Emiko Jean: Tokion prinsessa - Suuria unelmia

Tokion prinsessa - Suuria unelmia (Tokyo Dreaming 2022, suom. 2022) on jatko-osa Emiko Jeanin YA-romaanille lukiolaistytöstä, joka saa selville isänsä olevan Japanin kruununprinssi. Ja niin kuin jatko-osien laita toisinaan on, se sisältää tuhottoman paljon toistoa edellisen osan tapahtumista. Tylsää.

Fokuksessa on tällä kertaa Izumin yliopistovalinta ja hänen vanhempiensa uudelleen puhjennut romanssi. Sekä Izumin että tämän äidin tulisi sopeutua asemaansa hovissa ja voittaa suosio puolelleen. Izumi ottaa paljon vastuuta harteilleen, liiankin paljon. Painavan taakan alla Izumi ei kaiken lisäksi tiedä mitä haluaisi omalta tulevaisuudeltaan. Tulevaisuus saa kuitenkin uuden suunnan, kun hänen poikaystävänsä Akio jättää Izumin. 

Vuorossa on uusi upea poitsu, joka sattuu olemaan oikeanlaisella taustalla ja varallisuudella varustettu ja jonka tehtävänä on tuutoroida Izumia yliopiston vaativia pääsykokeita varten. Saadakseen vanhempiensa avioliitolle myötätuulen aikaan, Izumi on valmis valesuhteeseen kyseisen nuoren herran kanssa. Ja viehän tämä sopivasti ajatuksia pois Akiosta, joka kyllä kummittelee Izumin mielessä tasaisin väliajoin. 

Izumi ottaa tehtäväkseen parantaa omaa imagoaan muutenkin kuin muiden hyväksymällä poikaystävällä. Tässä osassa päästään mielestäni itse asiaan, vaateostoksille ja kunnon juhliin. Pisteitä ropisee myös valedeittailutroopista, joka on yleensä aina mieleeni. Izumin haparointi oman polkunsa löytämisen kanssa on myös toimivaa. Hän tekee virheitä ja myös maksaa niistä. 

Parasta teoksessa on Hohto-kaksoset, joiden esiintymisestä tarinassa nautin suuresti. Heidän suojelevaisesta suhteeestaan heidän tasapainottomaan äitiinsä on ilo lukea, ja heidän hahmonsa saavat muutenkin syvyyttä. Vihollisista ystäviksi on tehty tässä onnistuneesti. 

Kolmiodraamana teos on nihkeä. Teoksen loppu puolestaan on mielestäni inha ja juuri sitä, mitä pelkäsinkin. En fanita tämäntyyppisiä loppuja, mutta ollakseni spoilaamatta sitä, enpä sano siitä sen enempää. Kokonaisuutena tämä on kivan kevyttä lukemista ja raikas tuulahdus Japani-miljöineen. Kieli on edelleen mitäänsanomatonta, eikä erityisen osuvia sitaatteja tähän postaukseen löydy. Teos iskee varmasti paremmin itseäni nuorempiin lukijoihin, joilla samaistumispintaa teiniprinsessaan (tai ainakin teiniyteen) on epäilemättä enemmän. 

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Shirley Jackson tunnetaan amerikkalaisen kirjallisuuden kaanonissa laajasti luetusta novellistaan "The Lottery". The Hauntig of Hill House (1959) on THE haunted house novel. Se on teos, joka genreytti kummitustalon ja muutti kauhukirjallisuuden genreä pysyvästi. Lyhyydestään huolimatta teos on mitä herkullisin ja sisältää niin paljon kerroksia, että on suorastaan vaikeaa päättää, mihin niistä keskittyisi.

Joukko toisilleen tuntemattomia yksityishenkilöitä kokoontuu Hill Housiin tohtori Montaguen kutsusta tarkoituksenaan osallistua kummitustaloksi väitetyn talon tutkimiseen. He ovat; tohtorin lisäksi joukon ainoa mies ja talon seuraava perijä, nainen, jolla saattaa tai ei saata olla telekineettisiä kykyjä sekä toinen, mahdollisilla telepaattisilla kyvyillä varustettu nainen. Heillä klikkaa heti, ja heistä muodostuu omanlaisensa ystäväpiiri, jonka dynamiikkaa Hill House koettelee.

