E. L. James: Fifty Shades of Grey

Luin aikoinaan gradua Twilight-saagasta tehdessäni tutkimuskirjallisuutta myös Fifty Shades of Greystä (2011), sillä tämä aluksi Twilightin fanifiktiona julkaistu teksti tarttuu Twilightin pimeään puoleen; masokismiin, toisen kontrolloimiseen ja stalkkaamiseen. Kävin katsomassa ensimmäisestä osasta tehdyn leffan silloin kuin se tuli, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi edes varata näitä kirjoja kirjastosta. Lähimmästä kirjojen kierrätyspisteestä Fifty Shades of Grey kuitenkin päätyy mukaani. En voi sivuuttaa sitä, kun se kerran näin kohdalleni osuu. Kappale on englanninkielinen, mistä olen mielissäni.

Teos on saanut valtavaa julkisuutta ja on bestseller lähes kaikkialla. Sen pokkariversio on myynyt maailmalla jopa Harry Potteria paremmin. Romanttinen kirjallisuus on yksi maailman kaupallistetuimpia genrejä, jota tuotetaan tarkkaan tutkittujen ja hyväksi todettujen kaavojen mukaan. Se tarjoaa (useimmiten nais)lukijoilleen sen, mitä he haluavat. Huomionarvoista kuitenkin on, että perinteisen romanttisen romaanin sijaan näin suureen suosioon noussut kirja on sekoitus perinteisempää romanttista romaania ja eroottista romaania. Sadomasokismi on ollut osa kirjallisuutta Marquis de Sadesta lähtien, mutta se ei ole ennen Fifty Shades of Greytä ollut populaarikirjallisuutta.

Se, miten jostakin kirjasta tulee bestseller on osittain mysteeri. Ilmiön yksi selitys on, että jokin kirja onnistuu olemaan ajan hermolla, se onnistuu olemaan jollain lailla "tarttuva"; sillä on niin sanottu stickiness factor. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjassa on jotakin sellaista, joka vangitsee huomion, joka saa sanan kulkemaan eteenpäin ja leviämään oikeiden ihmisten kautta. Toisaalta Fifty Shades of Greyn suosio levisi pitkälti epämuodollisia kanavia (kirjablogit!) pitkin, eikä niinkään virallisia kanavia pitkin, joihin stickiness factor usein viittaa. Sen suosiossa korostuu teoksen saatavuus ensin internetissä ja myöhemmin e-kirjan muodossa, retorinen voima teoksen eroottisuudessa ja resonanssi modernissa yhteiskunnassa. Fifty Shades of Greystä on kehittynyt ihan oma, laajalle levinnyt monialainen juttunsa. Bestseller, jonka saavutettu bestselleriyys ruokkii itseään. Aluksi jossain on täytynyt olla vannoutuneita Fifty Shades of Grey -faneja.

Jos Fifty Shades of Greyn suosiota haluaa ymmärtää, on palattava sen fanifiktiojuurille. Fanifiktio on jo olemassa olevaan fandomiin liittyvä genre, jota julkaistaan internetissä ja joka on luonteeltaan osittain interaktiivista. Tarinaa julkaistaan usein luvuittain, ja lukijat saavat esittää kommenttejaan, kritiikkiään ja toiveitaan tekstistä. Tarinaa muokataan usein lukijoiden toiveiden mukaisesti erona perinteisen romaanin yksinäiseen puurtamiseen. Vaikka fanifiktiolla on siis kirjoittajansa, tekijänsä, syntyy tuotos usein pidemmissä projekteissa yhteisymmärryksessä lukijoiden kanssa. Näin syntyi myös fanifiktioversio Fifty Shades of Greystä. Se on siis yhdistelmä ei vain mietittyjä romanttisen romaanin koventioita, vaan se on myös osittain kirjoitettu nimenomaan miellyttämään tiettyä fanifiktiota lukevaa yleisöä. Kirjamuotonsa se sai vasta myöhemmin, australialaisen e-kirjoja julkaisevan kustantamon julkaisuna.

Fifty Shades of Grey on siis pähkinänkuoressa Yhdysvaltojen Seattleen sijoittuva eroottinen romaani, jossa nuori ja viaton tutkintoaan juuri päättävä 21-vuotias Anastasia Steele tapaa karismaattisen, rikkaan ja komean 27-vuotiaan yritysjohtajan Christian Greyn. Christian Grey ei harrasta tyttöystäviä. Hän haluaa Anan, mutta omilla ehdoillaan. Anastasialle selviää, että Christianilla on BDSM-huone, tai "the Red Room of Pain", kuten Anastasia sitä kutsuu. Hänen ehtonsa ovat monisivuiset ja vaativat: Anastasian on suostuttava kaikkeen Christianin ehdottamaan, alistuttava täysin, annettava Christianin piiskata ja lyödä itseään, mutta myös nukuttuva tietty määrä, käytettävä vain Christianin valitsemia vaatteita ja jopa syötävä vain Christianin hyväksymien ruokien listalta.

A flogger… hmm. I think I’m in shock. My subconscious has emigrated or been struck dumb or simply keeled over and expired. I am numb. I can observe and absorb but nor articulate my feelings about all this, because I’m in shock. What is the appropriate response to finding out a potential lover is a complete freaky sadist or masochist? Fear… yes… that seems to be the overriding feeling. I recognize it now. But weirdly not of him – I don’t think he’d hurt me, well, not without my consent. 

Ensimmäinen ajatukseni Fifty Shades of Greystä on, että se tosiaan on Twilight-tutkijan unelma. Tunnistan tekstistä vaikka kuinka monta yhtäläisyyttä, jopa samoja sanavalintoja. (Olen lukenut molemmat englanniksi.) Osaan keskusteluista on helppo kuvitella Christianin ja Anastasin sijaan Edward ja Bella, sillä etenkin Christianin hahmo on taidokkaasti rakennettu muistuttamaan Edwardia. Christianissa korostuvat kaikki Edwardin pahimmat puolet, mutta tämä on myös yhtälailla huolehtivainen, jopa holhoava. Christian komentaa Anaa niin kuin Edwardkin komentaa Bellaa, ja on tietävinään Anan tarpeet tätä paremmin. Hän soittaa pitkiä surullisia pianokappaleita ja on oman synkän menneisyytensä vanki. Christian ei mm. kestä kosketusta. Christian ei ole vampyyri, mutta yhtäkaikki "fifty shades of fucked up" ja omalla tavallaan vaaraksi Anastasialle. Christian ei kalpene Edwardille myöskään stalkkaustaidoissaan, päinvastoin. Hän jopa tietää Anastasian äidin nimen ja osoitteen koskaan niitä kysymättä.

Anastasiassa ilmenee Bellan kömpelyys, haluttomuus pukeutua mekkoihin, vaatimattomuus ja huono itsetunto. Bellan uhrautuvaisuus ilmenee Anan haluna miellyttää Christiania, haluna yrittää kestää kipua, jos se vain pitää Christianin hänen lähellään. Teoksia yhdistää myös sankarittaren levottomat unet, jotka antavat niille oman leimansa. Intiaanipoika Jacob on korvattu latinopoika Josélla, kilpakosijalla, joka Jacobin tavoin yrittää väkisin suudella sankaritarta. Mukaan on saatu myös Edwardin rakastava perhe ja Bellan vanhemmat, jopa tämän työpaikka ja suloinen tavis Mike. Yhtymäkohtia voisi luetella vaikka kuinka.

Mutta Fifty Shades of Grey on yllättävän tylsä. Pitkiä seksikohtauksia riittää sivukaupalla. Anastasia, joka ei ole koskaan ollut kenenkään kanssa, saa heti ensikerrallaan useamman orgasmin. Kohtaukset ovat epäuskottavia ja selkeän pornografisia, eivät vain graafisia, vaan eräänlaisia ideaaleja "täydellisestä seksistä". Fifty Shades of Grey on eroottinen fantasia. Siitä huolimatta minäkertojana toimiva Anastasia käyttää häveliäästi käsitettä "down there", minkä koen ärsyttäväksi ilmaisun toistuessa uudelleen ja uudelleen. Luulisi, että Ana saisi jo sanallistakin rohkeutta kokemuksistaan, mutta ei.

Anastasin sisäistä kamppailua kuvaillaan ärsyttävällä tavalla. Anan tunteet jakautuvat hänen itsensä, itsevarman sisäisen jumalattaren sekä epävarman ja kaikkea epäilevän alitajunnan välille seuraavaan tapaan: "I nod shyly. My inner goddess sits in the lotus position looking serene except for the sly, self-congratulatory smile on her face." Keino on todella keinotekoinen ja saa minut lähinnä ihmettelemään, onko Anastasia ihan sekaisin. Näkeekö hän oikeasti jotakin jumalattaria? Aavistan, että vastaus on ei, ja minun on luettava tämä kuvaannollisena. Mieleni tekee irvistää jokaisen tällaisen kohtauksen kohdalla.

Teosta piristävät Anastasian huumori ja hänen sarkastiset huomautuksensa, joihin myös Christian välillä yhtyy. Anastasiassa on enemmän omaa tahtoa kuin Twilightin Bellassa, vaikka välillä onkin aivan yhtä tyhjäpäinen. Intressiensä kamppailussa Anastasia ja Christian ottavat toisistaan mittaa, mutta toisin kuin Bella, Ana ei ole varma onko hänestä Christianin viitoittamalle pimeälle polulle. Se saa Anastasian itkemään jokaisen Christianin tapaamisen jälkeen, mikä huolestuttaa Anastasian kämppistä. Suhde ei voi olla ihan terveellä pohjalla. Anastasia huomaa toivovansa, että Christian olisi aivan tavallinen.

Salassapitosopimus eristää Anastasian hänen ystävistään ja perheestään. Hän voi puhua vapaasti vain Christianille, mutta Christianille puhuminen on lähes mahdotonta. Pelkkiä tiedonmuruja saanut Anan äiti osoittaa kuitenkin merkittävää tarkkanäköisyyttä ja äidillistä viisautta ohjeistaessaan tytärtään:

”Ana, there’s something going on between you two. I’ve been trying to fathom it since you arrived here. But the only way you are going to sort the problem, whatever it is, is to talk it through with him. You can do all the thinking you like – but until you actually talk, you’re not going to get anywhere.”

Sanon erittäin harvoin, että jokin teos on huono. Yleensä ymmärrän, että kyse on lähinnä siitä, ettei kirja vastaa mieltymyksiäni. Mutta tällä kertaa haluaisin sanoa, että Fifty Shades of Grey on minusta huono. Teksti on tönkköä ja naiivia. Kirjaa olisi voinut – ja tarvinnut – tiivistää aikalailla. Nostan hattua elokuvan tekijöille, sillä elokuva oli mielestäni ihan mukiinmenevä. Tämä ei ollut. Kaikesta huolimatta teos tarjoaa paljon analysoitavaa.

Kenelle? Eroottisista romaaneista pitäville, Twilight-faneille sekä romanttista romaania twistillä luettavakseen kaipaavalle.

Stephen King: Revolverimies

Ei ole mitään luettavaa. Kirjastosta varaamani kirjat eivät ole vielä tulleet, ja se kirjapino, joka pöydälläni vielä hetki sitten oli, on huvennut. Kaivan äitini hyllystä Stephen Kingiä ja aloitan Musta torni -sarjan. Kahdeksanosaisen kirjasarjan aloittaminen hirvittää, enhän ole koskaan edes lukenut Stephen Kingiä, ja sitoutumiskammo niin pitkään luku-urakkaan muutenkin nostaa päätään. Aloitan Revolverimiehen (The Gunslinger 2003 suom. 2005) ja yritän olla panikoimatta. Eihän tähän ole pakko sitoutua, luen vain tämän.

Teoksen päähenkilö Roland on Gileadin viimeinen revolverimies. Romaanin ensimmäinen lause on hyvin kuvaava, sillä se tiivistää oikeastaan koko teoksen: "Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään". Teos sisältää muitakin erinomaisia, tiiviitä lauseita, jotka sijoittuvat usein luvun tai kappaleen alkuun ja jotka enteilevät tulevaa, kuten "Poika löysi oraakkelin, ja se oli koitua hänen tuhokseen". Kerronta etenee tämänkaltaisin harppauksin, eikä lukijana ehdi tylsistyä suuren autiomaan ylitykseen tai luolaston pimeyteen. Välillä teoksessa palataan ajassa taaksepäin, Rolandin menneisyyteen ja maailmaan, jota ei enää ole.

Revolverimies on etsintäretki, jossa kuvastuu Tolkienin ja lännenelokuvien vaikutus. Jätin Stephen Kingin esipuheen lukemisen viimeiseksi. Vaikutelma kuitenkin paistaa teoksesta, eikä havaintojeni vahvistuminen esipuheen myötä yllätä minua. Rolandin päämääränä on löytää Musta torni, mutta mikä se on, selviää vasta aivan kirjan loppupuolella. Löytääkseen Mustan tornin hänen on saatava pahuutta uhkuva mustiin puettu mies kiinni.

Revolverimies on kiinnostava yhdistelmä eri aikoja ja eri maailmoja. Niiden suhde toisiinsa ei kuitenkaan selviä tämän romaanin aikana, minkä jättämästä arvoituksellisuudesta kirjaan itse asiassa pidin. Pikkupoika Jake kaapataan (väkivaltaisesti) omasta maailmastaan yksinäiseen, autioituneeseen ja kuivaan maailmaan, jossa hänen muistinsa menneestä alkaa hiipua. Revolverimies löytää hänet, ja Jakesta tulee hänen matkakumppaninsa ja raskas taakkansa. Vaikka revolverimies on koulutettu tappaja ja laskelmoija, on pienessä pojassa jotakin häntä koskettavaa.

Poika, joka näkyi nyt vain hämäränä varjona, kääntyi kyljelleen ja käpertyi nukkumaan huopa huolettomasti päälleen heitettynä. Revolverimies istui vartiossa hänen vierellään ehkä vielä tunnin ajan ja mietti pitkään ja vakavasti. Sellainen mietiskely oli uutta hänelle, miellyttävää surumielisellä tavalla, mutta silti täysin vailla käytännöllistä arvoa: Jaken ongelmaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se minkä oraakkeli oli tarjonnut – ja kääntyminen takaisin ei yksinkertaisesti tullut kysymykseen.

Mielenkiintoista on, että teos on ilmestynyt alunperin vuonna 1982, mutta Stephen King itse uudelleenkirjoitti sen vuonna 2003 julkaistun version sopimaan paremmin sarjan myöhempien osien kanssa. Revolverimies on selvästi sarjan aloitusteos, eikä kerro itsenäisenä toimivaa tarinaa. Revolverimiehessä ennustetaan korteista ja luodaan jännitteitä, joita epäilemättä kehitellään pidemmälle sarjan seuraavissa osissa.

Huomaan jo lukiessani, ettei Revolverimies sytytä uteliaisuuttani jatkon suhteen. Vaikka teos onkin eräänlainen genrehybridi, jossa on lännenelokuvaa, ritariromaania, fantasiaa ja scifielementtejä sekaisin, menee se pääkopassani ensisijaisesti lokeroon "fantasia". Lokeroon, josta en niin välitä. Urbaani fantasia menee, mutta tällaisen kokonaan toiseen maailmaan sijoittuvan fantasian lukeminen on minulle nihkeää. Scifistä sen sijaan nautin, vaikka sekään ei aina sijoitu "meidän maailmaamme" (mikään teoshan ei todellisuudessa sijoitu reaalimaailmaan vaan kuvitteelliseen versioon siitä). Tulevaisuuteen sijoittuva scifi eri tulevaisuusskenaarioineen, tieteen edistysaskelineen ja kaukaisine galakseineen on ihan toisella tapaa mieltä kutkuttavaa. Taantunut maailma, jossa teknologia on suurelta osin unohdettu ja Hey Jude soi ainoastaan akustisena, ei tarjoa mielikuvitukseni halajamia puitteita. Mutta kaukaiset galaksit ja teknologia ovatkin aina olleet minua lähempänä. Pienenä rakastin sitä, että minulle luettiin avaruusraketeista. En halunnut kuulla satuja, vaan oikeita asioita. Kurkotin jo tuolloin tähtiin.

Ongelmani Revolverimiehen kanssa kiteytyy Tullin kaupunkiin ja siihen mitä se kertoo Revolverimiehen maailmasta. Usein kun teknologia otetaan pois kuvioista jäljitellään jotakin mennyttä aikaa, ja meno käy sivistymättömäksi. Ja miksi ei kävisi? Revolverimiehessä ei ole näkyviä vallanpitäjiä, ei lainvartijoita, lieneekö edes lakeja. Vedestä on pulaa. Ihmisyhteisön liimana Tullissa näyttäytyy uskonto, eräänlainen tunnistettava versio kristinuskosta, joka saa ihmiset tarttumaan aseisiinsa. Rappiokuvaukset eivät viihdytä minua, eikä niin ollen tämäkään episodi. Epäilen, että vaikka Roland on kulkemassa Tullista pois päin, kohti tuntematonta, on jotakin vastaavaa vielä tulossa. Tästä teoksesta näkyi myös selvästi, että se oli miehen kirjoittama.

Pidinkö siis Revolverimiehestä? Kyllä, pidin suurimmalta osin. Se viihdytti minua 244:n sivun verran, siis juuri sopivasti pariksi päiväksi. Mutta jääkö se mitenkään mieleeni? Tuskin. Tämä oli hyvä välipala. Sen keskeneräisten teemojen ja selvän sarjallisuuden vuoksi teos ei tarjonnut minulle paljoa. Jollekin, jolla kiinnostusta jatkoon riittää, Relvolverimies on varmasti antoisampaa luettavaa.

Kenelle? Etsintäretkistä, mystiikasta, fantasiasta ja Stephen Kingistä pitäville – ja miehille.

Han Kang: Vegetaristi

Tunnen fyysistä pahoinvointia lukiessani kuvauksia korealaisen naisen, Yeong-hyen, lihaa pursuilevista unista ja siitä, miten hänestä pidellään kiinni ja miten häntä yritetään pakottaa syömään lihaa. Etelä-korealaisen kirjailijan Hang Kangin Vegetaristi (채식주의자 Chaesikjuuija 2007, suom. 2017) on kasvissyöjän painajainen. Olen kasvissyöjä juuri siitä nimenomaisesta syystä, että liha kuvottaa minua, enkä voi olla eläytymättä voimakkaasti Yeong-hyen inhoon.

Synkkä metsä. Ei ketään. Puiden suipot lehdet, naarmuiset jalkani. Etäisesti tuttu paikka, mutta olen eksyksissä. Peloissani. Viluissani. Jäisen rotkon tuolla puolen punainen karjasuojalta näyttävä rakennus. Sen oviaukon peittona velttona lepattava olkimatto. Käärin maton syrjään, menen sisään ja näen sen: pitkän bambuvartaan, jossa on vieri vieressä isoja tummanpunaisia lihanriekaleita, yhä verta tippuvia. Yritän työntyä ohi, mutta lihaa on paljon, kovin paljon, enkä pääse ulos. Suussani on verta, vaatteet  liimautuvat ihoon likomärkinä verestä.

Asiat ovat kohdallaan ennen Yeong-hyen unta. Hän on hyvä, tunnollinen ja kuuliainen vaimo, joka laittaa maukasta ruokaa, ojentaa miehelleen tämän tavarat ennen töihin lähtöä, silittää miehensä paidan, eikä väitä vastaan. Hän on kaikin puolin hyvin tavallinen. Ja juuri siksi hänen miehensä on hänet valinnut. Jotta mikään ei häiritsisi hänen työtään ja hänen elämäänsä, vaan sujuisi kuin rasvattu. Ainoa itsepintainen piirre Yeong-hyessa on, ettei tämä suostu käyttämään rintaliivejä. Kaikki muuttuu, kun hän eräänä yönä löytää vaimonsa tuijottamasta jääkappia kuin transsissa. Aamulla vaimo siirtelee muovisiin säilytysastioihin pakattua lihaa monen sadan tuhannen wonin edestä roskapussiin. Hänestä on tullut kasvissyöjä. Eikä hänen kotonaan sen jälkeen syödä lihaa. Syyksi hän tyynen rauhallisesti sanoo, että on nähnyt unta. Mies ei kysy enempää, ei halua tietää.

Unet eivät jätä Yeong-hyeta rauhaan, ja elämä suistuu raiteiltaan. Hän päätyy asumaan sisarensa In-hyen ja tämän perheen luona ennen kuin muuttaa omilleen. Myöhemmin, kun Yeong-hye on jo muuttanut pois, In-hye tulee maininneeksi miehelleen sisarensa takapuolen mongoliläiskästä, itsepintaisesta pigmenttiläikästä, jonka olisi pitänyt haalistua jo aikoja sitten. Mies ei saa läiskää mielestään. Yeong-hye alkaa näyttäytyä videotaiteilijamiehen silmissä tämän fantasioiden perimmäisenä kohteena. Hänen on saatava toteuttaa suunnittelemansa erikoinen teos.

Vegetaristi on visuaalinen, vahvatunnelmainen ja erikoinen. Se jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat alunperin julkaistu erikseen. Tarina kulkee kolmen eri fokalisoijan kautta, Yeong-hyen miehen, hänen sisarensa In-hyen miehen ja In-hyen kautta. Tarinaa ikään kuin käännellään ja väännellään, katsotaan aina uudesta näkökulmasta, uusin silmin. Kukin fokalisoija tuo esiin jotain uutta Yeong-hyestä, mutta myös oman persoonansa, omat haaveensa ja kipupisteensä. In-hye on isosiskona, vaimona ja äitinä kärsivällinen, ja tukahduttaa tunteensa ennemmin kuin ilmaisee niitä. Hän antaa muiden katkaista puhelun, vaikka olisi kuinka kiireinen. In-hyen ajatuksista nousee huomio siitä, miten ihmiset heijastavat omia toiveitaan ja unelmiaan muihin.

Miehen puhumattomuus oli raskasta ja läpitunkematonta kuin kivi ja sitkeää ja venyvää kuin kumi varsinkin silloin, kun videoteokset eivät edistyneet hyvin.

Pian In-hye oivalsi jotain: ehkä hän ei ollutkaan halunnut niin vilpittömästi auttaa puolisoaan kuin itseään. Ehkä hän oli nähnyt miehen uupumuksessa itsensä – naisen, joka oli lähtenyt yhdeksäntoistavuotiaana Souliin etsimään onneaan ja pärjännyt aina omin avuin. 

Ensimmäisessä osassa lukija saa luettavakseen myös lyhyitä pätkiä Yeong-hyen unista. Hulluudesta lukemisessa on jotain kiehtovaa, jotain mystistä. Heti sanat kirjoitettuani mietin, voiko näin sanoa, onko se eettistä. Ihmisinä olemme niin tirkistelynhaluisia, lähes kaikki. Voisiko näin käydä minulle? Ääneenlausumaton kysymys, jota moni pohtii. Mikä ihmismieleen vaikuttaa ja miten? Vegetaristi antaa joitakin vastauksia, mutta jättää vähintään yhtä monta leijumaan ilmaan. Teos jää arvoitukselliseksi.

Kritiikkinä ihmettelen lukiessani, miten huonosti Yeong-hye syö. Syökö tämä ihan oikeasti pelkkiä kasviksia ilman mitään järkevää proteiininlähdettä kuten tofua tai papuja? Yeong-hye laihtuu lähes luurangoksi ja muuttuu aikatavoin muutenkin jätettyään lihan pois. Eletään Etelä-Koreassa, jossa kasvissyönti on vielä pienimuotoista ja useimmiten jostain erityisestä syystä kuten allergiasta tai muusta vaivasta johtuvaa. Kasvissyönti unen takia on kaikkea muuta kuin hyväksyttävää. Toisaalta se, ettei Yeong-hye vaivaudu edes ottamaan selvää kasvissyönnin perusteista kertoo jotakin hänen mielenlaadustaan. Hän ei välitä. Yeong-hyen mielestä paljastuu vähä vähältä enemmän (vaiko sittenkin vähemmän?) ja tämän välinpitämättömästä syömisestään tulee uskottavaa.

Vegetaristi on ensimmäinen kosketukseni korealaiseen kirjallisuuteen, mutta ei suinkaan korealaiseen kulttuuriin, sillä olen korealaisten draamojen suurkuluttaja. Niiden viihteellisyyteen verrattuna Vegetaristi on aivan toista laatua. Teos alleviivaa naisten ja miesten epätasa-arvoista asemaa Koreassa, naisten oikeuksien puutetta ja suhtautumista sukulaisiin. Kajahtaneen Yeong-hyen kanssa ei haluta enää olla tekemisissä.

(Seuraava osio sisältää juonipaljastuksen.) Pohjimmiltaan teoksessa ei ole kyse kasvissyönnistä, vaan Yeong-hyen pyrkimyksestä välttää väkivaltaa omalla tavallaan. Samastumalla kasveihin Yeong-hye pyrkii jättämään ihmisten maailman ja väkivallan taakseen. Oman säväyksensä tematiikalle antaa, ettei Yeong-hyen ääntä päästetä kirjassa kuuluviin, vaan hänen tarinaansa kertomassa on kolme muuta. Eräänlaista vapaudenriistoa sekin, ja tässä mielessä teoksesta tulee mieleeni John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen, jossa myöskään Sarahilla ei ole omaa ääntä. Ehkä tämän innoittamana tartun vihdoin tuohon feministiseen teokseen, josta olen niin paljon luennoillakin kuullut.

Vegetaristi on Booker-palkittu vuonna 2016. Ikävä kyllä teosta ei ole käännetty suoraan koreasta, vaan kyseessä on englannin kielestä käännetty suomennos.

Kenelle? Psykologisista romaaneista pitäville, ihmismielestä ja hulluudesta, feministisestä kirjallisuudesta ja tietenkin Koreasta kiinnostuneille.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa on laulaja ja lauluntekijä, jonka ääntä en ole koskaan voinut sietää. Mutta ne taitavat lyriikat! En ole innoissani, kun lukupiiriläiskaverini ilmoittaa, että haluaisi ehdottaa seuraavaksi kirjaksi Maija Vilkkumaan romaania Nainen katolla (2013). Okei no, luetaan sitten. Tässä ei kuitenkaan ole Maijan ääntä, pelkästään Maijan sanat. Ja niistä sanoista minä olen pitänyt.

Teos sai sen ilmestymisvuonna näkyvyyttä aikalailla. Kun julkkis julkaisee kirjan, onhan siitä pidettävä meteliä. Ja kirja myy jo siksi, että kirjailija on valmiiksi kuuluisa. Ei sen tarvitse olla edes niin hyvä, ajattelen. Jo pelkkä nimi kirjan kannessa myy kuitenkin. Tai sitten ei. Kirja ei ole yltänyt vuoden 2013 myydyimpien kotimaisten kirjojen top 20 -listalle. Vaan millainen on Vilkkumaan tuotos?

Nainen on moniääninen teos, joka seuraa kolmea eri henkilöhahmoa. Keskiössä on jonkin suuren luomisesta haaveileva nelikymppinen Silja, joka on saanut sysätä unelmansa syrjään lapsiperheen arjen ja aina poissa olevan miehensä unelmien tieltä. Unelmiaan Silja elää vain sivupersoonansa Gwendolynin seikkailujen kautta. Maahanmuuttovastainen ja kärkeviä mielipiteitä omaava yhden lapsen isä Ville pitää luovan kirjoittamisen kurssia, jolle Silja on ilmoittautunut ja jolle Silja kirjoittelee Gwendolynista. Ville kamppailee oman perheensä kanssa: vaimo rakastaa enemmän viiniä kuin häntä. Juo tonkasta, kun ei halua joutua juomaan kokonaista pullollista kerralla. Ville epäilee, että viiniä menee näin sitäkin enemmän. Kolmantena on Linda, hahmoista nuorin ja vielä opiskelija, silti omaa stand up -koomikon uraansa aloitteleva ja undergroundlehteen kirjoitteleva räväkkä nainen. Linda onnistuu kirjoittamaan sen, minkä sanotuksi saamisesta Silja vain haaveilee.

Nea ei ollut saanut teosta luettua kunnolla. Ei ollut kiinnostanut, eikä epäkiinnostavan kirjan vuoksi stressaantuminen. Teoksessa oli ihan hyviä juttuja, mutta ei juuri nyt mennyt. Itse luin koko kirjan, vaikka jo alusta asti oli selvää, että tämä ei tule olemaan minun kirjani. Nainen katolla sisältää paljon ajatusvirtaa, hahmojen ajatusten suodattamatonta kuvausta useiden kappaleiden, jopa sivujen verran. Asiasta kuin asiasta valitetaan, jopa vaahdotaan. Joissakin sai nyökytellä päätään: niin, onhan se ärsyttävää. Minuun fennistinä osui parhaiten seuraava pätkä (Linda):

Natiivit sanoo ”seinäjokinen” eikä ”seinäjokelainen”, mitä vittua? Musta on ihan perheestä että jotkut vaan päättää että ”me sanotaan seinäjokinen”, ja sitten siihen ei ole muka kellään mitään sanomista. Tai että joku ryhmä voi päättää että ”me sanotaan viintä”, kun pitäis sanoa ”viiniä”, ja sit ne vaan häpeämättömästi sanoo niin vaikka se on väärin. Paskin on se läppä, että ite muka sais päättää, miten oma nimi taipuu. Että vaikka on ilmiselvää että ”Satu” taipuu ”Sadun”, nii sit joku idiootti Satu-niminen voi väittää että ”mä haluun et se taipuu Satun”, missä ei oo mitään järkeä. Ja sit jengi kysyy multa että ”taipuuko sun sukunimi Pertun vai Perttun, sähän saat kato ite päättää sen.” MITEN NIIN! Miksen saa samantien ite päättää et se taipuukin ”Perseen”? Hirveen kätevää, ite päätin!

