maanantai 5. syyskuuta 2022

Lucinda Riley: Kuun sisar

Skotlannin ylämaat, syrjäinen kartano, neljä kotiutettavaa metsäkissaa, salaperäinen valkoinen kauris ja villieläinten hoitajaksi palkatun Tiggyn vahva intuitio. Näistä pidän Seitsemän sisarta -sarjan viidennessä osassa Kuun sisar (The Moon Sister 2018, suom 2020). Ilmapiiri Skotlanti-osuudessa on sopivan mystinen. Ylämailla Tiggy myös kohtaa Chillyn, vanhan romanimiehen, joka tunnistaa Tiggyn oitis sukulaiselleen ja kertoo ennustuksesta, jonka mukaan hänen on määrä lähettää Tiggy takaisin kotiin.

Ihan kaikki Tiggyn työnantajan tiluksilla ei vaikuta olevan kohdillaan. Viimeistään laukaisu lumisessa metsässä tuo kunnon rikosromaanivibat. Hyvä! Vaihtelu on tässä todella virkistävää ja luontokuvaus hienoa. 

Kutsuin valkoista kaurista ääneti ja kahlasin hitaasti metsikköä kohti toivoen, että se tulisi näkyviin ja että voisin sen nähtyäni mennä kotiin nukkumaan, kun tietäisin, että se oli edelleen turvassa.

Eläin ilmestyi esiin kuin tyhjästä. Oli mystinen näky, kun se kohotti päätään kuuta kohti, kääntyi ja katsoi minua syvänruskeilla silmillään. Se lähti tulemaan epäröivästi minua kohti, ja minä lähdin sitä kohti.

Onko kauris todellinen vai ei? Sen mystisyys välittyy lukijalle hienosti, samoin Tiggyn ja kauriin välinen yhteys.

Mutta sitten on se menneisyyteen sijoittuva osuus Espanjan Granadassa, jonka Sacromonten luolissa asuu romaneja. Ja eräs hyvin lahjakas flamencotanssija, jossa tulisuutta ja päättäväisyyttä riittää. Mutta kun äh. Espanja ei ole jotenkin koskaan sytyttänyt, eikä kuuluisuuteen nousevan Lucían diivatarina vedä. Ei edes, kun matka jatkuu Etelä-Amerikkaan ja sieltä New Yorkiin.

Eikä vedä tämän romaanin romanssitkaan. Jos Varjon sisaren kanssa tuntui, että romanttiset suhteet jäivät hieman keskeneräiseksi, niin tässä niin on vieläkin enemmän. Tästä jää nälkä.

Mihin Kuun sisar sitten keskittyy? Sanoisin, että hengellisyyteen. Tiggy on sarjan alusta lähtien esitetty sisarista hengellisimpänä, mutta omassa osassaan hän pääsee todella vauhtiin ja tutustuu omaan potentiaaliinsa. Granadassa Tiggy tapaa Angelinan, joka opettaa Tiggylle kaikenlaista. Mukaanlukien kirouksia.

”Luulin, että olemme parantajia”, sanoin. ”Miksi haluaisimme tehdä kenellekään pahaa?”

Angelina katsoi minua murheellisesti. ”Erizo, maailma on täynnä valoa ja pimeyttä. Ja elämän aikana olen nähnyt paljon pimeyttä.” Hän sulki silmänsä, ja tiesin hänen ajattelevan menneitä, jotka edelleen ahdistivat hänen mieltään ja tätä kaunista maata. ”Pimeinä aikoina on tehtävä mitä voi selviytyäkseen ja suojellakseen rakkaitaan ja itseään. Nyt mennään metsään, ja minä opetan sinulle kaikkein voimallisimman kirouksen sanat.”

Tuon kaikista voimallisimman kiroukset sanat ovat sanoja, joita ei koskaan saa lausua ääneen tai kirjoittaa mihinkään. Aika tyylikästä.

Angelinan opetusten myötä Tiggy alkaa myös kuuntelemaan itseään uudella tavalla.

”Ei, Tiggy, hän on sinun entinen työnantajasi!” sanoin päättäväisesti.

Haluat silti puhua hänen kanssaan, koska välität hänestä…

”Enkä välitä”, sanoin ääneen.

Kyllä välität…

Huokaisin. Angelinan minulle antaman viimeaikaisen opetuksen seurauksena sisäinen ääneni oli herännyt henkiin ja oli nyt kuin naispuolinen versio Disneyn Samu Sirkasta. Oikeastaan se ei sulkenut suutaan hetkeksikään ja pakotti minut tiedostamaan kaikki ne valheet, joita yritin itselleni syöttää.

Kätevää vai rasittavaa? Ohikulkijat pitänevät ehkä rasittavana, sillä Tiggy puhuu vahingossaa ääneen ja onnistuu kääntämään päitä.

Viimeisenä nostan vielä sitaatin hiljaisuudesta, sillä mielestäni siinä kiteytyy moni asia teoksen tematiikasta ja sisäänpäin kääntymisestä.

Oli kiinnostavaa, että useimmat tuntemani ihmiset pitivät hiljaisuutta mahdottomana. Se hukutettiin musiikkiin, television pauhuun tai rupatteluun. Minä puolestani rakastin hiljaisuutta, koska sen kuuli silloin kunnolla, eikä se ollut hiljaisuutta ollenkaan, vaan sekoitus luonnon ääniä: lintujen laulua, puiden lehtien kahinaa tuulessa, tuulen huminaa ja sateen ropinaa… Suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka lumihiutaleet laskeutuivat ikkunalle kuin keijukaiset, jotka pyrkivät sisään…

Samaistun Tiggyyn. Myös minä rakastan hiljaisuutta. Inhoan telkkarin pauhua, taustaääniä. Voin kuunnella musiikkia, mutta harvemmin taustaäänenä, ellen sitten ole liikkumassa. Monelle itsensä kanssa kahden jääminen hiljaisuuteen tuntuu olevan se ongelma. Mitä jos silloin kuulisikin oman sisäisen äänensä? Joutuisikin kohtaamaan omat valheensa? Mitä jos silloin todella kuulisi, mitä elämältään haluaa? 

Itsensä kuuntelemiseen ei tarvita välttämättä Angelinaa oppaaksi, ei Samu Sirkkaa tai magiaa. Ainoastaan sen, että pysähtyy kuuntelemaan, eikä pakenekaan hiljaisuutta.

Kahden mystiikkaosan jälkeen on mielenkiinnoista nähdä, mitä sarjan seuraava osa tuo tullessaan. Jatkuuko mystiikka osana sitä vai jääkö se vain Tiggyn ja osittain myös CeCen jutuksi? Kuun sisar ei ole niin vauhdikasta menoa kuin sitä edeltänyt osa, eikä se jotenkin vedä vertoja muillekaan osille. Pidän silti Skotlanti-osuudesta ja Tiggystä itsestään. Kuun sisar jää... ohueksi? Hiljaisemmaksi? Ehkä siksi en olekaan heti hyppäämässä seuraavaan osaan. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar

torstai 25. elokuuta 2022

Lucinda Riley: Helmen sisar

Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."

Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.

CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.

Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.

Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:

”Saatamme hyvinkin saada vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.

Seuraavina päivinä ovella kävi suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva postilaatikkoon.

Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä. 

Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)

Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe. 

Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.

1. viisaus:

”Oli muuten, mutta taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”

”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”

2. viisaus

”[…] Olen huomannut, että itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”

3. viisaus:

”Ehkä sinun tarvitsee oppia tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”

4. viisaus:

”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”

”Mikä sitten?” Tunsin hänen kätensä nykäisevän  varovasti takkuista suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh, mutta karkotin ajatuksen päästäni.

”Pelko. On päästävä eroon pelosta.”

5. viisaus:

”[…] Meidän pitää yrittää tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto. Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”

6. viisaus:

Hän käänsi päätään kuullessaan Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä, jossa hevonen oli kiinni.

”Se haluaa koko ajan mennä suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”

”Vain jos tulen mukaan selkään”, Francis sanoi.

Menneisyys ja nykyisyys olivat törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.

On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin? 

Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar

tiistai 23. elokuuta 2022

Lucinda Riley: Varjon sisar

Varjon sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on Seitsemän sisarta -sarjan kolmas osa ja eniten mieleeni. Olen suorastaan ihastunut sen miljööseen ja hahmoihin, niin nykymaailmassa sukujuuriaan selvittävän Tähden (Asterope) kuin edvardiaanisen ajan Lontooseen muuttavan Flora MacNicholinkin tarinaan. Historiallisina staroina romaanissa ovat luonnollisestikin itse kuningas Edward VII, hänen tunnetuin rakastajattarensa Alice Keppel ja lähes Floran naapurissa asunut Beatrix Potter. 

Sisarensa CeCen varjossa elänyt Tähti alkaa tehdä pesäeroa sisareensa, joka on tähän asti puhunut Tähden puolesta. Flora puolestaan on valtavan itsenäinen järviseudulla kasvanut köyhemmän englantilaisaatelisen tytär, joka vannoo olevansa koskaan menemättä naimisiin. Ongelmat alkavat, kun Flora rakastuu samaan mieheen sisarensa kanssa.

Jälleen kerran hahmot ovat persoonallisia ja ihania ihmisiä löytyy kosolti. Persoonallinen kirjakauppias Orlando pukeutuu edvardiaanisen ajan mukaisesti ja on muutenkin hyvin omalaatuinen. Hänen veljensä Mouse on juro ja ärsyttää sekä loukkaa Tähteä, mutta on kieltämättä aika komea.

Sukulaisuussuhteet eivät ole tällä kertaa niin itsestäänselviä. Kerrostumia ja arvoituksia riittää. Tahti on silti varsin rauhallinen. Englannin maaseutu, Tähden löytämä ihana vanha kirjakauppa, maalaiskartano ja sen puutarha ovat vahvasti läsnä. Englannin järviseutua kutsutaan myös Englannin puutarhaksi, ja juuri High Wealdin puutarha lumoaa myös Floran, yli 100 vuotta ennen Tähteä. 

”Perillä ollaan”, hän lisäsi minulle ja pysäytti auton suuren ja kauniin talon eteen, jonka epäsymmetrisiä ikkunoita kehystivät seinien haalistunutta punatiilipintaa peittävät lehtevät muratit ja sinisadeköynnökset. Kirkkaalle syystaivaalle kurkottelevat korkeat ja kapeat savupiiput korostivat Tudorien ajan arkkitehtuutia. Puristautuessani ulos Fiatin  takapenkiltä ajattelin, että talon sisäpuoli oli luultavasti enemmänkin hajanainen ja sokkeloinen kuin vaikuttava. Rakennus ei selvästikään ollut mikään loistelias aateliskartano. Näytti pikemminkin siltä, että se oli ikääntynyt rauhallisesti ja vajonnut ympäröivään maaseutuun hitaasti. Se kertoi menneestä aikakaudesta, josta luin kovin mielelläni kirjoista, ja tunsin kaipauksen vihlaisun.

