Siiri Enoranta: Kesämyrsky

Kesämyrsky on tunnelmallinen kesäromaani Summersuttonin huvilassa vietetystä kesästä. Eliittikoulua käyvä 12-vuotias Penelope Roy on ollut silminnäkijänä murhassa, mutta ei ole pystynyt tunnistamaan ketään. Andrew Appletonin psykologi-isä pitää Penelopelle istuntoja yrittäessään saada mieleltään järkkyneen tytön muistamaan. Andrew on tarttunut tilaisuuteen päästä kesäksi mukaan huvilalle, onhan paikalla myös Penelopen veli Josh, Andrewn ihastus ja Nokisiipien johtaja. Andrew ei ole vielä Nokisiipien jäsen, eikä hänen tulonsa herätä kaikissa ihastusta. 

Summersuttonin huvila sijaitsi kaksikymmentäviisi mailia Queensbridgestä etelään, meren rannalla Orlow’s Endin kylän tuntumassa. Valo oli keltaisempaa siellä, ilma oli kosteaa, tuulenviri höyryävä suudelma. Kolmen mailin säteellä ei ollut yhtäkään toista taloa, kaikki nämä maat kuuluivat Royn perheelle, metsät, pellot ja niityt, puronpätkä joka laski mereen, pieni kimmeltävä lampi sen kainalossa. Kaiken sen Andrew näki ylhäältä. Huvila oli kuin satukirjasta, pehmeän harmaata kiveä, kaksikerroksinen ja harjakattoinen, ja merenpuoleisella sivulla talon kyljessä kimmelsi lasikattoinen kuisti kuin jalokivi.

Hemmoteltu Penelope saa kaikkien huomion ja nautiskelee valokeilassa. Jokin on kuitenkin rikkoutunut tytön sisällä ja välillä tytön arvaamattomat päähänpistot saavat kaikki tolaltaan. Kaikki odottavat, että Penelope paljastaisi murhaajan, eikä sittenkään kukaan. Murhamysteeri häilyy jossakin taustalla. Tunnelma on lähes unenomainen. 

Summersuttonissa kaikki lukivat. Lawrence lausui Amandalle runoja ranskaksi, kun Amanda makasi divaanilla jalat miehensä sylissä, käsivarsi silmien yli heitettynä, ja Andrew mietti, oliko kuvaelma heitä itseään varten vai muita, saattoiko sellainen olla totta? Keveitä, toisiinsa sulautuvia tavuja, pehmeitä naukaisuja, r-kirjainten hiekkainen ropina. Amanda nauroi ja kutitti varpaillaan Lawrencen kainaloita, tai kohotti kätensä ja sanoi: ”Tauko!” Pysähtyi maistelemaan kuulemaansa. ”Jatka.” Hänen helmansa valuivan divaanin reunan yli matolle.

Juuri nämä pysähtyneet hetket ovat romaanin parasta antia.

Kesämyrsky on ennemmin ihmissuhderomaani kuin murhamysteeri, kun huvilalla majailevat nuoret selvittelevät välejään. Nuorien julmuus, kuohahtelevat tunteet ja sanomattomat sanat nousevat pintaan. Aikuiset elävät omassa maailmassaan. Lawrence Roylla ei ole hajuakaan lastensa todellisesta luonteesta ja Amanda Roy esittää jatkuvaa kepeää rooliaan. 

Luen yleensä harvoin YA-kirjoja, mutta Kesämyrsky nousi Instagram-feedissäni ja kiinnosti jo lupaavan nimensä puolesta. Kesämyrsky. Mikä ihana nimi romaanille! Romaani tarjoaakin lumoavaa kieltä omaleimaisen kerronnan kuorrutteena. Erikoinen ratkaisu teoksessa on, että heti alussa kerrotaan dramaattisesti, mitä romaanissa tulee tapahtumaan. "Tällä lailla se tapahtui", alkaa Kesämyrsky. Alku toimii uteliaisuuden herättelijänä ja säilyttää vielä edessä olevat salaisuudet juonen pääpiirteiden auki julistamisesta huolimatta. Sama tehokeino toistuu romaanin eri osien alussa. Mitä oikeastaan on tapahtunut? Totuus tulee vähitellen kerros kerrokselta esiin eri fokalisoijien avulla. 

Kesämyrskyn maailma on steampunk-henkinen vaihtoehtoinen Englanti, jossa on ilmalaivoja ja salaperäinen patentoitu energianlähde nimeltä indigo. Sen edistynein kaupunki on lentoajoväyliä täynnä oleva Queensbridge. Jostain syystä en ollut hoksannut IG-arvioista, ettei teos ole realismia, joten olin aluksi hieman yllättynyt. Mutta mikäs siinä, sopii minulle. En yleensäkään lue lukulistalleni päätyvistä teoksista kovinkaan tyhjentävästi, jotta en spoilaantuisi liikaa. Ihan odotuksieni mukaista huvilakesä-/murhamysteerijännitystä Kesämyrskyssä ei ole, sillä kerronta palaa tuon tuostakin aiempiin tapahtumiin ja kahden nuorisojengin välisiin kiistoihin. Jännitys uupuu ja tunnelma on ennemmin outo kuin jännittävä. Kaupunkitakaumia enemmän minua kiinnostavat huvilan tapahtumat, hetkien pysähtyneisyys ja kerronnan viipyilevyys, henkilöhahmojen eri persoonallisuudet ja mielenliikkeet. 

Kesämyrsky ei kiehtovista henkilöhahmoistaan, omaperäisyydestään ja taidokkaan soljuvasta tarinankerronnastaan huolimatta ole teos, joka kolahtaisi minuun. En ole romaanin kohderyhmää, enkä saa siitä itselleni sen kummempaa ajatuksenruokaa. Henkilöhahmot tuntuvat kovin pikkuvanhoilta, mutta kuitenkin niin nuorilta, etteivät puhuttele. Enorannan kirjallisista lahjoista tulee silti sellainen olo, että haluaisin lukea lisää. Kirjoitustyyliä ei voi olla ihailematta. Ehkä perehdyn Enorannan muuhun tuotantoon vielä. 

Kenelle? YA-kirjallisuutta ja sateenkaarirakkautta kaipaaville, tunnelmoiville kotimaisen kirjallisuuden ystäville.

Tove Jansson: Kesäkirja

Lukupiirimme luki kesän kunniaksi Tove Janssonin Kesäkirjan (Sommarboken 1972, suom. 1973) Ellan valintana. Olin meistä ainut, joka ei ollut koskaan lukenut Tove Janssonilta oikein muuta kuin muumikirjoja muutamaa novellia lukuunottamatta. Nea oli lukenut yhden, Ella useamman. Suurin osa kai vieläkin tuntee Tove Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka kirjailija oli myös lahjakas taidemaalari, kuvittaja ja sarjakuvanpiirtäjä. Muistan edelleen lämmöllä vuosien takaista Ateneumin Tove Jansson -näyttelyä, jossa oli esillä vaikka mitä hänen tuotoksiaan. Moni ulkomaalainen tuntee Suomen muumeista, joilla on ollut  myös suomalaisille valtava merkitys. 90-luvun lapsena kasvoin tv:ssä näytettyjen Muumilaakson tarinoiden parissa ja kuulun sukupolveen, joka osaa edelleen sarjan repliikkejä ulkoa. Miksei Tove Janssonilla sitten ole liputuspäivää? Minna Canth taitaakin olla ainut nainen, joka on päässyt liputuskalenteriimme. Minna Canthin päivää juhlitaankin myös tasa-arvon päivänä. Mielestämme myös Tove Jansson ansaitsisi oman liputuspäivänsä. Vaikka Suomessa liputuspäivillä onkin vain vähän merkitystä on eleellä symbolista arvoa.

Kesäkirjassa kuvataan erään Suomenlahden saaren kesää, saarella kesäisin asustavaa pikkutyttöä nimeltä Sophia, Sophian isoäitiä ja isää, mutta enimmäkseen Sophiaa ja isoäitiä.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Isoäiti otti hänet oikopäätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istuessaan isoäiti suunnitteli hiekkarantaan taloa tulitikkulaatikoista ja mustikoiden istuttamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopeapaperista ikkunat.

Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sammaltuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämärän tullen isoäiti usein meni kummitusmetsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.

