Piia Leino: Taivas

Piia Leinon Taivas (2018) on dystopia, jossa kansallissosialismi on voittanut, maahanmuuttajatat ajettu pois ja ihmiset ovat kuin zombeja. Kaikki haluavat vain olla Taivaassa, valtion ylläpitämässä virtuaalitodellisuudessa, jossa mieli lepää ja virtuaalimaisemat hivelevät aisteja tavalla, jonka täydellisyyteen todellinen maailma ei koskaan voisi yltää. Ihmiset ovat kuin transsissa. On ihan sama mitä Taivaan ulkopuolella tapahtuu (ei juuri mitään), mitä pistää suuhunsa (syöminen on niin työlästä), mitä pitää päällään (vaatteet kuin vaatteet) ja miltä näyttää (rasvaiset hiukset on ihan ok).

Levottomuus kuljettaa Akselia yhä uusille juoksulenkeille. Hän ymmärtää koikkelehtimisensa olevan täysin poikkeuksellinen näky, mutta päät eivät nouse hänen juostessaan ohi, edes hänen kirkuvan oranssit kenkänsä eivät saa ketään havahtumaan. Kerjäläiset tuijottavat kuppejaan ja muut valuvat kuin ohjelmoituina pakollisissa toimissaan. Välinpitämättömyys huokuu jokaisesta rapistuneesta rakennuksesta ja kasvillisuuden valtaamasta tienpätkästä, kaupunki on kuin puhki kuluneet kengät ennen pohjan irtoamista.

Ihmisten välisen kanssakäymisen taito on hukattu ja ihmiset elävät eristäytyneitä toisistaan. Vain Taivaalla on jotain väliä. Ihminen ei enää lisäänny. Ihmiseltä puuttuu halu ja kiinnostus toista ihmistä kohtaan. He tulevat  kaikki kuolemaan pois, kukaan ei tule heitä elättämään, eivätkä ihmiset eivät nosta sormeaankaan muuttaakseen mitään. Niille, jotka eivät tee työtä on tarkoin määritelty kerjäämispaikkansa. Kerjäämistä valvovat vartijat, ja ihmisten tuoreessa muistissa on edelleen torilla tapahtuneet teloitukset. Ihmisten Helsingistä on vuonna 2058 jäljellä lähinnä vain Kauppatori.

Akseli on töissä yliopistolla ja kirjoittaa tutkimusraporttia menneestä, himon katoamisesta. Hän saa pomoltaan kokeiltavakseen pillereitä, jotka palauttavat halun. Ne herättävät Akselin kuin unesta. Ruoka alkaa maistaa ja Akselin tekee mieli juosta. Akseli myös herättää Iinan, naisen, jonka hän tapaa Taivaassa ja houkuttelee tutkimukseen vedoten tapaamaan hänet oikealla Tuomiokirkolla. Akseli tulee kuitenkin huomaamaan, että Iinan käsitykset maailmasta ovat hieman toisenlaisia kuin hänen. Iina ei halua uhrata elämäänsä Taivaaseen.

Teos ironisoi nykymaailmamme kulutusyhteiskuntaa ja materialismia. Akseli ihmettelee sitä hysteriaa, jonka kenkäpari saa aikaan Sinkkuelämää-sarjan tallenteissa eikä voi ilmastonmuutoksen jälkeisessä maailmassa ymmärtää sitä, että joku haluaa jotakin mitä ei oikeasti tarvitse. Toisaalta teos pureutuu virtuaalitodellisuuden ja pelien varjopuoleen, oikean elämän elämättä jättämiseen. Teoksen ihmiset ovat päästäneet lihaksensa surkastumaan, ovat resuisia rasvalettejä, joille henkilökohtainen hygieenia on enää vain vieras käsite.

Konsepti on mielenkiintoinen. On vaikea kuvitella, että ihmiset todella etääntyisivät todellisesta maailmasta näin pahasti. Varsinkaan kun Taivas ei vaikuta oikein muulta  kuin passivoivalta simulaatiolta eri matkakohteista. Teos ei kuvaa, että Taivaassa oikeastaan tehtäisiin mitään. Kaikki on vain ihanaa ja rauhallista, eikä kontaktia muihin juurikaan ole. Kukaan ei kaipaa sitä. Ja tämä on ehkä se seikka, joka pistää silmääni kaikista eniten. En usko, että ihmisen sosiaalisuus on koskaan häviämässä mihinkään. Monien nykyisten pelienkin viehätyksestä vähintään osa perustuu yhteisöllisyyteen ja vuorovaikutukseen muiden kanssa. Kuva VR-lasit päähänsä  laittavasta, tuntikausia paikallaan makaavasta ihmisestä, joka ei ota virtuaalitodellisuudessa edes muihin kontaktia, vaan on täysin omassa kuplassaan, on outo.

Sanotaan, että ihminen on nykyään enemmän yksin kuin ennen. Samaan aikaan moni on kuitenkin verkossa yhteydessä muihin, vaikka tapaisikin kasvotusten vähemmän ihmisiä. "Oikeiden" elämysten merkitys ei silti ole kadonnut mihinkään, eikä varmaan tule katoamaankaan. Tietysti jos onnistumme tuhoamaan elinympäristömme ja aiheuttamaan kunnon suurkatastrofin, voi olla, että elämä virtuaalitodellisuuden puhtaassa maailmassa alkaisi yllättäen vetää puoleensa. Mutta perustuisiko tällainenkaan tilanne sille, etteivät ihmiset olisi toistensa kanssa tekemisissä? Tuskin. Sukupuolivietin sammuminen esitetään Taivaassa seurauksena ihmisten välisten kontaktien hiipumisena, vaikka voisi kuvitella, että sukupuolivietti jos jokin pitäisi huolta, että ihmiset edelleen hakeutuisivat toistensa seuraan.

Vasta lukiessani tätä muistin, että olin aiemmin lukenut Taivaasta jonkun blogikirjoituksen. Epäilin jo silloin koseptin toimivuutta ja sitä, pitäisinkö tästä. Taivas herättää ajatuksia, mutta en pitänyt itse teoksesta. Teos jää liian pinnalliseksi, on liian lyhyt kertoakseen kaikkea sitä, mitä tästä aiheesta voisi saada irti – ja on ennen kaikkea kriittisen epäuskottava.

Viha roihahti voimaansa juuri loppukeväällä silloin, kun Taivasmaksut nousivat. Marius sanoi, että hallitus teki sen tahallaan: syyksi korotuksiin sanottiin maahanmuuttajien lasten aiheuttamat kulut, mikä kasvatti raivoa vähemmistöjä kohtaan. Monet jo virtuaalielämään tottuneet joutuivat ensi kertaa vuosiin päivänvaloon ja näkivät lastenrattaita ja leikkipuistoja, joissa ei enää leikkinyt ainuttakaan valkoista lasta.

Dystopiat heijastelevat yleensä reaalimaailman sosiopoliittisia kuvioita ja pyrkivät herättelemään ihmisiä. Dystopiat ovat varoituksia siitä, mitä tiettyjen trendien jatkuessa voisi tapahtua. Huolestuttavimpana ja osuvimpana havaintona Taivaassa onkin sen kansallissosialistinen Suomi, tie, jolle en välittäisi astua, mutta jonka kannattajia näkyy jo nyky-yhteiskunnassamme.

Kenelle? Dystopioista kiinnostuneille, virtuaalitodellisuuksien tulevaisuutta pohtiville.

William Gibson: Neurovelho

Tavoitteenani on jo jonkin aikaa ollut lukea scifiklassikoita läpi. Tällä kertaa luettavakseni valikoitui ikoninen William Gibsonin Neurovelho (Neuromancer 1984, suom. 1991), joka tunnetaan kyberavaruuteen sijoittuvan scifin eli kyberpunkin jos ei aloittavana teoksena niin ainakin yhtenä sen aloittavista teoksista.

Neurovelhossa datacowboy eli hakkeri Case hoitelee bisneksiään Chiban alamaailmassa suistuttuaan uraltaan varastettuaan työnantajaltaan. Rangaistuksena Casen hermopiirit, joilla kytkeydytään virtuaalitodellisuuteen, on turmeltu. Hänestä ei ole enää cowboyksi. Jäljellä on huumeita ja satunnaisia diilejä sekä tyttö nimeltä Linda. Linda kuitenkin pettää Casen ja varastaa tältä. Palatessaan kapselihotellinsa kapseliin Casea odottaa yllätys: karmiininpunaiset kynnet ja niiden alle sisäänvetäytyvät terät omaava nuori nainen, jonka silmillä on istutetut kyberlasit. Molly johdattaa Casen työnantajansa puheille, sillä tällä on Caselle vastustamaton tarjous.

Case alkaa tehdä töitä Armitagelle, entiselle sotilaalle, joka on selvinnyt Neuvostoliittoa vastaan kohdistautuneesta operaatiosta, legendaarisesta Ujeltavasta Nyrkistä. Armitagelta ei resursseja puutu. Työn vastaanottamista vastaan hän korjauttaa Casen hermoston hintaan, joka on kaukana pikkusummasta. Samalla Armitage kuitenkin asennuttaa Caseen hermomyrkkypusseja, jotka ilman vastamyrkkyä tulevat vapauttamaan hermoston pilaavaa ainetta tämän elimistöön. Näin Armitage saa lujan otteen Casesta, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin Armitagen käskyjen mukaan. Mutta kenelle Armitage itse asiassa tekee töitä? Mistä Armitagen rahat ovat peräisin? Entä kuka Armitage oikeasti on? Ujeltavassa Nyrkissä ei tiedettävästi ollut ketään Armitage-nimistä mukana.

Teos lähtee liikkeelle kuin vanha auto, eikä niin kovinkaan mukavasti. Matka kuitenkin jouhevoituu, kun Case pääsee Japanista ja kirjan mielenkiintoinen osuus alkaa. Alun Chiba ei vaikuta miellyttävältä paikalta lainkaan, ja Casen huumesekoilu ahdistaa. Huumeet pistävät silmään sitäkin enemmän, että myös juuri tätä ennen lukemassani toisessa 80-luvun scifiteoksessa (Piknikki paratiisissa) niillä oli osansa. Tämä on ilmeisesti ollut ajan scifille ihan yleinen trendi.

Kiitos Armitagen Case saa leikkauksessa myös uuden haiman. Uusi haima on modifioitu niin, ettei samojen huumeiden vetäminen enää onnistu, jos jotain vaikutustakin haluaa tuntea. Casen on pakko ryhdistäytyä ja paneutua toisitoimiin.

Casen virus oli porannut ikkunan kirjaston  komentojäähän. Hän työntyi läpi ja näki äärettömän sinisen tilan, joka oli täynnä värikoodattuja palloja tiuhan kalvaansinisen neonverkon varassa. Matriisin epätilassa määrätyn datakonstruktin sisällöllä oli rajattomat subjektiiviset ulottuvuudet; jos Casen Sendailla olisi tunkeutunut lasten leikkilaskimeen, se olisi näyttänyt loputtomalta, muutamien peruskäskyjen reunustamalta tyhjyyden kuilulta. 

Neurovelho on maailmaltaan huikea, etenkin kun ottaa huomioon, että teos on kirjoitettu kun internet on ollut vasta alkutekijöissään. On vaatinut aikamoista mielikuvitusta tuolloin kehitellä virtuaalitodellisuuteen sijoittuva tieteisromaani. Neurovelhossa liikutaan todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä. Kyberavaruuteen pääsee dekin, eräänlaiseen tietokoneeseen vertautuvan laitteen avulla. Case kytkeytyy välillä myös suoraan Mollyn laseihin, joiden kautta hän pääsee ikään kuin haamumatkustajaksi Mollyn kroppaan. Hän ei pysty ohjaamaan Mollya, mutta näkee, kuulee ja tuntee mitä Mollykin. Tehävä johdattaa heidät murtamaan erään hyvin suojatun AI:n jäätä, mutta heidän on myös päästävä fyysisesti tunkeutumaan tiettyyn paikkaan.

Neurovelhon AI:t ovat mielenkiintoisia. Ne ovat pitkälle kehittyneitä itse ajattelevia tekoälyjä. Ne ovat vähintään osittain jonkun omistamia omistuksella kahlehdittuja entiteettejä, joita on lähes mahdotonta murtaa. Niitä on niin armeijan kuin yritysten käytössä. Neurovelhossa ei olla siis vielä kauhuskenaarioiden tilanteessa, jossa tekoäly on ottanut vallan Maapallosta ja jossa ihmiset ovat niiden armoilla. Mutta voiko AI:n pitää loputtomasti kahlittuna?

Varsinaisten tekoälyjen lisäksi Neurovelhossa on RAM-kasetille tallennettuja kuolleita, joista eräskin toimii Casen kyberoppaana. Suoraviiva Dixieksi kutsutulla entisellä cowboylla on liikuttavan inhimillinen toive: tulla pyyhityksi kyberavaruudesta ja saada levätä rauhassa.

”Kuinka pyyhkii, Dixie?”
”Case, minä olen kuollut. Minulla on ollut tässä Hosakassa riittämiin aikaa saada se selville.”
”Miltä se tuntuu?”
”Ei se tunnu.”
”Vaivaako se sinua?”
”Minua vaivaa se ettei mikään vaivaa.”

Neurovelho ei yllä ihan odotusteni tasolle, vaikka herättää mielenkiintoisia kysymyksiä ihmisten tallentamisesta virtuaalitodellisuuteen, AI:n jonkinasteisesta  mahdollisesta kriiseilyistä sekä ihmisten syväjäädyttämisestä vuosikymmeniksi. Teos tuntuu kuitenkin näiden aiheiden pelkältä pintaraapaisulta. Nykylukijalle teos ei tarjoa riittävää pohdintaa, syvällistä käsitellyä tai asioiden moraalisuuden kyseenalaistamista. Mutta jostain kaiken on alettava, eikö? Scifin historian kannalta Neurovelho on puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen. Jos ei muuten, niin onhan se aina hauska bongata Suomi-mainintoja kirjoista. Niitä tästä teoksesta nimittäin löytyy, onpa yhden henkilöhahmon nimikin Suomalainen.

Kenelle? AI:sta, virtuaalitodellisuuksista ja scifistä kiinnostuneille.