High Wealdin ensikuvaus Tähden saapuessa kartanolle ei ole mairitteleva, mutta ehdottoman kiinnostava. Ränsistyneessä maalaiskartanossa, jonka menneiden päivien kukoistuksesta voi tuntea henkeäisyn, on aivan oma erityinen vaikutelmansa. 

Kartanon puutarha myös todella lunastaa lupauksensa:

Oli kuin olisin joutunut prinsessa Ruususen linnan pihaan, jonka piikkipensasmetsän ja jättiläisrikkaruohojen lävitse minun oli raivattava tie linnaan. Laskeuduimme pengermän portaat ja lähdimme kävelemään pitkin villiintyneiden kasvien peittämiä polkuja, joiden sokkelo oli varmaankin aikoinaan kierrellyt näyttävien pensaiden lomitse. useiden pergolarakennelmien puuluurangot olivat aikoinaan kannatelleet upeita köynnösruusuja. Loputtomat kukkapenkit olivat säilyttäneet alkuperäisen muotonsa, mutta ne eivät olleet kyenneet pitämään aisoissa kasveja ja pensaita, jotka olivat paenneet paikoiltaan ja joiden kuivettuneet ruskeat jäännökset peittivät polkuja.

Tähden käyskentely High Wealdin villiintyneessä puutarhassa ja tämän kuvitelmat siitä, miltä puutarha on ennen näyttänyt ja miten osa puutarhan lajeista olisi ehkä yhä pelastettavissa, tuo mieleeni Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan. Myös Emilyssä kuvitellaan puutarhaa, jota ei ole olemassa, sillä se on vasta rakenteilla ja jatkuvat sateet uhkaavat koko rakennusprojektia.

Seurasin Margueritea eteisaulaan, josta lähti leveä Tudorien ajalta peräisin oleva portaikko. Upeasti sorvattu ja veistetty tammikaide ei selvästikään ollut myöhemmin tehty jäljennös. Lattian vanhat kivilaatat tuntuiavt halkeilleilta ja rosoisilta jalkojen alla. Hengittäessäni pölyn- ja savuntuoksuista ilmaa kuvittelin niitä tuhansia tulia, joita oli vuosisatojen mittaan sytytetty lämmittämään talon asukkaita, ja tunsin suoranaista kateutta naista kohtaan, joka sai asua tässä uskomattomassa talossa.

Tähti on minä. En tosi ehkä valitsisi juuri High Wealdia, vaan ennemmin 1700-luvun ranskalaisen châteaun, mutta tuntisin vastaavassa paikassa varmasti myös kateuden piston. En ihmettele, että Tähti niin mielellään palaa High Wealdiin ensivierailunsa jälkeen.

Puutarhan lumoavuuden lisäksi mennyttä ja nykyistä High Wealdia yhdistää toinenkin paralleeli. High Weald nimittäin syö aikamoisen määrän omaisuutta. Floran rakas kotitalo myydään myötäjäisiä varten, joilla katetaan jo silloin vaikeuksissa olevan kartanon kunnostusta. Nykyajassa Orlandon kirjakauppaa uhkaa sama kohtalo, sillä kartano ei kunnosta itse itseään.

Romanttinen mieleni kaipaisi hieman enemmän romantiikkaa kuin mitä Lucinda Riley tarjoaa. Tässä(kin) olisi ainesta siihen vaikka kuinka. Rileyn tyyli tuntuu kuitenkin jäävän vahvasti vain vihjailun puolelle ja jättää kosolti auki. (Edessä hieman spoilausta teoksen romanttisista suhteista.) Asiaa vaikeuttaa, että Varjon sisaressa on kaksi hyvin varauksellisesti rakkauteen suhtautuvaa naista, joiden tunteiden heräämisestä lukijan olisi kuitenkin saatava kiinni. Etenkin Tähden kohdalla tehtävä osoittautuu haastavaksi, sillä peruskommunikaatiokin on Tähdelle vaikeaa ja itse romanssi tuntuu pakotetulta. Romanssi ei pääse kunnolla puhkeamaan kukkaan. Ei, vaikka rakkauden kohteena on oikea lordi. 

Julia Quinnin Vastustamattoman kiusauksen kohdalla kirjoitin romanttisen romaanin tylyistä miehistä ja siitä, miten sankarittaren ja lukijan täytyy tällöin osata tulkita kyseisen romanttisen sankarin käytös rakkaudeksi. Mutta apua miten vaikeaksi menee, kun myös sankaritar on tyly ja koko ajan vastahankaan. Floran kohdalla rakkaus on helpompi huomata kuin Tähden, mutta ei sekään aivan itsestäänselvää ole. Flora pistää Archielle kampoihin, eikä edes vain kerran tai kaksi. Sekä Archie että lukija ovat koetuksella. Eteenpäin kantaa lähinnä sarjan lupaus siitä, että romanttisia suhteita on vaikeuksista huolimatta synnyttävä. Flora-paralla tätä lupausta ei ole.

Kaikesta tästä romanttisesta luovimisesta huolimatta Varjon sisar on ihastuttava onnistuneine miljöineen ja sympaattisine hahmoineen. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar

perjantai 8. heinäkuuta 2022

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Seitsemän sisarta -sarjan yli 700-sivuinen toinen osa, Myrskyn sisar (The Storm Sister 2015, suom. 2018), hurahtaa kuunnelluksi parissa illassa. Konsepti on jo tuttu, ja siitä on hyvä lähteä. 

Tällä kertaa nykyaikaan sijoittuva Allyn tarina vetää paremmin. Oikein hyvin itse asiassa. Alcyone "Ally" D'Aplièse on ammattipurjehtija ja tavannut elämänsä miehen, Theon. He ovat upealla venereissulla Mykenokselle, kun Allyn adoptioisä Papa Salt kuolee. Allylle isä on jättänyt koordinaatit ja vihjeen Allyn syntyperästä. Allyn elämä suuntaa kuitenkin eteen- eikä taaksepäin. Tiedossa on haastava purjehduskilpailu Theon kipparoimassa veneessä, ja Ally on sitäpaitsi juuri kihlautunut Theon kanssa. 

Mutta meri vie myös Theon. Surun mukana Allyn elämään tulee uusia rakkaita ihmisiä. Menneisyyden tutkiminen alkaa tuntua Allysta houkuttelevalta, ja hän suuntaa Norjaan Papa Saltin vihjeiden perässä. Kuvioon liittyy Edward Grieg ja Halvorsenien suku sekä ihanan äänen omaava laulaja Anna Landvik. 

Okei mutta siis Norja? No ei kovin romanttista, mutta tuttua kyllä. 1870-luvun maaseutu ei mitenkään ylellisissä oloissa? Tuota missä on takaovi? Onneksi koko teos ei sijoitu tähän miljööseen. Riley vaan lähtee purkamaan tarinaa niin kaukaa. Anna Landvikin tarina on muutenkin hieman nihkeä, mikä johtuu ennemmin yksityiskohdista kuin itse tarinasta.  

Mutta nämä hahmot Allyn elämässä! Theon vanhemmat, mutta myös Allyn Bergenissä kohtaamat ihmiset. Ja millaisen tarinan Ally saakaan selville. Liikutun tästä tarinasta kokonaisuudessaan enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Pidän siitä ja pidän, miten kolme sukupolvea tuodaan tässä yhteen. 

Teoksen luonteen vuoksi en oikein voi kertoa hirveästi juonesta tai teoksen hahmoista. Haluaisin kuitenkin esitellä lempihahmoni lyhyesti muutaman sitaatin avulla.

1. Celia

Kun näin asemalla valtavien mustien aurinkolasien taakse puoliksi kätkeytyneet lakananvalkoiset kasvot, juoksin suoraan Celian avoimeen syliin ihan kuin olisin juossut Marinankin syliin. Seisoimme yhdessä pitkään, kaksi toisilleen vierasta ihmistä, jotka tuska oli liittänyt niin läheisesti yhteen, että tiesimme kumpikin olevamme sen ainoan ihmisen seurassa joka ymmärsi tunteemme.

Waterloon asemalta ajoimme Chelseaan Celian sievään valkoiseen taloon, ja Celia valmisti meille omeletin. Kumpikaan meistä ei ollut syönyt mitään sen jälkeen kun oli kuullut uutisen. Celia kaatoi kummallekin ison lasillisen viini äja istuimme ulkona terassilla tyynessä ja lämpimässä elokuun illassa.

Theon äiti Celia on aivan ihana. Hän pyytää Allya jäämään luokseen niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen ja pyytää tätä mukaansa jopa Italian-matkalleen.

2. Peter

”Ole hyvä ja käy istumaan. En ollut varma, mitä haluaisit, ja otin vapauden tilata kaikkea valmiiksi, koska aikaa on niin vähän.”

Peter osoitti matalaa pöytää, jolla oli posliinivadeille aseteltuja täsmällisen muotoisiksi leikattuja pieniä voileipiä ja monikerroksinen kakkuteline täynnä siroja ranskalaisia leivonnaisia ja teeleipiä sekä pieniä kupposia täynnä hilloa ja paksua Cornwallin kermaa. "Teetäkin on litrakaupalla. Englantilaiset osaavat kyllä nauttia teehetkestään!"

Theon isä, jonka sanoihin ”Varmaan ymmärrät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta" kätkeytyy koko teoksen läpi kulkeva teema. 

3. Thom

”Selvä on, sinulle on varattu aika puoli viideltä.” Thom katsoi kalpeita kasvojani ja hymyili. ”Ehdotan, että vien sinut nyt suoran Froskehusetiin ja peittelen sinut sohvalle kodikkaan haahkanuntuvapeitteen alle. Sitten saat päättää, haluatko mieluummin kuulla isovanhempieni tarinan vai viulunsoittoa.”

”Enkö saisi kuulla molempia?” kysyin vaisusti ja vastasin hymyyn ihmetellen, kuinka Thom saattoi tietää, että sinä kylmänä syyspäivänä untuvapeite, tarina ja musiikki olivat juuri ne lääkkeet, joita kaipasin huonovointisuuteni hoitoon.

Jens Halvorsenin jälkeläinen ja sukututkija.

4. Felix

”Thom kertoi, että olit erittäin lahjakas pianisti ja säveltäjä”, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.

”Miten niin ’olin’? Olen edelleenkin!” Felix hymyili ensimmäisen kerran aitoa hymyä.

”Siinä tapauksessa on vahinko, ettet käytä lahjojasi.”

”Mistä tiedät, etten käytä? Se soitin, joka minulla on mökissäni on minun rakastettuni, kiduttajani ja mielenterveyteni vartija. Voi olla että olen ollut niin juovuksissa ja niin epäluotettava, ettei kukaan ole halunnut palkata minua, mutta ei se tarkoita, että olen lakannut soittamasta itselleni. Mitä luulet minun tekevän kaiket päivät siinä surkeassa mökissä? Minä soitan, soitan itselleni. Ehkä annan sinun joskus kuunnella”, hän sanoi hymyillen.