Nainen katolla on yhden sukupolven teos. Vähän nuoremmasta Lindasta huolimatta teos pyörii 70-luvulla syntyneiden maailmankuvan ja sukupolvimuistojen ympärillä. Osa jutuista on sellaisia, että ne muistaa itsekin omasta 90-luvun lapsuudestaan. Niin kuin Hansonit. Ne resonoivat ja yhtymäkohtia löytyy, mutta muistot esim. kylmästä sodasta ovat puolestaan vieraita. En ole joutunut kokemaan ydinsodan uhkaa, en Neuvostoliittoa. Välillä tuntuu, että olen liian nuori tälle kirjalle.

Kuten edellisestä voi jo päätellä, ei Nainen katolla ole juonikirja. Tapahtumia toki on ja kehitystä tapahtuu, mutta pääosassa ovat sen henkilökuvaukset, pätkät henkilöhahmojen elämästä ja ajatuksista. Jokaiselle on pyritty antamaan oma äänensä, oma tapansa kertoa. Tyyli vaihtelee eri hahmoista kertovien lukujen välillä, mutta tasaantuu loppua kohti.

Vertasin tätä lukiessani Riikka Pulkkisen Lasten planeetan (lue sitä käsittelevä juttu täältä) lapsikuvauksiin. Nainen katolla kuvaa kotonaan itsensä vangiksi tuntevaa äitiä, Siljaa, jolle lasten hoitaminen on välttämätön urakka. Hän antaa Iidan nukkua pidempään, koska ei jaksa herättää tätä. Seurauksena Iida myöhästyy askartelutunnilta. Syyllisyys omasta kyvyttömyydestä jaksaa vaivaa ja usein.

Kotona hän kirjoittaa Facebookiin ”Kiitos onnitteluista! Olipa ihana ilta eilen, täynnä tanssia ja ystäviä!” ja sitten hän lyyhistyy lattialle Eemelin viereen ja ajattelee että on yksinäinen, yksinäisempi kuin kukaan on koskaan missään ollut. Ja hän miettii, onko näyttänyt juhlineelta rappioäidiltä päiväkodin eteisessä. Varmasti on. Lastensuojelu tulee ehkä ovelle jo tänään. […] Hän katselee Eemeliä ja häntä itkettää ja hän itkee. ”Ei äidillä oo hätää, äiti on vaan väsynyt”, hän sanoo. Eemeli naureskelee ja ottaa häntä lujaa kiinni poskesta, se sattuu.

Lasten planeetassakaan ei aina ole helppoa, etenkään kun eron jälkeen on muutettava lapsen kanssa kahdestaan ja opeteltava pärjäämään, mutta päällimäisenä siitä välittyy lämpö ja rakkaus, halu antaa lapselle kaikki mahdollinen. Siljakin yrittää, yrittää kovasti lastensa eteen, mutta tekstistä puuttuu lämpöä. Lapset ovat tiellä. Silja on liian väsynyt, mikä tekee romaanin lapsikuvauksista raskaampaa luettavaa. Tästä huolimatta Nainen katolla onnistuu pitämään kiinni humoristisesta otteestaan.

Pohdimme yhdessä kirjan nimeä ja sitä, että mistä se tulee. Päädyimme siihen, että nimi viittaa siihen, miten hukassa kirjan henkilöhahmot, mutta etenkin Silja on. Katolla olevalla naisella on kaikkea muuta kuin elämä hallinnassa. Reunan yli suistuminen olisi helppoa, jopa houkuttelevaa. Silti suurin osa katoille kiipeilevistä ei koskaan hyppää. Katolla olon voi nähdä eräänlaisena olotilana, painotteluna hajoamisen ja kasassa pysymisen välillä. Velvollisuuden ja irti päästämisen välillä.

Kuten arvasin, teoksen valinnut Ella oli tykännyt siitä kovasti. Neakin piti osittain ja sanoi sitä, miten joskus kirjat eivät vain osu oikeaan kohtaan elämässä. Tämä ei nyt tällä kertaa onnistunut siinä. Keskustelustamme kävi ilmi, että molemmat heistä nauttivat itse asiassa kovasti ninemomaan henkilökuvauksiin keskittyvistä kirjoista. Itse olen vähän toista maata, sillä rakastan hyvää tarinaa, hyvin kehitellyillä hahmoilla varustettuna.

Kenelle? 70-luvulla tai niihin aikoihin syntyneille, nostalgista Suomi-kuvausta kaipaaville, henkilökuvista pitäville, parisuhdekiemuroista ja vanhemmuudesta kiinnostuneille.

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä

Populaarikirjallisuudesta tuttu vampyyriuden glamour on tiessään Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa Nälkä (Svulten 2013, suom. 2013). Teos on samaan aikaan lyyrisen kaunis että täysin kaunistelematon, paikoin lähes naturalistinen. Vampyyriudesta ei teoksessa anneta hohdokasta kuvaa. Jorunnilla on nälkä, aina vain nälkä. Eikä syöminen ole ihan niin helppoa kuin leffoissa. On peiteltävä jälkiään, varottava syömästä liian lähellä omaa naapurustoaan ja häivyttävä paikalta hyvän saan aikana. "Nälkä on kuin kalvava alakulo, alati läsnä, alati pakottava. Ja on vain nälkiintyminen tai mässäily, ei mitään siltä väliltä."

Jorunn on hyvin perinteinen vampyyri, lähellä kansansatujen vampyyreja. Ikkunan taakse ilmestyvä hahmo, sisään pyrkivä verenimijä, yksinäisiä varjostava näkymätön uhka. Hän on itsekin satu, eräässä suvussa kerrottu legenda. Mutta legendojahan nyt on. Niin kuin ihmiset eivät usko vampyyreihin (ei ennen kuin liian monta on kadonnut, liian monta ruumista löytynyt), ei  myöskään vapaaherratar von B usko Jorunn Omakostoon, naiseen joka ilmestyy vaatimaan suvun esikoisia.

Kuka tämä nainen sitten olikin, hän ei mitenkään voinut olla Jorunn Omakosto.

Hän huokasi alistuneesti ja katsahti ovella seisovaan naiseen:

Tule nyt sitten sisään. Käy peremmälle. Mitä tämä onkin, meidän täytyy kai istua puhumaan asiat halki.

Ulkona varjojen keskellä kuutamossa öinen vieras suoristi selkänsä, hymyili leveästi ja astui sisään avoimesta ovesta, astui kynnyksen yli taloon, joka oli viimeiset kaksisataa vuotta ollut von B:n perheen koti.

Kolme vuosisadan vaihdetta nähnyt Jorunn on matkannut maailmaa, osallistunut kuninkaanmurhan suunnitteluun 1700-luvun lopun Ruotsissa, naukkaillut 1850-luvun Lontoon katujen kulkijoita, jättänyt Vilnaan talollisen ruumiita. Kulkenut paikasta toiseen, aina palaten Helsinkiin. Vuosisatoja sitten M, Muukalainen, joka teki ehdotuksen. Ehdotus on kuin Veren vangeista, eikä sittenkään. Koska Jorunn Omakoston syntytarina ja Muukalainen ovat merkittävä osa teoksen vähitellen purkautuvaa juonta, en uskalla tästä enempää tässä paljastaa.

Tunnelma teoksessa on samaan aikaan levoton että levollinen. Se on täynnä meheviä intertekstuaalisia viitteitä. Jorunn mm. matkustaa merten yli Draculan tapaan arkussa:

Kirstu suljettuna ja sinetöitynä, sisältäpäin lukittuna, silti ihmisten hutiloinnin ja mielivallan armoilla. Olin maksanut hyvin mutta pitänyt huolen siitä, että suurin osa maksusta suoritettaisiin vasta kun tavarat olivat tulleet ehjinä perille ja olin saanut tilaisuuden tarkistaa ne. Matkustin arkkuun suljettuna voimatta liikahtaakaan, päälläni karhuntalja ja kummassakin kädessä nyytti multaa romanialaiselta kirkkomaalta. Viimeksi mainittu oli tuskin tarpeen, mutta jotenkin vain tuntui turvallisemmalta. Että oli maata josta pitää kiinni.

En ole koskaan pitänyt ikuisen elämän tavoittelua järkevänä tai mitenkään tavoittelemisen arvoisena. Nälkä ei ainakaan ollut se teos, joka olisi muuttanut mieleni. Ihmistä ei ole tarkoitettu kuolemattomaksi. Vaikka kroppa voitaisiin saada kestämään, ei ihmisen mieli kestäisi. Ei voi sanoa, että Jorunnillakaan pyyhkisi hyvin. Nälkä on raaka kuvaus ikuisesta nälästä, pakottavasta tarpeesta saada koko ajan verta. Ja taustalla toive, että kaikki loppuisi.

Teos on ohut, mutta lyyrisenä proosana hitaampi lukea kuin ensin ajattelisi. Ei mitenkään sykähdyttävä, mutta mielenkiintoinen. Parhaimpina paloina pidän takaumia historialliseen Ruotsiin ja toisaalta Jorunnin kohtaamisia von B:n kartanossa. Teoksessa on myös ilahduttavan yksityiskohtaisia kuvauksia Helsingistä, niin vanhasta kuin nykyisestäkin. Kerronta on omalaatuista ja maalailevaa ja eittämättä se mikä tekee Nälästä lukemisen arvoisen.

Kenelle? Vampyyreista ja historiallisista paikoista ja ajanjaksoista kiinnostuneille, lyyristä proosaa kaihtamattomille.