Margaret Atwood: Testamentit

BookBeat teki uuden tarjouksen - tällä kertaa sellaisen, josta en voinut kieltäytyä. Ensimmäisenä otin tietysti kuunneltavakseni Margaret Atwoodin Testamentit (The Testaments 2019, suom. 2019), Orjattaresi jatko-osan.

Testamentit sijoittuu niiden tapahtumien jälkeiseen aikaan, joihin supersuositun The Handmaid's Tale -televisiosarjan toinen tuotantokausi päättyy. Tai ehkä pitäisi oikeammin sanoa, että tv-sarjan kakkoskausi on linjassa sen kanssa, mitä Orjattaresi-romaanin ja sen jatko-osan Testamentit välillä on voinut tapahtua. Kun on täysin tv-sarjan lumoama, on vaikea muistaa ottaa siihen etäisyyttä. Ilman tv-filmatisoinnin suurta suosiota meillä tuskin myöskään olisi jatko-osaa, jota lukea. Atwood ansaitseekin ison hatunnoston siitä, että on vuosikymmenten jälkeen palannut Gileadin maailmaan ja jatkanut aloittamaansa tarinaa.

Testamentit tarjoaa nimensä mukaisesti eri asemassa olevien henkilöiden testamentteja ajalta ennen Gileadin tuhoa. Romaanissa seurataan nuorta gileadilaista Agnesia, joka ei halua vaimoksi, juonikasta Lydia-tätiä sekä kanadalaista tyttöä Daisya, jonka vanhemmat kuolevat äkisti autopommin räjähdyksessä. Tytölle selviää, etteivät hänen vanhempansa olleet hänen oikeita vanhempiaan ja että hän on Gileadista salakuljetettu Nicole-vauva. Pelastaakseen paitsi myös oman nahkansa myös Maydayn pitkään jatkuneen työn Gileadin tuhoamiseksi on hänen palattava Gileadiin.

”Seuraavana päivänä saimme rumat ruskeat kaavut, ja meidät paimennettiin stadionille, missä jouduimme istumaan katsomaan. Kukaan ei ollut puhunut mitään siitä, että Gileadissa urheiltaisiin, ja olin luullut, ettei siellä ollut laisinkaan urheilua. Ei ollutkaan. Tilaisuus oli yhteisteloitus. Meille oli kerrottu teloituksista koulussa, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, luultavasti siksi, ettei meitä haluttu järkyttää. Nyt ymmärsin sen. Se oli kammottavaa, pelottavaa.”

Vau! Olen törmännyt Instagrammin puolella joihinkin hyvin pettyneisiin arvioihin tästä teoksesta, mutta minusta tämä oli hyvä. Viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja mukaansatempaava. Pidin Testamenteista jopa enemmän kuin Orjattarestasi. Ehkä siksi, että tämä tarjosi uutta, jotain, mitä en ollut jo tv:ssä nähnyt. Testamentit on pitkälti juoniromaani, mutta myös taitavaa maailmanrakennusta. Teos tekee mielenkiintoisen uuden Gileadin aluevaltauksen: tyttärien, vaimojen ja tätien elämän ja niiden vaikeudet.

Moni varmasti odottaa edelleen vuoroaan Helmetin varauslistalla. Niille, jotka epäröivät, sanon: rohkeasti vain! Jos janoat allekirjoittaneen tavoin lisää tietoa Gileadin maailmasta Orjattaresi jälkeen tai ihan vain tv-sarjaa katsottuasi, saat sitä tästä jatko-osasta takuuvarmasti. Kuten edellinenkin osa, sisältää Testamentit tutkijoiden kehyskertomuksen, joka jaksaa riemastuttaa.

”On ilo saada toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tänne gileadintutkijoiden 13. symposiumiin! Järjestömme on kasvanut merkittävästi, ja hyvästä syystä. On pidettävä mielessä entisaikojen erehdykset, ettemme tee samoja virheitä uudelleen.