Thomin isä Felix on ihan ykkössuosikkini. Mainio hahmo.

Teoksessa on useita suorastaan ihastuttavia dialoginpätkiä, joita hyvin mielelläni siteeraisin tähän ja joille naureskelen jo toista kertaa kirjaa selatessani. Spoilerivaaran uhatessa jätän kuitenkin siteeraamisen tällä kertaa tähän. 

Äänikirjat ovat siitä hämmentäviä, että tulee huomaamattaankin kuunnelleeksi 700-sivuisen kirjan. Toki siihen menee tuntikausia, mutta mietin jälkeenpäin olisinko edes tarttunut näin paksuun kirjaan fyysisenä kappaleena. Ehkä en. Mutta totuus on, että teos ei ole vielä edes lopussa, kun tiedän jo olevani yllättäen pitkien romaanien pauloissa. En ole saanut nukuttua viime aikoina kovin hyvin, ja Lucinda Riley on ollut mitä oivallisinta seuraa tiiliskivineen. Yöllä, kun ei pysty nukkumaan. Yöllä, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja voi vain uppoutua tarinaan. Se on vain jotenkin niin rauhoittavaa, kun on jo päässyt tarinaan sisään. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Julia Quinn: Bridgerton: Vastustamaton kiusaus

Niin oliko jollakulla jo ikävä Bridgertoneja? 

Tämä kuudes osa vie minut täysin mennessään. Tässä on nyt hieman enemmän historiaakin! 

Vastustamaton kiusaus (When He Was Wicked 2004, suom. 2021) on kuin raikas tuulahdus samaa kaavaa pitkälti seuranneessa Bridgertonien perheenjäsenten rakkausseikkailuja (lue: avioitumisia) seuraavassa kirjasarjassa. Kaikki tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai edes Englantiin, vaan Skotlantiin! Ah. 

Francesca ja Michael ovat ihania. Ja mikä parasta, tässä ei ole punastelevaa viatonta neitsyttä. Lesken asema on ihanan paljon vapaampi, sen saa Francescacin todeta, vaikka mieluiten olisikin säästynyt miehensä kuolemalta.

Michael Stirling on Kilmartinin jaarlin serkku, käytännössä veli, perimisjärjestyksessä seuraava. Francesca Bridgerton on jaarlin ihana morsian, johon eloisana elostelijana tunnettu Michael rakastuu silmittömästi. Kun John kuolee, vaipuvat sekä Francesca että myös Francescan parhaaksi ystäväksi noussut Michael epätoivoon ja suruun. Mutta edes neljän vuoden pako Intiaan ei saa Michaelia unohtamaan Francescaa. Michael ei ole koskaan halunnut Johnin asemaa, hän haluaisi vain serkkunsa takaisin. Ja Francescan. Vaikka eihän hän tietysti saisi häpäistä Johnia niin. 

Michaelin ja Francescan välinen sanailu, huumori ja kiusoittelu on nokkelaa ja hyvin eläväistä. Michaelin tuskastuminen ja kova pyrkimys pitää yllä elostelijan mielikuvaa on huvittavaa seurattavaa. Nauran jälleen lukiessani. 

Teos on edeltäjiään lyhyempi ja silti minusta tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää loppupuolelta. Mistä pääsenkin aiheeseen teoksen miinukset.

Miinusta: Francescan oikut loppupuolella tuntuvat pitkitetyiltä ja Francesca olisi voinut olla kokeneempikin. On sääli, että Quinn ei ota kaikkea irti nuoresta leskihahmostaan. Francesca on toki uskaliaampi kuin muut kirjasarjassa esiintyneet naiset, mutta silti Michael joutuu opettamaan Francescalle seksistä yhtä sun toista. Ilmeisesti Francescan ja hänen ah-niin-ihanan Johninsa auvoinen avioelämä on makuukamarissa koostunut lähinnä lähetyssaarnaajasta. 

Naureskelen sille, että kureliivit puuttuvat. Taas. Pukua kuin vetää alas, niin rinnat tulevat esiin. ”Miten hän rakastikaan naisten nykymuotia”, kerrotaan Michaelista tämän kätevän konstin yhdessä. Ööh. Vuonna 1824 naiset käyttivät edelleen kureliivejä, jotka peittivät myös rinnan. Mutta mitäpä tuosta. Francescalla kuitenkin mainitaan ainakin yhdessä kohtaa olevan aluspaita, loistavaa. Edistystä sekin. Hyvä Quinn!

Teoksen käännös tökkii tällä kertaa. Sanavalinnoissa on ihan turhaa kikkailua kummallisilla vanhoilla sanoilla. Arina? Mielenköyhä? Skandalöösi? Romantillinen? Ymmärrämme kyllä, että kyse on historiallisesta romaanista muutenkin. Näistä kaksi viimeisintä vielä menee, mutta kaksi ensimmäistä ovat hyvin outoja. Yönmustan suortuvan kerrotaan myös tipahtavan Michaelin otsalle. Taivaaltako? 

Voi tietysti olla, että Quinn kuudetta romaaniaan kirjoittaessaan päätti käyttää joitakin vanhahtavampia termejä. On silti kääntäjän vastuulla, mitä sanavalintoja hän ottaa käännökseensä mukaan. 

Tavallaan en haluaisi pitää tästä osasta niin paljoa, se kun kuuluu trooppiin, jossa naisen olisi ymmärretävä miehen tylyys vain osoituksena tämän rakkaudesta. Luin gradua tehdessäni paljon romanttiseen kirjallisuuteen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, ja mm. Janice A. Radway on teoksessaan Reading the Romance tästä huolissaan.

Lainatakseni omaa graduani:

Romanttinen romaani kannustaa Radwayn mukaan naisia ottamaan vastaan kaikki miehen vähäisetkin huomionosoitukset osoituksena tämän todellisesta, paremmasta luonteesta. Näin on ajateltava, vaikka mies jatkuvasti näyttäisi osoittavan mielenkiinnon puutettaan. Romanttisen romaanin konventionaalinen loppu lupaa, että oppimalla ymmärtämään sankarin käytöstä sankaritar saavuttaa kaiken mitä voi toivoa (Radway 1987, 148–149). Radway osoittaa, miten romanttinen romaani ylläpitää illuusiota siitä, että miehen välinpitämättömyys on muutettavissa omistautumiseksi. Saadessaan sankarittaren uskomaan, että sankarin aiempi julmuus ja välinpitämättömyys ovat tosiasiassa lähtöisin rakkaudesta ja kiintymyksestä romanttinen romaani esittää, että näille tunteille on muitakin ilmenemismuotoja kuin perinteiset hellyyden osoitukset. Romanttinen romaani toimii ohjenuorana lukijoilleen taivuttaen nämä sopeutumaan välinpitämättömään käytökseen ja naisen rooliin miehen käytöksen tulkitsijana. Oppiessaan lukemaan loukkauksetkin rakkauden osoituksina nainen Radwayn mukaan irtautuu tarpeesta vaatia tällaisen käytöksen muuttumista (1987, 151, 188).

Samasta ilmiöstä voi lukea mm. Eva Illouzia, joka yhdistää sen myös self help -kulttuuriin ja vastuun romanttisissa suhteissa epäonnistumisesta sysäämiseen naisille. 

Pehmentävänä tekijänä Vastustamattomassa kiusauksessa on, että Michael osoitetaan koko ajan myös välittävänä. Lukijalle hänen todelliset tunteensa Francescaa kohtaan ovat täysin selviä. Francescalle näin ei kuitenkaan ole.

Francesca henkäisi järkyttyneenä, otti askeleen taaksepäin ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.

Kommentti oli ollut julkea, mutta Michael oli itseensä varsin tyytyväinen, kun oli onnistunut loukkaamaan naista. Francescan oli astuttava kauemmas, pois hänen ulottuviltaan. Francescan olisi asetettava rajat.

Sillä Michael ei siihen pystyisi.

Tästä huolimatta teos on hujauksessa luettu, ja se nousee Bridgerton-sarjan suosikikseni. Dramatiikkaa tästä ei puutu, ja teksti on oivasti rytmitettyä. Mietin, miksi pidän tästä eniten, ja oikeastaan juuri sen erilaisuuden vuoksi. (Muihin sarjan osiin nähden.) Pidän siitä, että ikävästi käyttäytyvää miestä kuvataan myös hänen omasta näkökulmastaan, eikä pelkästään sankarittaren. 


Lisälukemista:

RADWAY, JANICE A. 1987. Reading the Romance. London: Verso.

ILLOUZ, EVA 2012. Why Love Hurts: a Sociological Explanation. Cambridge; Malden, MA: Polity Press.

torstai 30. kesäkuuta 2022

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

No niin, olen taas ainakin 2010-luvulla. Tai melkein, sillä olen ollut puoliksi 1920-luvun Pariisissa ja Rio de Janeirossa.

Lucinda Rileyn paljon puhuttu Seitsemän sisarta (The Seven Sisters 2014, suom. 2017) hujahtaa kuunnelluksi hetkessä.

Maia on yksi mysteerimies Papa Saltin adoptoimasta seitsemästä sisaresta, joka isänsä kuoltua saa vihjeen biologisesta perheestään syntyperäänsä liittyvien koordinaattien muodossa. Etsintäretki vie hänet Rioon, jossa hänellä on oppaana kätevä sinkkumies, jonka teoksen Maia on juuri kääntänyt ranskaksi ja joka on paitsi kuuluisa kirjailija, myös sattumoisin historioitsija. Mutta Maiasta viis. Häntä paljon kiinnostavampi on hänen isoäitinsä Izabela Bonifacion tarina, tämän Euroopan matka ystävättären perheen kanssa ja rakkaus ihanaan ranskalaistaiteilijaan sulhasen odottaessa kotona Riossa.

Erityisesti nautin menneisyyteen sijoittuvista osioista, joiden vuoksi kirjoittajakaverini onkin minulle tätä teosta suositellut, erityisesti Ranska-osiota silmälläpitäen. Romaani sijoittuu hieman myöhempään aikaan kuin mihin olen erityisesti keskittynyt, mutta olen silti haltioissani. Brasilia on minulle huomattavasti vieraampi, ja myös sinne sijoittuva miljöökuvaus on hienoa. Niin kuin kunnon historiallisesta romaanista, tästä tulee olo, että niin fiktiivinen kuin itse tarina onkin, on myös oppinut jotakin. Riley on tehnyt upeaa taustatyötä.