Adjektiivi kesäinen yhdistetään usein kaikkeen positiiviseen; lämpöön, valoon, kukkaloistoon, mansikoihin, väreihin yms. Kesäkirja ei ole kesäinen tässä mielessä. Neaa Kesäkirja ahdisti niin, ettei hän ollut saanut sitä luettua. Nea vertasi teosta Muumipappaan ja mereen, jonka hän on myös kokenut aina ahdistavana ja karmaisevana. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että teos oli todella vahvatunnelmainen. Ella, kuten arvata saattoi, on teokseen aivan rakastunut. Nea epäili, että Kesäkirja on väärä kirja lukea mökillä. Teos tuli hänellä mökillä liian iholle. Ella puolestaan epäili, että hänen vahvaan ihastumiseensa vaikutti juuri se, että hän on viettänyt lapsuutensa kesät saaristossa. Kesäkirjan miljöö oli lähellä hänen sydäntään, ja hänelle teos palautti mieleen lapsuuden kesien tuoksut ja maisemat. Pohdimmekin kuka meistä oli enemmän meri- kuin järvi-ihminen ja vaikuttiko se lukukokokemukseemme. Nea oli keskustelussamme ainut, joka valitsisi mieluummin järven kuin meren ja myös se, jolle Kesäkirjan lukeminen tuotti eniten vaikeuksia. Vaikka yhtymäkohtia oman järvimökin kallioihin ja mäntyihin löytyi, Nea koki teoksen merimaiseman silti kovin vieraaksi.

Teos sisältää todella hienoja kuvauksia ja on taitavasti kirjoitettu. Tove Janssonin omaleimainen tyyli ja hahmovalinnat paistavat siitä läpi. Hahmot ovat itseironisia, särmikkäitä ja silti rakastettavia. Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja tasapuolinen, sellainen, jossa pikkutyttö saattaa  komentaa isoäitiään olemaan hiljaa. Kesäkirjassa vain todetaan lyhyesti Sophian komentavan isoäitiään ja jatketaan tarinaa. Lapset sanovat asiat usein suoraan, eikä Tove Jansson pyri kaunistelemaan uhmaikäisen lapsen kiukutteluja, mutta ei myöskään kauhistelemaan. Kuvaus on rehellistä ja asiat esitetään maanläheisesti sellaisina kuin ne ovat.

Ellalle teos oli hyvän mielen kirja ja tavallaan Neakin näki sen sellaisena, mutta itse on ollut vakuuttunut. Minulle teoksesta ei tullut erityisen hyvä mieli. Ella oli kiinnittänyt kovasti huomiota siihen, että teoksen jokaisen luvun olisi melkeinpä voinut irrottaa ja lukea erikseen. Luvut ovat novellimaisia kuvauksia pienistä sympaattisista hetkistä, eikä teoksen läpi kantavaa juonta ole. Luvut on järjestetty kronologisesti kaaressa jäiden lähdöstä elokuun äkilliseen pimeyteen, mutta kesä vaihtuu välillä ja Sophia kasvaa. Neasta uuden luvun aloitus oli juuri näistä syistä vaikeampaa kuin yleensä, kun itsensä täytyi aina uudelleen investoida tarinaan. Huomasin myös itse, että välillä kesti hetken päästä tarinaan sisälle kun mietin hetken, oltiinko tässä nyt samassa vai eri kesässä. Ellalla oli tässäkin asiassa toisenlainen lukukokemus: hänestä oli ihanaa kun iltasaduksi saattoi lukea vain yhden luvun ja jättää kirja sopivasti siihen.

Kesäkirja on yleisluonnoltaan kepeä. Juuri sellainen, jonka parissa lukija on sen hetken kun lukee, ja sitten se on ohi. (Nea tosin kertoi jääneensä pohtimaan, minkälaisen puskan alle isoäiti kirjan alkupuolella oikein käy...) Oma suosikkiosani kirjaa on sen viimeinen luku Elokuussa.

Ei heti, mutta vähitellen ja ohimennen alkavat esineet vaihtaa paikkaa noudattaakseen vuoden kulkua. Kaikki siirtyy lähemmäksi taloa, päivä päivältä. Sophian isä ottaa teltan ja vesipumpun sisään. Hän irrottaa poijun sakkelin ja kiinnittää kettingin korkkikohoon. Vene vedetään teloille ja sumppuvene käännetään ylösalaisin puuvajan taakse, sitten alkaa syksy. Myöhemmin jonain päivänä otetaan perunat ylös ja vesitynnyri vieritetään mökin seinustalle. Sangot ja puutarhakalut tulevat lähemmäksi taloa ja koristepytyt häipyvät pois. Isoäidin päivänvarjo ja muut hetkelliset ja rakastettavat esineet, kaikki ne vaihtavat paikkaa. Kuistilla seisovat tulensammutin ja kirves, kanki ja lumilapio. Ja samalla muuttuu koko maisema.

Kenelle?  Kesälomalukemista kaipaaville, talviahdistukseen, tunnelmallista luettavaa halajaville ja Tove Janssonista pitäville.