Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Olen aiemmin lukenut Johanna Sinisalolta vain joitakin novelleja. Enkelten verta (2011) on ensimmäinen lukemani Sinisalon romaani. Pyrimme valitsemaan lukupiiriimme varsin lyhyitä teoksia, jotta kaikki jaksaisivat lukea ne, vaikka aihe tai tyyli ei olisikaan ihan omaan makuun. Niin myös tällä kertaa, kun luimme ehdotuksestani tämän.

Luettuani teoksesta noin kolmanneksen kysyin ryhmächatissämme, miksi valitsen niin tylsiä kirjoja. Olin valinnut Enkelten verta tietämättä teoksesta oikeastaan mitään muuta, kuin että se oli äidilläni hyllyssä. Paneutuminen itse sisältöön olisi ehkä kannattanut. Toisaalta Ella piti tästä, joten ei tämäkään mikään huti ollut. Minä olin meistä se, joka oli ehtinyt lukea koko teoksen. Kun sanon, että luin sen, tarkoitan siis sitä, että kuuntelin sen äänikirjana jaksamatta kuitenkaan keskittyä kunnolla. Osa asioista meni ohi. Nealla oli ollut niin paljon muuta, ettei hän ollut kuin hakenut kirjan kirjastosta. Ellalla oli puolestaan noin 50 sivua vielä jäljellä. Jotta lukupiirimme toimii ja pääsee kokoontumaan, emme ota liikaa stressiä luettavista kirjoistamme. Tärkeintä on, että näemme toisiamme, laitamme ja syömme hyvää ruokaa ja pääsemme keskustelemaan jotakin kirjoista.

Vergilius kirjoitti, että mehiläiset omasivat jumalallista järkeä.

Intialaisista jumalista Vishnusta, Krishnasta ja Indrasta käytettiin yhteistä nimitystä Madhava, eli medestä syntyneet. (Kyllä vain, sana ”mesi” on yksi suomen kielen vanhimmista ja juontanee juurensa sanskriitista asti – sanan hunaja, ”madhu”, etymologia ulottuu suomen sukukielten lisäksi Kreikkaan ja anglosaksiseen maailmaan asti, missä sana ”mead”, sima, tarkoittaa hunajasta valmistettua päihdyttävää juomaa.)

Enkelten verta rakentuu eläinten oikeudet -teeman ja mehiläisten katoamisen ympärille. Teoksen maailma kärsii niin kutsusta pesäkadosta. Mehiläiset katoavat pesistä jäljettömiin jättäen jälkeensä maailman, jossa kasvien pölytys käy yhä vaikeammaksi ja ruokatuotanto kärsii suuria tappioita. Teoksen päähenkilö on teurastusta paheksuva mehiläisiä tarhaava Orvo, jonka poika Eero on eläintenoikeusaktivisti ja isä taas teurastamon omistaja. Suhde eläimiin menee siis kolmessa polvessa. Romaani kerrotaan keskimmäisen miehen näkökulmasta. Hän on mehiläisten hoitajan lisäksi hautausurakoitsija, joka pyörittää mitä mainiointa hautausyritystä nimeltä Lähtösatama. Hautausurakoinnista kertovat kohdat olivat omia suosikkejani.

Eeron avulla ja neuvosta nettisivuillamme oli mahdollisuus myös valita arkut, hautakivet, uurnat ja kukkalaitteet, suunnitella muistotilaisuuden ruokalista, kuunnella ehdotuksia virsistä ja muusta musiikista (lienee sanomattakin selvää, että koska Eero auttoi, myös musiikkiehdotuksissamme oli runsaasti valinnanvaraa normaalin ”sua kohti Herrani” -materiaalin lisäksi – Celine Dionin ”My Heart Will  Go On” oli pitkään valtaisa hautajaishitti, samoin Sinatran ”My Way” ja Piafin ”Je ne regrette rien”, jopa Black Sabbathin ”Electric Funeral” soi useammissakin heavyhautajaisissa.

Mutta tämä oli vasta alkua.

Teos sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja aika paljon Sinisalon vuosikymmenen vaihteen tienoilla luomasta lähitulevaisuuden maailmasta vaikuttaa edelleen ihan uskottavalta. Teoksen päähenkilön poika Eero ammutaan kuoliaaksi, kun hän on tekemässä iskua isoisänsä teurastamoon. Isoisä on itse käräyttänyt iskun tekijät antaakseen pojanpojalleen kunnon näpäytyksen. Isoisä ei vain tajunnut, että taholla jolle hän iskusta kertoi, oli aika paljon hampaan kolossa ja kainalossa ase.

Enkelten verta avaa kolmen polven perhedynamiikkaa, esittelee Eeron vahvasti aktivistisia blogipostauksia ja kertoo päähenkilön mehiläisiä koskevista havainnoista ja tiedonkaivuusta, mehiläisten symboliikasta ja niihin liittyvästä mytologiasta. Eeron blogin kommentit ovat näin vuonna 2019 jo hieman vanhentuneita. Blogi on täynnä kärkeviä kommentteja, että esim. ei kukaan voi olla syömättä lihaa. Näitä on toki edelleen, mutta koimme, että tällaiset asenteet ovat kuitenkin jonkin verran vähentyneet sitten kirjan julkaisun. Vastapainoksi ei esitetä kommentteja siitä, ettei lihansyönti välttämättä ole tarpeellista. Tällaisten mielipiteiden määrä on kuitenkin huomattavasti kasvanut, ja esim. lehmän maitoa korvaavasta kauramaidosta on tullut ruokatavarakauppojen perusvalikoimaa. Vaihtoehtoisia tuotteita on nykyään huomattavasti paremmin saatavilla.

Teos ei ole niinkään juonipainotteinen, vaan tunnelma- ja asiapainotteinen. Enkelten verta sisältää valtavan määrän eläinten oikeuksien puolesta puhuvaa, hyvin perusteltua asiatietoa. Itse koin osan eläinten kohtelua kuvaavasta tekstistä hyvin ahdistavana. Kelasin näiden kohtien yli. Syynä tähän ei  siis ollut se, että olisin niin eri mieltä asiasta, päin vastoin. Ellalle nämä kohdat eivät tuottaneet ongelmia eli kyse lienee herkkyysasteesta.

Juoniromaaneja rakastavalle lukijalle kuten minulle Enkelten verta ei ole se paras lukuvalinta. Ella kuitenkin kovasti tykkäsi tästä teoksesta ja suosittelisi tätä luettavaksi. Erityisesti vihermielisille, mutta niillekin, joilla vihreä ajattelu vasta orastaa. Runsaiden faktatietojensa ansiosta Enkelten verta soveltuu hyvin myös valistavaksi teokseksi. Lukijalla on kuitenkin oltava hieman mielikuvitusta, sillä Sinisalon tyyliin myös Enkelten verta sisältää scifistisiä ja maagisia piirteitä.

Eniten tästä kirjasta oli saanut irti Ella, joka on lukenut paljon Sinisalon muuta tuotantoa ja tykännyt kaikista. Ella mainitsi, että jotkut lauserakenteet häiritsivät lukemista, mutta kun tarinan imuun pääsi mukaan, ei kielen kiireellisyys ja ajoittainen tekotaiteellisuus häirinnyt.

Kenelle? Johanna Sinisalosta pitäville, ympäristöstä ja mehiläisistä kiinnostuneille.

Sarah Morgan: Miracle on 5th Avenue (Joulutaikaa Manhattanilla)

Ajattelin, että näin ennen joulua olisi kiva lukea joku jouluinen romanssi. BookBeatista luettavakseni valikoitui Sarah Morganin Miracle on 5th Avenue (2016, suom. Joulutaikaa Manhattanilla 2017), jota en olisi malttanut lakata kuuntelemasta sen aloitettuani. Tarina imaisi minut täysin sisäänsä. Teos on osa kirjasarjaa From Manhattan with Love, mutta toimii täysin itsenäisenä tarinana. Sarjan muissa kirjoissa on eri päähenkilöt.

Eva Jordans on pitkäaikainen sinkku, jolla ei ole edes perhettä, jonka luokse mennä jouluksi. Mutta  ei se mitään, sillä Eva on saanut asiakkaaltaan tehtävänannon: hänen on koristeltava asiakkaansa lapsenlapsen, kuuluisan dekkarikirjailijan Lucas Bladen, asunto jouluksi. Eva suuntaa laukkuineen 5th Avenuelle täynnä joulumieltä. Portinvartija päästää hänet sisään hulppeaan kattohuoneistoon, jossa Evaa kuitenkin odottaa yllätys. Evan tarkkaillessa asuntoa pimeässä hänen kimppuunsa käydään.

Lucas ei olekaan lähtenyt Vermontiin, vaan jäänyt yksin asuntoonsa salaa sukulaisiltaan ja ystäviltään. Ainoastaan Eva tietää hänen sulkeutuneen kattohuoneistoonsa. Jokin pari vuotta sitten vaimonsa menettäneen Lucasin ulkonäössä, pöydällä olevassa veitsessä ja kolkossa asunnossa saa hänet jäämään tämän luo kokkaamaan ja koristelemaan asuntoa Lucasin vastusteiluista huolimatta. Ulkona on valtava lumimyrsky. Myös Lucasin mieli muuttuu, kun hän huomaa ikkunasta lumipyryn. Evaa ei voisi päästää sen armoille.

Yltiöromanttinen Eva on luonteeltaan liiankin luottavainen. Lucas on hänen täysi vastakohtansa: hän epäilee kaikkia ja onnistuu saamaan myös Evan varpailleen. Romanttiseen romaaniin tuo mukavaa jännitettä, kun toisena päähenkilönä on synkkä dekkarikirjailija, joka jaksaa muistuttaa sarjamurhaajista tuon tuostakin.

Eva stared at him, unsettled by the image of the world he painted. It was as if someone had sprayed ugly graffiti over her clean vision of life. “You may look good on the outside, Mr. Blade, but inside you need a makeover. You have a dark, cynical, twisted mind.”

“Thank you.” The faintest of smiles touched the corners of his mouth. “The New York Times said the same thing when they reviewed my last book.”

“I didn’t intend it as a compliment, but I can see that maybe you need to be like that to be successful. Your job is to explore the dark side of humanity and that has twisted your thinking. Most people are simply what they seem,” she said firmly. “Take me as an example. Take a good, hard look at me. And now tell me, do I look like a murderer?”

Eva on kärjistetty hahmo, mutta jostain syystä se ei edes ärsytä minua. Eva on täydellinen monessa suhteessa. Hän on menestyksekäs yrittäjä, kaunis kurvikas blondi, joka laittaa jumalaista ruokaa, tanssii sensuellisti, laulaa ruokaa laittaessaan Broadwayn arvoisella äänellä ja käyttäytyy mitä herttaisimmin. Evassa ei ole pahantahtoisuutta, ei petosta, ei valheita. Pienikin yritys valehdella paistaa suoraan hänen kasvoiltaan. Ja ehkä tässä onkin se, miksi pidän Evasta. Moni lukemistani romanttisen romaanin ja chick litin sankarittarista käyttäytyy jollain tavoin epärehellisesti ja pilaa koko kirjan romanttisuuden sillä. Näin ei käy Miracle on 5th Avenuessa. Eva ei myöskään ole bimbo, eikä ulkokuoren alla kaikki ole ihan niin täydellistä kuin miltä näyttää.

Jokainen Miracle on 5th Avenuen uusi luku ilahduttaa humoristisella sitaatilla jostakin Evan ja tämän ystävien motosta. Suosikikseni valikoitui seuraava: "It's better to lead than follow. If you must follow, follow your instincts."

Jos haluat lukea oikeasti hauskan hyvänmielen jouluromanssin tai ihan vain romanttisen romaanin, niin lue tämä. Miracle on 5th Avenue ei jätä kylmäksi. Se on oivaltava, vitsikäs, sopivan jännittävä, romanttinen ja mukaansatempaava. Teos on toki kliseinen, mutta teoksen suurin ongelma yleisen kliseisyyden sijaan on mielestäni pikemminkin sen liian pitkälle menevä loppuratkaisu. Mutta sekään ei riitä pilaamaan Miracle on 5th Avenueta ja sen soljuvia dialogeja. Oman ripauksensa lukukokemukselle antoi tämän englanninkielisen äänikirjan loistava lukija, jonka riemastuttava eläytyminen teoksen rooleihin saa hahmot heräämään henkiin omanlaisine puhetapoineen. Suosittelen!

Kenelle? Kaikille romanttisen romaanin ystäville, joululukemista kaipaaville ja kevyttä lukemista halajaville.

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Ihanaa kun on taas BookBeat, niin pääsee lukemaan uutuuskirjoja heti ilman jonottamista. Tämä on ehdottomasti yksi äänikirjasovellusten parhaista puolista. On helpompi pysyä ajan hermolla, kun kirjat ovat näin helposti saatavilla!

Kun olin yläasteella, äidinkielen opettajani lainasi minulle Peter Høegin Rajatapaukset. Kirjoitin siihen aikaan paljon, ja kirjoitukseni pyörivät usein tavalla tai toisella ajan ympärillä. Rajatapauksissa oli kyse nimenomaan ajasta. Tykkäsin romaanista paljon. Sen jälkeen olen lukenut järkälemäisen Hiljaisen tytön, joka ei iskenyt samalla lailla. Høegin uusin romaani Sinun silmiesi kautta (Gennem dine øjne 2018, suom. 2019) sen sijaan oli enemmän minun makuuni.

Teos sivuaa rankkoja aiheita, mutta ne eivät ole pääosassa. Kirjan minäkertojan Peterin paras ystävä Simon on yrittänyt itsemurhaa. Auttaakseen ystäväänsä Peter tutustuu eräänlaiseen traumaklinikkaan. Vaihtoehtoisia kokeellisia menetelmiä soveltava neuropsykologisen kuvantamisen laitos on poliisivoimin vartioitu ja jonot ovat pitkät. Klinikalla on kuitenkin töissä Peterin lapsuudenystävä Lisa. Lisa ei muista Peteriä, sillä on menettänyt muistinsa. Peter pääsee kuitenkin osallistumaan istuntoihin, ja myös Simon pääsee vierailemaan laitoksella. Laitoksen käyttämällä tekniikalla on mahdollista astua toisen ihmisen tietoisuuteen.

–  Ne, jotka päätyvät itsemurhaan tekevät sen koska kuoleman valtakunnan portti aukeaa, Lisa sanoi. – Ja heidät imaistaan sisään. Jos joku olisi käynyt siellä. Jos joku olisi mennyt sinne. Ja tietäisi mitä siellä on. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun ihminen tekee itsemurhan. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun psykoosi saa ihmisen valtaansa. Tai skitsofrenia. Jos todella ymmärtäisi sen, se olisi tietoa. Se ei olisi teoriaa. Silloin olisi käynyt siellä itse. Olematta sairas. Jos olisi matkannut sinne ja palannut takaisin. Yhdessä.

Peter palaa välillä muistoissaan heidän yhteiseen lapsuuteensa. Peter, Lisa ja Simon ovat kaikki olleet tuolloin samassa päiväkodissa. Jo lapsina he keksivät, että toisen tietoisuuteen oli mahdollista päästä tämän unien kautta. Lapsuuden kuvaukset ovat villejä ja mielikuvituksellisia, kun samassa päiväkodissa olevat ystävykset hyppivät toistensa unissa. Unissa hyppely ei kuitenkaan ole hupia. Se on Peterille ja hänen ystävilleen keino, jolla auttaa toista.

Oman lisänsä teokseen tuo, että romaanin Peter on nimeltään Peter Høeg, aivan kuten kirjailija itse. Romaanin loppupuolella Peter saa kehotuksen kirjoittaa kokemastaan.

–  Sinä väitit että minä kirjoittaisin tästä, sanoin. – En ole koskaan sanonut mitään sellaista. Se on mahdotonta. Ei tästä kukaan halua kuulla. Ei tätä pysty ilmaisemaan kielen keinoin.

– Ehkä tästä voi kuitenkin tehdä… fiktiota? Ehkä tästä voisi tehdä kertomuksen?

Miten todella kohdataan toinen ihminen? On eri asia ymmärtää toista kuin kohdata toinen. Sinun silmiesi kautta tarkastelee ihmisten välistä kohtaamista, sen mahdottomuutta ja sen mahdollisuutta tietyissä olosuhteissa. Lisan klinikalla se on mahdollista. Heidän kehittelemänsä teknologia ja kuvantamistekniikka ovat kuitenkin vasta lapsen kengissä. Mitään ei ole edes kerrottu julkisuuteen. Teoksen teknologinen harppaus on valtava, mutta se ei saa romaanissa dystooppisia piirteitä. Lisaa ajaa halu auttaa muita. Mullistavaa teknologiaa halajavaa pahistahoa ei ole, mikä on minusta virkistävää. Auttamisen halu on se, joka teoksesta minulle jää eniten mieleen: ”Sellainen tämä maailma myös on. Se ei ole pelkästään sotaa ja ahneutta ja lajien tuhoutumista. Se on myös toisistaan huolta pitävien ihmisten ketjuja."

Meillä on karttoja alkuaineista, meteorologiasta, orgaanisista yhdisteistä, kaukaisista galakseista. Mutta ihmisen oma sisin, keho, mieli ja tietoisuus, ovat maapallon tutkimattomia alueita. Maailmankartan valkoisia läikkiä. Käytännössä tutkimattomia. Aivotutkimus ja neuropsykologia eivät ole vielä nousseet jaloilleen. Me ryömimme. Pimeydessä. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Asia on täsmälleen päinvastoin. Me kärsimme koska emme tiedä. Tietämättömyys aiheuttaa kärsimystä.

Teoksen sisältämät pohdinnat ihmisistä ja tietoisuudesta pistävät ajatukset liikkeelle. Onko tieto kärsimystä? 

Kenelle? Psykologisista romaaneista ja ihmismielestä kiinnostuneille, Peter Høegistä pitäville.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan romaani Professori ja taloudenhoitaja (博士の愛した数式 hakase no ai shita suushiki 2003, suom. 2016) avaa oven matematiikan ihmeelliseen maailmaan. Matematiikkaa yli kaiken rakastava Professori on joutunut vuonna 1975 onnettomuuteen, jonka seurauksena hän muistaa kerrallaan vain 80 minuuttia. Häntä avustamaan palkataan romaanin minäkertoja, nimettömäksi jäävä  taloudenhoitaja, jolla on 10-vuotias poika. Professorin vaatimuksesta myös Taloudenhoitajan poika alkaa käydä hänen luonaan, ja he alkavat yhdessä ratkoa matemaattisia ongelmia. Poika saa nimen Juuri, sillä hänen päänsä muistuttaa Professoria neliöjuuresta. Juuresta tulee  Professorin silmäterä matematiikan ja baseballin rinnalle. Pysyäkseen kärryillä unohtamistaan asioista Professori kiinnittää pukuunsa erinäisiä muistilappuja.

Professori joutui aloittamaan joka ikisen päivänsä sen sisäistämisellä, kuinka hankala vamma häntä kalvoi. Joskus ihmettelin, kuinka hän siitä huolimatta kykeni miettimään samaa matemaattista ongelmaa niin pitkäjänteisesti. Mutta eihän Professori ennen vuotta 1975, jona sai vammansa, ollut muuta tehnytkään kuin tutkinut matematiikkaa. Siksi hän yhä uudelleen ajautui, kuin vaiston ohjaamana, työpöytänsä ääreen pohtimaan siellä odottavaa ongelmaa. Koko hänen eilisiltaan mennessä kasaamansa, nyt jo mielestä kadonnut tutkimustyö piti löytää uudelleen. Johtolankoina toimivat yksi vihko sekä paperinpaloille raapustetut muistiinpanot, jotka ympäröivät hänen kehoaan kuin kotelo hyönteistä.

Luimme tämän varsin tyypillisen japanilaisen teoksen lukupiirissämme Nean ehdotuksesta ja pidimme siitä kaikki. Teos on ensimmäinen, joka minulla ja Nealla oli vielä kesken kokoontuessamme, mutta jonka Ella oli ainoana lukenut kokonaan. Teos on tyylilajiltaan mono no awarea. Mono no aware on japanilainen elämän filosofia  ja kirjallinen tyylisuunta, joka kuvaa hetken katoavaisuutta ja elämän häilyväisyyttä. Professori ja taloudenhoitaja kuvaa henkilöhahmojen arkea ja pieniä yksittäisiä tapahtumia. Teos on luonteeltaan toteava. Se ei selittele liikoja, ja varsinkin Ella nautti, miten päärakennuksessa asuva leskirouva, Professorin käly ja tämän lähin omainen, jää arvoitukseksi. Hän näyttäytyy Ellan mukaan sellaisena, jollaisena ihmiset usein oikeastikin näyttäytyvät toisille: välähdyksinä, joista tietää vain pienen osan ja joista arvailee kaikenlaista. Nealla puolestaan on viharakkaussuhde tällaiseen slice of life'en. Japanilaiset tarinat ovat hänestä lähes aina sellaisia, että asiat menevät eteenpäin, eikä mitään oikeastaan tapahtunut. Professorissa ja taloudenhoitajassa juonenkaarta sentään on.

Teos olisi ollut sekä minun että  Nean mielestä mielenkiintoisempi, jos teoksen matematiikkajuttuihin olisi keskittynyt. Niistä tuli osasta "Aah, näinpä!" -fiilis. Kummallakaan meistä ei  kuitenkaan ollut aikaa keskittyä niihin. Teoksesta pääsee kyllä perille ilman matematiikan hienouteen keskittymistäkin, mutta antoisampaa lukeminen on, kun matemaattisille luvuille antautuu. Ellalle tuli välillä olo, että  matematiikka oli tietyissä kohdissa tarinaa irrallista, välillä taas ei. Nealle baseballista lukeminen oli tuskaisempaa kuin matematiikka. Molemmista kuitenkin on niin lyhyitä, sujuvia pätkiä, ettei kumpikaan paljoa vaivaa, vaan ne on helposti lukaistavissa.

Kaikissa tilanteissa Professori tahtoi suojella Juurta. Vaikka hänellä itsellään oli ollut miten vaikeaa, Professori uskoi, että Juuri tarvitsi aina enemmän apua kuin hän, ja että  hän oli velvollinen antamaan sitä. Ja tämän velvollisuuden täyttäminen oli hänen suurin ilonsa.

Professori ja taloudenhoitaja on ihmisrakas teos. Siinä on lämpöä, jota ei ihan äkkiä välttämättä odottaisi matematiikan ympärillä pyörivältä romaanilta. Professori rakastaa ei vain Juurta vaan kaikkia lapsia ja on valmis isoihinkin ponnistuksiin tämän vuoksi. Teos ei  ole sellainen, jonka olisin valinnut itsekseni luettavakseni, mutta lukukokemus oli miellyttävä.

Kenelle? Japanilaisesta kirjallisuudesta ja hetkiin pysähtymisestä pitäville, matematiikkafaneille.

Riikka Pulkkinen: Totta

Poimin Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010) lähikirjastoni kierrätyshyllystä viime kesänä. Totta sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkuuden. Ihastuin Lasten planeettaan viime syksynä, ja odotukset Pulkkisen muulle tuotannolle olivat tätä lukemaan ryhtyessä korkealla.

