Saara Turunen: Sivuhenkilö

Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.

Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

Osamu Dazai: Ei enää ihminen

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain luettua Osamu Dazain Ei enää ihmisen (人間失格 Ningen Shikkaku 1937, suom. 1969).  Luettuamme lukupiirikirjana Akutagawaa, suositteli Nea tätä toista 1900-luvun alun klassikkoa. Osamu Dazai on yksi Japanin tunnetuimpia kirjailijoita, ja hänen 30-luvulle sijoittuva teoksensa Ei enää ihminen on osittain omaelämäkerrallinen. Sen keskiössä on Yozo, mies, joka lapsuudestaan asti tuntee, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa ihmisen elämään. Hän kokee jatkuvasti jäävänsä ihmiskunnan ulkopuolelle, ihmiskunnan, joka näyttäytyy hänelle omituisena ja käsittämättömänä. Hänen neuroosinsa vaivaavat häntä niin, että hänen on vaikea toimittaa yksinkertaisimpiakaan asioita. Teoksen japaninkielinen nimi viittaakin epäonnistuneeseen ihmiseen.

”Miksei sinulla ole mahdollisuuksia?”

”Koska en ole totellut isääni.”

”Etkö? Mutta kaikki sanovat, että olet kiltti.”

Se johtui siitä, että huiputin heitä. Tiesin kyllä, että kaikki talon asukkaat olivat ystävällisiä minua kohtaan, mutta minun oli äärimmäisen vaikea selittää Shigekolle, kuinka pelkäsin heitä kaikkia ja kuinka kirouksenani oli se onneton omituisuus, että minusta pidettään sitä enemmän, mitä enemmän pelkäsin ihmisiä, ja mitä enemmän pelkäsin heitä, sitä enemmän minusta pidettiin – kierre, joka vihdoin pakotti minut pakenemaan kaikkien luota.

Teoksesta tulee välillä mieleen Dostojevski ja erityisesti Kirjoituksia kellarista. (Dostojevski myös  mainitaan romaanissa.) Tätä en henkilökohtaisesti pidä minään hyveenä, sillä en vapaaehtoisesti lukisi Dostojevskia lainkaan. Sen verran kitkerää hänen kirjallinen tuotantonsa minusta on. Ei enää ihminen on tunkkainen kuvaus ihmisen neurooseista ja peloista, pettämisestä ja ilveilystä. Jos avaruusolento olisi tietämättään lähetetty Maahan ja saanut ihmisen hahmon, muistuttaisi hänen kokemuksensa kenties kovastikin niitä kokemuksia, jotka Yozo on raapustanut kolmeen muistikirjaansa. Yozo ei ymmärrä nälkää, ei rakkautta, eikä montaa muutakaan ihmistunnetta. Hän tarkastelee ihmisiä kuin toista lajia, käsittäen kuitenkin, että jollakin lailla samanlaista käytöstä odotetaan häneltäkin. Ennen kaikkea hänen käytöstään määrittelee kuitenkin sairaalloinen, alati kalvava pelko.

Romaanissa on samaa vääjäämättömän lopun ja syrjäytyneisyyden tuntua kuin Akutagawan itsemurhaa enteilevässä Hammasrattaat -novellissa. Myös Dazai tappoi itsensä. Yritettyään jo useaan kertaan itsemurhaa hän heittäytyi vuonna 1948 rakastajansa kanssa kanaaliin ja hukkui. Yozo, epäonnistunut ihminen, yrittää Dazain romaanissa hänkin itsemurhaa. Jopa samalla tavalla kuin Dazai myöhemmin. Itsemurhan yrittäminen herättää paheksuntaa, ja Yozon perhe katkaisee ainakin näennäisesti välinsä häneen. Mitä kertoo Japanista se, että kaksi sen tunnetuimmista klassisista kirjailijoista paitsi kirjoitti itsemurhasta, myös teki itsemurhan? Japani on tunnettu itsemurhien maana, jossa samurait suorittivat rituaalisia itsemurhia kunniansa säilyttämiseksi. Japanissa kuri, myös itsekuri, on ollut historiallisesti tärkeää ja on vieläkin. Eteenpäin on jaksettava, kunnes ei enää jaksa. Mielen järkkyminen ja uupumus ovat asioita, joista ei ole saanut eikä saa puhua. Mielisairaiden kanssa ei tule olla tekemisissä.

Teoksessa on joitakin mielenkiintoisia ajatuksia. Lapsuudessani kouluissa syyllistetiin lapsia, jos ruokaa jätti syömättä. Perusteluna oli, että Afrikassa lapset näkevät nälkää, niin ei ole oikein jättää ruokaa. Ilmastonmuutoksen aikakautena yksittäistä ihmistä vasta syyllistetäänkin. Romaanin Yozoa tieteelliset tilastot ja ruokahävikki hirvittävät, mutta muistellessaan toimintaansa jälkikäteen hän on ymmärtänyt jotakin merkittävää:

Minua olivat tieteelliset tilastot kauhistaneet siinä määrin (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä?) että aina kun jätin syömättä yhdenkin riisinjyvän, aina kun niistin  nenäni, kuvittelin, että tuhlasin kokonaisia riisivuoria ja tonneittain paperia, ja jouduin sellaisen synkkämielisyyden valtaan kuin olisin tehnyt jonkin kauhean rikoksen. Mutta nämä olivat tietenkin tieteen valheita, tilastojen ja matematiikan valheita. Jokaiselta ihmiseltä ei voi koota kolmea riisinjyvää.

