukana on hahmoja, joilla ei varsinaisen juonen kannalta ole oikeastaan merkitystä. Olisin mieluummin suonut, että Niffenegger olisi paneutunut syvällisemmin kaksosiin. Nimenomaan he ovat romaanin kiehtovinta antia. Juoni on ennalta-arvattava, eikä kuitenkaan sitä, mihin tarinan aineksilla voisi yltää. 

Oli vaikea määritellä, mikä teki kaksosista erikoiset. Muille tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan, vaikka he eivät tienneet, miksi. Kaksoset eivät olleet pelkästään identtiset vaan he olivat toistensa peilikuvat. Peilikuvaa ei ollut ainoastaan heidän ulkonäkönsä, vaan jokainen solu heidän ruumiissaan. Näin ollen Julian oikean suupielen pieni luomi oli Valentinalla vasemmalla. Valentina oli vasenkätinen, kun taas Julia oikeakätinen. Kumpikaan ei yksinään näyttänyt kummajaiselta.

Teos on paikoin varsin makaaberi. Elspethin kumppani Robert kirjoittaa alakerran asunnossa väitöskirjaa Highgatesta ja sen kuolleista. Hän on töissä hautausmaan oppaana ja saa aivan toisenlaista puhtia puheeseensa kertoillessaan sinne haudatuista. Hänen on helpompi viettää päivänsä kuolleiden parissa kuin tavata elävät Elspethin siskontytöt, joita hän välttelee huolella. 

Romaani sisältää useita intertekstuaalisia viitteitä ja viittauksia todellisiin historiallisiin hahmoihin. Mielenkiintoisin näistä on Elizabeth Siddal, josta kerrotaan sattumoisin enemmän myös Jalattomissa, elottomissa. Hänestä saatua inspiraatiota voi nähdä myös itse juonessa. 

Kenelle? Aaveista ja Highgaten hautausmaasta kiinnostuneille.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Kuuntelen John Irvingin Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire 1981) äänikirjana ja nautin lukijan eläytymisestä. Lukija on juuri sellainen, joka onnistuu värittämään tarinaa ja painottamaan joitakin repliikkejä ja sanoja juuri oikein. Eggin "Mitä?"-huudahdukset muiden suusta kuulostavat kaikuna aivan Eggiltä. 

Olen jutellut kaverini kanssa teoksesta ennen sen lukemista. Hän on  kertonut sen olevan lempiteoksensa. "Miksi?" kysyn minä. Kaverini miettii hetken ja sanoo, että pitää niin kovasti siitä, miten teoksessa kuvataan isoa perhettä. Hän on ainokainen, kuten minäkin. Jokin niin monessa sisaruksessa vetoaa häneen. Omaksi lempikirjakseni Kaikki isäni hotellit ei aivan yllä, mutta suurperhettä se kuvaa upeasti. 

John Berryllä on kaksi sisarta ja kaksi veljeä: omapäinen ja kaikkien ihailema Franny, Lilly, joka pinnistelyistään huolimatta ei kasva ja joka havaitsee enemmän kuin muut, Frank, joka tykkää pojista ja Egg, joka pelkää kääpiöitä ja jolla on huono kuulo. Tarinan minäkertoja John on puolestaan rakastunut sisareensa Frannyyn. Tästä tulee jonkin verran mieleeni Paul Austerin Näkymätön, jossa päähenkilön rakkaus sisareensa ei sekään ole täysin sisarellista. Ihailtavaa Berryn perheessä on, miten hyvin he pitävät yhtä ja puhaltavat yhteen hiileen. Berryn perhe on nimittäin Perhe isolla p:llä. Ketään ei jätetä. Tämä tarkoittaa tosin myös sitä, että kaikki ovat sekaantuneita toistensa asioihin. "Franny oli meidän johtajamme: jos hän hukkuisi me kaikki olisimme hukassa. Me kaipasimme hänen mielipidettään ennen kuin osasimme löydä suunnitelman lukkoon."