Joitakin käytännön asioita: Niille, jotka haluavat kalastaa Penobscotjoessa, on järjestetty kaksi retkeä. Muistakaa ottaa mukaan hyttyskarkotetta. Symposiumin kansiossa on tarkemmat tiedot näistä retkistä ja gileadinaikaisen vanhankaupungin arkkitehtonisesta esittelykierroksesta. Olemme lisänneet virkistysohjelmaan Saint Juden kirkossa pidettävän gileadinaikaisten virsien lauluesityksen, jossa on mukana kolme täkäläistä koululaiskuoroa. Huomenna on historian elävöittämistapahtuma niille, jotka ovat varautuneet pukeutumaan ajan vaatimusten mukaisesti. Toivon, ettette innostu näyttelemisestä liikaa, kuten tapahtui 10. symposiumissa.”

Ensimmäinen ajatukseni on kuinka fantastista tällaiseen symposiumiin olisi osallistua! Heti perään herää kysymys: mitä tapahtui 10. symposiumissa? Teoksen kehyskertomus herättääkin minussa melkein enemmän mielikuvituksen kutkutusta ja kysymyksiä kuin sen itse testamentit. Mikä ei ole sinänsä mikään huono juttu, kehyskertomukset kun tuntuvat usein olevan tylsiä, jopa turhia. Atwoodin tapauksessa näin harvoin on. Atwoodin romaanien hohto perustuu ainakin omalla kohdallani niiden älykkyyteen ja kirjailijan terävyyteen.

Teos jatkaa osallistumistasi Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Gileadista kiinnostuneille, The Handmaid's Talesta ja Orjattaresi-romaanista pitäneille ja vauhdikkaaseen seikkailuun valmiille lukijoille.

Margaret Atwood: Orjattaresi (scifi-lukuhaaste)

Maailma, jossa ei enää synny lapsia, on pelottava ajatus. Maailma, jossa osa naisista pakotetaan synnyttäjiksi, on pelottava. Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985, suom. 1986) maalaa synkän kuvan tällaisesta maailmasta. Sen huippusuosittu HBO:n televisioversio on monelle tuttu, myös minulle. Olin ennen kirjaan tarttumistani katsonut sitä jo kaksi kautta, ja nauttinut niistä. Nythän sarjaa on jo kolmaskin tuotantokausi.

Tämä kaikki on jälkeenpäin sommiteltua. Koko tämä tarina on jälkeenpäin sommiteltu. Sommittelen sitä juuri nyt päässäni, kun makaan selälläni tässä sängyssä miettimässä, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai olla sanomatta, tehdä tai olla tekemättä, miten minun olisi pitänyt junailla asiani. Jos joskus pääsen ulos täältä – Pysähdytäänpä tähän. Minähän aion päästä ulos täältä. Ei tämä voi ikuisesti kestää. Muutkin ovat ajatelleet samalla tavalla, pahoina aikoina ennen tätä, ja he olivat joka kerta oikeassa, he pääsivät ulos tavalla tai toisella, eikä mikään kestänyt ikuisesti. Vaikka heillä siihen saattoikin mennä kaikki se ikuisuus mitä heillä oli käytettävissään.

Frediläinen on ensimmäisen aallon orjatar.  Hän muistaa vielä töissä käynnin, hotelliviikonloput Luken kanssa, pienen lapsensa, äitinsä feminismiaktivismin. Muistot ovat kuitenkin vaarallisia. Sitä maailmaa ei ole enää, eikä sen perään haikailu kannata. Frediläinen kuuluu nyt synnyttäjiin, käveleviin kohtuihin. Nimi "Frediläinen" on patronyymi, komentajan etunimestä muodostettu patronyymi, jollaisen orjatar omaksuu siirtyessään jonkun komentajan talouteen. Orjattarena hänen tehtävänsä on siirtyä perheestä toiseen ja synnyttää heille lapsi. Hänelle tehdään kunniaa, ja samaan aikaan hän on yhteiskunnan pohjasakkaa. Oikeuksia hänellä ei ole. Vaihtoehto kylläkin: tämä tai siirtokunnat. Eikä siirtokunnissa kukaan selviä montaa vuotta.

