Olen odottanut Katherine Ardenin teosta The Warm Hands of Ghosts (2024) talvesta lähtien, jolloin olen törmännyt siitä olevaan upeaan sitaattiin kirjagramissa ja pistänyt kirjan heti varaukseen. Odotus on todella kannattanut, sillä mikä kaunis, erikoinen kirja tämä onkaan! Teos sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Sen sivuilla kummittelevat aaveet ja paholaismainen viulua soittava mies, jota etsivät tulevat hulluiksi. Historialliseen fantasiaan kuuluva The Warm Hands of Ghosts on emotionaalisesti kompleksinen ja vahvatunnelmainen teos, joka sekoittaa myyttiä ja historiaa. Se on niin kiehtova, että sivut käytännössä kääntyvät itsestään.
On päihitettävä hirviöitä ja pimeyttä, joka uhkaa nielaista kaiken. Mutta myös lohtua. Rakkautta. Romantiikka on hyvin vähän, ja se tulee kuvaan vasta ihan loppupuolella, mutta sitä on. Ja ihmeellistä kyllä, se riittää jopa minulle. Teoksen tarina on täysin riittävä tällaisenaan.
It is often illuminating, to see your heart's desire. But it is not always pleasant.
Kanadalainen Laura Iven on entinen kenttäsairaanhoitaja, joka palaa sotaan saadakseen selvyyttä veljensä katoamisesta. Veljen uskotan kuolleen, mutta toisenlaisestakin kohtalosta on merkkejä. Miten hän edes on kadonnut?
Teos seuraakin myös Lauran veljeä, Freddietä hänen matkallaan pimeyden läpi. Tarina avautuu hitaasti molempien tarinalinjojen kautta, ja rakastan sitä, miten kaikki punoutuu lopulta yhteen. Teoksen kieli ei ole ylettömän kuvailevaa, mutta maalaa silti voimakkaita mielikuvia, jotka säilyvät senkin jälkeen, kun olen lopettanut lukemisen. How eerie.
Freddie didn't miss the sun. He kept to the shadows and drank and watched Faland's mirror, lost in longing. It was an endless, daydreamer's longing, satisfying in itself, with no need for fulfilment. The people in the mirror could not disappoint in any way, and he would never fail them, or lose them, or mourn them. It was easier so. He had only to watch and yearn. And tell Faland a story.
Olen oikeastaan jopa hivenen yllättynyt siitä, miten kovasti teos kolahtaa. En erityisemmin pidä sotakuvauksista, ja ahdistus on läsnä näilläkin sivuilla. Mutta jokin tässä vetää puoleensa. Ehkä juuri se kaiken ympärille kietoutunut mystiikka, villi, tuntematon taikuus. Aaveet. Kyseessä on ehdottomasti tunnelmakirja, ja sellaisena se onnistuu koskettamaan. Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti