Saara Turunen: Sivuhenkilö

Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.

Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

Michelle Obama: Minun tarinani

Kaverini kertoi saaneensa Michelle Obaman omaelämäkerran Minun tarinani (Becoming, suom.  2018) joululahjaksi. Mikä ihana tilaisuus välttää pitkät lainausjonot ja päästä lukemaan se ilman sokkoa ostopäätöstä! Lukuprojektini on ollut pitkä. Huomaan, miten paljon nopeammin luen dialogipitoista romaania kuin kerronnaltaan tiivistä elämäkertaa.

Minun tarinaani lukiessani huomaan, ettei suomennos ole tehty huolella. Teos sisältää pahoja pilkkuvirheitä ja jopa sanojen taivutusvirheitä. Tekstistä tökkäävät silmään todella suomalaiset sanonnat kuten "parempi pyy pivossa". Ymmärrän englanninkielisten idiomien suomentamisen tiettyyn rajaan asti. Tässä suomentaja on mennyt liian pitkälle valitessaan näin erikoisia suomalaisia idiomeja. Lukisin näissä kohdissa melkein mieluummin jopa suoran käännöksen siitä mitä alkuperäistekstissä on sanottu.

Suomentajan laiskuus näkyy myös siinä, miten tämä käyttää jatkuvasti sanaa "pystyvä", eittämättä suomennoksena englannin kielen sanalle capable. Kaikki ymmärrämme kyllä, mitä tällä tarkoitetaan, mutta kuka muka oikeasti käyttää tätä sanaa? Lisäksi teoksessa puhutaan "vanhojentansseista" ja "ylioppilastodistuksesta". Joskus muinoin tällaista suomalaiseen kulttuuriin kääntävää käännöstyyliä on suosittu. Mutta kuuluuko se vuonna 2018 ilmestyneeseen omaelämäkertaan? Vieläpä entisen Yhdysvaltojen ensimmäisen naisen omaelämäkertaan? Mielestäni ei. Ihmettelen, miten ihmeessä tällainen suomennos on voinut mennä Otavan kustannuksesta läpi. Olisin odottanut suurempaa huolellisuutta niin suomentajalta kuin kustannustoimittajaltakin, onhan kyseessä kuitenkin todella odotettu teos.

Suomennos sikseen. Minun tarinani on kepeän tuttavalliseen sävyyn kirjoitettu kuvaus siitä, miten Michelle Robinson kasvaa ensin "minuksi", sitten "meiksi" Barack Obaman astuessa kuvaan ja "enemmäksi" lasten tulon myötä. Jokainen uusi vaihe vaatii sopeutumista ja kasvua. Jako näihin eri osiin on tyylikäs ja luonteva. Kyse on kasvamisesta, joka jatkuu läpi elämän.

Välillä, etenkin teoksen alussa, minusta melkein tuntuu kuin lukisin Toni Morrisonia. Köyhissä oloissa kasvava nuori Michelle on lujatahtoinen ja kunnianhimoinen. Hän haluaa pärjätä. Chicagon South Siden musta yhteisö on tiivis ja sosiaalinen. Michellen luokalta häviävät vähitellen paremmille alueille muuttavat valkoiset. Lukion päättyessä Michellelle ei tule edes mieleen hakea Chicagon yliopistoon, kaupungin toiselle puolelle. On kuin kaupunginosien välillä olisi muuri. Tuon muurin Michelle haluaa myöhemmin kaataa ja auttaa integroimaan South Siden mustaa yhteisöä muuhun Chicagoon. Harvardin oikeustieteellisestä valmistunut Michelle jättää lakihommat sikseen ajaakseen suurempaa hyvää ja kohentaakseen vähäosaisten asemaa. Mutta sitäkään Michelle ei suostu tekemään perheensä kustannuksella.

Kerroin kaiken tämän aika häpeämättömästi työhaastattelussa, jonka piti sairaalan uusi johtaja Michael Riordan. Otin jopa mukaan kolme kuukautta vanhan Sashan. En muista tilannetta tarkkaan, oliko syynä se, etten löytänyt sille päivälle lapsenvahtia, vai se, etten edes yrittänyt löytää. Mutta Sasha oli pieni ja tarvitsi vielä minua paljon. Hän oli osa elämääni, söpö, jokeltava osa, jolta oli mahdoton ummistaa silmiä, ja jokin sai minut melkein kirjaimellisesti nostamaan hänet pöydälle tässä keskustelussa. Tässä minä olen, minä sanoin, ja tässä on minun vauvani.