Eletään vanhoilliskristillisessä Gileadissa, entisissä Yhdysvalloissa. Maan johto on ajettu alas ja uudet lait vallitsevat. Valtaa pitävät miehet. Naisilla on tarkkaan määritellyt roolit. He ovat orjattaria, marttoja, tätejä, vaimoja. Kaikki vahtivat toisiaan. Kuka tahansa voi kannella toisesta, ilman mitään syytäkään. Kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Jokainen lapsi on synnytettävä, eikä sairauksia enää seulota raskausaikana. Säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksesta osa lapsista syntyy kuolleina tai epämuodostuneina.

Teos on esimerkki siitä, miten uskonnolla oikeutetaan lakeja ja toimintatapoja. Gilead on totalitaristinen valtio, jossa on vain yksi sallittu uskonto: kristinusko, sellaisena, jollaiseksi se on muokattu. Uskonto näkyy kaikkien jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollisia säkeitä toistellaan toistamisesta päästyään. Sanaa ei saa lukea kuin miehet, mutta naistenkin on sitä kuultava. Frediläinen on varma, ettei kaikkea sitä edes ollut ennen Raamatussa:

Lounaalla oli vuorisaarnan vuoro, autuaita ovat yhdet ja autuaita ovat toiset. Se tuli nauhalta, jottei edes tädeistä olisi kukaan päässyt syyllistymään lukemisen syntiin. Ääni oli miehen. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat laupiaat. Autuaita ovat nöyrät. Autuaita ovat hiljaiset. Sen he keksivät itse, minä tiedän sen, tiesin että se oli väärin, ja he jättivät poiskin yhtä ja toista, mutta sitä oli mahdoton mistään tarkistaa. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Kukaan ei sanonut milloin.

Kirjana Orjattaresi ei ole yhtä vaikuttava kuin sen tv-filmatisointi. Tai ehkä olen vain turtunut sarjaa katsottuani. Tapahtumat etenevät romaanissa poukkoiluna nykyisen ja menneen välillä, ja tarinasta on vaikeampi saada otetta, kun samaan tapahtumaan saatetaan palata useamman takauman välissä. Osa tarinan poukkoilusta selitetään romaanin lopussa, jossa tarinan sisältävät ääninauhat on paljon myöhemmin löydetty ja analysoitu. Gilead-tutkijat ovat yrittäneet saada niitä oikeaan järjestykseen, mutta eivät ole täysin varmoja järjestyksestä. Romaanin parasta antia onkin tutkijoiden tarinasta tekemien päätelmien yhteenveto. Henkilöhahmot jäävät  etäisemmiksi kuin tv-sarjassa, mutta Gilead piirtyy romaanissa selvempänä ja kokonaisempana.

Hieron voin kasvoihini, painelen sitä käsieni ihoon. Nykyisin ei enää ole käsi- eikä kasvovoiteita, meitä varten nimittäin. Kaikkea sellaista pidetään turhuutena. Me olemme säiliöitä, merkitystä on vain ruumiimme sisäpuolella. Ulkopuoli saa rauhassa kovettua ja rypistyä kuin pähkinän kuori. Se oli vaimojen päätös, tämä käsivoiteettomuus. He eivät halua meidän näyttävän viehättäviltä. Heidän kannaltaanhan asiat ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi huonosti. 

Gilead ei ole onnellinen yhteiskunta. Orjattaret eivät ole ainoita, joita asioiden järjestys ei miellytä. Vaimot ovat mustasukkaisia, myrkyllisiä kuin käärmeet. Heillä on taloissa määräysvalta. Ja kuitenkin he tietävät tarvitsevansa orjattaria. Mustasukkaisuus leimahtaa tietenkin myös toisin päin. Äidinvaistot heräävät, eikä synnytetystä lapsesta haluttaisikaan päästää irti. Frediläisen komentaja on kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat nyt paremmin. Komentajan mielipiteet ovat teoksessa kärkevämpiä kuin tv-sarjassa, mutta toisaalta Frediläisen kuvataan myös nauttivan illoista, joina komentaja kutsuu tämän luokseen pelaamaan kiellettyä sanapeliä. Tv-sarjassa Frediläinen vaikutti koko ajan vastahakoiselta, laskelmoivalta. Ja onhan hän laskelmoivakin. Pyytäessään Frediläistä rikkomaan sääntöjä komentaja jää palveluksen jos toisenkin tälle velkaa. Kuten esimerkiksi Frediläisen himoitseman käsivoiteen.

