Stephen King: Revolverimies

Ei ole mitään luettavaa. Kirjastosta varaamani kirjat eivät ole vielä tulleet, ja se kirjapino, joka pöydälläni vielä hetki sitten oli, on huvennut. Kaivan äitini hyllystä Stephen Kingiä ja aloitan Musta torni -sarjan. Kahdeksanosaisen kirjasarjan aloittaminen hirvittää, enhän ole koskaan edes lukenut Stephen Kingiä, ja sitoutumiskammo niin pitkään luku-urakkaan muutenkin nostaa päätään. Aloitan Revolverimiehen (The Gunslinger 2003 suom. 2005) ja yritän olla panikoimatta. Eihän tähän ole pakko sitoutua, luen vain tämän.

Teoksen päähenkilö Roland on Gileadin viimeinen revolverimies. Romaanin ensimmäinen lause on hyvin kuvaava, sillä se tiivistää oikeastaan koko teoksen: "Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään". Teos sisältää muitakin erinomaisia, tiiviitä lauseita, jotka sijoittuvat usein luvun tai kappaleen alkuun ja jotka enteilevät tulevaa, kuten "Poika löysi oraakkelin, ja se oli koitua hänen tuhokseen". Kerronta etenee tämänkaltaisin harppauksin, eikä lukijana ehdi tylsistyä suuren autiomaan ylitykseen tai luolaston pimeyteen. Välillä teoksessa palataan ajassa taaksepäin, Rolandin menneisyyteen ja maailmaan, jota ei enää ole.

Revolverimies on etsintäretki, jossa kuvastuu Tolkienin ja lännenelokuvien vaikutus. Jätin Stephen Kingin esipuheen lukemisen viimeiseksi. Vaikutelma kuitenkin paistaa teoksesta, eikä havaintojeni vahvistuminen esipuheen myötä yllätä minua. Rolandin päämääränä on löytää Musta torni, mutta mikä se on, selviää vasta aivan kirjan loppupuolella. Löytääkseen Mustan tornin hänen on saatava pahuutta uhkuva mustiin puettu mies kiinni.

Revolverimies on kiinnostava yhdistelmä eri aikoja ja eri maailmoja. Niiden suhde toisiinsa ei kuitenkaan selviä tämän romaanin aikana, minkä jättämästä arvoituksellisuudesta kirjaan itse asiassa pidin. Pikkupoika Jake kaapataan (väkivaltaisesti) omasta maailmastaan yksinäiseen, autioituneeseen ja kuivaan maailmaan, jossa hänen muistinsa menneestä alkaa hiipua. Revolverimies löytää hänet, ja Jakesta tulee hänen matkakumppaninsa ja raskas taakkansa. Vaikka revolverimies on koulutettu tappaja ja laskelmoija, on pienessä pojassa jotakin häntä koskettavaa.

Poika, joka näkyi nyt vain hämäränä varjona, kääntyi kyljelleen ja käpertyi nukkumaan huopa huolettomasti päälleen heitettynä. Revolverimies istui vartiossa hänen vierellään ehkä vielä tunnin ajan ja mietti pitkään ja vakavasti. Sellainen mietiskely oli uutta hänelle, miellyttävää surumielisellä tavalla, mutta silti täysin vailla käytännöllistä arvoa: Jaken ongelmaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se minkä oraakkeli oli tarjonnut – ja kääntyminen takaisin ei yksinkertaisesti tullut kysymykseen.

Mielenkiintoista on, että teos on ilmestynyt alunperin vuonna 1982, mutta Stephen King itse uudelleenkirjoitti sen vuonna 2003 julkaistun version sopimaan paremmin sarjan myöhempien osien kanssa. Revolverimies on selvästi sarjan aloitusteos, eikä kerro itsenäisenä toimivaa tarinaa. Revolverimiehessä ennustetaan korteista ja luodaan jännitteitä, joita epäilemättä kehitellään pidemmälle sarjan seuraavissa osissa.