Teoksen alku on upein, minkä tiedän.

No live organism can continue for long to exist sanely under conditions of absolute reality; even larks and katydids are supposed, by some, to dream. Hill House, not sane, stood by itself against its hills, holding darkness within; it had stood so for eighty years and might stand for eighty more. Within, walls continued upright, bricks met nearly, floors were firm, and doors were sensibly shut; silence lay steadily against the wood and stone of Hill House, and whatever walked there, walked alone.

⁣Nauru ja huvittelu yhdistyvät pelkoon ja hulluuteen läpi teoksen. Tarina seuraa Eleanoria, hänen kasvavaa hulluuttaan ja hänessä tapahtuvaa muutosta. Kirjan kauhu on vaivihkaista, hiipivää kauhua. Jos ajatellaan gotiikkaa, niin The Haunting of Hill Housen voidaankin katsoa lukeutuvan niin kutsuttuun terror gothiciin. Vihjailun, salaperäisyyden ja tunnelman kautta luodaan kauhua, joka ei räväytä kaikkea lukijan kasvoille, eikä pyri shokeeraamaan, vaan ujuttautumaan lukijan (ja hahmojen) mieleen. Mielikuvitus ja se, mitä voisi tapahtua, ovat keskeisessä asemassa. Allan Lloyd-Smith kiteyttää tämän erinomaisesti:

In Gothic the terror of what might happen, or might be happening, is largely foregrounded over the visceral horror of the event. But both are frequently present at once in an interplay not unlike the interplay between reason and emotion, unreason and passion. These states are both opposed and related to one another, often in the mind of a protagonist who hovers indecisively between them; and in parallel, in the narrative itself which veers from rational explanation to emotion and intuition. (Lloyd-Smith, 8)

⁣Erään mahdollisen tulkinnan mukaan Elanor ja Theodora sujahtavat talossa aiemmin asuneiden sisarusten rooleihin tuon kummallisen talon vaikutuksesta. Talon cold spothan on lastenhuoneessa, joka on kummittelun päälähde. Paljoakaan ei silti tapahdu itse lastenhuoneessa. Itse asiassa rouva Montague viettää siellä täydellisen tapahtumaköyhän yön, mutta mikään Hill Housessa ei ole niin yksinkertaista. 

Jacksonin kynänjälki on nerokasta, suorastaan vangitsevaa. Dialogi on niin elävää, että sen voi käytännössä kuulla kirjan sivuilta. 

Haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon. Voisin kirjoittaa tästä kokonaisen esseen, toisenkin. Samalla en haluaisi sanoa paljoa, koska parasta on, kun lukija saa itse solahtaa tähän tarinaan sisään ja tehdä omat tulkintansa. 

Teoksesta on tehty soveltaen samanniminen Netflix-sarja Mike Flanaganin ohjaamana. Jacksonin ihastuttavaa dialogia on jätetty käsikirjoitukseen mukaan, mutta tarina on hyvin toisenlainen ja hahmot aivan eri lähtökohdista. Se on myös adaptoitu nykyaikaan. Huono sarja ei ole, päinvastoin. Siltä ei vain kannata odottaa, että se uskollisesti seuraisi Jacksonin romaania. Sen äitihahmo on yksi ihanimmista äitihahmoista, joita olen televisiossa nähnyt. Yhtä pikkupikkujuttua lukuunottamatta.

Koska kaikenlaiset anekdootit ovat hauskoja, kerron myös sen, että kun äitini suunnitteli tämän romaanin ostamista minulle joululahjaksi, hän laitteli minulle kuvia niistä kansista, jotka olivat saatavilla. Yhdet niistä olivat nämä:

Vastasin hänelle, että ovat vähän turhan creepyt. Äitini lohdutti, tuntien rakkauteni elokuvaan Bram Stockerin Dracula, että voinhan aina ajatella, että kannessa on jokeen heittäytyvä prinsessa. Niin. Voihan sitä näinkin ajatella...

Rakastan Shirley Jacksonin tyyliä kirjoittaa romaanejaan, enkä pysty ymmärtämään, miksei tätä oman genrensä klassikkoteosta ole käännetty. Stephen Kingin mielestä kyseessä on parhaista kummitustarinoista, joita on kirjoitettu. 

Lähteitä:

LLOYD-SMITH, ALAN 2004. American Gothic Fiction: an Introduction. New York: Continuum.

Guy de Maupassant: Bel-Ami

Guy de Maupassant tunnetaan ennen kaikkea novellikirjailijana. Hänen novellinsa "Koru" on ollut minullekin ensikosketuksena hänen tuotantoonsa. Gustave Flaubertin suojatti oli kuitenkin muutakin. Bel-Ami (1885, suom. 1944) on kirjoitettu siinä kohtaa, kun Maupassant on jo tiennyt olevansa kuolemansairas. Tämän tiedon valossa on helpompi ymmärtää teokseen sisältyvä usean sivun vuodatus kuolemasta ja elämän päättymisestä. Olkaamme armollisia arvon herra de Maupassantille.

Amerikkalaisen unelman sijaan Maupassant tarjoilee lukijoilleen ranskalaisen unelman. Nousun mitättömyydestä Pariisin seurapiirien kermaan ja naisten makuuhuoneisiin, majatalonpitäjän pojasta (teko)aateliseksi.

”Ettekö voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?” tiedustelee George Duroyn tuleva puoliso ja ehdottaa, että Duroy jaettaisiin kahteen osaan; Du Roy. Duroy on morsiantaan mahtipohtisempi, ja nimeksi tulee Du Roy de Cantel. 

Kiinnostavaa on, että Duroyn tavoin ovat toimineet myös Maupassantin omat vanhemmat, jotka ovat hakeneet oikeutta lisätä sukunimeensä aateliuteen viittaavan du-partikkelin. Heissä vain on oikeastikin ollut aatelisverta.

Juuri pilanteko sillä, miten Ranskassa on saattanut tekeytyä aateliseksi on syy sille, miksi olen tarttunut Bel-Amiin. Mutta Duroyn nimenvaihdossa on muutakin. Näyttelijät ottavat toisinaan itselleen taiteilijanimen tarkoituksenaan paitsi helpottaa siirtymistään näyttelijän rooliin, myös jäädäkseen paremmin ihmisten mieliin. Ja mitäpä muuta Duroy olisi kuin näyttelijä, joka uuden nimen turvin luo nahkansa?

1880-luvun Pariisiin saapuva Duroy on rutiköyhä, mutta varattomanakin hupien perään. Hän vaeltelee Pariisin yössä viimeiset frangit taskussaan, yrittäen päättää söisikö huomenna vai käyttäisikö rahat ehkä sittenkin juomaan. Hän törmää vanhan armeijaystäväänsä herra Forestieriin, jolle onni on ollut myötä. Duroyn nousu alkaa, kun hän ystävänsä avittamana saa töitä La Vie françaisen toimituksesta.

Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Duroy on sitäkin kunnianhimoisempi. Hän tahtoo päästä pitkälle. Ja sitten vielä pidemmälle. Ja vielä pidemmälle. Bel-Amin vaihtoehtoinen nimi voisikin hyvin olla Kun maailma ei riitä. Ulkonäöltään komea, hienoviiksinen ja jonkinlaista charmia omaava Duroy elää nuoren miehen viriiliä fantasiaa. Naiset kutsuvat hänet luokseen, koska rakastavat häntä. Miehet kutsuvat hänet luokseen, koska haluavat esitellä hänelle rikkauksiaan. 

Duroy hyödyntää naissuhteitaan pyrkiessään tavoitteisiinsa välittämättä hitustakaan näille naisille koituvista seurauksista. Teoksen naiset eivät silti ole vieteltävissä olevia viattomia naisia, jotka eivät lainkaan tietäisi mihin ryhtyvät. He ovat avioliittoonsa ja elämäänsä tylsistyneitä naisia, jotka ottavat tietoisen riskin suostuessaan Duroyn vieteltäviksi. Toiset tuo riski vie heidän tuhoonsa, toisia taas ei.

Romaanin alkupuolella Duroyta kuvataan seuraavalla humoristissävytteisellä pätkällä:

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Kauniiksi ystäväksi eli Bel-Amiksi nimetty Duroy on antisankari, laskelmoiva ja manipuloiva. Ja epäilemättä moraalin harmaalla alueella. Mutta ei yksin.

