Holly Black: Langennut kuningas

Mainos / Arvostelukappale saatu pyydettäessä Karistolta.

Syvä hengitys sisään. Syvä hengitys ulos. 

Rakastan tätä sarjaa. Paluu Elfhameen on suuri ilo. Cardan ❤️

Ilman väki -sarjan toinen osa, Langennut kuningas (The Wicked King 2019, suom. 2024) jatkaa ihanan kutkuttavana Juden tarinaa. Juden aika heikkona ihmisenä mielivaltaisten keijujen armoilla on tullut päätökseensä. Cardan valtaistuimella ja pakotettuna tottelemaan häntä, Jude on vihdoin vallassa. Ja vallantunne vasta kutkuttavaa ja tarttuvaa onkin. Jude on niin peittelemättömän vallanhimoinen ja niin ihana siinä. Hän on todellinen ikoni. Ainoa vain, ettei hänen uusi asemansa ole niin turvattu kuin hän toivoisi. Jos Cardan vain suostuisi pysymään hänen hallittavanaan... 

Nicasia on tällä kertaa täyttä draamaa. Jude ja Cardan huopaavat, ja politiinen valtapeli on suorastaan riemastuttavaa. Onko joku, joka ei juoni jotakin? Ja Cardan on... arvaamaton. Villi. Hämmentävä. En ole koskaan varma mitä hänellä on mielessään, mitkä hänen motiivinsa ovat. Hän on ehdottomasti yksi suosikkimiespäähahmojani. Voiko häneen luottaa vai ei? 

Langennut kuningas tarjoilee tulista vihaa, suuria, suuria tunteita. Ja aikamoisen hyökytyksen, aivan loppuun asti. Teos on herkullisen häijy, ja sen lopun cliffhanger suorastaan julma. En pysty tämän jälkeen odottamaan seuraavan osan käännöstä. On saatava tietää mitä kolmannessa osassa tapahtuu, heti. Olen raivoissani.

⁣*Arvio on julkaistu jälkikäteen. Olen lukenut kirjan viime syksynä ja julkaissut siitä silloin postauksen Instagramin puolella. Aikani on viime aikoina riittänyt vain Instagramiin, mutta ajattelin, että voisin yrittää aktivoitua täälläkin taas. 

Lauren Roberts: Powerless

Saatuani Lauren Robertsin Powerlessin (2023) loppuun uudelleenharkitsen vakavasti tbr-valintojani. Miksi minulla on useampi sarja kesken? Miksi jätän itseäni näihin cliffhangereihin roikkumaan??? 🆘

 

Rakas tulevaisuuden Anna, ole fiksumpi. Lue koko sarja. Kerralla. 

xoxo

Aluksi Powerless vaikuttaa siltä, että Nälkäpeli on vaikuttanut siihen niin vahvasti, että se turhauttaa. Olen tänä syksynä aloittanut englannin opinnot. Istun kirjallisuusluennollani ja kuuntelen luennoitsijan puhetta keskiaikaisesta kirjallisuudesta ja siitä, miten se ei välittänyt originaalisuudesta ja miten kyse oli vanhojen tarinoiden uudelleenkertomisesta, ja mieleeni välähtää Powerless. Rehellisesti sanoen etenkään ensimmäinen Trial ei ole kovinkaan originaali. Konsepti on aivan liian tuttu.

Tehdäänpä tässä kohtaa yksi asia selväksi. Rakastan kaikkea originaalia Powerlessissa. Toisin kuin Song of the Six Realms, joka oli surkea imitaatio Rebekasta, Powerlessilla on paljon tarjottavaa. Ja se todella kertoo uuden tarinan. Nälkäpelin vaikutus haihtuu, kun tarina etenee ja päästään parhaisiin osiin. Mieleeni sen sijaan tulee The Crimson Moth, sen vihollisista rakastavaisiksi -trooppi, veljesten välinen kolmiodraama.

Rakastan prinssi Kaita. Hän on yksi charmikkaimmista romantasiamiespäähenkilöistä, jonka tiedän. Olen ihan hullaantunut. Ja entäpä sankarittaremme? Paedyn. Slummien varas, joka varastaa ei keltään vähäisemmältä kuin prinssiltä, tulevalta enforcerilta, ilman pienintäkään käsitystä tämän identiteetistä. Hänen hyvät tekonsa (niitä on yksi) palkitaan, kun hänet kaapataan osallistumaan Trialseihin. Niiden tarkoitus? Kunnioittaa kuningaskuntaasi, perhettäsi ja itseäsi! Kuulostaa kaikin puolin iloiselta ja mahtavalta touhulta, eikö?

Hahmot ovat kiinnostavia, ja heidän taustatarinoistaan syvyyttä löytyy. Sydämeni ehkä särkyy hivenen niitä lukiessa. Sanailu on sujuvaa ja ilmassa on kaikki ainekset kiehtovalle kolmiodraamalle. Jokin siinä, että kyseessä on nimenomaan veljekset kilpakosiskelijoina, on erityisen kutkuttavaa. 

Teoksen maailmakin kiinnostaa. Vyöhykkeiden sijaan maailma jakaantuu kahtia jaolla elites ja ordinaries, joista vain ensimmäisillä on taikavoimia. Jälkimmäinen ryhmä on vainottu, sillä heidän uskotaan heikentävän myös muiden taikuutta. Paedyn kuuluu tietysti taviksiin, ja Kain tehtävä tulevana enforcerina on nimenomaan jäljittää ja hävittää hänenlaisiaan. Mikä asetelma. 

Everything beautiful, everything bold, everything breathtaking–that is what I feel in her gaze. That, and terrified. Terrified of what she is doing to me. She is a vision, a nightmare, a dream. A grim reaper clad in black, come to steal my soul and my heart. I've never seen something so beautiful, so bold, so blatantly wrong for me. She is a devil. She is a deity. She is a man's downfall in human form. She is my downfall. Then her eyes drift to Kitt. The connection snaps. And I'm left feeling empty besides the jealousy growing inside me. Why did I ever think I could have ever, ever think she would have me? Because beasts don't get the beauty.

Ja vielä yksi sitaatti näistä kahdesta, koska tämä on ihana ja sitäpaitsi SE sitaatti, joka sai minut lukemaan Powerlessin:

I'd never thought about what my favorite color was before. It never seemed important.  

Not until I looked into a pair of ocean blue eyes and realized that perhaps drowning was a beautiful thing.  

Not until I looked into a pair of fiery blue eyes and realized that perhaps burning was a painless thing. 

Not until I looked into a pair of sky-blue eyes and realized that perhaps falling was a peaceful thing. 

I’d never thought about what my favorite color was before because I hadn’t seen one that was worthy of the title. Until now, that is.

Tää kaipauksen määrä tässä kirjassa on jotain niin ihastuttavaa. Ja Kai! Sanoinko jo, että Kai? Ja siis hänen ja hänen velipuolensa, kruununprinssin Kittin, välinen suhde on myöskin tämän teoksen iloja. He ovat saaneet täysin erilaisen kasvatuksen, ja heidän tulevaisuutensa ei voisi näyttää erilaisemmalta, mutta...

“And that is why you will be ruling the country,” I say simply, “while I’ll be fighting on the battlefield, distracting the enemy with my dashing good looks.” 