Perheen vanhempien Winslown ja Maryn tarina alkaa moottoripyörää ajavasta karhusta, State o'Mainesta, ja hotellista, jossa kumpainenkin on rahattomana töissä. Karhun omistaja on juutalainen Freud, erikoinen mies, jolla on näkemys siitä, mitä Winslown ja Maryn tulisi elämällään tehdä. Freudin visiota seurataan vielä vuosikausien jälkeenkin, kun kaikki lapset ovat jo koulussa. Karhusta tulee Winslown ensimmäinen karhu.

Toistuvia elementtejä tarinassa ovat perheen lemmikkikoira Suru, joka löytää aina uuden olomuodon ja jonka uutta ilmestymistä saa odottaa lähes kauhulla, karhu (hyvässä hotellissa on oltava karhu) sekä Hotelli New Hampshire. Ja tietysti jo mainitsemani Eggin kaiku. 

Kaikki isäni hotellit sisältää kirjavaa, hulvatonta dialogia, joka saa suupielet nousemaan. Teoksen huumori on mustaa ja tehokasta sellaista. Perheen eri persoonallisuudet tulevat esiin heille tyypillisinä puheenparsina ja aiheina, joista he mielellään puhuvat. Isä Winslow toistelee Herra Jeesusta, kun taas Franny haluaa kuulla seksistä ja keskeyttää vanhempiensa tarinan tuon tuostakin kommenteillaan. Seksi onkin teoksessa vahvasti läsnä. 

Romaanin tapahtumien aikahaarukka on iso ja hahmojen kehityssuuntia voi arvailla tarinan edetessä. Ehdottomaksi suosikikseni nousee Lilly, joka on pieni, mutta sitäkin tarkkanäköisempi. Lilly näkee yhtäläisyydet kirjallisuuden ja tosielämän välillä, ja Kultahatun loppu jää vaivaamaan häntä. Se on Lillystä lähes täydellinen ja siksi saavuttamaton. Tavoiteltu asia vain loittonee yhä kauemmas, pysyen aina saavuttamattomissa. Juuri Lillyn tarina myös koskettaa minua eniten. 

”Lillyllä on Weltschmerz”, sanoi Frank. ”Meillä muilla on ahdistus, Lillyllä maailmantuska. Me muut murehdimme, me muut vain kärsimme. Mutta Lillyllä”, Frank sanoi, ”Lillyllä on todellinen Weltschmerz sitä ei pitäisi kääntää ’elämään väsymiseksi’”, Frank luennoi, ”se on aivan liian laimea ilmaus Lillyn ahdistukselle. Lillyn Weltschmerz on maailmantuskaa”, Frank sanoi. ”Kirjaimellisesti. Welt tarkoittaa maailmaa ja schmerz tuskaa. Kipua, oikeaa jomotusta. Lilly on sairastunut maailmantuskaan”, Frank kiteytti.

Tapahtumia romaanista ei puutu. Ne ovat absurdeja ja uskomattomia. Myös julmia, todella karuja asioita tapahtuu. Silti Irving onnistuu kuvaamaan kaiken niin, että loppufiilis teoksesta on sydäntälämmittävä. Elämä on satua. Teos itse asiassa loppuu niin hienosti, että se ropauttaa teokselle lisäpisteitä minun silmissäni. 

Kenelle? Perheistä ja mustasta huumorista pitäville, hauskaa luettavaa kaipaaville.

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan (A Little Princess 1905, suom. 1912) päähenkilö Saara Crewe on täydellinen lapsienkeli. Hän on kasvanut Intiassa rakastavan isän huomassa ja saanut kaiken haluamansa. Siitä huolimatta Saara ei ole tippaakaan ylpeä, ei kovasydäminen, eikä vaativa. Hänen aloittaessaan neiti Minchinin tyttökoulussa Lontoossa Saara on kuin prinsessa ylellisine vaatteineen ja kalliisti sisustettuine huoneineen. Hän on älykäs ja ystävällinen kaikille, mikä voittaa lähes jokaisen hänen puolelleen. 

Saarasta puuttuu inhimillinen puoli. Hän ei koskaan todella suutu, eikä käyttäydy huonosti. Hänessä ei ole mitään inhimillistä heikkoutta tai vikaa. Mietimme lukupiirissämme Riikan kanssa (muut tällä kokoonpanolla lukemamme kirjat löydät tunnisteella #Anna ja Riikka lukee) onko Saara tarkoitettukin nimenomaan esikuvaksi, malliksi täydellisesti käyttäytyvästä tytöstä. Todennäköisesti näin on, ja tarina sisältää monta muutakin hyvää esimerkkiä oikein toimimisesta. Saara pyrkii koko ajan käyttäytymään arvonsa mukaisesti, mielellään vielä ylhäisemmin. Menetettyään omaisuutensa Saara pitää edelleen kiinni ajatuksesta, että hänen on käyttäydyttä prinsessalle sopivalla tavalla. 

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen: Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
     - Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle.

Saaran isän kasvatusmetodeilla on todellinen ihme, että Saarasta on tullut niin hyväkäytöksinen ja kaikin puolin ihana. Silti tytärtään yllinkyllin lellinyt isä tekee täsmälleen sen mitä häneltä odotetaan lähettäessään Saaran Englantiin sisäoppilaitokseen. Niin on tapana tehdä. Kapteeni Crewe ei mielellään jätä pikkutyttöään Englantiin, mutta jättää tämän kumminkin suuresta kiintymyksestään huolimatta. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Erikoisen näin yleisiä tapoja orjallisesti seuraavasta käytöksestä tekee se, että muutoin Saaran isä tuntuu olevan kaikkea muuta kuin tavanomainen. Saaralla on kyllä kamarineitinsä, mutta isän ja tyttären välit ovat poikkeuksellisen lämpimät. Heidän suhteensa on modernimpi kuin monella tuohon aikaan. Kapteeni Crewe kuuntelee tytärtään ja Saaralla on osa keskusteluissa ja hän saa myös itse päättää asioita. Mietimme, olisiko Saara voinut pyytää isältään jotakin, mihin tämä ei olisi suostunut. Totesimme, että oikeastaan ei. Ainut asia, jossa Saaran isä on järkkymätön, on että tämän on käytävä Englannissa koulua. Riikka kertoo Pikku prinsessasta tehdystä New Yorkiin sovitetusta leffaversiosta, jossa Saaran kouluun jättäminen oli motivoitu paremmin. Siinä kapteeni Crewe oli lähtemässä toiseen maailmansotaan.

Pikku prinsessassa 1800-luvun englantilainen yhteiskunta näyttäytyy fatalistisena: annettu osa on sitä mitä on, eikä sitä voi muuttaa. Etuoikeuksia ei kyseenalaisteta. Vaikka Saara menettää etuoikeutensa, niitä ei oteta tarkasteluun. Saara ei mieti ansaitsiko hän aiemman etuoikeutetun asemansa. Yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen esitetään kuitenkin toisaalta tavallisena. Saara ei enää ole se sama Saara menetettyään asemansa ja saa tyystin erilaisen kohtelun entisiltä koulutovereiltaan. Yhteiskuntaluokka on samaan aikaan horjumaton että häilähtelevä. Jos on rahaa, niin sitä on ja olet joku. Jos ei ole rahaa, niin sitä ei ole, etkä ole kukaan.

Saaran käymän koulun johtajatar neiti Minchin on henkilönä karmea. Hän toimii osittain jopa irrationaalisen tuntuisesti, aivan kuin Burnett olisi päättänyt kirjoittaa näihin kohtauksiin sen kaikista ikävimmän vaihtoehdon ajattelematta lainkaan, onko se loogista edes ilkeän ja sydämettömän henkilöhahmon sisäisellä logiikalla. 