Huomaan, että vaikka olen nauttinut romaanista suuresti, en oikeastaan tiedä, mitä siitä sanoisin. Luulen sen liittyvän myös siihen, että olen kuunnellut tämän äänikirjana, eikä minulla siten ole puhelimeen tallennettuna kuvia kirjan puhuttelevimmista kohtauksista. Äänikirjaa ei tule pysähdyttyä samallalailla makustelemaan kuin fyysistä kirjaa. Tämä on myös tarina, joka yksinkertaisesti vie mennessään ja josta olen antanut itselleni luvan vain nauttia sen enempää hirveästi ajattelematta. Lukemista on ollut vaikea lopettaa.

Olen ymmärtänyt, että sarjan osat voi lukea myös itsenäisinä tarinoina, ja ettei järjestyksellä olisi niin väliä, mutta tässä on lopussa aikamoinen koukku seuraavaan osaan. Myös tämä on ollut yhtenä syynä sille, miksi teosta suositeltiin minulle. 

Tunnustan koukuttuneeni. 

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Émile Zola: The Rush for the Spoil (La Curée)

Saanen esitellä uuden kirjarakkaani, Émile Zolan La Curéen (1871), englanniksi The Rush for The Spoil (käännetty 1886). Kyseessä on Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan toinen osa ja se teos, joka saa minut itse asiassa ensimmäistä kertaa tarttumaan Zolaan. Luen Ranskan toisen keisarikunnan ajan Pariisin mittavasta muokkaamisesta artikkelia, jossa siteerataan La Curéeta, ja minut valtaa ehdoton halu lukea tuo vainoavalla tavalla Pariisia kuvaava romaani. 

Ja todella, tämä on kirja Pariisista. Tämä on kirja Ranskan toisesta keisarikunnasta mitä allegorisimmassa merkityksessä.

Luen La Curéen poikkeuksellisesti e-kirjana, mutta solahdan siitä huolimatta täysin Zolan suurenmoisen maailmaan, 1860-luvun alkupuolen Pariisiin. Bois de Boulogneen ja Parc Monceaun laitamille, upeanupeaan uusrikkaiden loisteeseen. Pariisiin, joka feenikslinnun lailla nousee tuhkasta ja paroni Haussmannin hiestä. Sekä yhden jos toisenkin kiinteistökeplottelusta. Pariisi, jonka me tunnemme upeine bulevardeineen ja puistoineen, on syntymässä. 

Luvassa on seksiä, kiinteistökauppaa, upeita vaatteita ja interiöörejä. Astride Saccardilla on käynyt tuuri, kun hän on napannut itselleen kunnon myötäjäisinä varustetun edustusvaimon, itseään huomattavasti nuoremman Renéen, josta kehkeytyy Astriden menestyksen myötä oikea seurapiirikuningatar. Myös Renéellä on ollut tuuria, saahan hän mieheltään menoihinsa rahaa muutamia omaisuuteensa liittyviä allekirjoituksia vastaan. Sitä paitsi Maxime, Astriden seitsemän vuotta Renéeä nuorempi poika, on kerrassaan valloittava vaaleine kiharoineen ja kiinnostuksineen kaikkea naisellista kohtaan. Renéen ja Maximen välille kehittyy läheinen suhde, joka huipentuu rakasteluun Saccardien upean asumuksen trooppisten kasvien ympäröimässä kuumassa kasvihuoneessa.

Teoksen nimi, la curée, tarkoittaa saalista, joka teurastetaan ja joka heitetään lopuksi metsästyskoirille. Teos on käännetty englanniksi kahdella eri nimellä, josta luettavakseni päätyy se pidempinimisempi, The Rush for the Spoil. Toinen englanninkielinen nimi, The Kill, sen sijaan viittaa myös sijoitustermiin, jolla tarkoitetaan kiinteistöjen ostamista, talojen purkamista ja myymistä eteenpäin voitolla. Käännös liittyy keskeisesti romaanin miljööseen.

Astride Saccardilla on suuria suunnitelma Pariisin rakentamisesta nettoamisen suhteen. Saccardien varat eivät ole aivan puhtain keinoin hankittuja, ja lainoilla pelataan paljon. Tiukempana kautena Renée ehdottaa miehelleen, eikö tämä voisi myydä jalokivikoruja, jotka on hänelle ostanut, mikä ei tietysti tule kysymykseenkään. Ei, muiden on ehdottomasti nähtävä Renéellä nuo jalokivet. Mitä muut ajattelisivatkaan hänestä, jos hänen vaimollaan ei niitä olisi! Tietämättään Renée pelaakin täysin miehensä pussiin kaikkea ylellistä palvoessaan.

Saccardit elävät sulassa sovussa hulppeassa kartanossaan sallien kaikki toisilleen vapauden tehdä mitä lystäävät. Sekä Maxime että Astride nauttivat naisista, toisinaan jopa samasta. Maxime kertoo Renéelle kaikki tuhmimmat juorut, joiden kuulemista Renée suorastaan janoaa. Kaikki on vallan riemukkaasti. Kunnes tapahtuu se, minkä lukija on jo varhain saattanutkin Maximen kuvauksesta päätellä. 

Maxime on varsinainen viettelijä, vaaleat kiharat ja solakka vartalo, feminiini ja ehdottoman kuriton, aina naiset mielessä. Maximesta naiset ovat hurmaavia, ja hän on mielellään ollut Réneen ja tämän ystävättärien seurassa, kiusoitellut noita nuoria naisia uskaliaisuudellaan, jolle naiset ovat vain nauraneet. 

The ladies were at home, they talked freely, and when they ensconced themselves around the room you would have thought that a flight of Lesbian nymphs had alighted on the divans of a Parisian drawing-room. Maxime, whom they put up with and even liked on account of his girlish air, was the only man admitted into the circle. He there tasted divine delight: he glided along the divans like a supple snake; he was discovered under a skirt, behind a bodice, or between two dresses, where he made himself as small as possible and kept very quiet, inhaling the perfumed warmth of his feminine neighbours.

Parinkymmenen vuoden iässä Maxime on edelleen hulluina naisiin, ja Renée on hänen uskottunsa. Ja niinhän sinä käy, että Renée ja Maxime päätyvät sänkyyn toistensa kanssa Renéen vaaleanpunaisen ja harmaan silkin ympäröimässä makuuhuoneessa. He antautuvat toisilleen, antautuvat himolle, joka polttaa yhtä kuumana ja kosteana kuin kasvihuone, jonka eksoottisten kasvien siimeksessä he tuntevat olevansa yhtä kaukana Pariisista ja Bois de Boulognesta kuin jos he olisivat intialaisessa viidakossa. 

The crisis was bound to be fatal, to come from herself, apart from those two beings, those comrades who were destined to deceive each other one fine evening, and to couple themselves, thinking they were merely exchanging a hand-shake. However, after this stupid fall, she returned to her dream of a nameless pleasure, and then she took Maxime in her arms again, inquisitive about him, inquisitive as to the cruel delights of a love which she regarded as a crime. Her volition accepted incest, required it, decided upon tasting it to the end, even to remorse should that ever come. She was active, and conscious of her doings. She loved with the fury of a great fashionable lady, with the nervous prejudices she possessed as an offspring of the middle classes, with all the struggles, joys, and disgusts of a woman who drowns herself in self-disdain.

Maxime ja Rénee käyvät jopa katsomassa Racinen näytelmää Phèdreä, jossa toistuu täsmälleen samanlainen asetelma kuin heidän suhteessaan. Vaikka he näin kohtaavat oman rikoksensa näyttämöllä, se ei tee heidän suhteestaan loppua. Rénee on nälkäinen, ja hänellä on vain yksi mies mielessään; Maxime. Maxime, joka on melkein kuin häntä varten tarkoitettu. Maxime, jolla hän on leikitellyt alusta alkaen. Maxime, joka tulee hänen luokseen joka ilta. 

Ranskan toinen keisarikunta näyttäytyy jälleen mätänä. Zolan inho suorastaan tihkuu läpi, ja se on ihanan tahmaista ja jollakin tapaa tuoreen oloista. Ihmistenväliset suhteet perustuvat kaikki hyötyyn, ja raha on kaikki kaikessa. Rakastajia ja rakastajattaria piisaa, kun Pariisi on kuin kuumeessa himosta, niin lihan kuin kullankin. Moraalisen ylemmyyden saavuttanut on tekopyhä kuin mikä. 

Teoksen kritiikki Ranskan toista keisarikuntaa ja sen moraalitonta, vauraudessa kierivää vulgaaria yläluokkaa kohtaan sijoittuu luonnollisesti siihen historialliseen kontekstiin, jossa se on se kirjoitettu. La Curée on julkaistu vain vuoden tuhoisan Ranskan-Preussin sodan jälkeen, keisarikunnan tultua päätökseen. Vuoden 1870 vallankaappaus oli ollut täysin veretön. Keisari Napoleon III:n ja Ranskan toisen keisarikunnan aika oli ohi. 

Esipuheessaan George Moore sanoo osuvasti, että Renée on Ranskan toinen keisarikunta, jonka leningintekijä on keisari, hänen pukunsa Pariisi kalliine uudistuksineen, joiden mittava lasku jäi Ranskan kolmannen tasavallan maksettavaksi niin kuin Renéen velat hänen isänsä kontille.

Mutta Renée on muutakin kuin vain allegoria. Renée on hahmona elävä. Hänen elämänsä on käynyt tylsäksi, sillä vaikka hänen miehensä on antanut hänelle kaiken, mitä voi, elämäniloa tai merkitystä Renée ei ole saanut. Hän kaipaa jotakin, joka rikkoisi hänen ylellisen elämänsä monotonisuuden. "Oh! I feel bored, I feel bored to death", valittaa Renée Maximelle heidän ajelullaan Bois de Boulognen läpi aivan kirjan alussa.

"Ah! do not be modest," resumed Maxime; "admit at once that you are one of the pillars of the Second Empire. Between ourselves, we can speak of these things. Everywhere, at the Tuileries, at the ministries, at the mansions of the mere millionaires, over the highest and the lowest, you reign with sovereign power. There is not a pleasure you have not partaken of, and if I dared, if the respect I owe you did not restrain me, I would say—"

He paused for a few seconds, laughing the while; then he cavalierly finished his sentence.

"I would say that you have tasted of every apple."

She did not wince.

"And yet you feel bored!" continued the young man with ludicrous vivacity. "But it's downright suicide! What is it you want? whatever is it you are dreaming of?"

Maximen kuvaus on erityisen mielenkiintoista. Maxime pukeutuu Renéen vaatteisiin esiintyäkseen tämän serkkuna, ja hänen feminiinisyyteensä tehdään useita viittauksia. Hän hengittää kaikenlaista feminiiniä sisäänsä kuin hienointa parfyymia, toimii Renéen muotikonsulttina ja kantaa taskussaan myskintuoksuista pitsiä. Eräs Renéen ystävistä mumisee, että Maximen olisi pitänyt olla tyttö. 