“Are you saying I couldn’t distract the enemy with my own dashing good looks?” Kitt asks through his deep laughter, feigning offense. 

“I’m saying that we are only half brothers, so I’m afraid that means you only have half my charms.”

Adenan rooli sen sijaan ei ole kovin hyvin kirjoitettu. Kyseessä on Paedynin paras ystävä, ompelijatyttönen, jonka olemassaolo vähän niin kuin unohdetaan suurimmaksi osaksi kirjaa ja jonka merkitys täten jää aika pieneksi. Kirjan rytmitys notkahtaa hieman keskiosassa, kun sivu toisensa jälkeen mitään ei vain tapahdu, paitsi että kaksi dorkaa puhuvat toistensa kanssa ja käpälöivät toisiaan. Mutta hei, mahtava kirja! Olen koukussa.

Adalyn Grace: Belladonna

No nyt on romanssi. Belladonna (2022) on kirja, jonka olisin halunnut kirjoittaa. Se on goottilainen romanssi, taianomainen, tumma ja kuuma – murhamysteerillä höystettynä. Siinä on myös Kuolema hahmona. Eikä paljoa sen paremmaksi voikaan mennä. Goottilaisella romanssilla on ihan erityinen paikka sydämessäni, ja Belladonna vetoaa siihen täydellisesti.

Signa menettää vanhempansa traagisesti juhlissa, joissa lähes kaikki kuolevat. Perijätär viettää lapsuutensa toinen toistaan huonomman huoltajan hoivissa. Heitä kiinnostavat Signan rahat, eivät Signa itse. Kuolema kulkee Signan kannoillaan nittäen huoltajan toisensa jälkeen. Eikä mikään tee Signaa vihaisemmaksi. Hän haluaisi elää tavallista elämää, ei saada niskoilleen kirotun tytön leimaa. Miten Kuolema kehtaakin?

Her eyes fell to the corpse in front of her, and Signa buried her face in her translucent hands as tears burned hot. “You’ve damned me. Now no one will ever want to marry me!”

“Marrying?” Death stared at her incredulously. “That’s what you’re crying about?”

Kun Signa päätyy 19-vuotiaana taas uuteen kotiin, Thorn Groveen, tarina lähtee kunnolla käyntiin. Kartano on upean tunnelmallinen, ja sen väki eriskummallista. Kuvailu ja käytetty goottilainen kuvasto ovat totisesti kohdillaan. Ajallisesti ollaan jossakin 1800-luvun puolivälin tienoilla, mikä tietysti antaa tälle silmissäni vain lisäpisteitä.

Signa extended a hand, and when her cousin accepted it after a beat of hesitation, she squeezed with her effort at cordial pressure. Percy’s lips pressed into a thin line as he drew his hand back, tucking it behind him. Perhaps that was too much pressure, then. Or maybe not cordial enough? Or was this a situation that warranted a curtsy and no handshake at all? A Lady’s Guide to Beauty and Etiquette really ought to have been more specific.

Etikettiviittaukset⁣⁣ ilahduttavat minua. Ne antava Signan hahmolla mahtavan lisäkerroksen, suuntaviivan, jota hän pyrkii seuraamaan ja johon hän välillä kompuroi. Samalla tullaan peilatuksi yhteiskunnan odotuksia ja normeja. Paine olla sitä mitä muut pitävät hvväksyttävänä ja kunnollisena voi olla murskaavaa. Miten olla oma itsensä maailmassa, joka vähät välittää aitoudesta ja jossa teeskentely kukkii? Etenkin jos olet joku, joka näkee kuolleita ja puhuu Kuoleman kanssa. 

Signa knew too well what that draft meant and choked mid-bite. She tried to be discreet as she turned her head around to see Death was there beside her, sitting in a chair of shadows next to Diana. He folded one shadowy leg over the other, and in his hand, more shadows had formed an imaginary cup of tea, which he raised to her in greeting. Apologies, I forgot to bring my dress and gloves.

Oman paikkansa etsimisellä on tietysti vahvat YA-siteet, ja YA:tahan tämäkin teos on. Asiaa käsitellään silti monipuolisesti ja isona osana sitä Signan kytköksiä yliluonnolliseen. Tulevaisuuden aaveena puolestaan on Signan tuleva perintö ja Foxgloven kartano, jonka hän on 20-vuotiaana saava itselleen. Perijättären asema asettaa Signalle paineita, mutta Thorn Grovessa hän on ensimmäistä kertaa kodissa, jossa häntä opetetaan seurapiirin tavoille.

Jdjggjfgh teoksen naamiaiskohtaus. Pelkästään jo sille antaisin viisi tähteä.⁣⁣ Tanssiaiset ja etenkin naamiaiset ovat heikkouteni. En kuitenkaan halua spoilata siitä mitään, joten ei siitä sen enempää.

Nyt hieman spoileria liittyen tähän romanssiin.

Romanssi Belladonnassa toimii. Taisin sanoa lukiessani tätä, että jos Kuolema ei ole nyt se rakkauden kohde tässä, niin lopetan fantasian lukemisen. Niin mukana olen ollut. Mutta. Romanssi olisi voinut edetä hivenen hitaamminkin. Kun se sitten lopulta alkaa kehittyä, niin eteenpäin mennään ja lujaa. Joillekin lukijoille romanssi ei välttämättä toimi, mutta minuun se vetoaa. 

⁣⁣Suosikkihahmoni on tietysti juuri Kuolema. Hänet on kuvattu upeasti, kielikuvia ja vuodenaikoja (syksy, talvi) hyödyntäen. Ja hänen puheensa! Hänessä on vetovoimaa, ja täyttyyhän tässä ihanasti yksi suosikkitroopeistanikin.

Rakastan Belladonnaa, sen tummia sävyjä ja tunnelmaa. Sen jännitettä ja tyypillisiä gotiikan konventioita. Alkupuolella mieleeni nousee Mexican Gothic, jossa nuori nainen saapuu tapaamaan serkkuaan vanhaan kartanoon, jossa tämä on sairaana. Eikä kaikki vaikuta olevan ihan kunnossa. 

Kyse on sarjan aloitusosasta, mutta Belladonnaa lukiessa ei tule sellaista oloa, että tälle on pakko saada jatkoa. Se on viehättävä ja toimiva omillaan, vaikka asioita jääkin auki. Kolmas osa, Wisteria, on kuitenkin tulossa elokuussa. Ja loppuuhan tämä toki cliffhangeriin lupaillen tulevia ongelmia. Maailmanrakennusta fantasiaelementtien osalta voisi olla enemmänkin, ja ehkä niitä vielä onkin tulossa.

Rebecca Yarros: Siivenisku

Siis. Mikä. Kirja.

Rintaani koskee. Olen koukussa. Rakastan, rakastan, rakastan tätä. Rebecca Yarrosin Siiveniskun (Fourth Wing 2023, suom. 2024) tapahtumat pyörivät mielessäni, kun en lue ja minun on pakko päästä kotiin lukemaan. Siivenisku yksinkertaisesti valtaa minut täysin. Tämä romantasia on kaikkea mitä vaan voin toivoa ja kaikkea vieläpä oikeassa suhteessa. Olen tuolini reunalla koko ajan, enkä jää kaipaamaan mitään. Kemiat ovat suorastaan räjähdysmäiset. Ensisuudelma on peräti 10/10.

Violet Sorrengailin äiti, komentaja Sorrengail, pakottaa hänet Basgiathin sotakoulun lentäjien kvadranttiin, jotta tämä voi seurata sisarustensa jalanjälkiä ja tulla lohikäärmelentäjäksi. Siis jos hän selviää koulutuksesta elossa. Ja saa lohikäärmeen, mutta mitäpä yksityiskohdista. Kaikki lentäjien kvadrantissa on suunniteltu kitkemään heikot. Joko valmistut tai kuolet. Eikä Violet ole koskaan ollut kovin vahva. Hänellä on heikot nivelet, jatkuvia kipuja ja unelma kirjurin urasta. Mutta Violet ei anna toisten vain kävellä ylitseen, ei, vaikka onkin Sorrengailina kävelevä maalitaulu. Hän ei helvetti vieköön aio kuolla. Pinnan alta paljastuu aikamoinen badass. Hänen sinnikkyytensä ja kykynsä mukautua tekee hänestä mahtava naispäähenkilön. Hänen kehitystään on todella tyydyttävää seurata. Hihkun hänen onnistumisilleen.

Mukaan on hyvä hypätä niin, että ei tiedä turhan paljon etukäteen. Luvassa on kuitenkin suorastaan mahtava seikkailu, jossa toimintaa ja jännitystä riittää. Harvinaista kyllä, olen täydessä imussa jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Eikä tyhjäkäyntiä tai tylsiä sivuja ole. Vaikka pidän YA:sta kovasti, on todella ihanaa lukea vaihteeksi aikuisille suunnattua romantasiaa. Ja vieläpä näin vetävää sellaista!

"Eli Tairnkaan ei ole vielä kanavoinut voimiaan sinulle?" Liam kysyy epävarman näköisenä, ilmeessä on haavoittuvuutta.

Pudistelen päätäni. "Luulen, että sillä on sitoutumisongelmia", kuiskaan.

"Kuulin tuon."

"Pysy sitten poissa päästäni."

Toinen lamauttava nälän aalto hyökyy ylitseni, ja miltei rusennan Markhamin käärön kädessäni. "Älä viitsi kettuilla."

Hahmojen välinen sanailu saa minut kikattamaan. Tairnin äreät, sarkastiset kommentit ovat täyttä kultaa. Käytännössä ulvon naurusta hänen ja Violetin välisille sanaharkoille. Mutta Xaden Riorson? Siivenkomentaja, kapinallisen petturin poika, mies, joka on luvannut tappaa Violetin. Hän on upea jokaisella esiintymisellään. Ja hänen sinettivoimansa? Upea sekin.

Kuumotus nousee kaulaani pitkin ja liekit nuolevat poskiani, kun hän laskee kasvonsa niin lähelle, että hänen huulensa ovat vain senttien päässä omistani. Erotan jokaisen kultahippusen hänen onyksinmustissa silmissään sekä jokaisen kuhmuran ja viivan hänen arvessaan.

Kaunis. Vitun. Kusipää.

Hengitykseni kiihtyy ja kehoni alkaa kuumentua, senkin petollinen paskiainen. Sinä et tunne vetoa toksisiin miehiin, muistutan itseäni, mutta tässä sitä ollaan ja tunnetaan vetoa.

Teoksen found family on suosikkini tähän asti. Hitto, Xaden on uusi suosikkini. Sanoinko vielä että Xaden? Hurmaannun jokaisesta hänen suustaan tulevasta lauseesta. Lisään telepatian ehdottomasti lempitrooppieni listalle tämän jälkeen...

Mennäänpä eteenpäin. Käännös valitettavasti ontuu. Sanasto on hyvää ja toimii, samoin valittu sävy, mutta kääntäjältä näyttää puuttuvan ihan perustietämystä suomen lauserakenteista. Rakastan sitä, että fantasiaa käännetään, mutta voisiko laatu olla parempi? (Köh köh Olipa kerran särkynyt sydän.) Nämä ovat kainsainvälisiä bestsellereitä. Antakaa niille mitä ne ansaitsevat. Antakaa fantasian lukijoille mitä me ansaitsemme. 

Esimerkiksi Kariston kustantama Julma prinssi on esimerkki oikein hyvästä suomennoksesta. Sekin siis on mahdollista. Nopeus on varmasti valttia, kun näitä superhypetettyjä teoksia suomennetaan, mutta silti. Laadulla on väliä. Se fantasian lukijoiden ihan ydinryhmä lukee kyllä kirjansa englanniksikin. 

Jään silti odottamaan marraskuussa (!) ilmestyvää seuraavaa käännöstä. Polte lukea jo Iron Flame on kova, mutta lohdutan itseäni sillä, että kolmanteen osaan on sitten lyhyempi aika, kunhan jaksan nyt vain odottaa. On kiva kuitenkin jatkaa sillä kielellä, millä on aloittanutkin. Ja onhan tässä upeita kirjoja lukulistalla. Ja tästä sarjasta on suunniteltu viisiosaista, että jos taso vain pitää, edessä on vielä aikamoiset pidot. Siiveniskuhan nousi suoraan top kolmoseen suosikkieni listalla.

*Arvostelukappale saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY.

Rebecca Ross: Dreams Lie Beneath

Suositun Divine Rivalsin kirjoittajan, Rebecca Rossin, standalone YA-fantasiaromaani Dreams Lie Beneath (2021) vie lukijan unien maailmaan. Jokaisena uuden kuun yönä Azenorin kadut täyttyvät lihaa ja verta olevista painajaisista. Suojellakseen ihmisiä painajaisilta wardeneiksi kutsutut, koulutetut maagit keräävät ylös tiedot ihmisten painajaisista ja metsästävät niitä uuden kuun aikaan.

Clementinen isä on pikkukaupungin suojelija aivan niiden vuorien läheisyydessä, joilta kirous on peräisin. Clem itse harjoittelee suojelijaksi isänsä opastuksella, ja kun isä onkin uudenkuun aikaan kuumeessa, näyttää siltä, että Clemin on ensimmäistä kertaa suoriuduttava suojelijan tehtävistä yksin. Asiat menevät vain huonommiksi, kun kylään saapuu kaksi kutsumatonta maagiveljestä. He haastavat Clemin isän taistoon kylän suojelijan paikasta. Voittaja on se, joka ensimmäisenä tuhoaa manifestoituvan painajaisen. 

Suojelijan viran menettäessään Clem ja hänen isänsä menettävät samalla kaiken. Edessä on muutto kaupunkiin ja kaiken tutun taaksejättäminen. Clemin haave seurata isänsä jalanjäljissä on vain tuhkaa tuulessa. Sankarittaremme ei tätä kovin hyvällä ota, varsinkin kun veljekset ovat aatelisia, joilla ei pitäisi olla mitään tarvetta pikkukaupungin suojelijan viralle. Tilaisuuden tullen Clem ei epäröi tarttua tilaisuuteen yrittää saada menettämäänsä takaisin. Valheellisen identiteetin ja uusien kasvojen turvin hänestä tulee Phelan Vesperin kumppani ja suojelija yhdelle kaupungin alueista. Phelan on veljeksistä se, joka ei ole jäänyt Hereswithiin.

⁣Teoksen maailmassa jokaisella loitsulla on hintansa. Ja niin on myös Clemin valeasulla. Puolet hänen sydämestään on sen myötä muuttunut kiveksi. Kivenä sen olisi myös pysyttävä, jotta valeasu pitää.

Kosto on suloinen vai mitä sitä sanotaan? No, tämän teoksen romanssi koston kylkiäisenä vasta suloinen onkin. Kunnon slow burn vihollisista rakastavaisiksi -romanssi kääriytyy hiljalleen auki, kun Clem ajautuu lähemmäs ja lähemmäs Phelania. Romanssi on kirjoitettu oikein hyvin, ja rakastan heidän yhteisiä kohtauksiaan. Ihan siitä ensimmäisestä lähtien. 

Minusta on aina hassua lukea kirjaa, jossa on samanniminen hahmo kuin minä itse. Clemin alias on Anna Neven, ja niinpä joka kerta, kun luen nimeni kirjan sivuilla, koen hetkellistä hämmennystä. 

Syvyyttä tarinan maailmaan tuo Seven Wraiths niminen korttipeli, jossa on tarkoitus päästä eroon mahdollisimman monesta haamukortista kädessään. Häviäjä tulee näkemään painajaisen seuraavana yönä. Miten upeaa. 

“Do you ever dream, Mr. Vesper?” The question slipped out from me, soft and genuine.

“Do I ever dream?” he repeated, amused. He walked with his hands in his jacket pockets, and the wind stirred his hair. “You mean if I’ve ever experienced my own nightmare, Miss Neven?”

“Yes, I suppose that is the better question.”

He was quiet, and when he slowed his strides, I slowed mine, to keep pace with him.

“I’ve never dreamt,” he replied, meeting my gaze. “But then again…I’ve never given myself the chance to.”

I hated how his words resonated with me. I hated how his words could have been my own. I hated how they made me want to ask him more questions.

Unista, painajaisista ja niiden merkityksestä puhutaan dialogin tasolla, mutta tätä tematiikkaa hyödynnetään silti valitettavan vähän. Se jää hienoiksi lauseiksi, statementeiksi. Vasta loppua kohti unien sisällöllä ja niiden paljastavalla yhteydellä uneksijaan on merkitystä.

Kaiken kaikkiaan tämä yksittäinen fantasiateos on oikea ilo lukea. Se on sävyltään melko tumma, taianomainen ja siinä on twistinsä. Omaan hyllyyni se on jo tilattuna – pokkarina, niin kuin lukemani kirjaston kappalekin. Jostain syystä tykästyin nyt tähän pokkarin tuntuun. Suurin osa fantasiakirjoistani on kovakantisia, mutta onhan minulla Once Upon a Broken Heart -sarja pokkarina(kin). Ehkä juuri nämä standalonet olisivat sellaisia, joita voisinkin alkaa hankkimaan nimenomaan pokkareina?

Margaret Owen: Little Thieves

Little Thieves (2021) on kirja, jonka luen tällä kertaa Vehkan suosituksesta. Hän pitää oikein mainion myyntipuheen ja lupaa vielä tuoda kirjat seuraavaan miittiinkin. Ja vielä nämä ihanammat Illumicrate-painokset, joissa on erityiset kannet paperikansien alla ja spreiatut reunat. Kuka minä olen sanomaan ei?

"Is there anyone in Minkja you haven't robbed, swindled or backstabbed?"

Vanja Schmidt on kahden jumalan, Fortunen ja Deathin, kasvattama ja oman äitinsä hylkäämä. Vielä toisen kerran hänet on jätetty, kun hänet on hyvin nuorena jätetty ihmisten maailmaan piiaksi. Jumalten maailmaan kun ei ihminen voi jäädä liian pitkäksi aikaa. Julman maailman kaltoin kohtelemalla Vanjalla on kaiken tämän jälkeen kunnianhimoa. Ja ahneutta. Varastettuaan ennen palvelemansa prinsessan identiteetin hän näyttelee myös kolmatta roolia, nimittäin mestarivarasta. Pfennigeistinä Vanja liikkuu aaveen tavoin ja varastaa aristokraattien rikkauksia. Ongelmia syntyy, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Hänen jäljilleen on päästy. Keskelle hänen varkauskeikkaansa tupsahtaa oikeutta edustava junior prefect Emeric Conrad, jolla on Pfenningeistin tapaus ratkottavanaan.

Prinsessa Giselen roolillakaan ei mene hyvin. Hänet on kihlattu julmalle miehelle, joka yllättäen haluaakin siirtää häitä lähemmäs. Vanjan onni sen kun vain huononee. Ja huononee lisää.  

Teoksessa on todella paljon meneillään. Siis todella.

Tarina on ilmeisesti uudelleenkerronta sellaisesta sadusta kuin The Goose Girl, mutta minulle satu ei ole tuttu. Little Thievesissä on kyllä vahvana saksalainen satukylä -vibat havaittavissa.

Vanja on hyvin voimakastahtoinen ja tekisi mitä vain ollakseen joutumatta kummitätiensä Fortunen ja Deathin velalliseksi. Hän haluaa olla oman itsensä herra, ei elinikäinen palvelija kenellekään. Eikä hän koskaan tule olemaan sitä mikäli pyytää kummitätiensä apua. He nimittäin ovat päättäneet, että Vanjan olisi palveltava heistä toista, kumpaa, riippuu siitä, kumman puoleen hän kääntyisi apua varten. Jumalan palveluksessa oleminen toisi Vanjalle turvaa, mutta se ei ole sitä, mitä hän haluaa. Eikä Vanja voi ymmärtää, miksi hänen kasvattiäitinsä eivät tarjoa hänelle apuaan vastikkeettomaksi.

And for just a moment, the mountain shudders, candor cleaving down to the raw bedrock. He believes it. He believes that he is a victim, because the life he has is not the one he thinks he is owed. That in that way, the world betrayed him, just as it betrayed me. That in this, he knows me; in this, we are the same.

But he will never understand that girls like me become liars, thieves, ghosts, all to survive men like him.

Niin nokkela ja sarkastinen kuin Vanja onkin, on hänessä huomattava määrä traumaa. Sen triggeröityessä on kuin menneisyys toistaisi itseään, ja Vanja panikoi. (Vaikka älä panikoi onkin hänen tärkein sääntönsä ja edellytys selviämiselle tukalista tilanteista.) Tämä on kuvattu hyvin, ja vaikka minua turhauttaakin Vanjan näissä tilanteissa tekemät valinnat, niin ne turhauttavat kyllä häntä itseäänkin. Ja näinhän trauma toimii. Trauma ei kysy, että sopisiko tämä nyt sinulle. 

“You helped me”, I whisper. “Why?”

“Because that’s what people do”, she says, as if it’s the most obvious thing in the world. “Humans just make it complicated. […]”

Vanja on tottunut siihen, ettei hänen puolellaan ole kukaan. Että hänen on selvittävä itse ja yksin, eikä näin ollen hänen ole helppoa oppia luottamaan toisiin.

Little Thieves voisi olla lyhyempikin, mutta mitä pidemmälle luen sitä, sitä enemmän pidän siitä ja sen hahmoista. Huumori alkaa tarttua. Giselen helminauha kiehtoo minua. Puolijumala Ragne on todellista kultaa. Hän on raivokkaan lojaali ystävä ja hauska epätavallisissa lähestymistavoissaan asioihin, Ragne kun ei ole tottunut sen enempää ihmismuotoon kuin ihmisten seuraankaan. Kannatan myös Emericiä. Mutta että kannatanko Vanjaa? Enpä tiedä. Se selvinnee seuraavassa osassa.

Viimeiseksi vielä kuvia kirjan kansista ja sen upeasta kuvituksesta.

Kristen Ciccarelli: The Crimson Moth / Heartless Hunter

Okei, kuulkaahan tätä. Mies, joka osaa suunnitella ja valmistaa mitä kauneimpia mekkoja – mitä sitten, vaikka hän onkin noidanmetsästäjä ja sinä noita? Olen ihan myyty tässä kohtaa. Ehkä jo ommellun silkkiruusun kohdalla.

Tämän kevään uutuuskirjaan, The Crimson Mothiin (2024), on helppo uppoutua. (USA:ssa julkaistu nimellä Heartless Hunter, UK:ssa The Crimson Moth.) Rune Winters on rohkea nuori noita, joka teeskentelee olevansa tyhjäpäinen sosialiitti, joka emännöi juhlia ja juoruaa ystäviensä kanssa. Samaan aikaan hän salaa pelastaa noitia puhdistukselta. Uuden regiimin myötä noidista on tullut vihattuja, ja noituudesta rangaistaan kuolemassa. Gideon Sharpe on tunnettu noidanmetsäsätäjä, mutta myös Runen parhaan ystävän, Alexin, veli. Hänen tähtäimessään on Crimson Mothiksi kutsuttu noita. Napatakseen hänet Gideon on valmis kosiskelemaan Runea, tyttöä, jota on inhonnut heidän ensitapaamisestaan lähtien. Mutta jos Rune on Crimson Moth, on kaikki sen arvoista.

”I will never stop hunting you, Rune Winters. No matter where you go, I will come for you.”

Teos on pitkälti hahmolähtöinen, mutta ei siitä toimintaa ja jännitystäkään puutu. Hahmojen taustatarinoita valoitetaan sulavan nokkelasti, enkä voi olla rakastamatta, miten käsitykseni heistä muuttuu, kun heidän vikojaan ja kipujaan paljastetaan lukijalle. Enemies to lovers -trooppi on tässä oikeaa kultaa. Valeseurustelu yhdistettynä siihen on suorastaan herkullista luettavaa. Se tuo tilanteeseen ihan omanlaistaan haavoittuvuutta.

“You are everything I thought you were,” she told him.

“And you,” said Gideon, voice quiet, “are nothing at all like I imagined you’d be.”

Ja siis Alex. Alex on myös ihana, Alex on turvallinen. Samaan aikaan kun toivon Gideonin ja Runen päätyvän yhteen rukoilen, että Rune vain lähtisi Alexin kanssa pois. Rune on haukannut tietämättään vähän isomman palan, ja haluaisin hänet vain turvaan. 

Nautin kirjan miljööstä, seurapiireistä, kaupungista, meren läheisyydestä. Maailmanrakennuksesta, angstista. The Crimson Mothissa on paljon moraalista harmaata ja pohdintoja siitä mitä on tehtävä oikean aatteen eteen, mikä on pienempi paha. Pidän kovasti syvyydestä, jota tähän YA-romantasiaan on saatu. Ja toisaalta pidän myös aivan valtavasti ihanilla sen vaatteilla ja kauniilla maisemilla herkuttelusta. Kaikkea on sopivassa suhteessa.

On kuitenkin yksi asia, josta en ole niin innoissani. Nimittäin viiltelyn romantisointi. Ymmärrän, että veritaikuuteen perustuvassa taikuusjärjestelmässä noidat tarvitsevat verta. Että he vuodattavat sitä viiltämällä itseään. Mutta olisiko aihe voitu jättää siihen? Oliko tarpeen tuoda mukaan näiden viiltelyarpien ihannointia ja sitä, miten ne ovat taidetta? Kyseessä on YA-kirja, minkä vuoksi olen sitäkin nihkeämpi tämän suhteen.

Kirjassa käsitellään raskaampiakin aiheita kuten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vaikka suru ja trauma ovat punottuina tarinaan, ei The Crimson Moth ole mikään raskas kirja lukea. Jos sitä pitäisi kuvata parilla sanalla, vertaisin sitä tuoreeseen merituuleen.

Stephanie Garber: A Curse for True Love / Ikuisen rakkauden kirous

I am a monster, but whether you remember it or not, I'm your monster, Evangeline.

Ole hyvä, saat sydämeni, Jacks. Mutta mielellään kahden ensimmäisen osan Jacks, sillä tällä kertaa Jacksille tyypillinen magnetismi ja karisma jäävät uupumaan. En ihan ymmärrä hänen valintojaan tässä kirjassa tai sitä, mihin mitä vain haluamansa eteen tekevä Jacks on kadonnut. Hän tuntuu ponnettomalta. Onhan tässä toki tapahtunutkin paljon ja panokset ovat kovat, mutta silti. Hän ei tunnu Jacksilta, eivätkä hänen valintansa käy järkeen. 

⁣⁣

⁣⁣⁣Kolmatta osaa Olipa kerran särkynyt sydän -sarjasta siis viedään. Saanen esitellä: A Curse for True Love (2023). Sormeni ovat syyhynneet ihan valtavasti odottaessani pääseväni tähän käsiksi, mutta olen pakottanut itseni malttamaan. En ole halunnut ahmaista koko sarjaa aivan kerralla. 

Toivoin mahtavaa loppua, jossa viimein saataisiin se suudelma ja mielellään enemmänkin. Odotin A Curse for True Loven nojaavan isosti romantiikkaan. Mikä hölmö olenkaan. Onhan tässä romanssia. Mutta ei se oikein riitä mihinkää. Tämä osa ei tarjoile sitä, mitä sen pitäisi. A Curse for True Love on suorastaan antikliimaksinen. En tule koskaan ymmärtämään sitä, että kahden kirjan ajan rakennetaan aivan uskomatonta romanttista jännitettä vain sitä varten, että trilogian kolmas osa sitten ei keskitykään romanssiin. Teoksessa on vähemmän Jacksia kuin aikaisemmin, mikä on suoraan sanottuna hyvin hämmentävä valinta kirjailijalta. Jacks on hädintuskin läsnä.

⁣

Tavanomaisen Evangelinen näkökulman sijaan teoksessa on kaksi uutta näkökulmahahmoa: Jacks ja Apollo. Jacks menee, mutta Apollo? En ole missään vaiheessa välittänyt Apollosta. Häneen hukataan aivan liikaa tilaa ja sanoja, enkä kerta kaikkiaan ymmärrä miksi. Miksi hänet on nostettu keskiöön keskelle tätä ihanaa romantasiaa? Toivoiko joku hänen näkökulmaansa? Ei? Sitä minäkin.

Samaan aikaan kun useita hahmoja on vain kadonnut tarinasta, on tässä viimeiseessä osassa aikamoinen räjähdys pahisten määrässä. Vähempikin olisi riittänyt. Emmekö olisi voineet saada kirjaa, joka olisi keskittynyt niihin tunteisiin tämän mash upin sijaan?

⁣⁣⁣Luulin, että edessä olisi palkitsevan emotionaalinen lukukokemus, mutta sen sijaan sain APOLLON, liikaa kummallista, randomia toimintaa ja... hitaan alun. Jälkimmäinen osuus sen sijaan on hyvinkin ruuhkautunut, ja kirja tuntuu kiirehdityltä. Kansien väliin on ahdattuna aivan liikaa, ja fokus tuntuu olevan hukassa. Juoni hoi, mihin olet menossa? Evangelinen ja Jacksin välejen setvimisessä olisi ollut todellista potentiaalia. Nyt kysymyksiä jää auki, mikä puolestaan nakertaa tarinan taianomaisuutta. 

Positiivista on, että epäröinti on jäänyt Evangelinen kohdalla taakse. Ilman muistojakin Evangelinella on selkeä käsitys siitä, että hänen piti sanoa jollekulle jotakin hyvin, hyvin tärkeää, mutta hän on unohtanut mitä. Hänen päätöksensä ovat määrätietoisia, ja vaikka Evangeline uskoo edelleen rakkauden voimaan, ei hän enää ole yhtä hyväuskoinen kuin ennen. Muistojen menettäminen ja niiden takaisin saaminen on kiinnostava aihe, ja siitäkin olisi saanut enemmän irti kuin mitä Garber on tässä saanut. Evangelinen muistojen paluun kuvaus tuntuu valitettavasti laiskalta, kun Garber on copy & pastettanut kokonaisia kohtauksia sellaisenaan kirjansa sivuille. 

Jacks wasn't safe. He came with no promises of happily ever after. If anything, he guaranteed the opposite. He didn't believe that heroes got happy endings. Loving Jacks felt doomed from the start. But Evangeline had learned that love was more than a feeling. And it didn't have to be the safe choice, because love was more powerful than fear. It was the ultimate form of hope. It was stronger than curses.

SPOILERIOSUUS. Maalaa teksti lukeaksesi. Se, mikä tässä särkee sydämeni on, että vaikka Evangeline on täysillä mukana, Jacks ei ole. Evangeline haluaisi niin kovasti, että Jacks valitsisi hänet, mutta Jacks ei tee sitä. Jacks kääntyy aina pois, valitsee aina tien, joka vie pois Evangelinen luota. Ensin Jacks haluaa kovasti Evangelinen muistavan, mutta luovuttaa tuosta noin vain, kun muistot eivät virtaakaan Evangelinen mieleen pyynnöstä. Jacks ei edes yritä. Ja sitä on todella sydäntäsärkevää lukea. Heidän tarinansa ei mene eikä pääty ihan niin kuin olisin toivonut ja mitä Evangeline olisi ansainnut. Kuten alussa mainitsin, Jacksin käytös on tässä osassa outoa. Siitä tulee vaikutelma, että Garber on jostain syystä vain juonen (Siis minä juonen? Ehkä oikeammin tarpeettoman draaman) takia halunnut viivytellä heidän päätymistään yhteen. Minun on vaikea uskoa, että Jacks kaiken aiemman perusteella käyttäytyisi näin. Loppu ei tunnu lainkaan niin suloiselta kuin se voisi tuntua. Evajacksille ei anneta aikaa ja sivutilaa tarpeeksi, mutta Jacksin käytös tässä viimeisessä osassa on myös vain niin off ja vaikuttaa pakotetulta. Jopa odotettu suudelmakohtaus tuntuu voimattomalta ja kiirehdityltä. 

Ihanat hetket eivät ole yhtä muistiinpainuvia kuin kahdessa aiemmassa osassa. Voisin lonkalta kuvailla niissä esiintyneet parhaat romanttiset kohtaukset, mutta tästä en. "The Greatest Love Story Ever Told" lukee tämän Fairyloot-version kannessa. No, ei ihan. Tämä olisi voinut olla sitä. Kaikki ainekset siihen kyllä oli. 

Kirja jättää oloni tyhjäksi. Olen odottanut tältä osalta paljon ja olo kuin korkeuksista pudonneella. Karvas pettymykseni varjostaa lukukokemustani paljon. Tarkempi odotusteni tarkastelu kuitenkin kertoo, että ei, en minä ole kuuta taivaalta odottanut. Odotukseni ovat olleet ihan realistiset. Tässä osassa on vain lähdetty todella kummaliselle reitille. 

Rakastan silti tätä sarjaa. Olisin vain toivonut niin paljon enemmän tältä päätösosalta. Myös sivumäärässä. Itkin kyllä lukiessani, ja uskon, että tokalla lukukerralla osaisin nauttia tästä enmmän ilman pettymyksen karvasta makua. Halusin pitää tästä niin kovasti, että se sattuu.

Ihmettelen edelleen, mitä tällä tyhjällä fiiliksellä pitäisi tehdä. Joskus mietin, että voisi jonkun rakkaan sarjan jättää vain yksinkertaisesti kesken. Sitten sen maailman ovi ei ikinä sulkeutuisi, ja sinne saisi vain jäädä.

Stephanie Garber: The Ballad of Never After / Onnettoman lopun balladi

En ole kunnossa. En tosiaan ole kunnossa. Sydämeni on revitty irti.

He held her so tightly it hurt, but this pain she didn't mind. She'd let him crush her, let him break her, just as long as he never let go.

The Ballad of Never After (2022, suom. Onnettoman lopun balladi 2023) jatkaa Once Upon a Broken Heart -sarjaa. Evangeline on vannonut ettei luota Jacksiin enää ja kirjoittaa itselleen jopa kirjeen muistuttaakseen itseään Jacksin teoista siltä varalta, että Evangeline tulisi koskaan harkitsemaan tähän luottamista. Rakastan hänen päättäväisyyttään. Ja vielä enemmän rakastan sitä, ettei vääjäämätöntä voi paeta.

Teos on niin maaginen, että sitä on mahdotonta laskea käsistä. Evangelinen ja Jacksin välinen sanailu ja kiusoittelu on tässä täydellistä. Käytännössä suorastaan elän sitä varten.

"Do you kiss the prince because you actually enjoy it?" Jacks asked. "Or is it because you honestly think it will magically revive him?"

"Maybe I do it because I know it will annoy you," Evangeline answered archly.

Jacks flashed a smile that was far more wicked than welcoming. "Glad to know you're thinking about me when you kiss your husband."

Kirjassa on myös eräs tietty kohtaus, joka sulattaa minut täysin. Ja yksi hyvin tietty laini Jacksilta, joka varastaa sydämeni ja saa minut kirkumaan. (Näistä en esitä sitaattia, kukin kokekoot niiden ihanuuden itse.) Sydän-parkani. Kaipauksen ja kieltämisen määrä on tässä aikamoista. Todellista slow burnia. 

"Sorry to break your fairytale, Little Fox, but ballads don't end happily, and neither do the two of us."