Neiti Minchin joutuu tarinan edetessä täysin rahan pyörryksiin. Saadessaan selville, että kouluun tulee niin varakas lapsi kuin Saara, neiti Minchin menee sekaisin. Hän alkaa ostella Saaralle asioita omasta pussistaan jo ennen kuin kapteeni Crewen seuraava maksuerä on tullut ja pitää Saaralle hulppeat syntymäpäiväjuhlat. Hän tietää, että Saara isän kyllä maksaa takaisin. Erityisesti Riikkaa tämä ihmetyttää. Miten rahan pauloissa joku voi olla toimiakseen näin? Mitä neiti Minchin oikeastaan hyötyy näin toimiessaan, ellei hän sitten vedä välistä rahaa? Kenen businesspää toimii niin, että kulutanpa ensin itse tähän omia rahojani ja pyydänpä vasta sitten siitä korvausta? Neiti Minchin yrittää ilmeisesti parhaansa mukaan saada Saaran viihtymään koulussaan, mutta miksei hän ota maksua tällaisista ylimääräisistä huveista jo etukäteen? Hänet kuvataan kuitenkin kurinalaisena, erittäin rahatietoisena hahmona, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan osata toimia fiksummin. 

Luemme kirjan kahdessa osassa. Ensimmäisen osan jälkeen en ole innoissani. Kirja on tylsempi ja naiivimpi kuin luulin. Kirjan jälkipuolisko onkin menevämpää luettavaa. Orpous kirjallisuudessa vapauttaa päähenkilön tekemään ja kokemaan mitä vain. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kun vanhemmat ovat poissa pelistä. Myös Pikku prinsessassa alkaa todella tapahtua vasta, kun Saaran isäkin on poissa pelistä. 

Saaran kertomat tarinat ovat ihania. Hän kertoilee tarinoita jatkuvasti muille tytöille ja keksii ympäristöstään vaikka mitä kuvitelmia. Selvitäkseen asemansa menetyksestä hän mm. keksii, että hänen ullakkohuoneensa on Bastiljin vankila. Viereisessä huoneessa nukkuva Becky on puolestaan viereisen tyrmän vanki. Hän myös kuvittelee ympäristönsä toisenlaiseksi. 

Kokonaisuutena Pikku prinsessa on ihan söpö hyvän mielen opettavainen tarina. Mutta mitä romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu Saaralle? Kirjailija ei anna tähän oikeastaan vihjeitä. Romaani loppuu "he kävelivät auringonlaskuun" -tyyppisesti, mikä vähän töksähtää. Oppiko Saara kokemuksistaan mitään? Sytyttivätkö ne palon tehdä jotain köyhien/muiden hyväksi vastaisuudessakin?

Aikuisena lukijana en koe saavani teoksesta paljoakaan irti muutoin kuin että lisään tyttökirjojen tuntemustani. Pikku prinsessa on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin, eikä ihme, että sitä on painettu useita painoksia erilaisilla kansilla. Kuvassa Riikan lukukappale suloisensininisillä kansilla. 

Kenelle? Ennen kaikkea lapsille, mutta myös tyttökirjojen ystäville.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Millaista on olla ihmisen kanssa, joka tietää sinusta kaiken? Joka tuntee sinut ja tietää sinun tulevaisuutesi, jopa menneisyytesi? Kuvittele, että tapaat tulevan puolisosi ollessasi vasta lapsi. Keskellä heinikkoa luuraava vieras, alaston mies herättää epäilyksesi. Uskot kuitenkin, kun mies kertoo olevansa aikamatkustaja. Viimeistään miehen katoaminen ilmaan saa sinut vakuuttuneeksi, että mies on puhunut totta.

”Clare hyvä”, mummi sanoo. ”Hänhän on ilmiselvä demoni.” Hän toteaa sen hyvin tyynesti aivan kuin kertoisi minulle, että minun pitää napittaa takkini tai että on lounasaika.
       Mitä siihen voi vastata? ”Olen miettinyt sitä”, myönnän. Tartun hänen käsiinsä, ettei hän hieroisi niitä kipeiksi. ”Mutta Henry on kiltti. Hän ei tunnu demonilta.”
       Mummi hymyilee. ”Aivan kuin tietäisit, millaisia paholaiset ovat.” 

Clare ja Henry tapaavat toisiaan vuosikaudet väärässä järjestyksessä. Henry tulee milloin mistäkin ajasta, kunnes eräänä päivänä Clare tapaa reaaliaikaisen Henryn. Ainoa vaan, ettei tämä Henry tiedä Claresta vielä mitään. Aikamatkat Claren menneisyyteen ovat vielä edessä. 