When Maxime went to the Bois de Boulogne, with his waist tightly compressed like a woman's, lightly dancing in the saddle on which he was swayed by the canter of his horse, he was the god of the age, with his strongly developed hips, his long slender hands, his sickly lascivious air, his correct elegance, and his slang learnt at petty theatres. At twenty years of age he placed himself above all surprises and all disgusts. He had certainly dreamt of the most unusual beastliness. But with him vice was not an abyss, as it is with certain old men, but a natural external bloom. It curled upon his fair hair, smiled upon his lips, and dressed him like his clothes. However his great characteristic was especially his eyes, two clear and smiling blue apertures, true mirrors for a coquette, but behind which one perceived all the emptiness of his brain. Those harlot eyes were never lowered; they courted pleasure, a pleasure without fatigue which one summons and receives.

La Curée on täynnä symboliikkaa, pitkiä, hitaan maalailevia kuvauksia ja merkityksiä. Maximen itserakkaus ja sokeus muiden tunteita kohtaan korostuu, kun hän esittää Narkissosta (ja Rénee Ekhoa) sarjassa tableaux vivants'eja. Maxime todella tavoittelee vain omaa nautintoaan, eikä hän välitä muusta.

Symbolisia tasoja ja viittauksia antiikin taruihin teoksessa riittää, ja ne ovat varsinaisia herkkupaloja intertekstuaalisuudesta nauttivalle. Zola on kuvauksessaan älyttömän terävä ja rakentaa hyvin eheän ja taidokkaan kokonaisuuden, joka toimii Nanaa huomattavasti paremmin. Oma mielipiteeni on, että La Curée on mestariteos. 

Aikakautta ja sen tanssiaisetikettiä tuntevana nauran erityisesti kotiljongin kuvauksille. Tanssin leikkimielisyyteen päästään kurkistamaan, kun halukasta tanssinjohtajaa etsitään ja kun kotiljongin kuvaus jatkuu taustalla siitä huolimatta, ettei Renée osallistu siihen. Monsieur Simpsonin tiedetään olevan erikoisin kotiljongin johtaja ikinä. Hänen suosikkikuvionsa kerrotaan olevan se, että kaikkien on kontattava ympäri huonetta, ja kerran hän pakottanut leidit hyppäämään tuolien yli. Vieraat eivät tunnu paljolta säästyvän, niin hullunkurisiin koitoksiin johtajaksi valittu monsieur de Saffré heidät määrää. 

Teosta ei ole valitettavasti suomennettu. Ehkä pitäisi itse hakeutua uudelleen opiskelemaan ja verestää ranskantaitoaan niin, että voisi itse ryhtyä Zolan kääntäjäksi. Tämä helmi ansaitsisi tulla käännetyksi!

Olen lumottu.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Émile Zola: Nana

Olen vihdoin lukenut Nanan! Otin kuvan jo aikoja sitten, ja se olkoon viimeinen kevätkuvani ennen siirtymistä siihen, mitä oikeasti olen tässä välissä lukenut. (Zolaa, totta kai.) Pientä haastetta lukemiselle on aiheuttanut teoksen muste, joka on osittain tahriintunut ja saa rivit hyppimään silmissä.

Nana (Nana 1880, suom. 1952) on minulle hienoinen pettymys, odotukseni kun ovat olleet hyvin korkealla. Kyseessä on Émile Zolan pääteos, teos, jonka pitäisi nyt kaiketi olla vaikuttava ja upea ja mitä vielä. Tuntuu, että Zola pääsee kunnolla vauhtiin vasta ihan loppupuolella. Tässä on teos, jossa keskustellaan aivan valtavasti, pohjustetaan ja pohjustetaan. Mutta! Huhhuijaa, miten tätä lähtisi edes purkamaan? Olo on hengästynyt ja luulen, että tämä vaatii hieman sulattelua.

Nanassa kiteytyy Ranskan toisen keisarikunnan pröystäilevän tuhlaileva, turmeltunut ilmapiiri, jossa ollaan kaulaa ja lopulta päälakea myöten veloissa, sillä pitäähän toki olla näyttävä ja rakastajattarella mitä tuhlata. Variétés-teatterin uusi tähtönen saa Pariisin polvilleen. Nana on oikukas diiva, jonka viha syttyy silmänräpäyksessä, mutta jonka hellyys roihahtaa yhtä nopeasti, saa hänet säälimään muita ja jopa ihastumaan. Ainakin joksikin aikaa. Nana halveksii ja pilkkaa rakastajiaan, mutta ahnehtii aina vain lisää. Hän syö rakastajiensa varat, heidän peltonsa, tilansa ja linnansa. Kaikki katoaa kuin kuiluun. 

- Missä se talo on? tyttö kysyi aivan hiljaa ja hymyillen nolona kuin lapsi, joka jälleen tahtoo saada leikkikaluja, vaikka ne vastikään eivät ole sille kelvanneet.

- Villers-puistokadun varrella.

- Saanko vaunutkin?

- Saat.

- Pitsejä ja jalokiviä?

- Saat.

- Oi, kuinka hyvä sinä olet! Ymmärrähän, että se, mitä puhuin, tapahtui mustasukkaisuudesta… Tällä kertaa, vannon, ei tule käymään niin kuin ennen, koska sinä nyt käsität mitä nainen tarvitsee. Annathan minulle kaikki? Silloin ei tarvitse pyytää muilta mitään… Kaikki on siellä sinua varten, vain sinua varten!

Kadulta poimittu Nana rikkoo saamiaan lahjoja huvikseen ja nauttii yltäkylläisyydestä, josta on pienenä saanut vain haaveilla. Mikään ei pysy hänen kätösissään menemättä rikki.

Nanaa ei käy sääliksi, eikä hän herätä ainakaan minussa myöskään empatiaa. Nana elää täysillä, kirkkaalla, kirkkaalla liekillä vain palaakseen poroksi. Zolan naturalistinen ote kuvaa armotta Nanan päähänpinttymät, tämän ilkeyden ja nöyryyttämisenhalun, mutta myös hetkittäisen katumuksen ja haavoittuvuuden  Nanan kaikessa lapsellisuudessaan ja turhamaisuudessaan. Ja muut antavat Nanan rellestää ja tehdä päänsä mukaan. Nana karkaa niidenkin käsistä, jotka ovat kuvitelleet häntä voivansa jotenkin hallita. Kaksintaistelu Nanasta olisi naurettava, suorastaan julkinen naurunaihe, samoin korvapuusti.

Zolan alussa kuvaama näytelmä on hilpeän loistavasti kuvattu:

Näytelmä päättyi. Vulkanuksen voitonriemuisesta kutsusta koko Olympos marssi rakastavien ohi huutaen ja hämmästellen ja Jupiter virkkoi leikkiä laskien: ”Poikani, minusta teit varomattomasti, kun kutsuit meidät katsomaan tätä.” Sitten tunteet muuttuivat Venukselle suosiollisiksi. Iris toi taas näyttämölle sarvipäiden kuoron, joka anoi, että jumalat keskeyttäisivät tutkimuksensa, sillä kun aviomiehet olivat alkaneet pysytellä kotosalla, oli elämä käynyt aivan sietämättömäksi; oli parempaa joutua petetyksi ja olla tyytyväinen, siinä näytelmän siveellinen opetus. Sitten vapautettiin Venus. Vulkanus hankki itselleen vuode- ja pesäeron. Mars teki sovinnon Dianan kanssa. Jupiter taas lähetti pikku pesijättärensä tähtien joukkoon saadakseen rauhaa omassa avioliitossaan. Vihdoin vapautettiin pieni Amor kopistaan, jossa hän oli taittanut paperista variksia sen sijaan että olisi taivutellut rakastaa-verbiä.

Näytelmän "siveellisessä opetuksessa" kiteytyy allegoria myös Zolan kuvaamasta ajasta. Aivan erityisesti minua huvittaa tuo rakastaa-verbin taivuttamisen hylännyt Amor.

Minulta kysyttiin hiljattain suosikkikirjojani. Menin hämilleni ja myönsin, ettei mikään oikein ole niin sykähdyttänyt enää viime aikoina, mutta että Zola kyllä vetoaa! Tosiaan. Zolan seurassa olen kuin karkkikaupassa. Olen paitsi erittäin kiinnostunut kyseisestä historian aikakaudesta, myös ihastunut Zolan taidokkaaseen kerrontaan. Suosittelen tutustumaan. 

Huomaan, että teksti on jäänyt moneksi viikoksi Bloggerin luonnoksiin. Sitä täydentäessä olen jo niin seuraavien kirjojen pauloissa, että palaaminen Nanan fiiliksiin on vaikeahkoa. Pitäisi aina saada se blogijuttu kirjoitettua ja julkaistua heti, kun on lukenut.

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan

Selatessani kerrankin Twitterin kirjapuolta äkkään entisen opiskelutoverini twiitin Emilystä. Seuraavana päivänä teos on uutukaisena jo hyppysissäni. Avatessani kirjan yllätyn iloisesti, sillä kansiliepeessä on jälleen siteerattu minua edellisen Tarkiaisen tiimoilta. 

Emilyn kansissa on toki paljon muutakin ihanaa. Nämä ovat valehtelematta yhdet kauneimmista kansista, joita olen nähnyt. Kaikki on kohdallaan: kannen kuva, fontti ja fontin väri, jopa tekstin asettelu tyylikkään diagonaalisesti kannen poikki, kirkkaan pinkin ja sinisen yhdistelmä. Ilman kannen naisen rinnuksissa komeilevaa sinistä rusettia tämä ei olisi niin upea. Se on täsmälleen se väripilkku, jonka kansi kaipaa tehokeinokseen. 

Tarkiainen kertoo Instagram-tilillään (@terhitarkiainen) itse ajatelleensa ensin feminismin nimissä vastustavansa tissejä naisille suunnatun kirjan kannessa. "Mutta sitten tajusin, että kansihan sopii täysin sisältöönsä! Siinä on juuri sellaista pientä pilkettä silmäkulmassa, alahuulen pureskelua ja iloista aistillisuutta, jota olen yrittänyt kirjoittaakin. Ja vielä tuo upea, pinkki teksti! Ihan kuin Harlotsissa", Tarkiainen kirjoittaa. Täytynee sanoa, että tissit sopivat tähän kyllä kuin nenä päähän. Mainio valinta.