Aluksi ajattelin, että apua, ei kai tämä oikeasti ole kirja saattohoidosta, onpa synkkää. Ei, tämä ei ole kirja saattohoidon raskaudesta. On tässä sitäkin, mutta eniten tässä katsotaan taaksepäin ja pohditaan mennyttä. Kuoleman läheisyys saa syöpää sairastavan Elsan porvariperheineen muistelemaan asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Elsa on eläkkeelle jäänyt tunnettu mainetta niittänyt lastenpsykologi, hänen miehensä Martti puolestaan kuuluisa taiteilija. Perheessä kukin käsittelee surua ja Elsan sairautta eri tavoin. Eleanoora komentelee lääkärin roolissa äitiään, tyttärentytär Anna puolestaan hassuttelee isoäidin kanssa.

Kiinnostavinta teoksessa on Eevan tarina. Kotiapulaisen, jonka narratiivi avautuu vuosikymmenien taakaa. Nuori opiskelijatyttö Eeva tulee Elsan ja tämän taiteilijamiehen kotiin hoitamaan heidän pientä Eleanoora-tyttöään. Eevalle kehkeytyy suhde Elsan aviomiehen kanssa, vaikka nimenomaan ihailu Elsaa kohtaan saa hänet todella haluamaan työn. Eevasta ei ole koskaan hiiskuttu sanaakaan.  Anna saa kuitenkin kuulla kaapista löytäneensä mekon kuuluneen Eevalle. Annan on selvitettävä, kuka Eeva on, missä hän nyt on.

Pulkkinen kuvaa henkilöhahmojaan pettämättömällä tavalla taitaen. Hetkien tärkeys korostuu romaanissa, jossa kuolema odottaa nurkan takana. Teos on täynnä rakkautta ja suuria suruja, mutta myös lohtua. Eevan ja miehen tyttären välinen suhde tuo muutoin kuluneeseen kolmiodraamaan uudenlaista syvyyttä. Yhdessä he ovat kolmisin kuin perhe. Eheä, onnellinen perhe, joka tekee retkiä ja syö pullaa.

On kaksi todellisuutta.

On se todellisuus, jossa minä olen ranskan ja kirjallisuuden opiskelija joka syö markan hintaisia sämpylöitä ja juo halpoja viinejä. Siinä todellisuudessa minä olen sama Eeva joka juoksi niityn poikki ja hoki loitsua maailma vaalimiseksi, sama jota äiti julmina hetkinään tukisti, sama joka rakastui kansakoulun toisella luokalla […]

Ja sitten on tämä toinen todellisuus, toinen nainen jolla on kyllä ensimmäisen naisen nimi, ja joka muutenkin muistuttaa Liisankadulla asuvaa Eevaa. Mutta tämä toisen todellisuuden nainen on hiukan pystyvämpi kuin se, joka juoksi loitsu kielensä kärjessä niityllä. Toisessa  todellisuudessa Eevalla on tyttö ja mies, kivitalon seinät ja yöt kun hän hiipii miehen viereen.

Samaan aikaan Elsa matkustaa ympäri maailmaa ja paiskii töitä. Elsan kaipuu olla jossakin muualla kuin kotona lapsen kanssa heijastelee monen uravanhemman tunteita ja vanhemmuuden vaikeutta. Miten lapsen kanssa ollaan? Miten olla läsnä, vaikka rakastaakin, mutta mieli tekee toisaalle?

- Tiedätkö, minä rakastan sitä hetkeä kun lentokone nousee, äiti sanoi äkkiä. – Sitä kun mennään pilven läpi ja aurinko valaisee kasvot. Minä kaipasin sitä aina kipeästi kun olin kotona. En olisi ikinä kyennyt myöntämään, että olisin kutistunut kuoliaaksi ilman sitä. Odotin nousukiitoa ja lentoemäntien hymyjä, keskustelua tuntemattoman vierustoverin kanssa. 

Romaanista ei jäänyt minulle paljoa käteen. Siihen  oli vaikea päästä aluksi sisään, mutta kun sisään oli päässyt, niin kyllähän se viihdytti. Lukisinko kuitenkaan Pulkkista tämän jälkeen, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä hänen tuotannostaan? Tuskin. Totta ei kohauta, ei liikuta, eikä jää mieleen. Tarina tuntuu hieman liian siloitellulta, liian päälleliimatulta. Mutta kauniita hetkiä siinä on.

Kenelle? Riikka Pulkkisesta pitäville, henkilökuvista ja hetkistä nauttiville.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Luimme lukupiirissämme tänä syksynä taas vaihteeksi ihan toisen kulttuurialueen kirjallisuutta. Ellan ehdotuksesta luimme arabimaita kuohuttaneen Rajaa Alsanean romaanin Riadin tytöt (Banat Al-Riyadh 2005, suom. 2008). Teos on saudiarabialainen bestseller, joka julkaistiin ensin Libanonissa vuonna 2005. Se löysi tiensä pimeiden markkinoiden kautta kotimaahansa Saudi-Arabiaan, jossa se ensin kiellettiin. Vuodesta 2008 lähtien teoksen englanninkielistä painosta on voinut ostaa myös Saudi-Arabiasta.

Romaania on verrattu Sinkkuelämää-sarjaan, mutta itselleni siitä tulee pikemminkin mieleen Gossip Girl, jossa anonyymi lähde paljastelee toisten salaisuuksia ja jossa seurataan rikkaiden amerikkalaisteinien elämää. Riadin tytöissä anonyymi nainen julkaisee sähköpostina humoristisella otteella liutan skandaalinkäryisiä paljastuksia neljän ystävänsä elämästä. Tytöt (Sadim, Gamra, Lamis ja puoliksi amerikkalainen Michelle) ovat yläluokkaisia, yliopistoa käyviä sinkkutyttöjä, jotka haaveilevat rakkaudesta ja hyvästä avioliitosta. He saavat huomata, ettei rakkauden perässä juokseminen saa vastakaikua saudiarabialaisessa yhteiskunnassa, jossa avioliitot ovat sukujen välisiä järjesteltyjä naimakauppoja. Oli mies kuinka ihana tai kiintynyt tahansa, hän saattaa silti taipua äitinsä tahtoon ennemmin kuin nousta vastustamaan tätä. Miesten ymmärtäminen ja sopivaisuussääntöjen kanssa tasapainottelu on teoksen naisille vaikeaa.

Mitä ihmeellistä tässä teistä sitten on? Samanlaisia kohtaloitahan koetaan maassamme päivittäin ilman että siihen kiinnittävät huomiota ketkään muut kuin lemmen liekeissä korventuneet rakastuneet itse. Eivät kai saudikulttuurille tyypilliset surumieliset rakkausrunot ja pakahduttavat lemmenlaulut ole ilmaantuneet tyhjästä? […]

Aion jatkossakin kertoa, mitä Riadissa tapahtuu seinien sisäpuolella  ja millainen tunne valtaa meidät tytöt aina kun jotakin mullistavaa tapahtuu. Mitä miesten krokotiilinsielussa liikkuu, siihen en puutu sen enempää, sillä krokotiilit eivät totta puhuen kuulu erikoisaloihini eivätkä harrastuksiini, enkä tunne niiden luonnetta tarpeeksi hyvin.

Teosta on mainostettu megakohauttavana — Saudi-Arabiassa. Länsimaalaiselle lukijalle teos ei ole sen kummoisempi. Teoksessa on yhteiskunnan sääntöjen rikkomisen rinnalla moraalista saarnaa: kun tytöt toimivat niin kuin islamissa kuuluu, saavat he toivomansa miehen. Muunlainen toiminta johtaa hunningolle. Omassa kontekstissaan teos on varmasti ollutkin kohauttava. Teoksen naiset kun eivät aina toimi yhteiskunnan sääntöjen mukaan.

Moni kirjan elementeistä on tyypillisiä länsimaisellekin  chick  litille. Michellen vierailu eksänsä häissä ja tämän hääpäivän pilaaminen kuvataan voimaannuttavana kokemuksena, joka ei kuitenkaan monen muun chick litin vastaavien käänteiden tapaan kestä lähempää  tarkastelua minään todellisena naisten voimaantumisena. Lähinnä kohtaus saa Michellen vaikuttamaan epäkypsältä ja hemmoteltulta. 

Nyt Michelle ymmärsi, että monen morsiusparin hymyjen alle kätkeytyy murtuneita sydämiä ja särkyneitä toiveita siitä, että saisi valita elämänkumppaninsa oman maun mukaan. Nainen joutuisi olosuhteiden pakosta jakamaan tämän yön ja koko loppuelämänsä yöt miehen kanssa, jonka oli ollut pakko ottaa hänet vaimoksi, vaikka sydän ja järki olivat vieneet häntä kohti toista naista. Toinen nainen tanssi heidän hääjuhlissaan ja olisi vertailussa voittanut morsiamen mennen tullen.

Riadin tytöt sanomana kuitenkin tuntuu olevan, että tee valintasi ja pidä siitä kiinni. Sekä uskonnon että perinteisemmät toimintatavat valitseva Lamis että radikaali Michelle pärjäävät teoksen maailmassa. Kumpikaan vaihtoehto ei lopulta nouse selkeäksi ykköseksi.

Teoksen sähköpostikehys tuo teokseen keveyttä ja huumoria, mutta myös ärsyttää välillä. Teoksen hahmot menevät tarinan edetessä sekaisin. Henkilöhahmoja ei erota toisistaan juuri mitään. Lamista kuvataan hauskaksi ja fiksuksi, mutta tämän hauskuus ja fiksuus ei näy itse tarinassa mitenkään. Hahmojen piirteet tulevat  täysin annettuina.  Lukijan on vain todettava, että aa okei,  tämä on tällainen hahmo. Mielikuva jää latteaksi, kun hahmot eivät  kuitenkaan toteuta luonteenpiirteitään.

Olisin kaivannut teokseen enemmän dialogia. Ellaa puolestaan häiritsi eniten ajan kuluminen romaanissa. Aikaa kuluu isoinkin harppauksin. Neasta kyseessä on perus naisten hömppäromaani, jossa häntä häiritsi, miten teoksen naisten kohdatessa puheenaiheena oli aina miehet. Jos kertomuksesta poistaisi miehet, ei jäljelle jäisi mitään. Saudiarabialaisessa kontekstissa tämä on ehkä ymmärrättevämpääkin kuin länsimaisessa kontekstissa. Parikymppisten naisten elämä pitkälti kun pyörii  nimenomaan avioliiton ympärillä. Teoksen parasta antia puolestaan on juuri sen kulttuurillinen kehys, joka harmiksemme jäi kuitenkin selvästi juonen taka-alalle. Mikään saudiarabialaisen kulttuurin esittelykirja tämä ei sinänsä ole. Kohderyhmänä on selvästi ollut paikallinen väestö, ja moni länsimaisesta kulttuurista poikkeava asia sivuutetaan täysin luonnollisena ja ilman sen kummempaa huomiota.

Mietimme lukupiirissämme kuitenkin, kuvaako Riadin tytöt todellista maailmaa ja saudiarabialaisten nuorten naisten elämää sellaisena kuin se tosielämässä on. Suurin osa länsimaalaisestakin kirjallisuudesta kuvaa idealisoituja ja liioitellun kärjistettyjä hahmoja — miten siis tämän laita? Voi olla, että teoksessa on kärjistystä mukana, mutta olimme kuitenkin Ellan kanssa vahvasti sitä mieltä, että miljöö ja tarinan puitteet varmastikin ovat Riadin tytöissä lähellä todellista Saudi-Arabiaa.

Kenelle? Saudi-Arabiasta ja muista kulttuureista kiinnostuneille ja niille, jotka haluavat lukea erilaista chick litiä.

Margaret Atwood: Testamentit

BookBeat teki uuden tarjouksen - tällä kertaa sellaisen, josta en voinut kieltäytyä. Ensimmäisenä otin tietysti kuunneltavakseni Margaret Atwoodin Testamentit (The Testaments 2019, suom. 2019), Orjattaresi jatko-osan.

Testamentit sijoittuu niiden tapahtumien jälkeiseen aikaan, joihin supersuositun The Handmaid's Tale -televisiosarjan toinen tuotantokausi päättyy. Tai ehkä pitäisi oikeammin sanoa, että tv-sarjan kakkoskausi on linjassa sen kanssa, mitä Orjattaresi-romaanin ja sen jatko-osan Testamentit välillä on voinut tapahtua. Kun on täysin tv-sarjan lumoama, on vaikea muistaa ottaa siihen etäisyyttä. Ilman tv-filmatisoinnin suurta suosiota meillä tuskin myöskään olisi jatko-osaa, jota lukea. Atwood ansaitseekin ison hatunnoston siitä, että on vuosikymmenten jälkeen palannut Gileadin maailmaan ja jatkanut aloittamaansa tarinaa.

Testamentit tarjoaa nimensä mukaisesti eri asemassa olevien henkilöiden testamentteja ajalta ennen Gileadin tuhoa. Romaanissa seurataan nuorta gileadilaista Agnesia, joka ei halua vaimoksi, juonikasta Lydia-tätiä sekä kanadalaista tyttöä Daisya, jonka vanhemmat kuolevat äkisti autopommin räjähdyksessä. Tytölle selviää, etteivät hänen vanhempansa olleet hänen oikeita vanhempiaan ja että hän on Gileadista salakuljetettu Nicole-vauva. Pelastaakseen paitsi myös oman nahkansa myös Maydayn pitkään jatkuneen työn Gileadin tuhoamiseksi on hänen palattava Gileadiin.

”Seuraavana päivänä saimme rumat ruskeat kaavut, ja meidät paimennettiin stadionille, missä jouduimme istumaan katsomaan. Kukaan ei ollut puhunut mitään siitä, että Gileadissa urheiltaisiin, ja olin luullut, ettei siellä ollut laisinkaan urheilua. Ei ollutkaan. Tilaisuus oli yhteisteloitus. Meille oli kerrottu teloituksista koulussa, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, luultavasti siksi, ettei meitä haluttu järkyttää. Nyt ymmärsin sen. Se oli kammottavaa, pelottavaa.”

Vau! Olen törmännyt Instagrammin puolella joihinkin hyvin pettyneisiin arvioihin tästä teoksesta, mutta minusta tämä oli hyvä. Viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja mukaansatempaava. Pidin Testamenteista jopa enemmän kuin Orjattarestasi. Ehkä siksi, että tämä tarjosi uutta, jotain, mitä en ollut jo tv:ssä nähnyt. Testamentit on pitkälti juoniromaani, mutta myös taitavaa maailmanrakennusta. Teos tekee mielenkiintoisen uuden Gileadin aluevaltauksen: tyttärien, vaimojen ja tätien elämän ja niiden vaikeudet.

Moni varmasti odottaa edelleen vuoroaan Helmetin varauslistalla. Niille, jotka epäröivät, sanon: rohkeasti vain! Jos janoat allekirjoittaneen tavoin lisää tietoa Gileadin maailmasta Orjattaresi jälkeen tai ihan vain tv-sarjaa katsottuasi, saat sitä tästä jatko-osasta takuuvarmasti. Kuten edellinenkin osa, sisältää Testamentit tutkijoiden kehyskertomuksen, joka jaksaa riemastuttaa.

”On ilo saada toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tänne gileadintutkijoiden 13. symposiumiin! Järjestömme on kasvanut merkittävästi, ja hyvästä syystä. On pidettävä mielessä entisaikojen erehdykset, ettemme tee samoja virheitä uudelleen.

Joitakin käytännön asioita: Niille, jotka haluavat kalastaa Penobscotjoessa, on järjestetty kaksi retkeä. Muistakaa ottaa mukaan hyttyskarkotetta. Symposiumin kansiossa on tarkemmat tiedot näistä retkistä ja gileadinaikaisen vanhankaupungin arkkitehtonisesta esittelykierroksesta. Olemme lisänneet virkistysohjelmaan Saint Juden kirkossa pidettävän gileadinaikaisten virsien lauluesityksen, jossa on mukana kolme täkäläistä koululaiskuoroa. Huomenna on historian elävöittämistapahtuma niille, jotka ovat varautuneet pukeutumaan ajan vaatimusten mukaisesti. Toivon, ettette innostu näyttelemisestä liikaa, kuten tapahtui 10. symposiumissa.”

Ensimmäinen ajatukseni on kuinka fantastista tällaiseen symposiumiin olisi osallistua! Heti perään herää kysymys: mitä tapahtui 10. symposiumissa? Teoksen kehyskertomus herättääkin minussa melkein enemmän mielikuvituksen kutkutusta ja kysymyksiä kuin sen itse testamentit. Mikä ei ole sinänsä mikään huono juttu, kehyskertomukset kun tuntuvat usein olevan tylsiä, jopa turhia. Atwoodin tapauksessa näin harvoin on. Atwoodin romaanien hohto perustuu ainakin omalla kohdallani niiden älykkyyteen ja kirjailijan terävyyteen.

Teos jatkaa osallistumistasi Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Gileadista kiinnostuneille, The Handmaid's Talesta ja Orjattaresi-romaanista pitäneille ja vauhdikkaaseen seikkailuun valmiille lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma

Sofi Oksanen on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjoja en ole halunnut lukea. Olen kokenut hänen käsittelemänsä aiheet liian raskaiksi. Kun Nea ehdotti lukupiirissämme Sofi Oksasen Normaa (2015), olin epävarma. Nea kuitenkin vakuutti alkua hieman lukeneena, ettei kyseessä ollut yhtä raju teos kuin Oksasen muu tuotanto.

Voin ylpeänä sanoa, että päätös lukea Norma oli erinomainen. Norma imaisi hyvin mennessään, ja kaikki meistä sai sen luettua. Ella säesti tapaamisessamme, että teoksesta tuli ihan olo, ettei Sofi Oksasta turhaan suitsuteta. Kaikki kolme kirjapiirimme jäsentä tykkäsi kirjasta. Nea oli jopa heti tehnyt varauksen Sofi Oksasen uutuusromaaniin Koirapuisto (2019). Ellaakin jäi Oksasen kirjoitustyyli kiehtomaan, vaikka lukemista saattaa estää Oksasen luotaantyötävät aiheet. Samoilla linjoilla olen myös minä. Jyrkästä eistäni on tullut ehkä.

Teos kertoo Normasta, jonka äiti Anita on hypännyt junan alle ja jättänyt Norman yksin tavallista kasvuvauhtia huomattavasti nopeammin kasvavan tukkansa kanssa. Norman äiti on viettänyt koko elämänsä suojelemalla Norman salaisuutta. Miksi äiti on tappanut itsensä, sitä Norma ei voi ymmärtää. Asiat alkavat kuitenkin selvitä, kun Norma suostuu töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä oli töissä ennen kuolemaansa. Kampaamoa pitää äidin parhaan ystävän, "hullun Helenan" tytär. Marion Kampaamossa on kovassa huudossa ukrainalaiset hiustenpidennykset, jotka ovat parempaa tavaraa kuin mikään muu. Mutta niitä ei ole enää paljoa jäljellä, eikä Anita koskaan paljastanut lähdettään. Norma saa huomata, että Anita on sotkeutunut johonkin vakavaan.

Osa videoista oli kuvattu äidin kotona, osa hotellihuoneissa, jotka olisivat voineet olla mistä päin maailmaa tahansa. Pimennysverhot vilahtivat yhdessä pätkässä tummansinisten, sisustukseen sopivien uutimien takaa, toisessa pyöri kattotuuletin. Joskus kamera oli surrannut myöhään: henkilökunta oli ehtinyt taitella peiton yötä varten, asetella tyynylle iltakonvehdin, yöpöydälle vesipullon ja lattialle sängyn viereen valkoisen puuvillaliinan, sille tohvelit. Osa oli nauhoitettu aamulla: sänky oli nukuttu, äiti levitti päivävoidetta kasvoilleen ja puhui kameralle. Joissakin pätkissä hän hymyili jollekulle, vaikka oli varmasti huoneessa yksin, ja näytti aivan vieraalta ihmiseltä. 

Nea kiinnitti huomiota teoksessa siihen, miten tavallaan kosmopoliittisen miljöön Oksanen on teokseensa luonut. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja vielä tarkemmin Kallioon, mutta  Nea ei ollut tunnistaa Kalliota teoksen kuvauksista. Periaatteessa tapahtumat voisivat sijoittua minne vain, ja sitä tukee myös Oksasen henkilöhahmojen kansainväliset nimet. Miljöö jää teoksessa vain pieneen osaan. Pääpaino on juonessa.

Norma ei ole turhan raskas, mutta kantaaottava se on. Maaginen realismi toimii teoksen kerronnassa hienosti, ja ihmiskauppa- ja luonnonoikku-/sirkusfriikki-aihetta on etäännytetty sopivasti. Ihmiskauppaa ei kuvata lähemmin ja Norman maagiset hiukset luovat ongelman, jota kellään ei oikeasti ole. Vaikka sopassa on monta lusikkaa, ihmissuhteita, ihmiskauppaa, hiusten vaikeutta, mennyttä ja tätä hetkeä, on kaikki onnistuttu nitomaan soljuvasti yhteen. Asioita paljastetaan sopivaan tahtiin. Kertojat menevät osittain lomittain niin, että ihan peräkkäin saatetaan kertoa kahden hahmon näkökulmasta samasta tilanteesta. Mielenkiintoisen näistä eri näkökulmista teki se, että kirjan eri henkilöhahmoilla on kaikilla eri määrä tietoa, ja lukija tietää koko ajan enemmän kuin teoksen hahmot yksittäin.

Teoksesta lyö läpi myös feminismi, jota erityisesti Anita edustaa:

Miehet keräsivät hyödyn niin Sutherlandien kuin Elizabethinkin kutreista, ja siksi olen järkyttynyt kaikesta, mitä Marion on kertonut hiusalasta. Evoluutio ei ole kehittänyt naisia ollenkaan. Sutherlandin siskokset elivät aikana, jolloin naisten toimivalta oli rajoitettu kotiin, he tarvitsivat menestyäkseen sirkus- ja viihdealaa pyörittäviä miehiä. Nyt naisilla on samat oikeudet, samat mahdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät taskuihinsa niistä saatavat setelit. He johtavat, he omistavat tai ostavat vähänkin menestyvät yritykset heti. 

Ellalle Normasta tuli mieleen viime vuonna lukemamme kanadalaiskirjailijan esikoisteos Not Even Bones, jossa yliluonnollisia kykyjä omaavia jahdataan hyötykäyttöön. Nea löysi yhtymäkohtaa myös siitä, ettei kummankaan teoksen henkilöhahmot ole miellyttäviä.

Norman loppu jakoi mielipiteitämme. En ala siitä tässä juonipaljastuksia tekemään, mutta etenkin Neaa jäi häiritsemään lopun monitulkintaisuus ja kirjailijan intentio. Ella ja minä olimme sitä mieltä, että teos sai sopivan ja tehokkaan lopetuksen. Tästä olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä muilta teoksen lukeneilta.

Kenelle? Sofi Oksaseen epäilevästi suhtautuville, maagisesta realismista ja rikosromaaneista pitäville.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.

Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

Toni Morrison: Tervanukke

Ensimmäistä kertaa lukupiirimme kokoontui niin, ettei meistä kukaan ollut lukenut kirjaa loppuun. Minulla oli noin 50 sivua jäljellä, muilla pari sataa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 saanut Toni Morrison kuoli hiljattain. Olin valinnut lukupiirikirjaksi hänen kunniakseen hänen tuotannostaan Tervanuken (Tar Baby 1977, suom. 1982), joka ei kuitenkaan imaissut mukaansa niin hyvin kuin olisin odottanut. Rakastan Morrisonin  teoksia Minun kansani, minun  rakkaani ja Sula. Se, että Tervanukke oli aluksi varsin hapokasta luettavaa, tuli yllätyksenä. Ellalle ja Nealle Toni Morrison ei ollut ennestään tuttu. Toisen kohdalla lukeminen tyssäsi ajanpuutteeseen, toisella itse teokseen.

Tervanukke alkaa sillä, että tuntematon mies ui meressä, pelastautuu laivaan, joka mantereen sijaan suuntaakin merelle päin ja ankkuroituu erään Karibian saaren rantaan. Saarella seurataan makeistehtaan omistajan poikaa, eläköitynyttä ja saarelle kasvihuonettaan hoitamaan vetäytynyttä  Valeriania ja hänen talouttaan. Talouteen kuuluu hänen hermoheikko vaimonsa Margaret, entinen Miss Maine, josta kukaan ei tunnu pitävän. Omistajaparin lisäksi talouteen kuuluu musta palvelija-aviopari Ondine ja Sydney. Heidän orvoksi jäänyt  kasvattinsa ja verisukulaisensa, isäntäväen kouluttama Jadine, pitkälle pötkinyt maailmaa nähnyt malli ja varsinainen kaunotar, saapuu kylään. Paikalle odotetaan myös Valerianin ja Margaretin poikaa Michaelia jouluksi. Mutta Michael ei ole tullut koskaan ennenkään.

Ruokaa katoaa talosta vähin äänin, mutta kun Margaret tulee alakertaan kauhistuneena huutaen, että hänen vaatekaapissaan on musta mies, ei  kukaan ole uskoakseen häntä. Sydney olisi valmis ampumaan kuulan miehen kalloon, mutta isäntäpä istuttaa "vieraansa" pöytään. Muiden ei auta kuin ihmetellä, kuinka Son saa jäädä taloon ja saa parempaa kohtelua kuin talon mustat palvelijat.

Monesta kuvauksesta saa lukea vain pinnallisen ja valkoisten kouluja käyneen Jadinen ja mustaakin mustemmassa Eloessa kasvaneen Sonin välille kehkeytyvästä romanssista, mutta Tervanukkeen mahtuu paljon muutakin! Mikään suuri kahdesta eri yhteiskuntaluokasta tulevian romanssi Tervanukke ei ole. Romaani ei ole edes romanttinen. Pohjimmiltaan kyse on mielestäni hahmojen ja tapahtumien pyörittelystä sen ympärillä, mitä tarkoittaa olla afroamerikkalainen. Sonille se tarkoittaa monen asian halveksimista ja vanhan vaalimista, Ondinelle ja Sydneylle asemansa hyväksymistä ja valkoisten palvelemista, ja Jadinelle eteenpäin pyrkimistä, vanhan hylkäämistä.  Eri käsitykset törmäävät, ja yhteistä pintaa on vaikea löytää. Ondine ja Sydney ovat antaneet kaikkensa Sydneyn veljentyttärelle Jadinelle, mutta modernin maailman Jadinella on ihan oma elämänsä ja kosmopoliitit haaveensa, jotka eivät sovi yhteen kahden mustan vanhuksen hyvinvoinnista huolehtimisen kanssa.

”Sydney, älä ole tuommoinen.”
”Ja minähän olen tämmöinen. Tyttö ei kohdellut meitä hyvin, Ondine.”
”Hän on nuori. Kyllä hän siitä asettuu.”
”Ei sillä iän kanssa ole mitään tekemistä.”
”Ei Jadine ole mikään säästötili, Sydney.  Ei hän kasva korkoa.”
”Pitäisi kasvaa.”

Mutta Jadinea kuin omaa lastaan kohdellut Ondinekin tietää, ettei tyttö ole ollut heille hyvä. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa heidän välillään.

”Sitten minä otan toisen sydämelleni, sinun veljesi tyttölapsen. Eikä hänkään ole peräisin minun kohdustani, ja minä seison jaloillani kolmekymmentä vuotta ettei hänen tarvitsisi. Ja venytin penniä ettei hänen tarvitsisi. Eikä tyttö keksi parempaa kuin ostaa minulle kengät joita en voi pitää, ja puvun jota minun ei sopisi pitää, ja karata pois ensimmäisen kaksipunttisen kanssa joka ovesta astuu. Selitäpä se.”

Teos paranee loppua kohti. Tervanuken parhaimpiin puoliin kuuluu sen vahvatunnelmaisuus ja soljuva dialogi, jota aidomman oloista harvoin näkee. Fokalisaatio vaihtuu henkilöhahmosta toiseen. Välillä mennään hieman taaksepäin jonkun toisen hahmon näkökulmaan, jotta selviää, mitä oikeastaan tapahtui. Kuten kaikissa Morrisonin romaaneissa, jotka olen lukenut, myös Tervanukessa on mukana Morrisonille tyypillinen shokeeraava äiti, joka poikkeaa yleisesti hyväksytystä  käytöksestä. Erilaiset äidit ovat muutenkin teoksessa läsnä. Mukana on myös kuolleiden henkiä, mustia naisia ja äitejä, jotka piinaavat öisin Jadinea, joka haluaa olla kaikkea muuta kuin he. Myös saarella, jolle Valerin on asuttunut asumaan, on omat henkensä. Teoksen hengissä on kyse fastistisesta välineenä kulttuurisen murrosvaiheen kuvauksessa. Afrikkalainen uskonnollinen, perinteitä kunniottava perinne ja länsimainen elämänkatsomus törmäävät yhteen, ja sitä ilmennetään afrikkalaisia perinteitä ja afroamerikkalaisuutta edustavien henkien avulla. Jadine ei halua ajatella menneisyyttään tai juuriaan, mutta hänen perintönsä seuraa häntä minne hän meneekään.

Yönaiset eivät olleet vain häntä vastaan (ja yksin häntä – ei Sonia), eivät vain katsoneet halveksivasti riippurintojensa ja makkaramahojensa yli, he näyttivät olevan jotenkin yksimielisiä hänen suhteensa, aikovan ottaa hänet kiinni, sitoa hänet, köyttää hänet. Siepata sen ihmisen joksi hän kovalla työllä oli tullut ja tukahduttaa sen veltoilla lötkötisseillään.

Morrison on avannut teoksen nimeä Tar Baby Karin Luisa Badtille (joka on kirjoittanut upean artikkelin 'The Roots of the Body in Toni Morrison: A Mater of "Ancient Properties"', joka kannattaa lukaista, jos Morrisonin teosten henkimaailma kiinnostaa) vuoden 1995 haastattelussaan seuraavalla selityksellä:

Tar Baby is also a name [...] that white people call black children, black girls, as I recall. At one time, a tar pit was a holy place, at least an important place, because tar was used to build things. It held together things like Moses' little boat and the pyramids. For me, the tar baby came to mean the black woman who can hold things together.

Tervanukke ei ole sitä parasta Toni Morrisonia, mutta jos siihen jaksaa paneutua ja on kiinnostunut  Morrisonin kirjoista ja afroamerikkalaisuudesta, on teos lukemisen arvoinen. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, en ehkä olisi lukenut toista taikka sitten kolmatta Morrisoniani. Mitään suurta intoa kirja ei herättänyt muissakaan. Nea epäili, lukeeko teosta loppuun, mutta Ella oli sitä mieltä, että häntä kyllä teos kiinnostaa. Mielestäni teos kuitenkin aukeaa kunnolla vasta ihan lopussa, minkä vuoksi tämä kyllä kannattaa lukea loppuun, jos Tervanuken on aloittanut.

Kenelle? Karibia-fiilistelijöille, Toni Morrisonista pitäville, henkilökuvauksista nauttiville, afroamerikkalaisuudesta kiinnostuneille.

Äänikirjasovellukset testissä

Aloitin toukokuussa äänikirjataipaleeni. Työmatkani piteni, mutta liikennevälineen vaihtojen kanssa fyysisen kirjan lukeminen olisi matkalla ollut hankalaa. Koska äänikirjojen tarjoajia on useita, en suinkaan tyytynyt heti ensimmäiseen ja jatkanut tilaustani, vaan päätin saman tien kokeilla useampaa sovellusta. Kaikista kokeilemistani sovelluksista oli tarjolla kahden viikon kokeilujakso. Käyn tässä postauksessa hieman läpi havaintojani eri sovellusten hyvistä ja huonoisto puolista ja kerron muutenkin äänikirjakokemuksistani.

BookBeat, 16,90 €/kk

+ prosenttimäärät luetuista kirjoista
+ hyvin uutuuksia
+ uutuudet heti luettavissa
+ paras käyttöliittymä
+ paljon e-kirjoja
- osa kiinnostavista teoksista ei äänikirjoina, ainoastaan e-kirjoina

Nextory, 16,99 €/kk 

+ kirjakategorioita hyvin
+ paljon Pasi Ilmari Jääskeläistä
- ei prosenttimääriä
- kirjan kuuntelunäyttö ruma
- kirjan kantta ei saa näyttöön yksinään
- englanninkielisiä vaikeampi löytää
- omaan makuuni tylsät valikoimat
- kirja pitää ladata laitteeseen

Storytel, 16,99 €/kk

+ kivan näköinen liittymä
+ uutuuksiakin saatavilla
+ yksinoikeudella joidenkin kirjailijoiden äänikirjasarjoja (mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen äänikirjasarja Rakastavaiset joita ei ollut)
- ei 15 sekunnin kelausta
- kömpelö käyttää

Näiden sovellusten jälkeen äänikirjojen kuunteluni tyssäsi. Latasin puhelimeeni vielä Ellibsin, jolla pääsee käsiksi ainakin Helsingin kaupungin kirjaston kokoelmiin, mutta myös monen muun eri palveluntarjoajan kokoelmiin. En ole lainannut vielä ainuttakaan äänikirjaa, sillä valikoima on suppea, eivätkä ne uusimmat ja suosituimmat kirjat tietenkään ole vapaina. Äänikirjoillakin on rajattu määrä käyttöoikeuksia, joten kaikki eivät voi samaan aikaan kuunnella samaa kirjastosta lainattua ääänikirjaa. Plääh. Kärsivällisyyteni ei riitä siihen, että jonottaisin vielä äänikirjojakin. Teen sitä jo fyysisten kirjojen kanssa, ja se riittää  minulle. Yksi äänikirjojen must have -ominaisuus minulle onkin se, että niiden on oltava helposti saatavilla.

Mainitsemistani sovelluksista ainoastaan kaksi on lähestynyt minua sähköpostitse ja tehnyt varteenotettavan tarjouksen. Nextory tarjosi välittömästi kuukauden kuunteluoikeutta eurolla, jos palaisin asiakkaaksi rajoitetun ajan sisällä. BookBeatilta puolestaan tuli viestiä 4.8. Aloitin sovelluksen käytön jo toukokuun puolella eli aikaa on vierähtänyt jo tovi. BookBeatin tarjouksena oli, että saisin ensimmäisen kuukauden hintaan 9,90 €.