Anteeksi nyt vain Jacks, mutta –

Lukiessani käyn läpi kokonaisen tunteiden kirjon. Tämä sattuu. Rakastan Evajacksia, mikä ihana pari. Ja miten Garber puukottaakaan minua tai siis näitä hahmojaan sydämeen. Olen kyllä täällä tätä kaikkea varten.

Evangeline didn't want love that made sense. She wanted love that made her feel, love that made her want to fight and hope for the impossible.

Niinpä, Eva. Tästä kirjasta toipuminen vie hetken. Jos antaisin tähtiä, tämä saisi täydet. Nautin tästä jatko-osasta vielä enemmän kuin Once Upon a Broken Heartista. Siitä toipuessa onkin hyvä aika ihailla kaikkia special editioneita ja haaveilla niistä. Ja odotella niitä oheistavaroita, joita olen jo tilaillut. 

(Kyllä, olen fanityttövaiheessa nyt.)

Stephanie Garber: Once Upon a Broken Heart / Olipa kerran särkynyt sydän

Nyt on kyllä sellainen kirjavuosi, ettei vertaista ole koskaan ollut. Taas yksi kirja jota rakastan. Once Upon a Broken Heart (2021, suom. Olipa kerran särkynyt sydän 2022) on aivan ihana ja suorastaan täydellisen ahmittava. Se on täynnä kimallusta, unenomaisia lumihiutaleita ja satujen taikaa. Loputtomien mahdollisuuksien tuoksua. Mutta myös kirouksia ja myrkkyä. Ja kuten edellisen suosikkini kanssa – tämäkin on nyt Elviiran suosituksesta. Saatuani vihiä siitä, ettei suomennos ole niin hyvä kuin voisi olla, tilasin koko trilogian itselleni englanniksi varmana siitä, että tulisin pitämään tästä. 
⁣

Särkynyt sydän voi saada tekemään hyvinkin epätoivoisia tekoja. Näin on Evangeline Foxin laita. Hän tekee sopimuksen Herttaprinssin kanssa estääkseen rakkaan – vaikkakin petollisen, mutta varmasti kirouksen alla olevan – Lucin ja siskopuolensa Marisolin häät. Maksuksi hänen tarvitsee vain antaa kolme Jacksin valitsemaa suudelmaa. Kuulostaa vähältä, mutta sitä se ei ole. Sopimukset Kohtaloiden kanssa eivät tunnetusti mene yleensä hyvin.

Kirjan päähekilö on uusi suosikkini. (Anteeksi, Will.) Tapa jolla Evangeline ei hyväksy mustavalkoista ajattelua, ei vain luovuta ja mene pahimman esitetyn vaihtoehdon mukaan, vaan pysyy toiveikkaana ja itselleen uskollisena. Kahdesta vaihtoehdosta hän valitsee kolmannen. Evangeline uskoo ystävällisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Ja silti hän on varsin ponteva ja itsepäinen omissa valinnoissaan. Iso kyllä kaikelle tälle. 

Evangelinen tunnuslause on: 

I believe there are far more possibilities than happily ever after or tragedy. Every story has the potential for infinite endings.

Olen lukenut arvioita, joissa Evangelinea on pidetty naiivina ja tyhmänä. Olen myös lukenut kirjoja, joissa päähenkilö ihan oikeasti on näitä molempia, ja jossa päähenkilön tekemät päätökset eivät käy järkeen. Once Upon a Broken Heart ei ole niitä kirjoja. Itse en kertaakaan törmää kohtaukseen, jossa tuskastelisin Evangelinen valintojen kanssa.

Evangelinella on oma moraalinen kompassinsa, oma horjumaton uskonsa, josta hän pitää kiinni. Hänen päätöksensä ovat perusteltuja ja linjassa hänen luonteensa kanssa. Ne eivät ehkä ole päätöksiä, jota ihmisiin vähemmän uskova välttämättä tekisi, mutta naiiveja ne eivät ole. Poltteleepa Evangelinea yhtenä vaikuttimena syyllisyys sisarpuolen häiden pilaamisestakin. 

Tällainen hyvin kirjoitettu päähenkilö, joka rohkeasti edustaa pehmeitä arvoja ja jonka myös annetaan loistaa niissä, on todella tarpeellinen tässä harmillisen kyynisessä maailmassa. 𓆩♡𓆪  Se luo toivoa ja on esimerkkinä inhimillisyydestä, vaihtoedosta koville arvoille. Huomionarvoista on, että Evangeline ei suinkaan ole täydellinen. Kyse ei ole pyhimyshahmosta. Hänen annetaan tehdä myös kyseenalaisia päätöksiä ja harkita vielä kyseenalaisempia. Evangeline myös pistää Jacksille kampoihin minkä ehtii sen sijaan, että olisi aivan täysin tämän vedätettävissä. 

Taustalla Evangelinella on Pohjoisesta kotoisin oleva äiti, joka on lukenut hänelle valtavan määrän satuja. Sadun päätteeksi hän on aina kysellyt jatkosta; mitä Evangeline luulee sitten tapahtuneen. Tämä on opettanut Evangelinelle, etteivät tarinat oikeasti pääty happily ever afteriin, vaan tarinoiden loput ovat avoimia. 

In the North, fairytales and history were treated as one and the same because their stories and histories were all cursed. Some tales couldn’t be written down without bursting into flames, others couldn’t leave the North, and many changed every time they were shared, becoming less and less real with every retelling. It was said that every Northern tale had started as true history, but over time, the Northern story curse had twisted all the tales until only bits of truth remained.

Vaikka Once Upon a Broken Heartissa nojaudutaan paljon satuihin, ja sadut pyörivät Evangelinen mielessä, on se tehty tyylillä ja tuoreella otteella. Kun lähtökohtana on, että Pohjoisen sadut sisältävät oikeaa historiaa, miksi eivät pyörisi? Etenkin kun Evangelinen tie käy Pohjoiseen. Pidän valtavasti siitä, että mistään tämän maailman sadusta ei ammenneta, vaan kaikki on tuon maailman omaa. Ja miten lumoava tämä Garberin luoma maailma onkaan!

Jacks puolestaan on mirhamia pahiksia rakastavalle sydämelleni. Hän on röyhkeä ja todella charmikas hipauksella (ehkä vähän isommallakin hipauksella...) tragediaa. Hän on myös enemmän kuin vähän vaarallinen. Hänen suudelmansa ovat tappavia, eikä Jacks paljoa kainostele suhtautumisessaan tappamiseen muutenkaan.

“Just accept the gift. What I want isn’t going to hurt anyone.”

She eyed the jeweled dagger he’d just pressed to her lips. “I don’t think you and I have the same definition of hurt.”

“Be thankful for that, Little Fox.” Jacks gave her a smile that was all sharp edge. A drop of blood fell from the corner of his mouth, and something godforsaken washed over his expression. “Hurt is what made me.”

Joka kerta, kun Jacks kutsuu Evangelinea Little Foxiksi, sydämeni vain sulaa. Yrittäkää vaan väittää minulle, ettei kyse ole lopulta hellyydenosoituksesta. Vaikkakin ehkä hyvin kieroutuneesta sellaisesta. 

Yksi suosikkikohtauksiani on kohtaus, jossa Jacks on kauhuissaan hänelle kiintymystä osoittavasta ketusta.

He flinched when the creature nuzzled his scuffed boots.

She laughed, finally drawing his attention. “I think it likes you.”

“I don’t know why.” Jacks scowled at the beast.

It responded by affectionately licking the buckle at his ankle.

Evangeline continued to smile. “You should name it.”

“If I do that, it will think it’s a pet.” Jacks’s words dripped with disgust, which only further convinced Evangeline this fox might be the best thing that had ever happened to this Fate.

Vampyyrien odottamaton ilmestyminen kuvioon vähän yllättää. Mutta koska he eivät kuitenkaan vie koko lavaa, se ei haittaa. Aika moni hahmoista itse asiassa vain käväisee lavalla ja poistuu sitten. Myöhemmässä vaiheessa tarinaa he saattavat sitten palata encoreen. Fokus on vahvasti Evangelinessa, ja paljon ikään kuin kulissien takana tapahtuvista asioista jää lukijan mielikuvituksen varaan.

En ole lukenut tähän samaan maailmaan sijoittuvaa Caravalia, mutta aion ehdottomasti aloitella sitä luettuani tämän sarjan loppuun!

(Kuvan hiusten väri Evangelinen kunniaksi, hänen tukkansa kun on ruusukultaa.)

Holly Black: Julma prinssi

Julma prinssi (Cruel Prince 2018, suom. 2024) aloittaa Ilman väki -trilogian. Teos on ollut lukulistallani jo ennen sen suomentamista, mutta mikä sen ihanampaa kuin päästä lukemaan se suomeksi ja samoihin aikoihin muiden kanssa. Joskus englanninkielisiä kirjoja lukiessa saa kokea olevansa niiden kanssa vähän yksin. Missä muut fanit ovat? No, heitä on nyt kirjagram täynnä. (Kuten myös TikTok, jonka puolelle en kuitenkaan itse ole rantautunut.)

Juden vanhemmat tapetaan hänen ollessaan seitsemän. Murhatyön tehnyt keiju on tullut hakemaan vaimoaan takaisin. Kun vaimo ei suostu, mukaan Keijumaahan saavat lähteä tämän lapset. 

Asetelma on kiinnostava. Jude ja hänen kaksoissisarensa Taryn ovat ihmisiä, mutta isosisko Vivienne on oikeasti Madocin tytär ja siis keiju. Elo Keijumaassa on ihmisille vaarallista, mutta onhan heillä Madocin suojelus. Ja Madoc myös todella yrittää parhaansa tyttöjen vuoksi. Suurkuninkaan kenraalina Madocia arvostetaan, eivätkä hänen tytöilleen uskalleta ryppyillä aivan avoimesti.

Madoc vaatii – kenties syyllisyydestä tai häpeästä – että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.

Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi.

Hitaasta alusta huolimatta nautin tästä kovasti. Ylimielinen prinssi Cardan on suosikkihahmoni. Siitäkin huolimatta, että hän on kiusaajan roolissa, eikä Juden kokema kiusaaminen ole mitään kevyttä. Jännitettä on silti ilmassa.

Ja Cardan on vielä kaikkia muita kauniimpi – hänen mustat hiuksensa heijastavat värejä kuin variksen siipi ja poskipäät ovat niin terävät, että ne voivat leikata irti tytön sydämen. Vihaan häntä enemmän kuin ketään muuta. Vihaan häntä niin paljon, että kun katson häneen, pystyn hädin tuskin hengittämään.

Kukapa tällaisen prinssin edessä pystyisi hengittämään? Oli syynä sitten viha tai jokin muu.

Juden tavallinen elämä keijujen parissa tuntuu melkein vaarallisemmalta kuin vakoilutyö, johon Jude värvätään. Keijut voivat lumota tekemään mitä vain, eivätkä he ole hyväntahtoisinta porukkaa. He ovat lähellä brittien saarten kansanperinteen keijuja, joista on hauskaa pilailla kuolevaisten kustannuksella ja tehdä heille mitä lystäävät. Kuolevaiset ovat nokkimisjärjestyksessä heidän alapuolellaan. 

Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimiä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita.

Judelle selviää, että on ihmisenä olosta myös hyötyä. Heitä on palvelijan töissä hyvinkin arveluttavissa olosuhteissa, mutta tarvitaan heitä muuhunkin. Keijut eivät mm. pysty valehtelemaan, eikä heidän hedelmällisyysasteestaan voi millään muodoin puhua korkeana. Ilman ihmisiä he kuolisivat sukupuuttoon. Ihmisten maailman ja Keijumaan välinen jännite nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi Keijumaan tulevaisuuden kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuka hallitsee ja miten. Vaikka keijut joutuvat tekemään ihmisten kanssa sopimuksia hyötyäkseen heistä, aina niin ei ole ollut. 

On virkistävää miten avoimen vallanhaluinen ja kunnianhimoinen päähenkilö Jude on. Nämä ovat harvoin naiselle sallittuja ominaisuuksia. Juden kunnianhimo ei myöskään ole sidottuna hyvän avioliiton etsimiseen, vaan hänen omiin meriitteihinsä. Ja vaikka häntä kiinnostaa miekkailu enemmän kuin vallasväen tavoille oppiminen, hänestä ei ole tehty täyttä poikatyttöä. Jude näyttää, miten hienoihin kruunajaisjuhliin on täysin ok pukeutua upeaan mekkoon ja vyöttää miekka vyötäisille. 

Jotkut ovat moittineet teoksen kolmiodraamaa, mutta tykkään siitäkin. Tykkään tosin kolmiodraamasta aika usein, kunhan se on mielekäs ja tarjoaa jotakin kiinnostavaa tarinallisesti. Tässä siinä on omat mausteensa. Hahmojen välit ovat muutenkin tässä jännittäviä, eivätkä kovinkaan yksioikoisia. Rakkaus on monimutkaista. Eikä edes vain se romanttinen rakkaus. Myös Madoc on Judelle rakas, ja heidän välisensä isätytärkohtaukset ovat yksiä suosikkejani. Jude ei silti pysty unohtamaan vanhempiensa murhaa ja sitä, että Madoc on hirviö. 

Ihan niin mustavalkoisia asiat eivät siis ole. Hahmoissa on ihania, herkullisia harmaan sävyjä, ja Cardan on kirjoitettu mielestäni erityisen hyvin. Olkoonkin, että niistä terävistä poskipäistä voisi olla hivenen vähemmän mainintoja. Cardanin hurmaavuus on mielestäni vähän muualla kuin kasvojen luustossa, anteeksi nyt vain.

Juden omien vaikeuksien lisäksi kuvioon kuuluu uuden Suurkuninkaan kruunaus sekä keijuhovin juonittelu ja taistelu vallasta. Keijumaan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, ja Juden on tehtävä vaikeita valintoja.

2024 on tähän mennessä ollut mieletön lukuvuosi. Ja nyt ollaan vasta maaliskuussa. Jos sitä nyt sitten jaksaisi odotella elokuuhun seuraavaa suomennosta. Ihanaa, että fantasiaa suomennetaan. Toivon, että näitä kasainvälisesti menestyksekkäitä sarjoja suomennetaan enemmänkin.