perjantai 29. syyskuuta 2023

Lucinda Riley: Kadonnut sisar

Luin Kadonneen sisaren, kun Seitsemän sisarta -sarjan viimeiseen osaan oli vielä vielä 15 päivää. Jos en aiemmin odottanut sitä yhtä kovasti niin tämä viimeistään sai kunnon odotuksen käyntiin. Vaadin vastauksia. Papa Salt, kuka oikein olet?⁣ 

Parasta mitä tiedän sairaana on tämän sarjan kuunteleminen äänikirjana. Voi vain uppoutua kaikessa rauhassa kirjan maailmaan tuttujen hahmojen kera ja rentoutua. Ei tarvitse sukeltaa uuteen ja tarinaa riittää sivukaupalla. 

Kadonneessa sisaressa tuttuja vasta riittääkin, kun näkökulma vaihtelee sisaresta toiseen. Ratkaisu on hieman keinotekoinen, kun kaikkien kuulumisia yritetään päivittää ohimennen. Kadonneesta sisaresta on nyt vihdoin vihje. Sen perässä lennelläänkin sitten Georgin sormusvihjeen innoittamana ympäri palloa kyseisen sisarehdokkaan perässä. Tai tarkemmin erään Mary "Merry" McDougalin perässä. Ei ihme, että Merry-raukka ahdistuu, eikä haluaisi tulla löydetyksi. ⁣Merryllä kuitenkin on sormus, joka vastaa täsmälleen Georgin antamaa kuvausta sormuksesta, joka Merope-sisarella tulisi olla. Vielä hankalampaa kaikesta tekee, että Merryllä on itselläänkin adoptoitu tytär, Mary Kate. 

Juoneltaan Kadonnut sisar on sarjan sekavin, ja sen laajuutta olisi saanut nipistää. Irlanti-osuudet ovat tunnelmallisia ja kiehtovia historialtaan, mutta ikävä kyllä Riley ei malta pysytellä asiassa. Kaikki irlantilaiset myös sanovat joka välissä ”että sillä lailla”, mikä pidemmän päälle aiheuttaa lähes allergisen reaktion. Riittää jo. Olisi hauska tietää, että mikä tämä fraasi on alunperin englanniksi ollut. 

Ihanaa tässä on Allyn viinimatka Ranskan maaseudulle. ⁣

Jostain syystä tämä osa ei innostanut poimimaan mitään erityistä sen enempää kuin sitaattejakaan, ja postauksenkin saan julkaistua monta kuukautta jälkikäteen. Sanotaanko, että tavallaan tämä osa on sarjan musta lammas. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar
Auringon sisar

sunnuntai 4. kesäkuuta 2023

Emiko Jean: Tokion prinsessa



Jos haluaa lukea teiniangstia ja teinihöpötyksiä ihanalla Japani-kuorrutuksella, niin Tokion prinsessa (Tokio Ever After 2021, suom. 2021) tarjoaa sitä varmasti. Parasta tässä ihan oikeasti on Japani.

Lähtökohtana tässä YA-romaanissa on, että täysin tavistyttö saa viimeisenä lukiovuonnaan tietää olevansa itse asiassa japanilainen prinsessa. Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Japanin suurlähettiläs tulee kylään ja toimittaa Izumille kruununprinssi Makotonomiya Toshihiton kutsun tulla hänen luokseen Japaniin. Elämä hovissa ja median vahtivan silmän alla ei ole aivan helppoa. Ei etenkään Yhdysvalloissa kasvaneelle prinsessalle, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä etiketistä. 

Izumi onnistuu töppäämään jo lentokentällä saaden osakseen The Tokyo Tattlerin piikikkäitä huomioita:

Hänen keisarillinen korkeutensa prinsessa Izumi (kuvassa) saapui Naritan kansainväliselle lentokentälle eilen iltapäivällä varsin huolettomassa asussa, yllään legginsit ja collegepusero. Keisarillinen bloggaaja Junko Inogashira oli paikan päällä. ”Vaatetus ei todellakaan ollut protokollan mukainen. Mikä vielä pahempaa, prinsessa ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota väkijoukkoon tai edes vilkuttanut sille. Moni oli odottanut prinsessaa tuntikausia ja joutui pettymään pahoin, kun tämä poistuikin paikalta välittömästi. Erään lentokentän työntekijän mukaan prinsessa kohteli myös keisarillista henkivartijaansa tylysti halutessaan poiketa naistenhuoneessa.”

Tarina on kuin Ökyrikkaat aasialaiset + Amerikan kuninkaalliset, tiedättehän, se kirja jossa kruununprinsessa rakastuu henkivartijaansa. Ja tietenkin Prinsessapäiväkirjat, mutta tarvitseeko sitä edes mainita? Tuttuja trooppeja riittää, eikä yllätyksiä paljon lukeneelle ole. Paitsi Izumin isän lämpimyys tiukasta kasvatuksesta ja hovietiketistä huolimatta, mikä yllättää positiivisesti. Hänellä on ihana suhtautuminen vastalöytyneeseen tyttäreensä, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. 

Teoksessa on muitakin suloisia sivuhahmoja kuin Izumin isä. Hänen assistenttinsa ja henkivartijansa ovat molemmat hahmoja, joista huomaan pitäväni. Izumin äidille en sen sijaan lämpene. Inhoan lähtökohtaisesti tällaista, että toisen vanhemman henkilöllisyys on pidetty salassa ja kaikki perustuu olettamukseen siitä, miten tämä toinen vanhempi olisi reagoinut, miten asiat olisivat menneet. Onneksi paljastuksen herättämiä tunteita käsitellään edes jonkin verran ja niihin olettamuksiinkin päästään pureutumaan.

”Olet oikeassa.” Äiti kääntää hellan pois päältä ja nostaa wokkipannun kuumalta liedeltä. Hän kurottautuu pöydän ylitse ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hänen sormensa ovat kylmät. ”Meillä on kuitenkin ollut hyvä elämä yhdessä, eikö olekin? En voi oikein sanoa muuta kuin että olen aina ajatellut sinun parastasi.”

Äidin tehtävä on kaiketi suojella lastaan. Raivoni ja hänen petoksensa jättävät kuitenkin hänen hyvät aikeensa varjoon – vaarallinen yhdistelmä. Sivallan takaisin: ”Ja omaasi.”

Teoksen kirjoitustyyli ei ole ihan mieleeni. Izumi on ärsyttävä toisinaan loputtoman tuntuisessa sisäisessä monologissaan. Izumi osaa olla aika...  no, cringe, eikä hänen huumorinsa mätsää omaani lainkaan. Tämä on tietysti aikuisen tulkinta teinihahmosta ja ymmärrän, että oikeaan nuoreen Izuminkin hahmo uppoaisi varmasti paremmin. Tokion prinsessassa on kuitenkin tarpeeksi hyvää, jotta kuuntelen sen hujauksessa. Tekeepä mieleni lukea jatko-osakin. Japaniin sijoittuvat osiot, mainitsemani sivuhahmot, kirjan romanssi ja Izumin kasvava rakkaus Japaniin kannattelevat teosta aivan riittämiin.

Ihan mukava välipala.

perjantai 2. kesäkuuta 2023

Julia Quinn: Väärä sulhanen

Viimeistä Bridgertonia viedään. Kyseessä on Bridgerton, jossa Julia Quinn on tehnyt merkittävän uuden aluevaltauksen: varpaat, jotka on tietysti mainittava tuon tuostakin. Gregory Bridgerton puolestaan toistelee papukaijan lailla kolmea suosikkisanaansa, ”Minä rakastan sinua”, aivan kuin kyseessä olisi taikasanat. Ilmeisesti onkin, sillä minut ne saavat totaalisesti tylsistymään ja ihmettelemään, mitä lady Lucinda oikein näkeekään tässä rikkinäistä levysoitinta muistuttavassa miekkosessa.⁣