Pääpiirteittäin Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022) juoni menee jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Emily: Kuka piru tähän aikaan kolkuttelee kartanon ovilla? Ai, hei, vai olet sinä mieheni sukua. Hän on ikävä kyllä metsästysretkellä, enkä tiedä milloin hän palaa. Ei varmastikaan ihan lähipäivinä. Niin, kyllähän sinä häneltä näytätkin.
Herra Drake: Olen kamalan pahoillani, että tulen varoituksetta. Onpas tämä kartano upea!
Emily: Minulla olisi pieni ehdotus. Jos herra vain mitenkään voisi auttaa minua tämän aivan pienen ja kerrassaan vähäpätöisen pulman kanssa. Teeskentelisittekö olevanne aviomieheni erään vierailun ajan?
Herra Drake: Vai teeskentelisin sellaista! *tuijottaa Emilyn tarkoituksella tyrkyllä olevia tissejä* Kyllä vain, voisinhan minä osallistua sellaiseen juoneen. Millainen avioliitto teillä siis onkaan?
Emily: Ette kai te nyt herravarjele kysele minun yksityisiä asioitani! 
Herra Drake: No pitäähän minun tietää!
Emily: ...Tuota, minulla olisi teille pieni ehdotus.
Herra Drake: Ei kai taas.
Emily: Haluaisin, että siitätte minulle lapsen.
Herra Drake: Te siis mitä? ...Selvä. Onhan tuo teidän rintavarustuksenne tuossa.
Emily: ETTEKÄ KYLLÄ SITTEN KOSKE MINUUN.
Herra Drake: Tämä olikin nyt sitten tässä, jättäkäämme tämä yhteen kertaan. Lykkyä tykö, lady Levin. Etteköhän te pärjää, osaattehan te ainakin siitosoria itsellenne hankkia.
Emily: Ettehän te nyt pahastuneet, herra Drake? Minähän yritän vain tehdä kaikille palveluksen sillä, etten anna minkäänlaisten tunteiden ottaa valtaa. 
Herra Drake: Tunteiden? Teillä siis on tunteita?
Emily: ...
Herra Drake: Voinhan minä jäädäkin. Minulla on kyllä ehtoja.
Emily: MITÄ TE KUVITTELETTE TEKEVÄNNE? 

Ah, en voi vastustaa.

Ahmaisen Emilyn kahdessa päivässä. Tai yössä. En tiedä mitä käsiliimaa näissä Tarkiaisen teoksissa oikein on, kun näitä on niin vaikea laskea käsistä. Mutta ihan ensimmäisenä: rakastan hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja. Kaikki ne yksityiskohdat! Pukujen, esineiden, huonekalujen. Tämähän suorastaan tuoksuu 1700-luvulta. Emilyssä on juuri sitä, minkä perään olen Bridgertoneja lukiessani vuodattanut haikeita kyyneleitä. Mutta Tarkiainen onkin valmistunut maisteriksi yleisestä historiasta. Ja kukapa olisi historioitsijaa parempi kirjoittamaan historiallisista yksityiskohdista?

Tunnustan myös romaanin loppusanojen sähköhistoriikin elähdyttävän minua suuresti. Historiallisten faktojen lisäksi olen sydämeltäni fennistinä vaikuttunut siitä, miten Tarkiainen kertoo pohtineensa teoksessaan käyttämiään sanoja viitatessaan sähköön:

Vaikka 1700-luvulle sijoittuvassa kaunokirjallisessa teoksessa on luonnollisesti paljonkin sanastoa, jota ei suomen kielestä vielä tuolloin löytynyt, aiheen kannalta niin keskeinen termi kuulosti henkilöiden suussa väärältä, kun sana "sähkö" syntyi  vasta kolmisen sukupolvea myöhemmin.

Sähkön sijaan Tarkiainen kirjoittaa elektrisiteetistä sekä nestemäisestä ja taivaallisesta tulesta, jotka antavat teoksen termistölle juuri oikean silauksen. Tyylikästä, tyylikästä. Miksi edes puhumme sähköstä, kun voisimme puhua taivaallisesta tulesta? No, niin. Ehkä jotkut meistä elävät 2020-luvulla. 

Onko Emily pelkkää historiallista kuorrutusta sitten? No ei. Ja jos on lukenut Tarkiaista aiemmin, niin tietää aika hyvin mitä odottaa. Ja sitähän on tarjolla. Suorasukaisuutta, räävitöntä huumoria hahmojen kustannuksella, tilannekomiikkaa, juonia ja hyvin toimeliaita naishahmoja. Emily on historiallista viihdettä parhaimmillaan.

Emilyn esitellessä miehensä sukukartanoa Pennymooria mietin, että onko tässä nyt jo liikaa, Emily kun luennoi ummet ja lammet suvun esineistä. Mutta ei. Tarkiainen pitelee romaanin lankoja taitavasti käsissään ja tuo lopuksi nuo langat yhteen. Lukijalle selviää tällöin myös motiivi esittelykierroksen takana. 

”Tähän mennessä olette kieltämättä osoittanut minua kohtaan poikkeuksellista luottamusta. Tai ainakin oletan, että tuskin te ketä hyvänsä ovelle sattunutta heppua pyydätte aviomieheksenne. Ettekö siis luottaisi vaistoonne nytkin.”

Se ei välttämättä ollut se neuvo, jonka Drake oli tarkoittanut antaa, sillä Emilyn vaisto käski voimakkaasti ja yksiselitteisesti potkaista miestä ja paeta. Ilmassa väreilevä tuli oli kuitenkin valtaamassa hänen kehonsa, aivan kuin kaikki kova hänessä olisi vähitellen antanut periksi ja jäljelle olisi jäänyt enää yksi kuumasti sykkivä tähti, tai ehkä vain kiemurteleva kiiltomato.

Teoksen romanssi on niin humoristissävytteistä, että minun on hyvin vaikea nähdä sitä romanttisena tai herra Drakea erityisen viehättävänä. Tässä on niin paljon muutakin ja tyyli niin Tarkiaiselle uskollista, että se ei oikeastaan edes haittaa. Rakastan toki kunnon sykähdyttävää romantiikkaa, mutta Emily loistaa raikkaudellaan ja omalaatuisuudellaan ihan muilla osa-alueilla. Ja onhan toki sitä romanssiakin mukana! Kiemurtelevien kiiltomatojen lisäksi Draken kosketuksesta seuraava kihelmöinti saa Emilyssä aikaan tuntemuksen, joka on ”aivan kuin joku olisi livauttanut muurahaisia hänen mekkonsa alle”, Draken suu on ”tyrkyllä kuin melkoisen groteski leivonnainen kakkuvadilla”, ja Emilyn suudelmanodotuksen on ”pakko näkyä myös ulospäin eikä kaikua pelkästään säälittävän nälkäisenä ulvontana hänen sisällään”.

Ja silti esimerkiksi seuraava sitaatti saa lukijansydämeni sykähtämään:

Drake painautui aivan Emilyn korvan juureen ja kuiskasi: ”Onneksi muistin, että enhän minä ole mikään herrasmies. Minulla on vain sellaisen vaatteet ylläni.”

Sepä se, onneksi tosiaan muistit! Siitä huolimatta, että Drake on aikamoinen heppu ja tykkää silittelystä vähän liiankin hentoisesti, en voi olla toivomatta, että Draken ja Emilyn jutusta tulisi jotakin. Yksi teoksen hauskimpia (silittely)kohtauksia sijoittuu sunnuntaimessuun, jonka saarnassa kylän pappi tuntuu puhuvan suoraan Emilylle. 

Samassa Emily tunsi käden omallaan. Drake puristi hänen sormiaan lujasti ja rauhoittavasti, ikään kuin olisi kosketuksellaan väittänyt kaiken olevan kunnossa. Oliko miehen korvissa vikaa vai kuunteliko tämä tyystin eri puhetta? Emily odotti taivaan vihan iskevän itseensä minä hetkenä hyvänsä ja kirkon palavan poroksi ympärillään – mikä olisi näin vettyneeltä puulta jo todellinen ihme. Ja silti tuo hullu mies vain silitteli peukalollaan hänen kämmenselkäänsä pehmeästi kuin pientä haavoittunutta lintua. Eikö hän nähnyt, että sen linnun sulat savusivat jo!

Vaikka Emily on valmis huijaamaan ja huiputtamaan, valehtelemaan ja keplottelemaan, on Emilyllä omatuntonsa. Ja tämä juuri on se, mikä voittaa minut hänen puolelleen. Aviomiehen huutaessa poissaolollaan Emily tekee parhaansa niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään. Sydämessään Emilyllä on syvä rakkaus miehensä sukukartanoa Pennymooria kohtaan. On hänen tehtävänsä suojella sitä.

(Instagram-tilini puolelta, @ruusunnimi, löytyy myös kannen innoittama hieman toisenlainen kuva tästä kirjasta, joka kannattaa toki sekin käydä kurkkaamassa.)

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Julia Quinn: Bridgerton: Kirjeystävä

Kun kerroin edellisessä postauksessani jääväni Bridgerton-tauolle, oli kyseessä jälkijunassa julkaistu arvio. Taukoni Bridgertoneista jää lyhyeksi, mutta ei sentään aivan näin lyhyeksi. Päädyn kuuntelemaan Kirjeystävää (To Sir Phillip, With Love 2003, suom. 2021) äänikirjana joka tapauksessa. Kovakantinen kaunokainen odottaa vielä, että saisin järjestettyä hyllyyni sille tilaa. Olenko maininnut, miten nämä kannet ovat niin ihanan värisiä? Ne ovat kauniita ja herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan ihastelen niitä ja tunnen ärtymystä. Voisiko näillä naisilla olla aikakauden hiustyylit, kiitos? Ei? No, ainakin kansi on nätti.

Vuorossa on tällä kertaa Eloise Bridgerton, joka on kuvitellut jäävänsä vanhaksi piiaksi. Eloisen serkun kuolema johtaa kirjeenvaihtoon tämän aviomiehen kanssa, kirjeenvaihto kirjeystävään. Ja kirjeystävä siihen, että Eloise pakkaa laukkunsa ja karkaa yön selkään mennäkseen tapaamaan Sir Phillipiä. Phillip on kutsunut Eloisen luokseen, pitäisihän hänen etsiä kaksosilleen uusi äiti. Ehkä Eloise voisi heidän kirjeenvaihtonsa perusteella sopia tehtävään. 

Sillä tehtävästä juuri on kyse. Phillip ei hae rakkautta, vaan lapsilleen äitiä, jotakuta, joka osaisi olla heidän kanssaan ja pyörittäisi kartanoa hänen puolestaan. Eikä Phillipin tarvitse edes laittaa ilmoitusta Tinderiin, vaan ehdokas löytyy kätevästi kirjeenvaihdon kautta. Aika edistyksellistä, oikeastaan. Ja ainoana todellisena kriteerinään Phillipillä on, että uusi vaimo ei olisi surullinen. 

Viihdyn Kirjeystävän parissa varsin mukavasti. Parasta on Phillipin kaksoset. Sekä tietysti Bridgertonin veljesten nelikko, joka saapuu sisartaan pelastamaan. 