Barackin presidenttikausi ei saa teoksessa kovinkaan ruusuisia värejä. Republikaanit vastustavat periaatteellisesti kaikkea, mitä Barack Obama presidenttinä ajaa, ja Donald Trump levittää valheita mediassa lietsoten vihaa. On uskomatonta, että tällainen maa kuvittelee todella olevansa demokratian lippulaiva. Maa, jossa poliittiset taistelut ovat likaisia ja kansalaisista piittaamattomia, ja jossa kansan demokraattisesti valitsemaa presidenttiä ei kunnioiteta.

”Tärkein tavoitteemme on se, että presidentti Obama on virassa  vain yhden kauden”, senaatin vähemmistöjohtaja Mitch McConnell oli vuotta aiemmin julistanut eräälle toimittajalle puolueensa päämääristä. Niin yksinkertainen asia oli.  Republikaaninen kongressi pyrki ennen kaikkea kukistamaan Barackin. Kongressi ei selvästikään asettanut etusijalle maan hyvinvointia tai uusien työpaikkojen tarvetta. Republikaanien oma valta oli tärkein.

Barackin presidenttikautta varjostavat myös turvallisuuskysymykset: Barack on nyt maailman ykkönen. Turvatoimet ovat sen mukaisia. Presidenttipari ei voi enää käydä ulkona syömässä. Vuosia jatkuneet treffi-illat kohtaavat loppunsa, sillä kaikkeen vaaditaan valtavat turvatoimet. Ja turvatoimet tietenkin maksavat. Barack ei voi vain lähteä New Yorkiin huvittelemaan ilman, että sen järjestelyistä koituu valtavasti haittaa tavallisille ihmisille.  Perhe-elämää helpottaa, että Barack tulee ensimmäistä kertaa vuosiin ajoissa perheillalliselle Valkoisen talon yläkertaan.

Michelle on Barackia vapaampi liikkumaan, mutta silti kansan silmätikkuna. Ensimmäisen naisen ei sovi tehdä mitä vain. Michellen on opittava tasapainottelemaan julkisuudessa ja käyttämään sitä edukseen. Myös tasapainottelu kasvavien lasten itsenäistymisen tarpeen ja salaisen palvelun turvatoimien välillä on oma haasteensa. Kiivaan tahdin keskelläkin Michelle pitää parhaansa mukaan huolen siitä, että hänen perheellään on asiat hyvin ja että tytöt saavat myös mahdollisimman tavallisia kokemuksia. Vaatimus, jonka vuoksi joistakin turvallisuusasioista on tingittävä.

Yllätävintä koko tarinassa on, miten Michelle vastustaa Barackin jokaista ajatusta politiikassa etenemisestä. Michelle ei haluaisi jakaa miestään koko osavaltion kanssa, puhumattakaan koko Yhdysvalloista. Hän ei myöskään haluaisi nähdä loputtoman idealistisen miehensä pettyvän. Silti Michelle suostuu joka kerta ja antaa siunauksensa Barackin ehdokkuuksille. Lopuksi Michelle vakuuttaa, ettei tule ikinä pyrkimään politiikkaan. Se ei ole häntä varten.

Surullisinta puolestaan on, miten paljon Michellellä on ansioita omasta takaa eri järjestöistä ja projekteista. Silti maailma tuntee hänet Barack Obaman vaimona. Meillä oli lukupiirissämme tammikuussa puhetta siitä, että olisi ehkä kiva lukea jokin elämäkerta, mutta mieluummin jonkun naisen kuin miehen. Liian usein historiasta tunnetaan suuria miehiä, mutta ei naisia heidän  rinnallaan. Mielikuvani Michelle Obamasta ennen Minun tarinani lukemista on hatara. Muistan lähinnä miten Michellellä oli joskus H&M:n vaatteita päällään ensimmäisenä naisena. Nyt kuvani hänestä on onneksi monipuolisempi. Barack Obaman vaimosta on tullut Michelle Obama, oma persoonansa, joka taistelee terveellisen ruuan, vähemmistöjen ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Olen vaikuttunut Michellen sinnikkyydestä ja optimismista, hänen lujasta uskostaan siihen, että asiat voivat muuttua. Jopa Trumpin presidenttiyden aiheuttamaa ahdistusta käsittelevässä epilologissa päällimmäiseksi nousee lannistumattomuus ja toivo paremmasta.