Bridgerton-sarjan kahdeksannessa osassa on paljon toistoa aiempien osien juonikuvioista. Mutta on Väärässä sulhasessa (On the Way to the Wedding 2006, suom. 2022) vähän omaakin. Yllätyin jopa yhdestä käänteestä. Kahdestakin. Kolmesta. Ja kolmas onkin aikamoinen wtf-hetki, kun naishenkilö sidotaan vesiklosettiin. Olisin siinä tilanteessa aika paljon suuttuneempi kuin kyseinen hahmo!⁣

Gregory Bridgerton rakastuu päätäpahkaa Hermione Watsoniin, joka on kaikin puolin ihastuttava ja, niin, muidenkin miesten mieleen. Hermionen paras ystävä Lucinda antaa Gregorylle vinkkejä siitä, miten tämän tulisi toimia, mutta onnistuu saamaan vain omat tunteensa solmuun. Kaikki ei muutenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. 

Jos he palaisivat kolme päivää ajassa taaksepäin, Hermione olisi edelleen rakastunut herra Edmondsiin, mikä ei juuri haitannut, sillä se ei johtaisi mihinkään, ja Lucy puolestaan olisi…

Hän olisi edelleen oma itsensä, onnellinen ja itsevarma ja vain käytännöllisesti katsoen kihloissa.

Ihmettelen miksi joka osassa pitää olla toisteisen päälleliimattu teenjuontikohtaus ah-niin-viisaan Violet Bridgertonin kanssa. Violetin ainoita luonteenpiirteitä tuntuu olevan hänen ainainen herkistymisensä edesmenneestä aviomiehestä puhuttaessa. Sekin toki on enemmän kuin mitä muistan Gregorysta.  ⁣Muistelisin että olen jossakin kohti pitänyt Violetista, eli joitakin onnistuneempiakin kohtauksia hänellä on tainnut olla. Mutta eikö Violetkin ansaitsisi tehdä muutakin kuin juoda teetä?

Katen läsnäolo romaanissa on sen sijaan tervetullut raikas tuulahdus, ja Hyacinth on mainio oma itsensä. Lady Lucinda Abernathy naispäähenkilönä ei ole myöskään hassumpi, eikä Gregorykaan ole aivan yhtä ikävä kuin veljensä. (Anthonya ei lasketa.)   

Kunnon floppina teoksessa on synnyttämiseen keskittyvä epilogi, joka on entisiäkin epilogeja kamalampi. ⁣Kaiken rehellisyyden nimissä edellisessä osassa epilogi oli vain ärsyttävä. 

Ihan viihdyttävä Väärä sulhanen silti on, Bridgertonien tapaan nimittäin. ⁣Se ei ole erityisen ärsyttävä, mutta ei sarjan suosikkinikaan. Lopettelen sarjaa hieman haikein mielin. Nämä ovat olleet kevyttä viihdettä, jonka parissa aika on kulunut varsin rattoisasti. Jäljellä on enää novellikokoelma, jonka suhteen en ole tekemässä mitään rynnäkköä. Katsotaan tuleeko se edes luetuksi. 

sunnuntai 28. toukokuuta 2023

Julia Quinn: Kätketty perintö

Luin Julia Quinnin Bridgerton-sarjan seitsemännen osan Kätketty perintö (It's in His Kiss 2005, suom. 2022) viime vuoden puolella, mutta jaksoin silloin vain lyhykäisesti listata sen tärkeimpiä elementtejä. Tai siis, niitä elementtejä, joita siitä jäi mieleen. Nyt kun pikkuhiljaa saan palailtua myös blogin pariin päiviteltyäni jonkin aikaa enempi vain Instagramia, edessäni onkin hieman haasteellisempi tapaus blogitekstiksi. Mutta eikö haasteet ole tehty selätettäviksi?

Sain teoksen syntymäpäivälahjaksi viime elokuussa, luetuksi se tuli joulukuun puolella. Pidin siitä, nautin siitä. Mutta jäikö siitä jotain erityisesti mieleen? Ei. Mutta ei se mitään. Kätketty perintö hoiti tehtävänsä ja viihdytti. Tässä tapauksessa pidän jopa positiivisena sitä, ettei sen erikoisempaa muistijälkeä ole jäänyt. Se nimittäin tarkoittaa myös sitä, ettei mikään ole jäänyt ärsyttämäänkään. Joidenkin Bridgerton-osien kanssa näin on ollut, mutta ei tämän. Hurraa siis!