Ja ananakset. Tuohon aikaan ananakset olivat muodissa, ja niitä pidettiin todella ylellisinä. Niiden kasvattaminen eurooppalaisessa ilmastossa oli vaikeaa, joten ananakset olivat joko merten takaa tuotuja tai niitä kasvatettiin lämpimissä kasvihuoneissa. Joka tapauksessa ananaksen pöytäänsä saaminen vaati sievoisen summan rahaa. Ja Sir Philip Cranen mainitaan kasvatavan kasvihuoneessaan ananaksia. Kun vain Eloisekin tajuaisi ihastella tätä seikkaa. 

Teoksen alussa koen suuren ilonhetken, kun Eloisen alushame mainitaan. Siis alushame, voitteko kuvitella? Brigertoneissa! Hallelujaa, kuvittelen jo mielessäni, miten Julia Quinn on petrannut historiantuntemuksessaan, mutta edessäni on pettymys. Kuka nyt alusvaatteita häihinsä tarvitsee? Tarkoituksenahan on, ainakin Bridgertonien maailmassa, päästä vaatteista mahdollisimman nopeasti eroon vihkivalojen jälkeen. Eikös se kannata tehdä vain nopeammaksi?

Phillip herättää hahmona sympatiani. Se, miten tämä on yrittänyt ja yrittänyt, tehnyt kaikkensa, että hänen vaimonsa Marina ei olisi niin surullinen, ja kun Marina ei enää nouse sängystä, tehnyt parhaansa suojellakseen lapsiaan äidin surulta. Marinan syvä masennus on nykylukijalle ilmeistä, mutta Phillipille ei. Vaimon alakulo ja ilottomuus ovat hänelle todella kova paikka. Ja jäljelle jää vain kuollut vaimo ja äidittömät lapset, joille Phillip ei uskalla olla isä, koska pelkää muuttuvansa samanlaiseksi kuin oma isänsä. Sekä riittämättömyys. Riittämättömyyden tunne on Phillipillä aivan valtava. Hän ei ollut tarpeeksi hyvä aviomies, ei tarpeeksi hyvä isä. Ei tarpeeksi. 

”En koskaan kuullut Marinan nauravan”, Eloise sanoi hiljaa. ”En kertaakaan. Olen yrittänyt muistella häntä sinut tavattuani ja keksiä, miksi Marinaa koskevat muistot tuntuvat aina niin kummallisilta ja oudoilta. Luulen, että kaikki johtuu siitä, ettei hän koskaan nauranut. Onko koskaan kuultu lapsesta, joka ei naura?”

Eloisen sanat ovat kuin synninpäästö. "Älä unohda, että minäkin tunsin hänet. Lapsena, jo kauan ennen kuin sinä edes tiesit hänen olemassaolostaan." Kaikki ei olekaan Phillipin syytä, kyse ei ole hänen epäonnistumisestaan. Kohtaus, jossa Phillip ja Eloise keskustelevat Marinasta ja Phillipin kantamasta taakasta, on hieno. 

Eloise on ärsyttävä. Eloise on malttamaton, suulas, kapinallinen. Itsekäs. Eloisen lähtö kotoa, pelkkä pöydälle jätetty lappu, on itsekäs. Niin kuin on sekin, ettei Eloise varoita Phillipiä tulostaan etukäteen, että Eloise haluaa vain paeta omaa elämäänsä Phillipin luo. Phillip ei saa valmistautua Eloisen tuloon mitenkään, ja on onni, että Eloise saa ruokaa. Mutta Phillip ei ole ehtinyt järjestää Eloiselle esiliinaa, ja sillä on tietysti seurauksensa. Onneksi Eloisekin tajuaa, että hänen tekonsa on ollut typerä ja ajattelematon, ja neitokainen osoittautuukin yllättävän kykeneväksi itsereflektointiin. 

”Mutta älä anna kärsimättömyyden määrittää sinua”, Violet sanoi hiljaa.”Sillä sinussa on paljon muutakin, ja taidat toisinaan unohtaa sen.” Hän hymyili sillä tavalla hellästi ja viisaasti kuin itsenäistyneelle tyttärelleen hyvästejä jättävä äiti vain voi. ”Anna kaikelle aikaa, Eloise. Ole hellä. Älä painosta liikaa.”

Violet Bridgerton on jälleen aivan ihana ja hänen neuvonsa Eloiselle kullanarvoisia.

Vaikka kaikki teoksessa ei olekaan mieleeni, niin Eloise ja Phillip sopivat toisilleen loistavasti. Phillip sanoo Eloiselle vastaan, osoittaa hänelle, kun hän käyttäytyy typerästi. Ja Eloise saa Phillipin tulemaan kuorestaan ja parantaa tämän haavat.

Kahden huonomman osan jälkeen on ilahduttavaa, että viidennessä osassa on juuri sitä, minkä puutteesta edellistä moitin: luonnetta. Tässä kohtaa lienee syytä myös valoittaa sitä, miksi palaan Bridgertoneihin uudelleen ja uudelleen. Syy siihen piilee kerronnan keveydessä ja kielessä. Kieli tosin vaihtelee, sillä teoksen on suomennettu aikamoisella vauhdilla, ja eri kääntäjiä on neljä, mutta teosten kieli on siitä huolimatta nautittavan sujuvaa ja kepeää. Ihailen niiden taidokasta kerrontaa, joka pitää lukijansa otteessaan. 

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Julia Quinn: Bridgerton: Hurmurin valloitus

Hurmurin valloitus (Romancing Mister Bridgerton 2002, suom. 2021) on hieman parempi kuin Tuhkimoa adaptoiva edeltäjänsä, enimmäkseen siksi, ettei se ole yhtä toksinen. Mutta hurmaava Hurmurin valloitus ei ole. Bridgerton-sarjan neljäs osa on parhaimmillaan keskinkertainen. Tässä vaiheessa sarjaa alan todella olla hämilläni siitä, miten on mahdollista kirjoittaa historiallinen romanssi ilman vihjaustakaan historiasta. No, Julia Quinn kaiketi laittoi kaikki panoksensa romanssiin. 

Sarjan neljännessä osassa henkilöhahmoilla ei ole luonnetta, taustasta puhumattakaan. Tunnemme jo kaikki Penelope Featheringtonin ja tiedämme hänen ihastuksestaan Colin Bridgertoniin. Paitsi että oikeastaan hädin tuskin tunnemme Penelopea, eikä häneen keskittyvä osa kerro paljoa lisää. Colinista jää mieleen lähinnä se, että hänellä on aina nälkä. Ja että hän on matkustellut ympäriinsä, vältellyt seurapiirejä kuin ruttoa.

Ja kun Penelope oli kymmenen vuoden ajan ollut vain… olemassa, oli eriskummallista, että hänellä oli nyt yhtäkkiä niin paljon väliä.

Colin Bridgertonin ajatuksia kuvaava sitaatti vie sanat suustani. Colinin ja Penelopen romanssi tuntuu tekaistulta. Kymmenen näkymättömän vuoden jälkeen asiat etenevät liiankin vauhdikkaasti, eikä pohjaa romanssille rakennetta tarpeeksi. Teoksen ontuvaa romanssia mielenkiintoisempaa on, että tässä osassa vihdoin päästään Lady Whistledownin jäljille. Vaan entäpä sitten? Mitä se tarkoittaa tuleville osille? Lady Whistledownin palstan otteet kunkin luvun alussa ovat olleet viihdyttäviä nokkeluudessaan.

Olen silti hämmentynyt. Kaipaisin edes jotakin vihjettä siitä, mitä aikaa eletään, mitä maailmassa on meneillään. Muuta kuin vuosiluvun. Bridgertoneja on ihanan helppo lukea. On mukavan turvallista ja helpottavaa, kun tuntee henkilöhahmot jo entuudestaan. Kirjan maailmaan on silloin helpompi solahtaa mukaan, helpompi aloittaa uusi tarina, kun se ei ole aivan uusi

Silti mieltäni vaivaa kysymys: mihin maailmaan oikeastaan solahdankaan? Ehkä olen liian historiaorientoitunut lukemaan näin viihteellistettyä kirjallisuutta, jossa regency-aika näkyy lähinnä arvoniminä, vaunuina ja tanssiaisina. Eikä niistäkään mikään viittaa juuri tuohon aikaan. Tarkkaan ottaen Hurmurin valloituksessa mennään jo vuodessa 1824, kun taas regency-aika päättyi vuonna 1820. En ole sitä mieltä, että romanttisten teosten tarvitsisi olla täynnä historiallisia viitteitä, mutta huomaan silti kaipaavani niitä. Edes jotakin. Tai että edes henkilöhahmoilla olisi enemmän lihaa luiden ympärillä. Haluaisin, että tässä kaikessa olisi jotakin, johon tarttua. Tai että edes romanssi toimisi. Tai.

Bridgerton-putkeni päättyy tähän. Hurmurin valloituksen jälkeen olen tauon tarpeessa.

maanantai 4. huhtikuuta 2022

Émile Zola: Kertomuksia

Émile Zola on uusin kirjallisuustuttavuuteni. Aikansa tunnetuin kirjailija ja kuuluisin naturalisti; Zolan nimi on tuttu kirjallisuushistorian luennoilta, joilla ei koskaan ehtinyt edes makustelemaan kaikkea. Kiinnostukseni Ranskan toiseen kerisarikuntaan (18521870) on saanut minut tarttumaan aikalaiskirjallisuuteen. Voiko tuntea toista keisarikuntaa tuntematta Zolaa? Tutustuessani Pariisin uudelleenrakennusta käsitteleviin artikkeleihin tulee Zolan nimi väistämättä esiin niissäkin. Aikalaiset, kuten Zolakaan, eivät olleet järin innostuneita Pariisin mylläämisestä ja kääntämisestä ylösalaisin. Zolan teos La Curée on keskittynyt aivan erityisesti Pariisin myllerrykseen ja uusrikkaiden elämän kuvaamiseen tuossa raunioiden ja uusien bulevardien ja puistojen kaupungissa. Koska tätä helmeä ei ole suomennettu ja luen e-kirjaa huomattavasti hitaammin, alkaa Zola-taipaneeni niin sanotusti lähempää kotoa.

Aloitan siispä Zolan parissa Eero Erkon vuonna 1888 suomentamalla novellikokoelmalla Kertomuksia. Kokoelma sisältää kolme novellia, joiden kieli todella onkin vanhahtavaa. Lukiessani en voi olla miettimättä miten tämä kaikki on ilmaistu ranskaksi. Onkohan siinäkin ollut yhtä vanha sävy nykyranskaan verrattuna?