Teos on ollut Yhdysvalloissa vuoden 2018 myydyin kirja. Itse en ostaisi sen suomennosta, sillä en halua maksaa näin huolimattomasta työstä. Alkuperäisen englanninkielisen sen sijaan voisin hyvinkin hankkia kirjahyllyyni.

Kenelle? Politiikasta ja erityisesti Yhdysvaltojen politiikasta kiinnostuneille, elämäkerroista nauttiville ja naisvaikuttajista tietoa janoaville.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Toinen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukauden kirjoista on Minna Rytisalon uutuusromaani Rouva C. (2018). Teos on fiktiivinen romaani Minna Canthin taipaleesta yhdessä Ferdinand Canthin kanssa. Minna on päässyt opettajaseminaariin, jossa komea lehtori Canth opettaa luonnontieteitä. Kyseessä on koulun ensimmäinen vuosi, ja koska myös naisia on hyväksytty seminaariin, on seminaarin menestyksellä suuri painoarvo kansakunnan tulevaisuuden kannalta. Tästä rehtori Cygnaeus on jatkuvasti muistuttamassa.

Minna ystävästyy Minnaa hillitymmän ja sovinnaisemman Floran kanssa. Nuori ystävyys tuntuu niin hurmaavalta kuin ystävyys vain voi tuntua, ja Flora lähtee mukaan Minnan leikkiin, lähtee tämän kanssa tansseihin, joihin heillä ei pitäisi olla mitään asioita ja viestittelee oppitunneilla. Flora on kuin Minnan samanikäinen sisko, siskompi kuin oikea sisko Augusta. Yhdessä tytöt huvittelevat, opiskelevat ja haaveilevat lehtori Canthista, johon Flora on korviaan myöten ihastunut. Ystävyyteen tulee säröjä, kun lehtori Canth osoittaakin kiinnostusta Minnaa kohtaan. Asiaa ei auta, että Minna on luonnontiedon tunneilla täysin lumoutunut. Lehtori Canth osaa selittää asiat juuri oikein, niin että Minna kykenee ymmärtämään ne täysin. Niin kuin niin monessa muussakin romaanissa, jossa ystävyys oikein kukoistaa, kaatuu Floran ja Minnankin ystävyys kateuteen ja mustasukkaisuuteen. Ja kuten aina, ystävättären menetys sattuu.

Hän ei aivan tuntenut tuota miestä jonka karvainen kämmenselkä oli vieras hänen sormiaan vasten. […] Kunpa täällä olisi ystävä, sellainen kuin Flora ennen oli. Heidän katseensa kohtasivat ja he voisivat viestiä toisilleen silmien pyöräytyksillä ja vaivihkaisilla eleillä. Hän tunsi Floran, epäsovusta ja Emmasta huolimatta hän tiesi Florasta kaiken, Ferdinandista ei mitään. Hän tiesi, millaiset kirjailut Floralla oli yöpaidassaan ja miten kuumista löylyistä ystävätär piti, tiesi millainen syntymämerkki tällä oli alaselässä.
 

Rouva C. on kirja naiseudesta. Tyttöydestä, naiseudesta, vaimoudesta, äitiydestä, sisaruudesta, naisten välisestä ystävyydestä. Jotenkin sitä tajuaa, miten paljon meillä on nyt, miten paljon on saavutettu, mutta tuolloin ei. Miten silti, siltikin, Minna niin uutterasti pohti samoja naisasioita. Miten niiden alkeet, juuret, löytyvät tästä. Miten upea nainen tuo Minna Canth! Nainen, joka halusi nähdä pidemmälle, laajemmalle, yli yhteiskunnan asettamien sosiaalisten rajojen.

Näistä kansista löytyy koko skaala naiseuden haasteita: kuukautiset, lapsen saanti, keskenmeno, seksuaalinen häirintä, perheväkivalta, synnytys ja sen jälkeinen masennus, you name it. Eikä Minnan äiti suostu näistä asioista puhumaan, ei sanallakaan avaamaan mistä on kyse. Ei osaa.   