Sekä Clare että Henry joutuvat olemaan toistensa kanssa siinä epäsymmetrisessä asetelmassa, jossa toinen tuntee toisen läpikohtaisin. Ensin Henry tietää kaiken Claresta ja näkee tässä nupuillaan olevan tulevaisuuden Claren, sitten Clare Henrystä, kirjastovirkailijasta, joka ei vielä paljoa edes muistuta hänen tuntemaansa Henryä. Mitä toiselle voi tulevaisuudesta kertoa ilman, että pilaa mitään? Kumpikin ovat hyviä pitämään salaisuuksia, mutta spoilereitakin kerrotaan. 

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler's Wife 2003, suom. 2005) kuvaa elävästi elämää aikamatkustajan rinnalla, mutta myös aikamatkustajana itsenään. Kahden kertojan narratiivi valottaa teoksen tapahtumia kummankin näkökulmasta. Ratkaisu on antoisa. Suvantokohtia teoksessa ei ole, vaan koko ajan tapahtuu. Claren lisäksi lukijakin alkaa odottaa Henryn aikamatkoja. Henry ei kykene hallitsemaan siirtymistään ajassa ja lähtö voi tulla milloin vain. Mukaansa hän ei voi aikamatkoilleen ottaa mitään. Ei edes vaatteita. Tämä aiheuttaa monia  kiusallisia tilanteita, ja Henry joutuu opettelemaan tiirikoimaan lukkoja ja juoksemaan lujaa karkuun. 

Oman eksistentiaalisen puolensa tarinaan tuo Henryn vierailut itsensä luo. 

Pohdin kaksoisolentoani. Hän on käpertynyt kokoon kuin siili selkä minuun päin ja on ilmeisesti täydessä unessa. Kadehdin häntä. Hän on minä, mutta minä en ole vielä hän. Hän on elänyt viisi vuotta elämää, joka on minulle vielä täysi mysteeri. Elämää, joka odottaa kokoonkäärittynä ja valmiina rullautumaan auki ja iskemään kimppuuni. Toisaalta monet nautinnot ovat häneltä jo ohi, mutta minua ne odottavat kuin avaamaton suklaarasia.

Olen nähnyt tästä tehdyn elokuvan joskus vuosia sitten. Pidin siitä. Rachel McAdams tekee upean roolin Clarena. Lukiessani Aikamatkustajan vaimoa huomaan, miten monta tärkeää asiaa on jätetty elokuva-adaptaatiosta pois. Romaani on riipaisevan katkeransuloinen, hauska ja täynnä pieniä merkittäviä hetkiä, mutta myös rankka ja täynnä isoja, vaikeita aiheita. Surua ja murhetta. 

Vaikein oppi liittyy Claren yksinäisyyden kaipuuseen. Joskus kun tulen kotiin Clare tuntuu ärtyneeltä. Olen keskeyttänyt jonkin ajatuksen, murtautunut hänen päivänsä uniseen hiljaisuuteen. Joskus Claren kasvot tuntuvat sulkeutuneen. Hän on mennyt oman mielensä suljettuun tilaan ja istuu siellä neulomassa tai jotain vastaavaa. Olen oppinut, että Clare viihtyy yksin. Mutta kun palaan aikamatkalta, hän on aina helpottunut minut nähdessään.

Claren elämästä suuri osa menee siihen, että hän odottaa Henryä. Henry saattaa olla poissa muutaman minuutin tai useita päiviä. Koskaan ei voi tietää, kauanko Henry on poissa tai mitä hänelle on tapahtunut. On kuin Claren elämän yllä olisi jatkuvasti tumma varjo. Clarella on onneksi taiteensa, jota tehdä ja jonka avulla purkaa tunteitaan. Tarina menisi varmasti hyvin toisenlaisesti, jollei Clarella olisi jotakin, mikä pitää hänet järjissään. Toinen henkireikä on Claren parhaat ystävät, parivaljakko Charisse ja Gomez, jotka tietävät Henrystä ja aikamatkustamisesta. Heidän suhteensa Clareen kompleksisuutta sivutaan teoksessa, mutta suurimmaksi osaksi se jätetään valitettavasti käsittelemättä. Clare ja Henry ovat molemmat tästä huolimatta monipuolisia, hyvin rakennettuja hahmoja.  