Naturalismi on kaunistelematon ranskalainen kirjallisuuden suuntaus ja realismin radikaalimpi alalalaji, johon kuuluu totuuden kuvaaminen kliinisen objektiivisesti ja totuudenmukaisesti, lähes tieteen tapaan. Olen jostain syystä aina ajatellut, ettei naturalismi ole minun makuuni. Ajatus naturalismista on tuntunut lähinnä vastenmieliseltä ja on herättänyt minussa ei kiitos -reaktion. Olen yllättynyt, miten hyvin viihdyn Zolan novellien parissa. Kahlatessani ajan kirjallisuutta läpi tarkoituksenani on keskittyä lähinnä kulttuurispoliittiseen ilmapiirin kartoittamiseen ja yläluokan kuvauksiin, mutta Zola onnistuu pitämään minut otteessaan siitä huolimatta, että esittää kokoelman novelleissa naturalismille tyypillisen kaunistelemattomia kuvauksia työväenluokasta, nälästä, kuolemasta ja sodasta.

Zolan kerronnalliset ratkaisut viehättävät. Kaksikymmentäosaisesta Les Rougon-Macquart -sarjastaan tunnettu Zola osoittaa kykynsä myös oivallisena novellistina, joka kykenee kiteyttämään asiansa. Seuraavien vuosilukujen esiinkaivaminen on vaatinut hienoista salapoliisityötä, mutta allekirjoittaneelta sujuu onneksi ranska sen verran hyvin, että lähteiden lukeminen myös alkuperäiskielellä onnistuu. 

"Taistelu myllyn luona" (L'attaque du Moulin,1880)

Tragedia, joka alkaa rakkaustarinana ja joka kuvaa yhden taistelun ranskalaisten ja preussilaisten välillä, kun ranskalaissotilaiden joukko saapuu Rocreusen idylliseen kylään vain päivää ennen nuoren parin vihkimistä. Luonnollisestikaan preussilaiset eivät ole kaukana jäljessä. Novelli antaa karun kuvan preussilaisten etenemisestä Ranskan maalla. Keskiössä on silti ihmisten tunteet.

Novelli on ilmestynyt vuonna 1880 vuonna 1870 alkanutta sotaa käsittelevässä kuusinovellisessa kokoelmassa Les Soirées de Médan yhdessä mm. Guy de Maupassantin teemaan kuuluvan novellin kanssa.

"Työnlakkautus" (Le chômage, 1874)

Ajattelen jo hyppääväni tämän yli, sillä novelli ei koske niitä aiheita, joista oppia ammentaakseni Zolaa luen. Mutta Zolapa onnistuu saamaan minut kääntämään sivua, vaikka novelli käsittelee yksinomaan työväenluokkaa ja sen kurjuutta. Novelli seuraa seuraussuhteita ja tarjoaa neljän eri fokalisoijan näkökulman työnlakkaukseen: tehtaan omistajan, työläismiehen, tämän vaimon ja viimeisimpänä heidän 7-vuotiaan tyttärensä. Epätoivo, Pariisin vihmainen sade, nälkä ja häpeä ovat käsinkosketeltevissa. Upeinta on novellin viimeinen lause, johon Zola on kiteyttänyt kritiikkinsä: ”Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?”

"Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä" (Les Quatre Journees de Jean Gourdon, 1874)

Luontokuvauksia, rakkautta, kuolemaa, ja jälleen kerran sotaa. Nimensä mukaisesti novelli kuvaa neljä päivää Jean Gourdonin elämästä, mutta ei suinkaan neljää peräkkäistä päivää, vaan yhden kustakin elämänvaiheesta. Näistä ensimmäinen sijoittuu kevääseen, jona Jeanin setä kertoo läksyttää häntä olemaan antamatta rakkauden viedä mennessään, sillä nyt ei ole vielä sen aika, vaan aika tehdä työtä tulevaa varten. Loput kolme päivää sijoittuvat kesään, syksyyn ja talveen kuvaten Jeanin elämän edistymistä ja sedän esittämän luontometaforan todenmukaisuutta. 

perjantai 18. helmikuuta 2022

Julia Quinn: Bridgerton: Naamiaisten kaunotar

Naamiaisten kaunotar (An Offer from a Gentleman 2001, suom 2021), Bridgerton-sarjan kolmas osa, kertoo eräänlaisen tuhkimotarinan. Jaarlin avioton tytär Sophie jää äitipuolensa ja kahden sisarensa armoille isän kuoleman jälkeen. Sophielle tarjoutuu tilaisuus päästä kerran elämässään naamiaisiin. Tarkkaan ottaen Bridgertonien naamiaisiin, jossa tuntematon hopeapukuinen nainen hurmaa Benedict Bridgertonin. Ja katoaa sitten keskiyöllä jättäen jälkeensä vain nimikoidun hansikkaan.

Ensimmäisiä reaktioitani (päälleliimattuakin päälleliimatummalle Tuhkimo-konseptille irvistelyn lisäksi) tätä lukiessani on: apua mikä paheellinen hurmuri Benedict on! Anthonyn piti olla elostelija, mutta Benedicthän on suorastaan heti romaanin sankarittaren kimpussa. Eikä edes vain kilteillä suudelmilla.

Naamiaisten kaunotar on mielestäni monella tapaa ongelmallinen teos, jonka romanssissa on toksisia piirteitä. Benedict kohtelee Sophieta aika järkyttävän omistavasti, ja Sophie puolestaan mm. lyö Benedictiä, ja hänen kerrotaan saavan Benedictin pahimmat puolet esiin. Tätäkö olisi tarkoitus pitää romanttisena? Kemiaa henkilöhahmojen välillä ei ole nimeksikään, riitoja kylläkin. Romanssi tökkii ja pahasti, mutta niin about kaikki muukin. Se, että Sophie sanoo Benedictiä olemassaolonsa syyksi ja kertoo syntyneensä tätä varten, menee jo todella pitkälle ja pöyristyttää. Missä on Sophien omanarvontunne? Onko minun lukijana tosiaan tarkoitus ajatella, että on romanttista syntyä jotakuta muuta kuin itseään varten? Jos olisin lukenut tämän osan ensimmäisenä, olisin tuskin tarttunut muihin osiin. 

Tuhkimo-adaptaatio ei tuo tälle tarinalle minkäänlaista lisäarvoa. En ole koskaan pitänyt Tuhkimosta, eikä se toimi tässä. Päinvastoin, äitipuolen armoille jätetystä tytöstä voisi kertoa fressimmin ihan muulla konseptilla. Tällaisenaan se on päälleliimatun ja tunkkaisen oloinen.

Muiden osien kohdalla olen ihaillut taitavaa käännöstyötä. Yllätyn, kun käännös on tässä Bridgerton-osassa selvästi aiempia kehnompi. Samat ilmaisut toistuvat toisensa perään ja teitittelyn sekaan on lipsahtanut sinuttelua. Teoksen edetessä alan päästä jyvälle siitä, että taitaa olla alkuperäinen tekstikin laiskempaa kuin aiemmissa osissa. Suudelmat ovat kaikki lähes samanlaisia, kuvailu... no, yksitoikkoista ja tönkköä, kuten paikoin dialogikin.

Mutta voi miten tykkään Bridgertonien perheestä! Sen naisten yhteiset teehetket ovat Naamiaisten kaunottaren parasta antia. Violet Bridgerton on myös ihan mieletön puolustaessaan perhettään. Kaikki kunnia hänelle. 

Ei vienyt tämä kirja sydäntäni, mutta koska olen jo Bridgerton-koukussa, jatkan välittömästi seuraavaan.

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Julia Quinn: Bridgerton: Yllättävä rakkaus

Olen viettänyt mitä ihastuttavimpia hetkiä Bridgerton-kirjasarjan kakkososan parissa ja välillä suorastaan ulvonut naurusta. Muutama kyynelkin taisi vierähtää poskelle.

Tämän osan päähenkilöt ovat enemmän omaan makuuni kuin Daphne ja Simon. Teräväkielinen Kate Sheffield on debytoidesssan vuonna 1814 jo 21 vuoden ikäinen. Perheen varallisuus riittää vain yhteen Lontoon kauteen, ja niinpä Katen on täytynyt odottaa sisartaan Edwinaa. Edwina on seurapiirin säkenöivin helmi, ja Kate ottaakin tehtäväkseen kaitsia sisarensa kosijoita, eikä niinkään etsiä puolisoa itse. Sillä eihän Kate mitenkään voi vetää vertoja sisarensa kauneudelle. Aivan erityisesti hänen on pidettävä loitolla Edwinan kättä havitteleva elostelijana tunnettu varakreivi Anthony Bridgerton, jossa paljastuu olevan yllättävän paljon samaa kuin Katessa. 

Romanssia kehitellään teoksessa oikein hyvin. Erityisen hauskaa on myös seurata Bridgertonien krokettiottelua, jossa tavoitteena ei niinkään ole voittaa perinteisti, vaan toimia mitä häikäilemättömimmin estääkseen muita voittamasta. Se, mikä itseäni hieman tökkii, on se, että juonikaava on todella samanlainen kuin ensimmäisessä osassa. Jopa lopun puistoon sijoittuvaa kohtausta myöten. Tietäjät tietävät, en spoilaa tässä enempää siitä.

Historialliseen pukeutumiseen ja ihan erityisesti 1800-luvun vuosikymmeniin perehtyneenä minun on nykyään vaikea katsoa pukudraamoja, kun puvustuksessa näkyy kammottavia kömmähdyksiä ja virheitä, jotka ovat saada silmäni vuotamaan verta. Nyt törmäsin ensimmäistä kertaa tähän myös kirjallisuudessa. Jäin ihmettelemään, missä Katen kureliivi eli stays (regency-ajan alusvaate, joka tuki rintoja) on ja mitä ihmettä, miten niin hääpuvun ”leikkaus ei salli” aluspaitaa. Katelta puuttuu myös alushame, joka oli tuohon aikaan suorastaan ehdoton, sillä pukujen kangas oli usein ohutta ja puvun mallin vuoksi hyvin lähellä ihoa. Vaatteista on näkynyt päältä, jos alla ei ole ollut kunnollisia alusvaatteita. Se, että Katella ei hääpukunsa alla olisi näistä mitään, on varsin epäuskottavaa. 

Myös maininta nimettömistä on hämmentävä, tuohon aikaan kun niitä ei vielä ollut. Pidempiä, yli polven ulottuvia alushousujen sukulaisia (drawers) on ollut 1810-luvulla jonkin verran, mutta niitäkään ei kaikilla. Tässä olisikin kiinnostavaa tietää, mitä sanaa alkuperäisessä tekstissä on käytetty. Mutta miksi Katella on kaikkien normialusvaatteiden puuttuessa juuri nämä? 

Jännä miten historiallisessa romanssissa, joka on vieläpä osa moniosaista sarjaa, voidaan olla näin heikoilla jäillä vaatetuksen suhteen. 

Kaikesta tästä huolimatta nautin Yllättävästä rakkaudesta suuresti. Ostin hiljattain kaikki kovakantisina suomeksi julkaistut Bridgertonit, mutta tunnustan fanittavani Anniina Piiparista Bridgertonin lukijana sen verran kovaa, että olen tämänkin osan kuunellut itse asiassa äänikirjana. Hänellä on ihana tapa lukea näitä, suosittelen.