Huomaan jo lukiessani, ettei Revolverimies sytytä uteliaisuuttani jatkon suhteen. Vaikka teos onkin eräänlainen genrehybridi, jossa on lännenelokuvaa, ritariromaania, fantasiaa ja scifielementtejä sekaisin, menee se pääkopassani ensisijaisesti lokeroon "fantasia". Lokeroon, josta en niin välitä. Urbaani fantasia menee, mutta tällaisen kokonaan toiseen maailmaan sijoittuvan fantasian lukeminen on minulle nihkeää. Scifistä sen sijaan nautin, vaikka sekään ei aina sijoitu "meidän maailmaamme" (mikään teoshan ei todellisuudessa sijoitu reaalimaailmaan vaan kuvitteelliseen versioon siitä). Tulevaisuuteen sijoittuva scifi eri tulevaisuusskenaarioineen, tieteen edistysaskelineen ja kaukaisine galakseineen on ihan toisella tapaa mieltä kutkuttavaa. Taantunut maailma, jossa teknologia on suurelta osin unohdettu ja Hey Jude soi ainoastaan akustisena, ei tarjoa mielikuvitukseni halajamia puitteita. Mutta kaukaiset galaksit ja teknologia ovatkin aina olleet minua lähempänä. Pienenä rakastin sitä, että minulle luettiin avaruusraketeista. En halunnut kuulla satuja, vaan oikeita asioita. Kurkotin jo tuolloin tähtiin.

Ongelmani Revolverimiehen kanssa kiteytyy Tullin kaupunkiin ja siihen mitä se kertoo Revolverimiehen maailmasta. Usein kun teknologia otetaan pois kuvioista jäljitellään jotakin mennyttä aikaa, ja meno käy sivistymättömäksi. Ja miksi ei kävisi? Revolverimiehessä ei ole näkyviä vallanpitäjiä, ei lainvartijoita, lieneekö edes lakeja. Vedestä on pulaa. Ihmisyhteisön liimana Tullissa näyttäytyy uskonto, eräänlainen tunnistettava versio kristinuskosta, joka saa ihmiset tarttumaan aseisiinsa. Rappiokuvaukset eivät viihdytä minua, eikä niin ollen tämäkään episodi. Epäilen, että vaikka Roland on kulkemassa Tullista pois päin, kohti tuntematonta, on jotakin vastaavaa vielä tulossa. Tästä teoksesta näkyi myös selvästi, että se oli miehen kirjoittama.

Pidinkö siis Revolverimiehestä? Kyllä, pidin suurimmalta osin. Se viihdytti minua 244:n sivun verran, siis juuri sopivasti pariksi päiväksi. Mutta jääkö se mitenkään mieleeni? Tuskin. Tämä oli hyvä välipala. Sen keskeneräisten teemojen ja selvän sarjallisuuden vuoksi teos ei tarjonnut minulle paljoa. Jollekin, jolla kiinnostusta jatkoon riittää, Relvolverimies on varmasti antoisampaa luettavaa.

Kenelle? Etsintäretkistä, mystiikasta, fantasiasta ja Stephen Kingistä pitäville – ja miehille.

Isaac Asimov: Itse jumalat

"- Luuletko että juuri näin tapahtui meidän universumillemme kymmenen miljardia vuotta sitten?
- Ehkä. Maailmankaikkeuden synnyn tutkijat ovat kummastelleet, miksi alkuperäinen kosminen muna räjähti jonakin tiettynä ajankohtana eikä jonakin toisena."

Millaista olisi, jos meillä olisi käytössämme ehtymätön ja saastuttamaton energianlähde? Entä jos meille selviäisi, että tämän energianlähteen käyttäminen muuttaa maailmamme luonnonlakeja ja ennen pitkää räjäyttää aurinkomme? Olisiko sen käyttö lopetettava?

Muistan katselleeni pienenä äitini kirjahyllyn lukuisia kirjoja ja niiden selkämyksiä. Kuvittelin, että teos, jonka selkämyksessä luki tavanomaisesta järjestyksestä poiketen ensin Itse Jumalat ja sen perässä Asimov, oli "Itse Jumalien" kirjoittama, ja teoksen nimi oli Asimov. Kutkuttava ajatus.

Tunnetun scifikirjailijan Isaac Asimovin teos Itse Jumalat (The Gods Themselves 1972, suom. 1974) pureutuu ilmastonmuutoksen aikana ajankohtaiseen energiakysymykseen, eettiseen vastuuseen muista, mutta myös maailmankaikkeuden syntyyn.

Säteilykemian tutkija Frederick Hallam huomaa työhuoneessaan olleen volframin muuttuneen plutonium-186:ksi. Aineen pitäisi olla täysin mahdoton, mutta siinä se on hänen pullossaan. Aluksi aine ei ole radioaktiivista, sitten se on. Aluksi se on kiinteää, sitten ei. Aine tunnetaan myöhemmin X:n volframina, ja sitä hyödyntäen rakennetaan energiaa tuottava elektronipumppu. Ihmiskunnan ei tarvitse  enää tehdä töitä energiansa eteen.

Plutonium-186 on saatu parauniversumista, jonka asukkaat ovat vaihtaneet Maan volframia omaan plutonium-186:eensa. He ovat myös jättäneet Maan asukkaille viestejä, mutta viestit ovat käsittämättömällä merkkikirjoituksella kirjoitettuja. Elektronipumppu aiheuttaa luonnonlakien tasaantumista kahden eri universumin välillä, mikä on laskelmien mukaan niin hidasta, ettei sitä vielä pitkään aikaan edes havaita.

Omanarvonsatuntoinen Pete Lamont tajuaa, ettei luonnonlakien muuttuminen ja auringon kuumeneminen räjähdyspisteeseen olekaan biljoonan vuoden päässä, vaan paljon lähempänä. Hän lyö päänsä yhteen muinaisia kieliä tutkineen Mike Bronowskin kanssa selvittääkseen paraihmisten viestit. On pystyttävä  kommunikoimaan heidän kanssaan. Hallamille pumppu on hänen suurin ylpeytensä, ja koko tiedemaailma tanssii hänen pillinsä mukaan. Kukaan  ei ole halukas pysäyttämään pumppua, mutta ehkä parauniversumin asukkaat voisivat  tehdä sen omassa päässään pumppua.

"Tyhmyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan."

Hallamiin rinnastuu parauniversumin Estwald, elektronipumpun keksijä. Mutta mitkä ovat Estwaldin todelliset aikeet? Parauniversumin asukkaat ovat hyvin toisenlaisia kuin ihmiset. Heille energiapumppu tuottaa ravintoa, jota he yhä vähenevissä määrin saavat pienestä kylmenevästä auringostaan. Heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Teoksessa Kuu on jo asutettu, mutta Kuussa ei ole elektronipumppua, vaan aurinkopaneeleja. Kuun pinnan alle on rakennettu laaja tunneleiden verkosto ihmisiä varten. Pinnalle haluavat vain maatiaiset, Maan asukkaat, ja immiköt, immigrantit. Aidot lunalaiset eivät pinnasta välitä. Kuussa ollaan täysin omavaraisia, mutta  ruoka ei ole samaa kuin  Maassa. Eläimiä ei ole. Ihminen on ainoa Kuuta asuttava eläinlaji. Lunalaiset eivät paljoa Maasta haaveile, mutta taivaalla möllöttävässä Maassa on jotain haikeaa. En osaa kuvitella, miltä tuntuisi ilman eläimiä. Mitä itsekään tekisin ilman pörröistä kissaani? Tai kesäisin kirkuvia lokkeja? Kärpäsiä? Mitä jos ei olisi edes kärpäsiä?

Pidän enemmän juuri tällaisista scifeistä, jotka eivät sijoitu (ainakaan kokonaan) jonnekin muualle, vaan kertovat sen sijaan ihmiskunnan ja ekstraterrestiaalisen elämän kohtaamisesta. Itse jumalat on helppo scifi, eikä eettisistä teemoistaan huolimatta ole raskas. Se on nautittavaa ja kuitenkin ajatuksia herättävää luettavaa. Kaikilla sivilisaatioilla on elinaikansa. Onko omiaan suojeltava kaikin keinoin? Silloinkin, kun se merkitsisi jälkipolvien tai kokonaisen universumin tuhoutumista?

Kenelle? Scifistä, rinnakkaistodellisuuksista, universumista ja energiakysymyksistä kiinnostuneille sekä niille, jotka kaipaavat mielikuvituksekasta luettavaa.