Aikamatkustajan vaimo on hieno. Se ei ole täydellinen, ja jotkin kuvatut asiat olisivat voineet väistyä mielestäni tärkeämpien ja tarinan kannalta mielenkiintoisempien asioiden tieltä. Mutta romaani on koskettava ja jää ajatuksiin vielä lukemisen jälkeenkin.

Kenelle? Ajasta ja aikamatkustamisesta kiinnostuneille, vähän pidempiä romaaneja kaihtamattomille ja rakkaustarinoista pitäville. 

L. M. Montgomery: Sininen linna

Kesä 2017 tai 2016. Työkaverini kirjoittaa minulle sinisen post it -lapun, jossa lukee ison sydämen keskellä "Sininen Linna". Sen alapuolelle hän on kirjoittanut "Mieti tätä lukiessasi:". Mitä kaksoispisteen jälkeen luki ja mitä minun piti miettiä, en muista.

En lukenut Sinistä linnaa.

Pari vuotta myöhemmin istun hänen kanssaan kahvilassa. Olemme juuri käyneet antoisan keskustelun Pikku naisia -kirjasta/leffasta, kun hän yllättäen kysyy minulta: "Haluisitsä alkaa lukee mun kaa tyttökirjoja? Voitais lukee vaikka se Sininen linna." No mikä ettei. Ihanaa, jos joku haluaa lukea kanssani kirjoja ja keskustella niistä! Pari minuuttia myöhemmin kahden naisen lukupiirimme on jo perustettu.

L. M. Montgomeryn tunnen Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Sininen linna (The Blue Castle 1926,  alkuperäinen suom. 1930) on hänen vähemmän tunnettua tuotantoaan. Aloittaessani lukemaan Montgomeryn Sinistä linnaa en tiedä siitä paljoakaan. Se ei kuulu niihin tyttökirjoihin, joita itse olisin nuorena lukenut. Tiedän, että päähenkilö on "meidän ikäinen", eikä pikkutyttö. Kyseessä on ennemmin aikuisille suunnattu lukuromaani. Tiedän, että päähenkilö on vanhapiika ja vähän erikoisempi hahmo ja että häntä verrataan jatkuvasti hänen täydelliseen serkkuunsa. Ja että hän saa tietää hänellä olevan elinaikaa jäljellä vain vuosi.

Valancy Stirling muistuttaa minua Jane Austenin Catherine Morlandista (Northanger Abbey). Kirjailija, vaikkakin eri, on sankaritartaan kohtaan aluksi lähes pilkallinen. Valancy on korostetun ruma ja saamaton. Kuten lukija myöhemmin saa huomata, ei Valancyn seinäruusuus ole niinkään Valancya itseään, vaan vastaa sitä roolia ja tilaa, joka hänelle on suvussa annettu. Kun Valancy saa kuulla elämänsä loppuvan lyhyeen, päättää hän, ettei enää ole toisten ovimattona. Täysin sukulaistensa armoilla elänyt hyväkäytöksinen, koko ajan jos jotakin sairasteleva kalpea vanhapiika pistää hyvät tavat sivuun ja alkaa puhua suutaan puhtaaksi. Toisten miellyttäminen saa riittää.

”Pelko on alkuperäinen synti”, sanoi äkkiä hiljainen, pieni ääni kaukana, kaukana Valancyn tajunnan taustalla. ”Melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että joku pelkää jotakin.”

Vääjäämätön kuolema katalysaattorina on mielenkiintoinen. Mitä hävittävää on enää ihmisellä, joka tietää kuolevansa pian? Valancyn saama "kuolemantuomio" antaa hänelle voimia voittaa omat pelkonsa. Toisaalta Valancyn sanoin "Kuka voisi kestää elämää, jollei olisi kuoleman toivoa?" Ikuinen elämä on yksi kamalimmista asioista, joita voin kuvitella. Elämän yksi upeimmista puolista on, että se päättyy aikanaan. Ihmisen ei tarvitse olla täällä iäisyyttä. Ja se tekee jokaisesta hetkestä arvokkaamman.