Margaret Atwood ei omien sanojensa mukaan kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei jossain päin maailmaa jossakin historian vaiheessa olisi jo tapahtunut tai oltaisi tekemässä. Inspiraationsa Gileadille hän sai tutkiessaan varhaisia amerikkalaisia puritaaneja, Englannista uskonnollista vainoa pakoon lähteneitä protestantteja, jotka haaveilivat teokratiasta, jossa eriäviä uskonnollisia näkemyksiä ei olisi sallittu. Teos on historiallisine kytköksineen ja paralleineen mielenkiintoinen. Se kestää varmasti useammankin lukukerran ja säilyy relevanttina vielä pitkään. Teoksen maailma on huolella luotu, niin kuin Margaret Atwoodilta voi odottaakin. Orjattaresi on Yhdysvalloissa teos, jonka lukemista on rajoitettu kouluissa ja kirjastoissa liian radikaalina ja nuorille sopimattomana.

Osallistun teoksella jälleen Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Dystopioista pitäville, naisen asemasta ja totalitarismista kiinnostuneille, Margaret Atwood -faneille, The Handmaid's Talesta nauttineille.

Margaret Atwood: Penelopeia

Antiikin Kreikan tarinoista muistetaan usein Odysseus, Herkules, Prometheus, Paris jne. Mutta missä ovat antiikin naiset? Missä heidän tarinansa? Toki heistäkin on kerrottu ja naisjumalia palvottu, mutta suurimmaksi osaksi antiikin Kreikan tarinat ovat miesvoittoisia. Sankareita ja päähenkilöitä ovat miehet, eivät naiset. Margaret Atwoodin teoksessa Penelopeia (Penelopiad 2005, suom. 2005)  tarkastellaan Homeroksen Odysseiasta tuttua Odysseuksen tarinaa Penelopen silmin. Mitä kertoo Penelope, tuon ovelan miehen uskollinen vaimo?

Spartan kuninkaalle Ikariukselle ja tämän najadivaimolle (veden nymfille) Periboealle syntynyt Penelope naitetaan jo 15-vuotiaana häntä vanhemmalle Odysseukselle, Ithakan kuninkaan pojalle. Vastoin ajan käytäntöä, jossa mies asettuu vaimonsa suvun luo asumaan, vaatii Odysseus Penelopea mukaansa Ithakaan. Penelope on sitkeä ja sisukas, ja hänen älynsä on hänelle eduksi uudessa kodissa. Varsinkin kun Odysseusta ei kuulu takaisin Troijan sodasta ja on selvittävä hänen taloonsa syömään ja juopottelemaan asettuvista kosijoista. Penelope ei ehkä ole yhtä kaunis kuin Helena, mutta Penelope on oppinut selviytymään. Yrittihän hänen isänsä hukuttaa hänet jo pienenä.

Penelope kertoo tarinaansa manalasta, ja vertaa huvittuneena kertomuksessaan aikansa tapoja moderniin maailmaan. Välillä hän keskustelee serkkunsa Helenan kanssa, välillä Odysseuksen surmaaman kosijansa kanssa. Penelope vertaa keskenään eri tarinoita, eri versioita elämänsä vaiheista sekä Odysseuksen seikkailuista. Miten jotkin asiat oikeasti menivät, on Penelopellekin arvoitus. Manalassakaan ei ole kaikkia vastauksia, eivätkä henget puhu tahtomattaan.

Atwood hyödyntää taitavasti Homeroksen Odysseiasta poikkeavaa aineistoa; antiikin Kreikalle tyypillisiä tarinoiden eri versioita, joita kerrottiin omalla tavallaan eri alueilla. Tarinoiden vaihtelevuus näkyy paitsi Penelopen kuulemissa huhuissa, myös Penelopen itsensä kertomassa tarinassa, joka ei mene aivan niin kuin Odysseiassa.