Mitä siis mieleeni on painunut?

- Hyacinth Bridgerton lukemassa villejä romanttisia romaaneja lady Danburylle joka tiistai (parasta!)
- Hyacinth pääsee kokeilemaan housuja
- Timantin metsästys
- Vieraiden kielten tunteminen auttaa saamaan miehen tai ainakin kääntäjän homman, joka johtaa lähempiin tapaamisiin
- Violet Brigerton tietää parhaiten, kuten aina
- Sarjan ärsyttävin epilogi 

Hyacinth Bridgerton on siis tosiaan onnentyttö. Lady Danbyryn pojanpoika on aikamoinen saalis, mutta tämäpä on tunnettu kuinkas ollakaan, hivenen naistenmiehenä. Kun – tsekkaan nyt muistiinpanot, että mikä tämän hepun nimi olikaan, aivan, Gareth St. Clair  saa käsiinsä isoäitinsä vanhan italiankielisen päiväkirjan, on Hyacinth Bridgerton äkkiä korvaamattomassa asemassa. Niin ärsyttävä ja omapäinen kuin osaakin olla. Tässä on mukavan sopusuhtainen pari, jota saatan shipata ihan rauhassa. Gareth on omahyväinen ja ihanan rasittava hänkin. 

Hyacinth olisi halunnut olla nainen, joka suutelee varmoin ottein ja jatkaa sitten iltaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän olisi halunnut kuvitella, että kun herrasmies käyttäytyi epäkunnioittavasti, hän osaisi osoittaa halveksuntansa hienostuneen viileästi, jäätä tihkuvin katsein, kääntää selkänsä ja poistua paikalta näyttävästi ja tyylikkäästi.

Kuvitelmissaan hän pystyi tuohon kaikkeen ja vielä enempäänkin.

Todellisuus ei ollut kuitenkinkaan ollut yhtä tyydyttävä.

Hyacinthissa on vastustamatonta draamaa. Hän kiipeääkin tätä myöten Francescan kanssa suosikkeihini Bridgertonien sisaruksista. Lady Danburyn suosikki hän on sen sijaan ollut kaiken aikaa.

Lady Danbury myhäili. ”Tiedättekö, miksi pidän teistä niin paljon, neiti Bridgerton?”

Hyacinth nojautui eteenpäin. ”Olen pelkkänä korvana.”

Vanhanrouvan kasvoille levisi uurteinen hymy. ”Koska te, tyttökulta, olette aivan samanlainen kuin minä.”

Pidän näistä suomennosten nimistä enemmän kuin alkuperäisistä. "It's in His Kiss" ei kerro lukijalle mitään muuta kuin että tässä nyt on romantiikka kyseessä ja että joku miekkonen siellä tulee olemaan suutelemassa. Sen sijaan "Kätketty perintö" kuulostaa heti jännittävältä ja johdattelee lukijan mielikuvituksen mukavaan odotukseen. Se kertoo heti juonesta ja erottaa teoksen sarjan muista osista. 

Onneksi muistini ei ole aivan laho, ja hauskastihan näitä asioita palaakin mieleen etenkin kuin selailee kirjaa vielä. Rakkaalla tädilläni on ollut tapana hehkuttaa kirjoja täysin onnellisena ja sanoa: "Se kirja oli niin mahtava! Mutta en mä siitä mitään muista." Alan päästä jujusta jyvälle. Pelkkä kirjan jättämä fiilis voi hyvinkin riittää.  

perjantai 26. toukokuuta 2023

Madeline Miller: Akhilleen laulu

Kuvittele, että sinulle on hoettu koko elämäsi ajan, että olet paras, että olet mahtavin, ettei ole ketään vertaistasi. Kuvittele, että olet kreikkalainen prinssi, että äitisi on jumalatar, joka toivoo ainoastaan mainetta sinulle. Kuvittele, että maine on se, mitä kaikki odottavat sinulta. Sinua odottaa mahtava kohtalo.

Ei ole ihme, että Akhilleella on ongelmia priorisoinnissaan, että hänen egonsa on valtava ja haavoittuvainen. Kun maine ja kunnia on kaikki mitä on, miten muutoinkaan voisi olla? Akhilleus ei voi jäädä unohduksiin tai päästää kykyjään valumaan hukkaan.

Madeline Miller kertoo Akhilleen tarinan hänen kumppaninsa ja rakastajansa Patrokleen näkökulmasta. Kyseessä on yksi tunnetuimpia antiikin Kreikan sankareita, ja käsittelen tässä tekstissä Akhilleen tarinaa mahdollisesti hieman spoilaavasti. Patrokles on maanpakoon ajettu prinssi, jota Akhilleen äiti Thetis halveksii, mutta joka tuo Akhilleen parhaat puolet esiin. Mitättömältä vaikuttava Patrokles pääsee itse loistamaan vasta Troijan sodassa, jossa hänen lääkintätaitonsa ja hyvä sydämensä ovat hänelle kunniaksi. 

Akhilleen laulu (The Song of Achilles 2011, suom. 2013) on koskettava romaani, joka kuvaa Akhilleen valossa, joka saa hänet loistamaan. Hän on kultainen poika, todellinen sankari. Akhilleus on rehellinen, naivi ja pyrkii toimimaan oikein. Ainakin siihen asti, kunnes hänen maineensa on vaakalaudalla. Silloin Akhilleesta kuoriutuu kiukutteleva poika, diiva, joka vaatii osakseen kunnioitusta toimintansa seurauksista välittämättä.

Olen kuullut sanonnan, että käyttämätön lahja muuttuu kiroukseksi. Akhilleen kohdalla hänen jumalainen lahjansa sukupolvensa parhaimpana soturina tuntuu olevan kirous joka tapauksessa. "He eivät koskaan salli ihmisen olla kuuluisa ja onnellinen", Akhilleus sanoo Patrokleelle heidän ollessaan vielä nuoria ja vannoo aikovansa olla ensimmäinen. Mutta Akhilleus on oikeassa. Ennustuksen mukaan jumaluus Akhilleessa lakastuu käyttämättömänä, ellei hän lähde Troijaan. Ennustuksella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Maine ei tule Akhilleelle ilmaiseksi. Juuri pelko maineen menettämisestä, kuolemisesta tuntemattomana ja vähäpätöisenä saa Akhilleen liikkeelle. Sama motiivi pitää hänet liikkeessä, kun sotaa on jo takana vuosia.

Ahilleen suurin pelko on, ettei häntä muistettaisi. 

”Maineeni on koko elämäni”, hän sanoo. Hänen hengityksensä kuulostaa ohuelta. ”Se on kaikki mitä minulla on. En elä enää kauan. Voin toivoa vain pysyvää muistoa.” Hän nielaisee, vaivalloisesti. ”Tiedät tämän. Antaisitko Agamemnonin tuhota sen? Auttaisitko häntä riistämään sen minulta?”

”En”, minä vastaan. ”Mutta haluan, että muisto on miehen arvoinen. […]”

Patrokles on monella tapaa Akhilleen kaikukoppa. Hänen tehtävänsä on tukea Akhilleusta, saada tämä näyttämään hyvältä ja taata tämän onnistuminen. Heidän välisensä dynamiikkansa toimii, sillä Patrokles ei pyri kilpailemaan Akhilleen kanssa tai kärsi kateutta tämän upeudesta. Akhilleus saa loistaa rauhassa. Silloinkin, kun Patrokleen rakastettu sanoo maineensa olevan koko hänen elämänsä, Patrokles ei suinkaan suutu siitä, ettei hänelle ole Akhilleen puheissa sijaa. Hän ajattelee sitä, millaisen muiston haluaa Akhilleesta jäävän. 

