Rakastan Stephanie Garberia. Hänen taianomaisella tyylillään tarinankerronnallaan ja hänen mitä ihastuttavampia metaforia kukkivalla kielellään on erityinen paikka sydämessäni. Caraval (2016, suom. 2017) aloittaa maagisen trilogian, joka sijoittuu samaan maailmaan kuin sen seuraaja OUABH eli Olipa kerran särkynyt sydän -sarja. Sävyltään seuraajaansa tummempi Caraval tulee taianomaisuudessaan ja lumoavuudessaan lähelle - ainakin näin pintatasolla.
Scarlett was not fond of fate. She liked to believe if she were good, good things would happen. Fate left her feeling powerless, and hopeless, and with an overall feeling of lessness. To her, fate seemed like a larger, omnipotent version of her father, stealing her choices and controlling her life without any regard for her feelings. Fate meant that nothing she did mattered.
Caraval kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka unelmoivat pääsystä pois väkivaltaisen isänsä luota ja saarelta, jolla asuvat. Onneksi Scarlett on menossa naimisiin viikon päästä, ja hänen mysteerisulhasensa on luvannut pitää myös hänen pikkusiskostaan Donatellasta huolta. Scarlett on vuosikausia yrittänyt saada Caravalin Mestari Legendin huomion. Vastaus hänen kirjeeseensä saapuu vihdoin mukanaan kolme lippua Caravaliin, spektaakkelimaiseen peliin täynnä taikuutta. Yksi lipuista on osoitettu Scarlettin sulhaselle. Mikä voisikaan mennä pieleen? Kaikkihan on vain peliä.
"Welcome, welcome to Caraval! The grandest show on land or by sea. Inside you’ll experience more wonders than most people see in a lifetime. You can sip magic from a cup and buy dreams in a bottle. But before you fully enter into our world, you must remember it’s all a game.”
Scarlettin rakkaus pikkusisartaan kohtaan on koskettavaa. Syyllisyys painaa Scarlettia jatkuvasti, jos hän vain hetkeksikin unohtaa pistää Tellan etusijalle, jos hän unohtuu ihailemaan mekkoja. Myös syyllisyys siitä, ettei Scarlett ole pystynyt suojelemaan Tellaa heidän isältään kummittelee taustalla. Carvalissa on enemmän kuumia mieshahmoja kuin OUABH:issa, mutta yksikään teoksen hahmoista ei yllä Jacksin ja Evangelinen tasolle. Sydämeni kuuluu edelleen heille.
"Every person has the power to change their fate if they are brave enough to fight for what they desire more than anything" kuuluu yhteen kirjan teemoista, ja on valtavan voimaannuttava lähtökohta. Sitaatti "Dreams come true can be beautiful, but they can also turn into nightmares when people won't wake up" on puolestaan kuin Caraval pähkinänkuoressa. Caravalissa on mysteeriä ja jännitystä kerrakseen. Tosi ja epätosi sekoittuvat toisiinsa, ja jännitys tiivistyy loppua kohti niin kovasti, että se saa minut ahdistumaan. Caraval ei pelinä olekaan lopulta niin maaginen ja lumoava kuin olen toivonut. Kaikki tuntuu hengästyttävältä. Aika kuluu toisella tapaa Carvalissa ja jää lyhyeksi. Mikä on illuusiota ja mikä ei?
Maailmanrakennusta ei valitettavasti ole. Kaikki on vain ✧˚ taikuutta ˚✧, ja siinä se. Ja vaikka rakastan taikuutta kirjoissa, pidän siitä nimenomaan silloin, kun siihen liittyy sääntöjä ja rajoituksia.
Parasta teoksessa on Scarlettin kyky nähdä tunteita, Dante, Scarlettin muuntautumiskykyinen mekko sekä Julianin Scarlettille antama lempinimi "Crimson".
Twistit eivät ota loppuakseen. Epilogi enteilee aina vain lisää seikkailuja ja jossei minulla olisi kahta kirjastolainaa odottamassa, hyppäisin suoraan Legendaryyn (suom. Valenda).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti