Adalyn Grace: Belladonna

No nyt on romanssi. Belladonna (2022) on kirja, jonka olisin halunnut kirjoittaa. Se on goottilainen romanssi, taianomainen, tumma ja kuuma – murhamysteerillä höystettynä. Siinä on myös Kuolema hahmona. Eikä paljoa sen paremmaksi voikaan mennä. Goottilaisella romanssilla on ihan erityinen paikka sydämessäni, ja Belladonna vetoaa siihen täydellisesti.

Signa menettää vanhempansa traagisesti juhlissa, joissa lähes kaikki kuolevat. Perijätär viettää lapsuutensa toinen toistaan huonomman huoltajan hoivissa. Heitä kiinnostavat Signan rahat, eivät Signa itse. Kuolema kulkee Signan kannoillaan nittäen huoltajan toisensa jälkeen. Eikä mikään tee Signaa vihaisemmaksi. Hän haluaisi elää tavallista elämää, ei saada niskoilleen kirotun tytön leimaa. Miten Kuolema kehtaakin?

Her eyes fell to the corpse in front of her, and Signa buried her face in her translucent hands as tears burned hot. “You’ve damned me. Now no one will ever want to marry me!”

“Marrying?” Death stared at her incredulously. “That’s what you’re crying about?”

Kun Signa päätyy 19-vuotiaana taas uuteen kotiin, Thorn Groveen, tarina lähtee kunnolla käyntiin. Kartano on upean tunnelmallinen, ja sen väki eriskummallista. Kuvailu ja käytetty goottilainen kuvasto ovat totisesti kohdillaan. Ajallisesti ollaan jossakin 1800-luvun puolivälin tienoilla, mikä tietysti antaa tälle silmissäni vain lisäpisteitä.

Signa extended a hand, and when her cousin accepted it after a beat of hesitation, she squeezed with her effort at cordial pressure. Percy’s lips pressed into a thin line as he drew his hand back, tucking it behind him. Perhaps that was too much pressure, then. Or maybe not cordial enough? Or was this a situation that warranted a curtsy and no handshake at all? A Lady’s Guide to Beauty and Etiquette really ought to have been more specific.

Etikettiviittaukset⁣⁣ ilahduttavat minua. Ne antava Signan hahmolla mahtavan lisäkerroksen, suuntaviivan, jota hän pyrkii seuraamaan ja johon hän välillä kompuroi. Samalla tullaan peilatuksi yhteiskunnan odotuksia ja normeja. Paine olla sitä mitä muut pitävät hvväksyttävänä ja kunnollisena voi olla murskaavaa. Miten olla oma itsensä maailmassa, joka vähät välittää aitoudesta ja jossa teeskentely kukkii? Etenkin jos olet joku, joka näkee kuolleita ja puhuu Kuoleman kanssa. 

Signa knew too well what that draft meant and choked mid-bite. She tried to be discreet as she turned her head around to see Death was there beside her, sitting in a chair of shadows next to Diana. He folded one shadowy leg over the other, and in his hand, more shadows had formed an imaginary cup of tea, which he raised to her in greeting. Apologies, I forgot to bring my dress and gloves.

Oman paikkansa etsimisellä on tietysti vahvat YA-siteet, ja YA:tahan tämäkin teos on. Asiaa käsitellään silti monipuolisesti ja isona osana sitä Signan kytköksiä yliluonnolliseen. Tulevaisuuden aaveena puolestaan on Signan tuleva perintö ja Foxgloven kartano, jonka hän on 20-vuotiaana saava itselleen. Perijättären asema asettaa Signalle paineita, mutta Thorn Grovessa hän on ensimmäistä kertaa kodissa, jossa häntä opetetaan seurapiirin tavoille.

Jdjggjfgh teoksen naamiaiskohtaus. Pelkästään jo sille antaisin viisi tähteä.⁣⁣ Tanssiaiset ja etenkin naamiaiset ovat heikkouteni. En kuitenkaan halua spoilata siitä mitään, joten ei siitä sen enempää.

Nyt hieman spoileria liittyen tähän romanssiin.

Romanssi Belladonnassa toimii. Taisin sanoa lukiessani tätä, että jos Kuolema ei ole nyt se rakkauden kohde tässä, niin lopetan fantasian lukemisen. Niin mukana olen ollut. Mutta. Romanssi olisi voinut edetä hivenen hitaamminkin. Kun se sitten lopulta alkaa kehittyä, niin eteenpäin mennään ja lujaa. Joillekin lukijoille romanssi ei välttämättä toimi, mutta minuun se vetoaa. 

⁣⁣Suosikkihahmoni on tietysti juuri Kuolema. Hänet on kuvattu upeasti, kielikuvia ja vuodenaikoja (syksy, talvi) hyödyntäen. Ja hänen puheensa! Hänessä on vetovoimaa, ja täyttyyhän tässä ihanasti yksi suosikkitroopeistanikin.

Rakastan Belladonnaa, sen tummia sävyjä ja tunnelmaa. Sen jännitettä ja tyypillisiä gotiikan konventioita. Alkupuolella mieleeni nousee Mexican Gothic, jossa nuori nainen saapuu tapaamaan serkkuaan vanhaan kartanoon, jossa tämä on sairaana. Eikä kaikki vaikuta olevan ihan kunnossa. 

Kyse on sarjan aloitusosasta, mutta Belladonnaa lukiessa ei tule sellaista oloa, että tälle on pakko saada jatkoa. Se on viehättävä ja toimiva omillaan, vaikka asioita jääkin auki. Kolmas osa, Wisteria, on kuitenkin tulossa elokuussa. Ja loppuuhan tämä toki cliffhangeriin lupaillen tulevia ongelmia. Maailmanrakennusta fantasiaelementtien osalta voisi olla enemmänkin, ja ehkä niitä vielä onkin tulossa.