Bel-Amin naiset ovat valtavan päteviä, mitä on ihastuttavaa lukea. Pätevin kaikista on modernia naista muistuttava Madeleine Forestier. Hän on määrätietoinen ja kykenevä, vapaa. Hän on aivot miehensä menestyksen takana, ja hänellä on todellista taidokkuutta. Hän ohjailee myös Duroyta ja osoittaa hänelle naiset, joiden suosioon tämän olisi hyvä päästä. Rouva de Marelle sen sijaan on... jotakin aivan muuta. (Edessä hienoinen spoileri, maalaa teksti lukiaksesi eteenpäin.) Hän on se, jonka luokse Duroy palaa kerta toisensa jälkeen ja joka ehkä koko teoksesta on se nainen, jota Duroy ehkä jopa oikeasti rakastaa ja joka rakastaa häntä. Jollakin tapaa häntä käy eniten sääli, sillä Duroy on häntä kohtaan todella inhottava. Niin Duroy toki on muillekin, mutta rouva de Marellessa on erityistä pehmeyttä, erityistä alttiutta.

Ennen kaikkea novellikirjailijana tunnetun Maupassantin toinen romaani on täynnä värikkäitä, kompleksisia hahmoja, kompleksisisia, osaavia naisia ja upeaa Pariisin kuvausta. Hänen kirjailijatuttaviinsa on kuulunut myös rakas Émile Zolani. Arjen kuvaus Bel-Amissa onkin varsin naturalistista yksityiskohtaisine selvityksineen. Teos on modernin tuntuinen ja on kestänyt erinomaisesti aikaa. 

Tämä on kirja, jota suosittelisin niille, jotka haluavat tutustua 1800-luvun kirjallisuuteen, mutta eivät halua hukkua sen raskauteen aloittamalla esimerkiksi Stendhalista. (Punainen ja mustaa on minulla toista vuotta kesken, enkä suoraan sanoen enää usko, että tulen sitä lukemaan.)

Terhi Tarkiainen: Peto irti

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua (2018) on saanut jatkoa! Peto irti (2023) jatkaa parisen kuukautta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Kansikuva on aivan toista maata kuin silloinen vuoden 2018 Pure mua -kansi violettitaustaisine vihreine omenoineen. Tässä on draamaa! 

Kullervo on kuollut. Tuo kuolematon, jonka peijaisiin Kalevalaan saapuu niin vampyyreja kuin paikallisia hukkapoikiakin. Sekä eräs tuttu vampyyrikaksikko kuskinaan Anna-rukka, jolle luvattu piipahdus Helsingin sivistyksen parissa saa jäädä väliin. Seuraa uudelleentulkintaa Kalevalan tutuista hahmoista tuoreella otteella. Tämän Tarkiainen hallitsee hyvin. ⁣

Roadtrippaaminen kahden vampyyrin kanssa ei ole ollut ihan sitä mitä Anna on kuvitellut. Kolmikon välit vasta hakevat muotoaan, ja teos tuntuu väliosalta.⁣ Annan ulkopuolisuuden tunteet miesvampyyriparin kuskina ja ärtymys varsinkin Kalmaa kohtaan värittävät etenkin romaanin alkupuolta. Ärtymys vaikuttaisi olevan molemminpuolinen, mutta ei Kalman käytös ristiriidatontakaan ole. Vaikka Kalma ärsyttääkin, niin Vlad on se, jonka huomiota Anna aivan erityisesti haluaisi osakseen. Sitä vain ei kuulu eikä näy.

Niin kiukkuinen kuin olikin, Annaa myös suretti. Tässäkö oli kaikki, mistä Vlad välitti: miten hän voisi käydä kauppaa itsellään ja päästä Annasta nopeimmin eroon? Ei sanaakaan siihen suuntaan, että kyllä, minä haluaisin vielä jatkaa matkaa kanssasi, ja toivottavasti palaat pian takaisin, koska minulle tulee ikävä sinua. No ehkä Vlad ei äityisi sanomaan sitä aivan noin. Silti jonkinlainen tunnustus heidän välilleen kasvaneesta siteestä olisi Annan mielestä ollut suotava, vaikka vain kaipaava katse tai mutristettu huuli. Helvetti soikoon, Anna olisi tyytynyt yhteen kohotettuun kulmakarvaan!

Lukiessani mietin elävästi Terhi Tarkiaisen pitämää luentoa kevään 2023 kauhuconissa ja sitä, miten Kalma on saanut vaikutteita Buffy the Vampire Slayerin Spikesta. Jos koskaan saatte tilaisuuden käydä kuuntelemassa Tarkiaista, niin se kannattaa. Häntä on hauska kuunnella ja hänen historioitsijataustansa tulee hänen esityksissään mukavasti esiin. Ylipäätään kirjallisuudesta tuppaa saamaan hieman enemmän irti, kun pääsee kuulemaan itse kirjailijoita.

Teoksessa on mielenkiintoista pohdintaa kuolemattomuudesta ja sen vaikutuksesta itse kuolemattomaan. Pidän tästä. Monesti vampyyrit on esitetty hahmoina, jotka elävät vuosisatoja juoden verta ja tappaen, tehden mielensä mukaan, mutta joihin ajan hammas ei pure. Tämä tuntuu hirveän yksinkertaistetulta. On mielestäni uskottavampaa, että ajankululla on kuolemattomaan jonkinlainen vaikutus. Tässä romaanissa aihetta käsitellään niin Kullervon kautta kuin Vladinkin. Vladin kokemus ja jo eletty pidempi elämä vertautuu myös Kalmaan, johon aika ei ole vielä samalla tavalla ehtinyt vaikuttaa. 

Luen tämän taas yhdessä hujauksessa. Motiivi on kuitenkin nyt eri kuin ennen. Terhi Tarkiainen on suosikkikirjailijoitani, mutta tällä kertaa petyn. Joskus on kohtalokasta olla suurten odotusten kohteena, ja tällä kertaa omat odotukseni eivät aivan täyty. Tarinan vetävimpiä hahmoja (Vlad, Kalma) on aivan liian vähän! Sen sijaan uusia sivuhahmoja riittää, ja tarina lähtee hitaanpuoleisesti käyntiin. Silti on pakko saada tietää mitä käy, pääsevätkö starat lavalle. Ja onhan tässä mukana muutama hyvinkin palkitseva kohtaus sekä kunnon trollausta vampyyristereotypioilla. ⁣

Valtaosa vieraista oli pukeutunut melko tavallisesti, mikä kaiketi tarkoitti, että juuri he olivat porukasta yliluonnollisia tai näiden kumppaneita. Anna oli kauan sitten joutunut luopumaan goottiromanttisista kuvitelmista, että vampyyreilla olisi liehuvat viitat, röyhelöpaidat tai ylipäätään minkäänlaista kunnioitusta populaarikulttuurin perinteitä kohtaan. Vladin ja Kalman iho ei edes kimaltanut. […] Yksikään ei ollut viitsinyt edes juhlan kunniaksi kammata hiuksiaan geelillä pään pintaa pitkin saati sitten pukea ylleen jotain goottihenkistä. Vampyyrien olematon kiinnostus ylläpitää vuosikymmenten aikana lukkoon lyötyä julkisuuskuvaansa oli Annan mielestä häpeällistä.

Erityisesti Twilight-viittaus kimaltelevaan ihoon huvittaa. Mutta ei tässä kaikki. Teoksessa on myös kohtaus, jossa Vlad nuuhkaisee hihastaan Annan hajua ja pyyhkii sitä sitten randomiin seinäkoukun toppatakkiin. Hän käskee Annan pestä hiuksensa, minkä Anna ottaa merkkinä hiustensa likaisuudesta ja Vladin inhosta. Kohtauksesta tulee väistämättä mieleen Twilightin Edward ja surkuhupaisa Bellan haju, joka biologiantunnilla kantautuu hänen nenäänsä aiheuttaen väärinkäsityksen, jonka myötä Bella kuvittelee haisevansa Edwardin mielestä pahalta. Vladinkaan syyt tälle röyhkeälle kommentille eivät ole aivan sitä, miltä ensin vaikuttaa. 

Nyt kun pääsin oikein Twilight-vauhtiin, niin sanottakoon myös, että Annan hahmossa on myös vähän samaa ongelmaa kuin Bellassa. Anna ei ole itsessään kovinkaan kiinnostava. Veikkaan, ettei monikaan lue näitä kirjoja hänen vuokseen, ellei sitten hänen huumorinsa takia. Toki Anna on sanavalinnoiltaan ja asenteeltaan tyypillinen Tarkiaisen naissankaritar, mutta persoonaa häneltä muutoin puuttuu. Sarjaa kannattelevat hänen sijastaan mainiot vampyyrihahmot. Tästä syystä Tarkiaisen ratkaisu pitää vampyyrit etäällä paitsi Annasta, myös lukijasta, onkin ratkaisuna niin riskialtis. Se on silti ymmärrettävä päätös, ja tarinan osalta vampyyrikaksikon nihkeä käytös ja vetäytyneisyys saavat kyllä uskottavan selityksen. Lukijan on vain maltettava. Pieniä pilkahduksia Vladista lukija onneksi saa, sillä teoksessa on Annan minäkerronnan lisäksi lyhyitä katkelmia Vladin kuolemattomuuspohdintoja ja muita aatoksia. 

Jään odottelemaan, mihin vampyyrit Annoineen seuraavaksi suuntaavat. 

*Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Lucinda Riley: Valo ikkunassa

Lucinda Rileyn Valo ikkunassa (The Light Behind The Window 2012, suom. 2023) on kirja, jonka sain mukaani viime syksyn kirjamessuilla, kun olin Bazar Kustannuksen järjestämällä aamiaisella Harry Whittakerin seurassa. Kohdennus oli mainio, sillä jokainen kutsuvierastilaisuudessa ollut oli jo valmiiksi jonkinlainen Lucinda Riley -fani. 

Pariisilaiselämää eläinlääkärinä viettävä Emilie de la Martinières perii suvun ainoana jälkeläisenä sukunsa kartanon Etelä-Ranskassa. Siis Etelä-Ranskassa! Äidin kuolema herättää Emiliessä ristiriitaisia tunteita, eikä kartanon kohtalokaan ole aivan selkeä. Onhan Emiliellä oma elämä Pariisissa.⁣⁣

Mistraalin mukana tulee mies, joka pyyhkäisee Emilien jaloiltaan. ⁣⁣

⁣⁣Kartanon kellarista löytyvän salainen huoneen myötä Emilie alkaa selvittää sukunsa historiaa. Toisessa aikatasossa Constance, nuori ranskalaisenglantilainen nainen, värvätään salaisen palvelun leipiin ja lähetetään miehitettyyn Ranskaan. On vuosi 1943. Vastarintaliikkeellä on vaikeuksia, eikä hänen kontaktinsa saavukaan paikalle. On turvauduttava suunnitelmaan C. Constance löytää itsensä rikkaan aatelismiehen oven takaa. Talo vain sattuu sinä iltana olemaan täynnä natsivieraita, joten hänen on pistettävä pystyyn elämänsä esitys. ⁣⁣

Lukiessani tätä yömyöhään ajattelen, ettei ole ihanampaa ajankohtaa lukea kuin yöllä. Kun kaikki äänet ovat vaienneet ja voi vain uppoutua täysin kirjan maailmaan. ⁣⁣

Pidän tästä valtavasti, enemmän kuin yhdestäkään Seitsemän sisarta -sarjan kirjasta (ja niistä olen nauttinut kovasti). Tyyli on vähemmän satumainen, aikuisempi. Teoksessa on mukana aivan ihana sokea hahmo, yksi suosikeistani. Menneisyyteen sijoittuva romanssi on sopivan sykähdyttävä, eikä tarinasta puutu hengästyttäviä käänteitä. Se on sopivan traaginen, mutta myös lämmin. Kumpikin aikataso pysyy kiinnostavana, ja kytkökset niiden välillä ovat kutkuttavia. ⁣⁣En osannut etukäteen odottaa, että pitäisin osittain miehitettyyn Ranskaan sijoittuvasta romaanista näin paljon.

Eräs kirjan hahmoista on selvästi narsisti, mitä osaan epäillä jo hyvin alkuvaiheessa. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kuvaus on onnistunut. Jotkin muutkin käänteet ovat arvattavissa, mutta se ei haittaa yhtään.⁣⁣

Voih, saisinpa lukea tällaiseen miljööseen sijoittuvia kirjoja enemmänkin! ⁣Olen hurmaantunut. Tämän lukeminen tuntuu suorastaan hemmottelulta. Olen kohdannut todella paljon enemmän kirjoja, jotka sijoittuvat englantilaiseen kartanoon kuin ranskalaiseen. Eikö niitä ole vai eikö niitä vain käännetä, eikö niistä puhuta? Kiinnostavaa myös on, että tässä romaanissa ollaan molemmissa. Emilien perimässä châteaussa Ranskassa, mutta myös hänen aviomiehensä sukukartanossa Englannissa. 

Emilie kuljeskeli ympäri taloa pukeutuneena kahteen Sebastianin kalastajanvillapaitaan. Oli ilmeistä, että monia yläkerran huoneita ei ollut käytetty vuosikausiin. Etelä-Ranskassa sijaitsevan kartanon ikkunat oli rakennettu valtaviksi, niin että ne päästivät sisään mahdollisimman paljon valoa, mutta Blackmoor Hallissa oli pienet ja ahtaat ikkunat, joiden tarkoituksena oli pitää kylmyys ulkopuolella. Ankeat värit ja raskaat mahonkihuonekalut toivat mieleen edvardinaikaisen näytelmän lavastuksen.

Ensikuvaus Château de la Martinièresista (itse kartanosta):

Hän kääntyi katsomaan, kuinka kolmensadan metrin päässä kohoavan kartanon vaaleanpunertavat seinät, perinteisesti vaaleansinisiksi maalatut ikkunaluukut ja kummallakin puolella kasvavat sypressit sulautuivat alkavan iltaruskon hämyyn. Rakennus oli suunniteltu yksinkertaisen tyylikkäästi sopimaan maaseutuympäristöönsä, ja se kuvasti täydellisen hillitysti sekä omaa historiaansa että Emilien itsensä jaloa syntyperää. 

Ensikuvaus Blackmoor Hallista:

Lunta tuiskutti sakeasti, kun Sebastian maksoi taksinkuljettajalle ja otti Emilien matkalaukun auton tavaratilasta. Kääntyessään tarkastelemaan Blackmoor Hallia ensimmäistä kertaa Emilie näki synkän ja torjuvan punatiilestä rakennetun goottilaistyylisen kartanon. Ulko-oven holvikaaren yläpuolella kyyhötti uhkaavan näköinen kivinen sadevedensyöksijä, jonka hampaatonta hymyä luonnon elementit olivat jäytäneet ja jonka päälakea peitti lumihattu.

Rakastan gotiikkaa ja goottilainen arkkitehtuuri ja englantilaiset puutarhamaisemat kiehtovat, mutta asumuksena? Ero näiden välillä on aikamoinen, ja tiedän, kumman minä valitsisin asuinpaikakseni.

Sääolosuhteet ja ympäristö tukevat kerrontaa. Eroa näiden kartanoiden välillä kasvattaa entisestään kontrasti aurinkoisen luonnon kukoistuksen ja lumikinosten välillä. Toinen näistä on idyllinen, tuttu ja turvallinen. Toinen taas jylhän karu ja luotaantyötävä, ja ovella voisikin yhtähyvin riippua Et ole tervetullut -kyltti. Vaikutelman täytyy olla täysin tietoinen, onhan Englannissa oikeasti mukavannäköisiäkin kartanoja. Lumen keskellä Emilie on jumissa, mikä kuvastaa hänen tilannettaan muutenkin, kuten lukija tulee pian huomaamaan. 

*Kirja on saatu kustantajalta. 

Iiris Leimu: Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia

Talvista tammikuuta! Luin tämän itse asiassa silloin, kun jouluun oli enää tovi ja oli lunta maassa. Yhtä erinomainen hetki tähän hyvänmielenkirjaan tarttumiseen on nyt. Kunhan sää vain kunnolla pakastuisi ja tulisi sitä luntakin, niin voilà. Korvaapuusti ja lämmin juoma kruunaavat lukukokemuksen. Ja tietysti lukukaverina kissa (tai laama), jos sellainen kotoa löytyy. ⁣

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia (2023) on siitä aivan erityinen, että se on ystäväni (kirjailijanimeltään) Iiris Leimun esikoisromaani. Kirjoitusprosessia olen saanut seurata alusta lähtien, käsikirjoitus kun on saanut alkunsa yhteiseltä romaantikan kirjoituskurssilta. (Lämmin suositus sanataideohjaaja Anna Kaijan kursseille! Ne ovat mahtavia.) Niinpä tuttuja kohtauksia oli lukiessa hauska bongata, mutta tarina on saanut myös ympärilleen paljon. Kirjailijalta on aiemmin julkaistu toisella nimellä spefinovelleja ja raapaleita.  ⁣

Melinda on mainostoimiston kovimpia työntekijöitä, aikamoinen bilehile ja ehdoton kaupunki-ihminen. Parhaan ystävän varaama kylpyläloma vie kuitenkin läheiselle laamafarmille, jonka komea omistaja saa yllättäen Melindassa aikaan kuumia tuntemuksia. Vaihtoehtojakin on. Melinda ei vähään tyydy, ja mielestään hänellä on elämälleen selvä suunta. Kahden kilpakosijan asetelma tuo esiin Melindan oman sisäisen kamppailun siitä, mikä elämässä on todella tärkeää. ⁣

Pidin Melindalle annetusta taustasta. Italialaisjuuret ja nonna maalatuivat mieleen hyvin elävästi. Taustaa myös tuotiin lempeällä tavalla esiin, herkkänä kahta ihmistä yhdistävänä hetkenä.⁣

Hän henkäisi syvään ja avasi oven. Aaron seisoi käytävässä muhkea pipo päässään ja talvitakissa. Hänen harteillaan pipon päällä oli lunta, joka alkoi sulaa. Katsoessaan miestä silmiin Melinda tunsi matkivansa hiutaleita ja valuvansa pian lammikoksi Aaronin jalkojen juureen. Ruskeissa silmissä oli lämpöä, joka sai sydämen lyönnit kohisemaan korvissa, ja hymynkare oli nostaa Melindan ilmaan.

Sitten Aaro näytti, mitä hänellä oli kädessään. Melinda kuuli epävireisen viulun riutasoinnun, kun romanttinen kohtaus päättyi miehen kämmenellä lepäävään kanelipussiin.

Teoksesta löytyy lämpöä ja ilahduttavaa hauskuutta. Se saa nauramaan ääneen. Juuri huumori on minut alunperin tähän tekstiin vetänytkin sisään. Melindalla on suorastaan upea mielikuvitus, joka värittää todellisuutta leffamaisin mielikuvin. Erityisesti kauhuleffat ovat Melindalla mielessä, ja niistä puhumisen äärellä lähennytään oikein toimivasti. Kemiat pääparin välillä ovatkin erityisesti alkupuolella kohdillaan. Toiselle kosijalle en lämmennyt. Tämä kakkosmies oli omaan makuun ehkä vähän liiankin niljake. ⁣⁣

Feelgood ei ole se omin genreni, ja joudunkin ottamaan siitä selvää ymmärtääkseni sitä paremmin. Feelgoodin käsitteen alle mahtuu monenmoisia kirjoja. Vaikka kyse on hyvänmielenkirjoista, eivät ne sisällä pelkkää hattaraa ja sateenkaria, vaan ihmissuhteissa voi olla kiemuroita ja käsiteltävät aiheet rankemmanpuoleisia. Vaikeuksien kautta päästään kuitenkin voittoon, ja loppu on onnellinen. Oma käsitykseni genrestä on ollut kevyempi kuin mitä todellisuus on. Genre on itseasiassa niin hämärärajainen, että sitä googlettelemalla löytyy jos jonkinlaisia suosituksia termin feel good alla. Termiä avaavia selityksiä sen sijaan ei juurikaan. Ajatuksena kuitenkin on, että nämä kirjat jättävät lukijalle lämpöisen ja ilahtuneen mielen.

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia on talvinen yllättävine lumimyrskyineen, mutta jouluakin siinä vietetään. Jos siis kaipaa ripauksella joulua varustettua talvikirjaa, joka ei kuitenkaan ole aivan joulukirja, niin tämä on siihen oiva. Teos sopii myös eläinrakkaille. Erään hyvin persoonallisen laaman nimeäminen draamalaamaksi hymyilytti erityisesti. 

Kirja löytyy myös äänikirjana.

*Arvostelukappale on saatu kirjailijalta.