 
Valancy on selvinnyt suvunsa piinasta pitkälti mielikuvituslinnansa Sinisen linnan ansiosta. Se on paikka, jonne hän pakenee ikävää elämäänsä ja jossa hän on turvassa. Se on Valancyn unelmien täyttymys ja hänen haaveittensa peili. Se mukautuu jonkin verran Valancyn muuttuviin mieltymyksiin ja muuttuu vuosien varrella. Sininen linna vaikuttaa olevan eräänlainen sieluhuone tai mielensisäinen turvapaikka. Muuta turvapaikkaa Valancylla ei olekaan, sillä hän ei saa edes lukita huoneensa ovea tai oleskella siellä muutoin kuin nukkuakseen. 

Valancyn mielen tuotosten lisäksi miellyn teoksessa sen herkkiin luontokuvauksiin. Niitä tuo romaaniin otteet kuuluisan luontokirjailija John Fosterin teoksista, joita Valancy kovasti ihailee. Valancy myös pääsee kokemaan ympäristön, joka on hänen mielestään kaikessa eskapismissaan yhtä ihana kuin hänen Sininen linnansa.

Sininen linna on miellyttävä lukukokemus sekavasta alustaan huolimatta. Jokaista Stirlingin suvun jäsentä kuvataan aluksi kuin kilpaa ja eri tarinat heistä sekoittuvat toisiinsa sekamelskaksi, josta kärryillä pysyminen tuottaa allekirjoittaneelle vaikeuksia. Valancyn alentuva käytös turhauttaa, mutta päästessään vauhtiin hänestä tulee elävämpi. Luemme teoksen kolmessa osassa niin, että keskustelemme aina jokaisen osan välissä lukemastamme. Riikalla on kaivettuna joitakin valmiita lukupiirikysymyksiä. Lopun keskustelusta improvisoimme. 

Yhtenä miettimisen arvoisena kysymyksenä poimin tähän seuraavan: mikä on Cissy Gayn hahmon merkitys tarinassa? Oma vastaukseni on, että Cissy Gay toimii vastakohtana Valancylle. Hänen perheensä ei ole hylännyt häntä, vaan antanut hänelle kaiken rakkautensa kaikesta huolimatta. Valancy taas on jäänyt vailla rakkautta, vaikka on käyttäytynyt enemmän yhteiskunnan normien mukaan kuin Cissy. Kosintaa vain ei ole kuulunut. Cissy hyväksyy Valancyn tavoin oman lähenevän kuolemansa, mutta ei pyri revittelemään Valancyn tavoin. Myös heidän suhtautumisensa avioliittoon on päinvastainen. Vaikka Cissy on monella tavoin enkelimäinen ja "liian hyvä" hahmo ollakseen kovinkaan todellinen, ovat hänen valintansa hienosti kontrastina. Tavallaan hahmon, joka osana on olla sivuosassa ja kuolla, ei välttämättä tarvitsekaan olla kovin moniulotteinen. Cissy hoitaa tehtävänsä tarinan osalta juuri tällaisena. Hän on myös ensimmäinen, joka antaa Valancylle tarkoituksen.

Kyseessä on yksi Riikan lempikirjoista ja hän huvittuneena kyseleekin minulta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, että mitä luulen teoksessa vielä käyvän. En paljasta, mitä arvelin, mutta arveluni osui täsmälleen oikeaan. Sininen linna on juoneltaan mielestäni ennalta arvattava, vaikka joitain yllätyksiäkin on. Osa tapahtumista tuntuu pelkiltä troopeilta. Ne tapahtuvat, koska näin tämän tyyppisessä kirjassa kuuluu käydä.

Suuri kiitos Riikalle suosituksesta ja lukuseurasta <3 P. S. häiritseekö ketään muuta, ettei tämän kansi ole sininen? Kansi tuntuu muutenkin olevan todella huolimattomasti valittu. Valancy ei näytä yhtään Valancylta! 

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville, kepeää lukemista kaipaaville