Miltä äänikirjojen kuuntelu sitten on tuntunut? Olen huomannut, että illalla äänikirjan kuunteleminen on melkeinpä rentouttavampaa kuin fyysisen kirjan lukeminen. Silmät voi sulkea, eikä kirjaa tarvitse pidellä käsissään, vaan käsien voi antaa rauhassa levätä. Minulle luettiin paljon, kun olin pieni. Äänikirjojen kuuntelu tuntuu edelleen rauhoittavalta. Kun äänikirjoihin tottuu, voi niitä huoletta kuunnella kaksinkertaisellakin nopeudella. Korva harjaantuu, eikä nopeutettu tahti kuulosta edes oudolta.

Osa kavereistani on kertonut, että heille äänikirjoina erityisesti romaanien kuunteleminen tuottaa vaikeuksia. Huomio herpaantuu niin nopeasti, ja ellei ehdi painaa paussia, menettää osan tarinaa. Minulle tämä ei ole ollut ongelma. Jos huomaan, että ajatukseni ovat karanneet, kelaan hieman taaksepäin. Vaikeammalta minusta tuntuu kuunnella faktapitoista tietokirjallisuutta, jossa taas puolestaan minusta tuntuu, että viidessätoista sekunnissakin saatan tippua kärryiltä.

Ehdoton äänikirjasovelluskokeilun voittaja oli BookBeat. Sitä kokeilisin uudestaankin, mutta en aivan vielä. Olen nyt tehnyt etänä töitä, eikä tarve äänikirjoille ole ollut yhtä suuri ilman jokapäiväisiä työmatkoja. Vähän on kyllä jo ikävä äänikirjoijen helppoutta! Suosittelisin kaikkia ainakin kokeilemaan, etenkin jos ei muuten meinaa ehtiä lukemaan. Äänikirjat ovat helppo tapa lukea ja tehdä siinä samalla muutakin. Minulle myös kynnys erilaisten kirjojen valitsemiseen on äänikirjoissa pienempi, kun "turhaan lainattu" kirja ei jää kotiini pyörimään, vaan saan sen heti lukulistaltani pois, jos teos ei miellytä.

Lucy Vine: Hot Mess

Hot mess = "a person or thing that is spectacularly unsuccessful or disordered, especially one that is a source of peculiar fascination". 

Lucy Vinen esikoisromaanin Hot Messin  (2017) päähenkilö Eleanor Knight on kaikkea tätä. Hän on 29-vuotias, hänellä on kauhea kämppä Lontoossa, kusipääkämppis ja työ, jota hän inhoaa. Ihanaakin ihanamman poikaystävänsä Ellie on heittänyt menemään missäpä muuallakaan kuin äitinsä hautajaisissa. Sinkkuna olo on ihanaa, varsinkin kun vertailukohtana on Ellien paras ystävä, joka on lapsen saatuaan joutunut äidin roolin vangiksi. Ainoa vain, ettei kukaan Ellien ympärillä tunnu ajattelevan samoin. Päinvastoin. Kaikilla on sama tavoite: saada Ellie taas seurustelemaan. Paine sopia yhteiskunnan käsityksiin siitä, mitä naisen pitää olla (seurustelusuhteessa, jollei jo naimisissa, äidiksi haluava, jollei jo äiti) on kova.

Seurauksena on lukemattomia Tinder-treffejä, joista suurin osa on lähinnä surkuhupaisia. Ellien haaveena ei ole hääkakku, eikä Ellie ota rakkautta turhan tosissaan. Yhden yön jutut kelpaavat ja huonoista treffeistä saa hauskaa kerrottavaa, jos ei muuta. Hän on Tinderissä vain ystäviensä Sophien ja Thomasin pakottamana. Thomas on myös sinkku, mutta toisin kuin Ellien parisuhdestatus, Thomasin tilanne ei tule koskaan esiin. Sosiaalista painetta parisuhteessa oloon käsitelläänkin monelta kantilta. Teoksen keskeisimmät henkilöt voidaan määritellä seuraavasti:

Ellie, joka on sinkku, jonka ei ole ok olla sinkku, mutta joka haluaa olla sinkku.
Thomas, joka on sinkku, mutta jonka on ok olla sinkku. 
Sophie, joka on naimisissa ja haluaa olla naimisissa ja äiti, mutta joka samalla kamppailee vauvan myötä tulleen uuden elämän tuomien muutosten kanssa ja kaipaa vanhaa.
Ellien sisko Jen, joka on naimisissa ja äiti, mutta todella kireä, eikä kovin onnellinen.
Ellien isä Alan, joka on jäänyt leskeksi, mutta joka haluaisi löytää jonkun uuden.

Jokainen hahmoista tuo jotakin näkökulmaa sinkkuuteen. Hot Mess on monin paikoin kursailematon ja vaikuttaa todella kevyeltä luettavalta. Teoksen aiheissa on kuitenkin itua. Teos on osin oivaltava ja samaistuttava, monelta osin taas ei yhtään.

Just when I start to give up hope for this event, a large group of eight or so bland-looking men arrive, stopping at the door to regard the room with disapproval. There’s one woman with them, mid-forties I’d guess, dark blue trouser suit, and taller than all of them. She’s frowning too, but in a sort-of-amused way as she surveys the scene. She seems relaxed, like she’s used to being  the only lonely smurfette in the group at events like these, and I get a sudden rush of feeling that I want to be her when I grow up. She’s got that that kind of gravitas – that pull some people are just born with. […] I want to be the kind of person who can walk into a room full of strangers and not feel like I’m pretending to belong. Imagine that.

Suosikkihahmoni on Elizabeth, taidegallerian avaamista suunnitteleva itsevarmuutta huokuva menestykäs ja tyylikäs uranainen, joka ei juhlissa edes yritä sopeutua joukkoon, mutta joka on myös todella mukava ja oikeastaan kaikkea sitä, mitä itsekin haluaisin olla. En voi kuin kompata Ellien ajatuksia. Harmikseni hänen roolinsa jää teoksessa mitättömän pieneksi. Liian suurta tilaa saa sen sijaan Ellien kuusikymppinen isä ja tämän kirjoittama huonosti kirjoitettu, korni jatkokertomus. Kertomus on epäilemättä tarkoitettu hauskaksi, mutta en jaksa muutaman osan jälkeen enää edes lukea Ellien isän lähettämiä uusia osia läpi.

Ellien perhe on lämmin ja rakastava. Jopa Jen, joka tekee parhaansa työntääkseen kaikki luotaan, osoittaa omalla tavallaan välittävänsä. Ellien reissu Los Angelesiin tyttöjen äidin kuoleman jälkeen Yhdysvaltoihin karanneen siskon luokse onkin yksi teoksen lempiosuuksiani. Teoksessa käsitellään Ellien ongelmia suuremmassakin kaavassa kuin vain parisuhdekaavan kautta. Suuressa osassa on Ellien ystävät Sophie ja Thomas, joista hän on ollut erottamaton kouluajoista lähtien. Ystävyys rakoilee muuttuneiden olosuhteiden myötä, ja Ellien on mietittävä omia toimintatapojaan ja valintojaan elämässään. Seisooko hän itse oman onnensa tiellä? Jälleen päästään siihen, miksi Hot Messissä on paljon lupausta. Se pureutuu tiettyihin käyttäytymistapoihin, pohtii muuttuvia ihmissuhteita ja nostaa kissan pöydälle. 

”When you’re little […] you have all these idea of how your life will turn out. As a girl, everyone assumes you will aspire to the only approved fairytale – marriage and babies. That you will be planning and dreaming of your wedding  day from the age of five, but trust me, Ellie, there is so much more to life. And, for me, especially as a woman, there was always too much self-sacrifice associated with getting married. Self-sacrifice I never wanted to make. I didn’t want to give my life up to someone else. I wanted to be happy, and  that meant being on my own. Go be happy, Ellie, choose your own path.”

Moni chick lit on pelkkää miesjahtia. Hot Mess ei sitä ole. Teoksen sanomana on, että on ihan OK olla sinkku. Elämässä on muutakin, mutta elämässä on uskallettava mennä eteenpäin. Kirja ei noussut lempikirjojeni joukkoon, mutta siinä oli ehdottomasti enemmän sisältöä kuin missään muussa lukemassani chick litissä. (Ei sillä, ei chick litissä välttämättä tarvitse ollakaan.) Yllätys oli positiivinen.

Teoksesta on kirjoittanut myös Romance & Revenge -blogin Veera, joka suositteli teosta minulle koukuttavana chick litinä ja joka kuvailee teosta "millenniaalien Bridget Jonesina". Kiitos tästä suosituksesta Veera!

Kenelle? Millenniaaleille, chick litistä pitäville, kevyttä (kesä)lukemista kaipaaville.

Osamu Dazai: Ei enää ihminen

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain luettua Osamu Dazain Ei enää ihmisen (人間失格 Ningen Shikkaku 1937, suom. 1969).  Luettuamme lukupiirikirjana Akutagawaa, suositteli Nea tätä toista 1900-luvun alun klassikkoa. Osamu Dazai on yksi Japanin tunnetuimpia kirjailijoita, ja hänen 30-luvulle sijoittuva teoksensa Ei enää ihminen on osittain omaelämäkerrallinen. Sen keskiössä on Yozo, mies, joka lapsuudestaan asti tuntee, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa ihmisen elämään. Hän kokee jatkuvasti jäävänsä ihmiskunnan ulkopuolelle, ihmiskunnan, joka näyttäytyy hänelle omituisena ja käsittämättömänä. Hänen neuroosinsa vaivaavat häntä niin, että hänen on vaikea toimittaa yksinkertaisimpiakaan asioita. Teoksen japaninkielinen nimi viittaakin epäonnistuneeseen ihmiseen.

”Miksei sinulla ole mahdollisuuksia?”

”Koska en ole totellut isääni.”

”Etkö? Mutta kaikki sanovat, että olet kiltti.”

Se johtui siitä, että huiputin heitä. Tiesin kyllä, että kaikki talon asukkaat olivat ystävällisiä minua kohtaan, mutta minun oli äärimmäisen vaikea selittää Shigekolle, kuinka pelkäsin heitä kaikkia ja kuinka kirouksenani oli se onneton omituisuus, että minusta pidettään sitä enemmän, mitä enemmän pelkäsin ihmisiä, ja mitä enemmän pelkäsin heitä, sitä enemmän minusta pidettiin – kierre, joka vihdoin pakotti minut pakenemaan kaikkien luota.

Teoksesta tulee välillä mieleen Dostojevski ja erityisesti Kirjoituksia kellarista. (Dostojevski myös  mainitaan romaanissa.) Tätä en henkilökohtaisesti pidä minään hyveenä, sillä en vapaaehtoisesti lukisi Dostojevskia lainkaan. Sen verran kitkerää hänen kirjallinen tuotantonsa minusta on. Ei enää ihminen on tunkkainen kuvaus ihmisen neurooseista ja peloista, pettämisestä ja ilveilystä. Jos avaruusolento olisi tietämättään lähetetty Maahan ja saanut ihmisen hahmon, muistuttaisi hänen kokemuksensa kenties kovastikin niitä kokemuksia, jotka Yozo on raapustanut kolmeen muistikirjaansa. Yozo ei ymmärrä nälkää, ei rakkautta, eikä montaa muutakaan ihmistunnetta. Hän tarkastelee ihmisiä kuin toista lajia, käsittäen kuitenkin, että jollakin lailla samanlaista käytöstä odotetaan häneltäkin. Ennen kaikkea hänen käytöstään määrittelee kuitenkin sairaalloinen, alati kalvava pelko.