Muut laivat toivat mukanaan huhuja. Odysseus ja hänen miehensä olivat juoneet itsensä humalaan heti ensimmäisessä satamassa, johon he olivat pysähtyneet, ja miehet olivat nousseet kapinaan, kertoivat jotkut; ei suinkaan, tiesivät toiset, vaan he olivat syöneet taikayrttiä ja menettäneet muistinsa, ja Odysseus oli pelastanut heidät sitomalla heidät köysin ja kantamalla heidät laivoihin. Odysseus oli joutunut tappeluun yksisilmäisen jättiläiskykloopin kanssa, väittivät jotkut; ei, se oli vain silmäpuoli majatalonisäntä, sanoivat toiset, ja tappelu sai alkunsa maksamattomasta laskusta. Kannibaalit olivat syöneet osan miehistä, kertoivat jotkut; ei, sanoivat toiset, se oli ollut vain tavallinen rähinä ---

Homeroksen henkilöllisyydestä ja historiallisuudesta ei oltu siitäkään varmoja edes antiikin aikaan. Toisin kuin eräässä Goodreadsissa törmänneessäni kommentissa luultiin, ei Homeros myöskään Odysseuksen tarinaa itse sepittänyt ja näin osoittanut valtavaa mielikuvitusta. Tuo länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi, eeposten eepos, perustuu samaan tapaan paikallisiin lauluihin ja suulliseen kansanperinteeseen. Tarinoihin, jotka on valittu muiden joukosta.

Penelopeia on kirjoitettu kepeään sävyyn, vaikka se kritisoikin antiikin Kreikan kaksinaismoralismia ja on sävyltään varsin ironinen, paikoin vain toteava. Odysseus on tarinoiden mukaan viettänyt vuoden jumalattaren sängyssä ja useita öitä ties kenen muun kanssa, mutta Penelopen on naisena vaalittava siveyttään kuten myös talon piikojen olisi sopinut tehdä. Penelopeia kumoaa kaikki Penelopea vastaan esitetyt syytteet ja puhdistaa osittain myös kahdentoista surmatun piian maineen. Heidät Odysseus määräsi uskottomina hirtettäviksi kotiin palattuaan. Piikojen tarina kulkee Penelopen tarinan rinnalla moniäänisenä kuorona antiikin satiirien tyyliin.

Huhuu! Herra Nolla! Herra Nimetön! Herra Silmänkääntäjä! Herra Puliveivari, varkaiden ja valehtelijoiden perillinen!

Mekin olemme täällä, me nimettömät. Ne toiset nimettömät. Ne joihin muut ovat lyöneet häpeän leiman. Ne joita osoitellaan sormella ja käpälöidään.
Aputytöt, punaposkiset piiat, hemaisevat hihittäjät, nenäkkäät pyrstönpyörittäjät, nuoret verenpesijät.

Kaksitoista kaikkiaan. Kaksitoista kuunpyöreää pyllyä, kaksitoista maukasta suuta, kaksikymmentäneljä höyhenpatjatissiä, ja mikä parasta, kaksikymmentäneljä sätkivää jalkaa.

Oikeudenkäynnissä heidän terävä kielensä vasta pääseekin laulamaan. Teoksessa käytetään vahvoja feministisiä argumentteja, puhutaan jopa matriarkaalisuuden syrjäyttämisestä patriarkaalisuudella piikojen surman symbolisena taustana, ja kirjan loppupuolella esiintyvä moderni oikeudenkäynti Odysseusta vastaan tämän aiheuttaman verilöylyn vuoksi on mitä riemastuttavinta luettavaa. Arvellen tilaisuutensa tulleen myös surmatut piiat vaativat oikeutta.

Penelopeia on hurmaava lukukokemus, joka saa ajattelemaan Penelopen ja Odysseuksen myyttiä uudessa valossa. Ja tietenkin ajattelemaan niitä kirjallisuushistoriassa pitkälti unohdettua kahtatoista piikaa. Penelopeiaan voi tarttua pelotta, vaikkei olisi Odysseiaa koskaan lukenut. Teoksen nykyaikainen tyyli tekee Penelopen tarinasta helposti lähestyttävän, eikä taustatietoja välttämättä tarvitse, vaikka ne tuovatkin vertailukohtana teokseen syvyyttä. Teos on osa skotlantilainen kustantamon Canongate Booksin revisionistista myyttejä uudelleenkertovaa Canongate Myth Series -nimistä sarjaa.

Kenelle? Antiikin kirjallisuudesta ja myyttien uudelleenkirjoituksesta kiinnostuneille.