Äiti hyvä, miten se avioelämä, hän oli sanonut varoen, pienemmällä äänellä kuin tavallisesti, kertoisitteko siitä.

Ei siinä mitään kertomista ole, äiti oli vastannut, sävy oli ollut vaikea ja välttelevä, mutta tytär ei ollut luovuttanut, hän oli juuri tuollainen. Rouva Johnson oli huokaissut. Vanhempi tytär oli välillä niin hankala, luonteeltaan huojuva ja toisinaan pelottavakin siinä miten paljon tiesi ja miten kiihkeästi oli aina heittäytymässä uuteen, ja tällaisessa häntä nyt olisi pitänyt osata neuvoa. […] Tyttöjen virka on mennä naimisiin ja palvella miehiään, sen rouva Johnson tiesi ja siihen kohtaloon hän ei sen suuremmin osannut tyttäriään valmentaa, ei muuten kuin omalla esimerkillään. Ei kukaan ollut häntäkään opastanut. 

Minna on eteenpäinpyrkivä, rohkea, uskalias, säädytönkin. Hän ei ajattele niin kuin muut, eikä halua istua samaan muottiin. Naisenmuottiin. Ennaltamäärättyyn, tarkoin määriteltyyn naisenmuottiin, jossa olisi sitten pysyttävä. Hän haluaa olla nainen, joka käyttää järkeään, joka oppii uutta ja opettaa muitakin. Miten vahva, vahva nainen Rouva C.:n Minna on! Minnalla on ajoittain syviä melankoliakausia, joista Minna kuitenkin aina puskee läpi, aina pyrkii eteenpäin.

Välillä teos epäilytti. Mihin tässä oikein pyritään? Tapahtuuko tässä jotakin vai koostuuko koko kirja paikallaanolevien hahmojen mietteistä? Teoksessa on vain vähän suoraa dialogia, ja moni isokin tapahtuma ikään kuin pikakelataan. Muistan joskus lukeneeni Työmiehen vaimon, mutta se ei tehnyt minuun vaikutusta. Kuitenkin, Minna Canth, naisvaikuttaja. Kyllähän tämän pitäisi kiinnostaa. Teoksesta ilokseni puuttuuu historiallisen romaanin yksityiskohtaiset kuvailut. Rouva C. on täynnä tunnetta, ajatuksia, pelkoja, haaveita. Kansakunnan tilan kuvailua, mutta ei silti historiaa sinänsä – naisten historiaa, erään naisen silmin tarkasteltuna.

Teos on vaikuttava, ajatuksia herättävä. Suosittelisin sitä kaikille feministeille, mutta ihan oikeasti kaikille naisille. Miehillekin se voisi tehdä hyvää. Tajuta, näinkö huono asema naisella on ollut, näinkö nämä asiat oikeasti ovat. Teos herättää ajatuksia. Mitä voisi itse tehdä? Miten parantaa naisten asemaa? Miten opettaa niitä, joille omien oikeuksien puolustaminen ja vaatiminen on vierasta? Nyky-yhteiskunnassakin on enemmän Floran kaltaisia valtavirran myötäilijöitä kuin itsenäisiä minna cantheja. Paljon ollaan saavutettu, mutta paljon on vielä saavuttamatta.

Rouva C. on osittain fiktiivinen teos, elämäkerta, jonka sivuilla Minna Canth näyttäytyy sellaisena kuin millaiseksi kirjailija on hänet kuvitellut. Kuten aina, elämäkerroissa on monia aukkoja, joita on pitänyt täyttää. Taiteellisia vapauksia ottanut kirjailija ei ole kirjoittanut kaikkea historiallisesti säntilleen oikein, eikä sellainen liene koskaan mahdollistakaan. Romaanin lopussa Rytisalo pohtii kaikkea tätä, pohtii omaa suhdettaan Minna Canthiin, omaan Minna Canthiinsa. Tällainen Minna olisi voinut olla. Ehkä olikin. 

Kenelle? Feministeille, kaikille naisille, Minna Canthista ja 1800-luvun Suomesta kiinnostuneille, miehille, joilla on rohkeutta lukea paljasta tekstiä naiseudesta.