Romaanissa on samaa vääjäämättömän lopun ja syrjäytyneisyyden tuntua kuin Akutagawan itsemurhaa enteilevässä Hammasrattaat -novellissa. Myös Dazai tappoi itsensä. Yritettyään jo useaan kertaan itsemurhaa hän heittäytyi vuonna 1948 rakastajansa kanssa kanaaliin ja hukkui. Yozo, epäonnistunut ihminen, yrittää Dazain romaanissa hänkin itsemurhaa. Jopa samalla tavalla kuin Dazai myöhemmin. Itsemurhan yrittäminen herättää paheksuntaa, ja Yozon perhe katkaisee ainakin näennäisesti välinsä häneen. Mitä kertoo Japanista se, että kaksi sen tunnetuimmista klassisista kirjailijoista paitsi kirjoitti itsemurhasta, myös teki itsemurhan? Japani on tunnettu itsemurhien maana, jossa samurait suorittivat rituaalisia itsemurhia kunniansa säilyttämiseksi. Japanissa kuri, myös itsekuri, on ollut historiallisesti tärkeää ja on vieläkin. Eteenpäin on jaksettava, kunnes ei enää jaksa. Mielen järkkyminen ja uupumus ovat asioita, joista ei ole saanut eikä saa puhua. Mielisairaiden kanssa ei tule olla tekemisissä.

Teoksessa on joitakin mielenkiintoisia ajatuksia. Lapsuudessani kouluissa syyllistetiin lapsia, jos ruokaa jätti syömättä. Perusteluna oli, että Afrikassa lapset näkevät nälkää, niin ei ole oikein jättää ruokaa. Ilmastonmuutoksen aikakautena yksittäistä ihmistä vasta syyllistetäänkin. Romaanin Yozoa tieteelliset tilastot ja ruokahävikki hirvittävät, mutta muistellessaan toimintaansa jälkikäteen hän on ymmärtänyt jotakin merkittävää:

Minua olivat tieteelliset tilastot kauhistaneet siinä määrin (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä?) että aina kun jätin syömättä yhdenkin riisinjyvän, aina kun niistin  nenäni, kuvittelin, että tuhlasin kokonaisia riisivuoria ja tonneittain paperia, ja jouduin sellaisen synkkämielisyyden valtaan kuin olisin tehnyt jonkin kauhean rikoksen. Mutta nämä olivat tietenkin tieteen valheita, tilastojen ja matematiikan valheita. Jokaiselta ihmiseltä ei voi koota kolmea riisinjyvää.

Minun makuuni Ei enää ihminen ei ole. Se on liian pessimistinen ja valoton. Ymmärrän, että sellaiseksi se on tarkoitettukin ja sellaisena se toimii erinomaisesti. Tällainen kirjallisuus vain ei vetoa minuun. Inhoan teoksen päähenkilöä, eikä teoksessa ylipäätään ole miellyttäviä hahmoja kuin ohimennen. Hyväntekijät saavat tässä romaanissa vain sylkeä kasvoilleen.

Kenelle? Dostojevskistä pitäville, japanilaisia klassikoita lukeville, maailmankirjallisuuden klassikoista kiinnostuneille ja kurjien ja epäsovinnaisten ihmisten kuvauksista pitäville.

Tove Jansson: Kesäkirja

Lukupiirimme luki kesän kunniaksi Tove Janssonin Kesäkirjan (Sommarboken 1972, suom. 1973) Ellan valintana. Olin meistä ainut, joka ei ollut koskaan lukenut Tove Janssonilta oikein muuta kuin muumikirjoja muutamaa novellia lukuunottamatta. Nea oli lukenut yhden, Ella useamman. Suurin osa kai vieläkin tuntee Tove Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka kirjailija oli myös lahjakas taidemaalari, kuvittaja ja sarjakuvanpiirtäjä. Muistan edelleen lämmöllä vuosien takaista Ateneumin Tove Jansson -näyttelyä, jossa oli esillä vaikka mitä hänen tuotoksiaan. Moni ulkomaalainen tuntee Suomen muumeista, joilla on ollut  myös suomalaisille valtava merkitys. 90-luvun lapsena kasvoin tv:ssä näytettyjen Muumilaakson tarinoiden parissa ja kuulun sukupolveen, joka osaa edelleen sarjan repliikkejä ulkoa. Miksei Tove Janssonilla sitten ole liputuspäivää? Minna Canth taitaakin olla ainut nainen, joka on päässyt liputuskalenteriimme. Minna Canthin päivää juhlitaankin myös tasa-arvon päivänä. Mielestämme myös Tove Jansson ansaitsisi oman liputuspäivänsä. Vaikka Suomessa liputuspäivillä onkin vain vähän merkitystä on eleellä symbolista arvoa.

Kesäkirjassa kuvataan erään Suomenlahden saaren kesää, saarella kesäisin asustavaa pikkutyttöä nimeltä Sophia, Sophian isoäitiä ja isää, mutta enimmäkseen Sophiaa ja isoäitiä.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Isoäiti otti hänet oikopäätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istuessaan isoäiti suunnitteli hiekkarantaan taloa tulitikkulaatikoista ja mustikoiden istuttamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopeapaperista ikkunat.

Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sammaltuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämärän tullen isoäiti usein meni kummitusmetsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.

Adjektiivi kesäinen yhdistetään usein kaikkeen positiiviseen; lämpöön, valoon, kukkaloistoon, mansikoihin, väreihin yms. Kesäkirja ei ole kesäinen tässä mielessä. Neaa Kesäkirja ahdisti niin, ettei hän ollut saanut sitä luettua. Nea vertasi teosta Muumipappaan ja mereen, jonka hän on myös kokenut aina ahdistavana ja karmaisevana. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että teos oli todella vahvatunnelmainen. Ella, kuten arvata saattoi, on teokseen aivan rakastunut. Nea epäili, että Kesäkirja on väärä kirja lukea mökillä. Teos tuli hänellä mökillä liian iholle. Ella puolestaan epäili, että hänen vahvaan ihastumiseensa vaikutti juuri se, että hän on viettänyt lapsuutensa kesät saaristossa. Kesäkirjan miljöö oli lähellä hänen sydäntään, ja hänelle teos palautti mieleen lapsuuden kesien tuoksut ja maisemat. Pohdimmekin kuka meistä oli enemmän meri- kuin järvi-ihminen ja vaikuttiko se lukukokokemukseemme. Nea oli keskustelussamme ainut, joka valitsisi mieluummin järven kuin meren ja myös se, jolle Kesäkirjan lukeminen tuotti eniten vaikeuksia. Vaikka yhtymäkohtia oman järvimökin kallioihin ja mäntyihin löytyi, Nea koki teoksen merimaiseman silti kovin vieraaksi.

Teos sisältää todella hienoja kuvauksia ja on taitavasti kirjoitettu. Tove Janssonin omaleimainen tyyli ja hahmovalinnat paistavat siitä läpi. Hahmot ovat itseironisia, särmikkäitä ja silti rakastettavia. Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja tasapuolinen, sellainen, jossa pikkutyttö saattaa  komentaa isoäitiään olemaan hiljaa. Kesäkirjassa vain todetaan lyhyesti Sophian komentavan isoäitiään ja jatketaan tarinaa. Lapset sanovat asiat usein suoraan, eikä Tove Jansson pyri kaunistelemaan uhmaikäisen lapsen kiukutteluja, mutta ei myöskään kauhistelemaan. Kuvaus on rehellistä ja asiat esitetään maanläheisesti sellaisina kuin ne ovat.

Ellalle teos oli hyvän mielen kirja ja tavallaan Neakin näki sen sellaisena, mutta itse on ollut vakuuttunut. Minulle teoksesta ei tullut erityisen hyvä mieli. Ella oli kiinnittänyt kovasti huomiota siihen, että teoksen jokaisen luvun olisi melkeinpä voinut irrottaa ja lukea erikseen. Luvut ovat novellimaisia kuvauksia pienistä sympaattisista hetkistä, eikä teoksen läpi kantavaa juonta ole. Luvut on järjestetty kronologisesti kaaressa jäiden lähdöstä elokuun äkilliseen pimeyteen, mutta kesä vaihtuu välillä ja Sophia kasvaa. Neasta uuden luvun aloitus oli juuri näistä syistä vaikeampaa kuin yleensä, kun itsensä täytyi aina uudelleen investoida tarinaan. Huomasin myös itse, että välillä kesti hetken päästä tarinaan sisälle kun mietin hetken, oltiinko tässä nyt samassa vai eri kesässä. Ellalla oli tässäkin asiassa toisenlainen lukukokemus: hänestä oli ihanaa kun iltasaduksi saattoi lukea vain yhden luvun ja jättää kirja sopivasti siihen.

Kesäkirja on yleisluonnoltaan kepeä. Juuri sellainen, jonka parissa lukija on sen hetken kun lukee, ja sitten se on ohi. (Nea tosin kertoi jääneensä pohtimaan, minkälaisen puskan alle isoäiti kirjan alkupuolella oikein käy...) Oma suosikkiosani kirjaa on sen viimeinen luku Elokuussa.

Ei heti, mutta vähitellen ja ohimennen alkavat esineet vaihtaa paikkaa noudattaakseen vuoden kulkua. Kaikki siirtyy lähemmäksi taloa, päivä päivältä. Sophian isä ottaa teltan ja vesipumpun sisään. Hän irrottaa poijun sakkelin ja kiinnittää kettingin korkkikohoon. Vene vedetään teloille ja sumppuvene käännetään ylösalaisin puuvajan taakse, sitten alkaa syksy. Myöhemmin jonain päivänä otetaan perunat ylös ja vesitynnyri vieritetään mökin seinustalle. Sangot ja puutarhakalut tulevat lähemmäksi taloa ja koristepytyt häipyvät pois. Isoäidin päivänvarjo ja muut hetkelliset ja rakastettavat esineet, kaikki ne vaihtavat paikkaa. Kuistilla seisovat tulensammutin ja kirves, kanki ja lumilapio. Ja samalla muuttuu koko maisema.

Kenelle?  Kesälomalukemista kaipaaville, talviahdistukseen, tunnelmallista luettavaa halajaville ja Tove Janssonista pitäville.

Kevin Kwan: China Rich Girlfriend

Monelle Crazy Rich Asians on tullut nyt vasta tutuksi sen keväällä ilmestyneen suomennoksen Ökyrikkaat aasialaiset jälkeen. Olen taas askelta edellä, ja luin Crazy Rich Asiansin jatko-osan China Rich Girlfriendin. Jos sinulta on vielä sarjan ensimmäinen osa lukematta ja haluat sen lukea, etene varoen, sillä tämä teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Edellisen romaanin tapahtumista on kulunut jo pari vuotta. Eleanor Young ei ole kuullut pojastaan mitään. Astrid Leong on yhä naimisissa miehensä kanssa, jonka yritys on lähtenyt huikeaan nousuun Michaelin saatua ensimmäisen yrityksensä myytyä. Eddie saa tehtäväkseen hoitaa Lontoossa sattuneen auto-onnettomuuden peittelemisen. Yksi tyttö on kuollut, ja toinen halvaantunut, mutta julkisuuteen ja autoa ajaneen rikkaan kiinalaisen pojan isän korviin ei saa kantautua sanaakaan auton kolmannesta matkustajasta. China Rich Girlfriend kiertelee aluksi Rachelia ja Nickiä kuin kissa kuumaa puuroa.