Koko kirjan aikana Akhilleus ei kertaakaan sano Patrokleelle rakastavansa tätä. Heidän välisensä syvä yhteys ja heidän rakkautensa on silti luettavissa teoksen riveiltä. Akhilleus suhtautuu Patrokleeseen aivan toisin kuin kehenkään muuhun ja nostaa tämän erityisasemaan. Vaikka Akhilleus on monella tapaa maineensa sokaisema ja tuskin näkee ihmisiä ympärillään, aivan sokea hän ei Patrokleelle sentään ole. 

Patrokleen pyynnöstä Akhilleen sotasaaliiksi ottama Briseis on hahmona ihana, ja pidän hänestä kovasti. Briseis tuo kuitenkin Akhilleen ja Patrokleen väliin säröä ja toisaalta peilaa heidän suhdettaan. Pidellessään Briseitä käsivarsillaan Patrokles voi melkein kuvitella, millainen hänen elämänsä olisi voinut olla ilman Akhilleusta. 

Akhilleen tarina on minulle hyvin tuttu. Kun muille lapsille luettiin lasten kirjoja, minulle luettiin Homeroksen Odysseiaa. Myöhemmältä ajalta muistan Troijan laulun, josta erityisesti Ifigeneian uhraus on jäänyt traagisuudessaan mieleeni. Akhilleen laulussa Ifigeneian kohtalo ei mene tunteisiini samalla tavalla. Fokus on muualla. Se on Akhilleessa, mutta se on myös Patrokleessa. Ja silti. Kaikesta tuttuudestaan huolimatta Akhilleen laulu saa minut itkemään.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2023

Lucinda Riley: Auringon sisar

Auringon sisar (The Sun Sister 2019, suom. 2020) on Seitsemän sisarta -sarjan kuudes osa. Electran tarina pitää otteessaan, mutta jättää jälkeensä ärtymyksen. Lopetus on kehno jo siitä syystä, että Electran isoimmasta hetkestä etäännytetään liikaa. Vaikutus jää laimeaksi. ⁣⁣

Seitsemän sisarta -sarjan sisarusparveen kuuluu eri etnisyyksiä ja kunkin osan myötä lukija pääsee kurkistamaan uuteen kulttuuriin. Electra on kuvattu aina perheen hankalimmaksi. Hän on diiva, supermalli, joka ei päästä ketään lähelleen ja joka ei kestä omia ajatuksiaan ilman päihteitä. Huomaan lukiessani itse asiassa pitäväni Electrasta enemmän kuin muista sisaruksista. Hän ei ole yhtä siloisen kaunisteltu, eikä Electraa lähtökohtaisesti todellakaan voisi kutsua pyytteettömäksi, mikä on itse asiassa todella miellyttävää vaihtelua. ⁣⁣

Ja nyt itse asiaan. Electra on tummaihoinen, ja hänen sukunsa on Keniasta. Hänen isoäitinsä on kuuluisa aktivisti, ja Electra on itsekin pärjännyt elämässä hyvin. Mutta miksi, miksi juuri tummaihoiselle sisarukselle on annettu ne ikävimmät piirteet ja kaupanpäällisiksi huumeongelma? Teos käsittelee rasismia, rotuerottelua ja päihderiippuvuutta, ja Electra saa toki lopulta sulan hattuunsa, mutta en silti voi olla miettimättä tätä. Electra ei ole kasvanut New Yorkin ghetoissa, vaan luksuskodissa Genevessä. Electran viesti on, että kenelle tahansa voi käydä niin kuin hänelle, kuka tahansa voi jäädä koukkuun. Viesti on tärkeä ja paikkansapitävä, mutta eikö tähän rooliin olisi sopinut silloin kuka tahansa sisaruksista? Ehkä olen niin kiintynyt Electraan, että toivoisin, että hän olisi saanut paremman kohtelun kirjailijan kynästä. Electran lapsuutta ja rasismia, jota hän ei ole edes tunnistanut rasismiksi, puretaan Electran terapiaistunnoissa. Pidän siitä, että raskaita ja tärkeitä aiheita nostetaan esiin, mutta sillä, miten se tehdään, on väliä. Mietin vahvistaako Riley samalla vain olemassa olevia stereotypioita. ⁣⁣

Papa Salt pelastavan valkoisen miehen asemassa on ongelmallinen jo sinänsä, mutta Auringon sisaressa on toinenkin pelastaja, Cecily. Valkoihoinen nainen, joka pelastaa Electran isoäidin ja käytännössä adoptoi tämän. Tähän olisi hyvin voinut kirjoittaa mustan hahmon tilalle! ⁣⁣

Cecilyn tarina on tästä huolimatta sarjan vetävimpiä, ja brittihallinnon alainen Kenia miljöönä yllättävän kiehtova. Toisin kuin monen muun sarjan menneisyys-osioihin sijoittuvan naisen kohdalla, Cecilyn kohdalla en joudu halkomaan hiuksiani ihmetellessäni mistä kummasta nämä typerät elämän pilaavat päätökset tulevat. Cecily onkin siitä erityinen, että hän onnistuu tekemään lähinnä hyviä ratkaisuja. Cecilyllä on selkärankaa.

Electran päihderiippuvuuden käsittely jää pintapuoliseksi. Hänen elämänsä palaset loksahtelevat paikoilleen liiankin helposti. Ehkä se palvelee tämän tyyppistä romaania. Kuten ennenkin tämän sarjan kohdalla, sivut kääntyvät kuin itsestään. Silti sana, joka tästä jää päällimmäisenä mieleen, on juuri pintapuolinen.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar

tiistai 18. huhtikuuta 2023

Annie Darling: Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa

Luin viime syksynä suosikkeihini kuuluvan Humisevan harjun uudelleen. Olin haltioissani, sillä teos kolahti ihan uudella tavalla. Sain sen myötä suosituksen tämän kevään uutuuskirjaan Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa (Crazy in Love at the Lonely Hearts Bookshop 2018, suom. 2023), jossa Humisevalla harjulla on osansa. Mikäpä siinä, tuumasin minä. Eiköhän oteta luettavaksi. 

“Joskus se mitä luulee haluavansa ja se mitä oikeasti tarvitsee ovat kaksi eri asiaa.” Nina haaveilee intohimoisesta Heathcliffistä, mutta löytää itsensä treffeiltä kiltin pukumiehen kanssa. Ja sitten toisilta. Mikä pahinta, Ninan treffeille vienyt Onnellisten kirjojen kirjakaupan talous(?)arviota tekevä Noah on tullut kouluaikoina Ninan veljen kiusaamaksi. Noah ei tunnista Ninaa, ja menneisyys selvästi vaivaa miestä, joten miksi muistuttaa? Totuuden ulossaaminen osoittautuu vaikeaksi. ⁣⁣

Ensimmäinen reaktioni kirjaan on yök, yök, yök. Lähtökohtana Heathcliffin pitäminen romanttisena sankarina on puistattava. Heathcliff kääntyisi suorastaan haudassaan. Nauraisi. Tiedättehän, sellaista paholaismaista, pilkallista naurua. Tällainen yhden lempikirjoistani väärintulkinta karmii, mutta saa myös kuuntelemaan eteenpäin. Mikä ihme tämän Ninan deal oikein on? Mistä hänen Heathcliff-etsinnöissään on kyse? ⁣⁣

Nina on ollut menossa alle kaksikymppisenä naimisiin, kun lukee veljensä maatessa onnettomuuden jäljiltä sairaalassa Humisevan harjun ja kaikki muuttuu. Nina saa kipinän haluun hallita omaa elämäänsä ja tehdä omat päätöksensä. Intohimon metsästys vie Ninan lukuttomille treffeille toinen toistaan surkeampien tyyppien kanssa ja työhön, joka on kiva, mutta ei hänen intohimonsa. ⁣⁣

Okei, kyllä tästä on edelleen vähän sellainen yök-olo, vaikka kirjan edetessä Ninan pakkomiellettä avataankin. Hahmot ovat mitäänsanomattomia, juoni tylsä ja kulunut. Tuntuu pahalta, että niin suuressa keskiössä on ihana Humiseva harjuni. Tällaisessa koomisessa arkisiirapissa! Hytisen ja päätän pysyä genrestä loitolla. Prinssejä, kiitos. Ja lisää siirappia, jos tällaista on kestettävä. ⁣