Rachelin isän etsintä ei ole tuottanut tulosta ennen kuin häitä edeltävänä iltana, kun Rachel ja Nick lennätetään tätä tapaamaan. Rachel ja Nick saavat häiden jälkeen myös kutsun Shanghaihin Rachelin ökyrikkaan isän ja tämän perheen luokse. Mutta jokin ei ole ihan kohdallaan. Viimehetken muutoksena Rachel ja Nick majoittautuvatkin hotelliin eivätkä Rachelin isän luo, eikä Rachelin isä ehdi kiireiltään juuri tytärtään tapaamaan. Isän vaimoa ei näy senkään vertaa, mutta Rachelin veli Carlton osoittautuu suurenmoiseksi seuranpitäjäksi. Carltonin seurassa heidän tiensä käy yksiin valtavan suositun muotibloggaajan Coletten kanssa, jonka kanssa Carltonilla vaikuttaa olevan jotain meneillään. Colette johdattaa heidät avokätisesti parhaisiin ravintoloihin, yöklubeihin ja tapahtumiin, jotka saavat Rachelin pään pyörälleen.

Toisin kuin edellisen teoksen Nickin singaporelaiset sukulaiset, kiinalaiset osaavat todella törsätä rahaa ja haluavat, että se myös näkyy. Mutta kuten rikkaat naimakaupat tehnyt Kitty Pong -parka joutuu toteamaan, ei pelkällä rahalla pääse hongkongilaisissa piireissä mihinkään. Rikkaiden eliittiyhteisöä säätelee aivan omat sääntönsä, ja toisen varpaille astumisella voi saada useita ovia sulkeutumaan. Rikkaan kiinalaisen eliitin monimutkaiset kuviot avautuvat lukijalle Kittyn palkkaaman Corinnan neuvojen myötä nerokkaalla tavalla. Imago on kaikki kaikessa, ja sen eteen Kittyn on entisenä porno- ja saippuasarjatähtenä tehtävä töitä. Kitty saa Corinnalta kaiken kattavan listan asioista, joissa hänen on noudatettava tietynlaisia ohjeita ulkonäöstä luettaviin kirjoihin.

WARDROBE

I know you have been working with a top Hollywood fashion stylist who introduced you to couture and gave you an avant-garde look. Well, that look achieved its goals – you were noticed. But one of my most urgent goals is to purge you from the photo sections of all the magazines. As I have mentioned to you more than once, the sort of people you are now striving to cultivate prize invisibility more than anything. […] There has been far too much conversation about and coverage on your clothes, and you are more overexposed than the Venus de Milo. It’s now time to evolve into your next persona: Mrs. Bernard Tai – dedicated mother and humanitarian on the rise.

Mukaan kuuluu tietenkin kiinalaisten shoppaajien stereotyyppinen kokonaisten hyllyjen tyhjennys. Rikkaiden elämäntyylin kuvaus ei onneksi jää vain täysin kevyelle satiiritasolle. Rahankulutusta ja sen merkitystä pohditaan myös toiselta kantilta. Rachelia ihmetyttää, miten rikkaat maksavat couture-puvuistaan enemmän kuin mitä kylällisen lapsia rokottaminen maksaisi. Peik Lin tuo asiaan kuitenkin perspektiiviä:

Peik Lin gave Rachel a thoughtful look. ”Isn’t it all relative though? To someone living in a mud hut somewhere, isn’t the §200 you paid those Rag & Bone jeans you’re wearing considered obscene? The woman  buying that couture dress could argue it took a team of twelve seamstresses three months to create the garment, and they are all supporting their families by doing this. My mother wanted an exact re-creation on her bedroom ceiling of Baroque fresco she saw at some palace in Germany. It cost her half a million dollars, but two artists from the Czech Republic worked on it every day for three months. One guy was able to buy and furnish a new house in Prague, while the other one sent his kid to Penn State. We all choose to spend our money in different ways, but at least we get to make that choice. Just think – twenty years ago, these girls you went to Paris with would only have two choices: Do you want your Mao jacket in shit brown or shit gray?”

China Rich Girlfriend pyyhkäisee minut täysin mukaansa. Ökyrikkaiden aasialaisten kohdalla minua häiritsi miten paljon eri hahmoja ja perspektiivejä oli. Tämän romaanin kanssa kaikki tuntuu hallitummalta. Jokainen henkilö on mielenkiintoinen (okei, ei ehkä Eddie tai Eleanor, mutta he eivät pääosaa tässä saakaan) ja seuraan jokaista juonenpätkää jännittyneenä. Kiinnostavimpina hahmoina pidän Kittya ja Astridia. Tällä kertaa Rachel ja Nick saivat minun puolesta jäädäkin välillä sivuun. Teos on loistava. Se on viihdyttävä, hauska ja monipuolinen. Jokaisella hahmolla on roolinsa tarinan kokonaiskuvassa, ja eri kerrontamuotoja käytetään kekseliäästi. On viestittelyä, päiväkirjaa, lehtiartikkelia ja ohjekirjaa.

Ihastusta herätti myös, että eräs suosikkini korealaisista draamoista (My Love from the Star) tulee mainituksi teoksessa, kun toimittaja erehtyy luulemaan Nickiä draaman päähenkilöä näytelleeksi näyttelijäksi ja saa pettymyksekseen kuulla tämän olevan vain historian opettaja New Yorkista. Nickin näennäisellä merkityksettömyydellä pilaillaankin useaan otteeseen. Yksittäisenä liikuttavana yksityiskohtana myös on, miten valtavan innoissaan Rachel on jokaisesta näkemästään ylellisestä kylpyhuoneesta. Tai miten Kittylla menee pasmat sekaisin, kun häntä puhutellaan uudessa eliittikirkossa.

                       ”Well then, welcome to Stratosphere. Which church do you normally attend?”

Kitty tried to think of all the churches she passed every single day on the way down from her apartment on The Peak, but her mind went temporarily blank. ”Er, the Church of Volturi”, she blurted out, picturing the church-like space from the Twilight movies where those scary old vampires sat on thrones.

”Oh, I don’t know that one. Is it over on the Kowloon side?”

Aina jatko-osat eivät osu nappiin, mutta onneksi China Rich Girlfriend kuuluu niihin jatko-osiin, jotka lunastavat lupauksensa ja enemmänkin. Muistan lukupiirikeskusteluistamme kun luimme  Ökyrikkaat aasialaiset, että varsinkin Neaa mietitytti Rachelin isäkuvion mukaantuomisen kiinnostavuus. Voin vakuuttaa, ettei isän etsimistä ja isätytärsuhdetta ole vedetty överiksi. China Rich Girlfriendiin sisältyy niin paljon muuta. Paljastavaa myös on, että Rachelin rikkaaksi paljastuva isä tuo Nickin ja Eleanorin yhteen. Isäkuvion mukaanottaminen lieneekin keino hakea Rachelille paikkaa Nickin maailmassa ja samalla valottaa Manner-Kiinan ökyrikasta eliittiä.

Kenelle? Ökyrikkaista aasialaisista pitäneille, chick litin ja Aasian ystäville

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kuuntelin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) sarjassamme kuuntelen mitä nyt tulee vastaan. Osittain luin tämän siksi, että lukupiirini Nea mainitsi jonottavansa tätä edelleen kirjastosta. Mutta oih! Lukija oli sama kuin Englantilaisessa romanssissa. Pirjo Heikkilän ääntä ja lukutapaa on mukava kuunnella. Hänestä onkin tullut ensimmäinen suosikkiäänikirjanlukijani.

Teos on humoristinen ja samalla säälimätön arkikuvaus yli kolmekymppisestä työttömästä naisesta, joka eron jälkeen vaipuu alakuloon. Olisi löydettävä mies ja työpaikka, päästävä elämässä eteenpäin. Hänen parvekkeellaan on pelkkä pehmoinen matto, jonka päällä ottaa iltapäiväunia, ei kalusteita. Jos saisi työn niin parvekkeen voisi vihdoin kalustaa. "Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni." Työpaikat vain eivät nappaa. Eivätkä oikein miehetkään. Olo ei ole kohotakseen, vaikka hän ottaa lainaa ja käy New Yorkissakin.

Minuutteja, tunteja ja vuorokausia oli loputtomasti, ja niistä jokainen oli minulle tarpeeton. Olisin voinut käyttää ajan hyödykseni mutten käyttänyt. En katsonut klassikkoelokuvia, en kirjoittanut novelleja enkä käynyt taidenäyttelyissä. En mennyt kuntosalille enkä joogaamaan.  […] Kun sain koulusta ilmoituksen, jossa muistutettiin opinto-oikeuteni rajallisuudesta, en reagoinut siihen mitenkään. Ajattelin lähestyvää syntymäpäivääni ja sitä, minkälaista elämäni olisi, jos poikaystäväni ei olisi lähtenyt luotani: Mitä hän olisi ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi? Entä miten hän olisi käyttäytynyt, kun olisi ollut nimipäiväni aika?

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei sykähdyttänyt, mutta eivät kai tällaiset arkiset kuvaukset niin sykähdytäkään. Masennusta, itsesääliä ja sivullisuuden tunnetta kuvataan aidon oloisesti. Aikuinen nainen etsii paikkaansa, eikä sitä tunnu löytyvän. Päähenkilö ottaa jatkuvasti lisää lainaa läheisiltään ja syö kaveriensa maksamia ilmaisia aterioita. Silti hän haluaa olla itsenäinen, ja hänen osuutensa maksaneelle deittikaverille hän julistaa olevansa ihminen, joka haluaa itse maksaa omat laskunsa. 

Päähenkilö jää minulle etäiseksi. Tunnistan päähenkilön ahdistuneisuuden kuitenkin ikäpolvessani, vaikka en vielä päähenkilön ikäinen olekaan. Moni ei tunnu tietävän mitä oikeastaan haluaisi ja moni on masentunut. Tätäkö on 2010-luku? Päähenkilöllä on onnekseen monen vuoden terapiasuhde, läheinen ystävä ja perhe tukenaan.

Eniten romaanissa minua ilahduttivat kuvaukset päähenkilön meikkaamisesta. Sitä kuvataan huolella, vaihe vaiheelta. Samoin meikin poistamista, mikä ei taida olla kenenkään naisen lempijuttuja. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu sisältää joitakin hauskoja yksityiskohtia, kuten myös päähenkilön sipsiaddiktion.

Koska ajattelin sipsejä koko ajan, puhuin niistä jatkuvasti. Ihmiset eivät lakanneet päivittelemästä, miksi söin sipsini aina samalla tavalla: miksi ostin kaksi 75 gramman pussia Taffelin Broadway-sipsejä ja Valion kermaviilin, johon sekoitin Pirkan valkosipulidippijauhetta.

”Eivätkö Manhattanit kelpaa?” ystäväni kysyivät. ”Ovathan nekin sourcream & onion -sipsejä.”

Vastasin, että minä nyt satuin tykkäämään eniten Taffelin Broadway-sipseistä, vaikka joskus oli sellainenkin aika, että söin ainoastaan Manhattaneita. Kyse oli kausista, ja Broadway -kauteni oli taukoja lukuun ottamatta kestänyt yhdeksän vuotta.

Voin kuvitella, että kirja on antoisampi tunnelmoijille ja henkilökuvauksista nauttiville lukijoille, jotka eivät kaipaa niinkään tapahtumia tai juonta. Juonta tässä hyvin tasapaksussa romaanissa nimittäin ei ole. Sanoma kuitenkin tuntuu olevan "aikansa kutakin".

Romaanin kepeän vaaleanpunainen kansi voi olla hieman hämäävä. Ehkä se on niin kesäinen ja vaaleanpunainen toivon pilkahduksena, lupauksena tai unelmana paremmasta. Ihan niin kevyt ja hattarainen tämä teos ei ole kuin mitä kannen perusteella voisi luulla. Hattarainen ei oikeastaan ollenkaan. 

Kenelle? Henkilökuvista ja psykologisista romaaneista pitäville, masennuksesta kirjallisuudessa kiinnostuneille, chick litiä lukeville.