Minun makuuni Ei enää ihminen ei ole. Se on liian pessimistinen ja valoton. Ymmärrän, että sellaiseksi se on tarkoitettukin ja sellaisena se toimii erinomaisesti. Tällainen kirjallisuus vain ei vetoa minuun. Inhoan teoksen päähenkilöä, eikä teoksessa ylipäätään ole miellyttäviä hahmoja kuin ohimennen. Hyväntekijät saavat tässä romaanissa vain sylkeä kasvoilleen.

Kenelle? Dostojevskistä pitäville, japanilaisia klassikoita lukeville, maailmankirjallisuuden klassikoista kiinnostuneille ja kurjien ja epäsovinnaisten ihmisten kuvauksista pitäville.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa on laulaja ja lauluntekijä, jonka ääntä en ole koskaan voinut sietää. Mutta ne taitavat lyriikat! En ole innoissani, kun lukupiiriläiskaverini ilmoittaa, että haluaisi ehdottaa seuraavaksi kirjaksi Maija Vilkkumaan romaania Nainen katolla (2013). Okei no, luetaan sitten. Tässä ei kuitenkaan ole Maijan ääntä, pelkästään Maijan sanat. Ja niistä sanoista minä olen pitänyt.

Teos sai sen ilmestymisvuonna näkyvyyttä aikalailla. Kun julkkis julkaisee kirjan, onhan siitä pidettävä meteliä. Ja kirja myy jo siksi, että kirjailija on valmiiksi kuuluisa. Ei sen tarvitse olla edes niin hyvä, ajattelen. Jo pelkkä nimi kirjan kannessa myy kuitenkin. Tai sitten ei. Kirja ei ole yltänyt vuoden 2013 myydyimpien kotimaisten kirjojen top 20 -listalle. Vaan millainen on Vilkkumaan tuotos?

Nainen on moniääninen teos, joka seuraa kolmea eri henkilöhahmoa. Keskiössä on jonkin suuren luomisesta haaveileva nelikymppinen Silja, joka on saanut sysätä unelmansa syrjään lapsiperheen arjen ja aina poissa olevan miehensä unelmien tieltä. Unelmiaan Silja elää vain sivupersoonansa Gwendolynin seikkailujen kautta. Maahanmuuttovastainen ja kärkeviä mielipiteitä omaava yhden lapsen isä Ville pitää luovan kirjoittamisen kurssia, jolle Silja on ilmoittautunut ja jolle Silja kirjoittelee Gwendolynista. Ville kamppailee oman perheensä kanssa: vaimo rakastaa enemmän viiniä kuin häntä. Juo tonkasta, kun ei halua joutua juomaan kokonaista pullollista kerralla. Ville epäilee, että viiniä menee näin sitäkin enemmän. Kolmantena on Linda, hahmoista nuorin ja vielä opiskelija, silti omaa stand up -koomikon uraansa aloitteleva ja undergroundlehteen kirjoitteleva räväkkä nainen. Linda onnistuu kirjoittamaan sen, minkä sanotuksi saamisesta Silja vain haaveilee.

Nea ei ollut saanut teosta luettua kunnolla. Ei ollut kiinnostanut, eikä epäkiinnostavan kirjan vuoksi stressaantuminen. Teoksessa oli ihan hyviä juttuja, mutta ei juuri nyt mennyt. Itse luin koko kirjan, vaikka jo alusta asti oli selvää, että tämä ei tule olemaan minun kirjani. Nainen katolla sisältää paljon ajatusvirtaa, hahmojen ajatusten suodattamatonta kuvausta useiden kappaleiden, jopa sivujen verran. Asiasta kuin asiasta valitetaan, jopa vaahdotaan. Joissakin sai nyökytellä päätään: niin, onhan se ärsyttävää. Minuun fennistinä osui parhaiten seuraava pätkä (Linda):

Natiivit sanoo ”seinäjokinen” eikä ”seinäjokelainen”, mitä vittua? Musta on ihan perheestä että jotkut vaan päättää että ”me sanotaan seinäjokinen”, ja sitten siihen ei ole muka kellään mitään sanomista. Tai että joku ryhmä voi päättää että ”me sanotaan viintä”, kun pitäis sanoa ”viiniä”, ja sit ne vaan häpeämättömästi sanoo niin vaikka se on väärin. Paskin on se läppä, että ite muka sais päättää, miten oma nimi taipuu. Että vaikka on ilmiselvää että ”Satu” taipuu ”Sadun”, nii sit joku idiootti Satu-niminen voi väittää että ”mä haluun et se taipuu Satun”, missä ei oo mitään järkeä. Ja sit jengi kysyy multa että ”taipuuko sun sukunimi Pertun vai Perttun, sähän saat kato ite päättää sen.” MITEN NIIN! Miksen saa samantien ite päättää et se taipuukin ”Perseen”? Hirveen kätevää, ite päätin!

Nainen katolla on yhden sukupolven teos. Vähän nuoremmasta Lindasta huolimatta teos pyörii 70-luvulla syntyneiden maailmankuvan ja sukupolvimuistojen ympärillä. Osa jutuista on sellaisia, että ne muistaa itsekin omasta 90-luvun lapsuudestaan. Niin kuin Hansonit. Ne resonoivat ja yhtymäkohtia löytyy, mutta muistot esim. kylmästä sodasta ovat puolestaan vieraita. En ole joutunut kokemaan ydinsodan uhkaa, en Neuvostoliittoa. Välillä tuntuu, että olen liian nuori tälle kirjalle.

Kuten edellisestä voi jo päätellä, ei Nainen katolla ole juonikirja. Tapahtumia toki on ja kehitystä tapahtuu, mutta pääosassa ovat sen henkilökuvaukset, pätkät henkilöhahmojen elämästä ja ajatuksista. Jokaiselle on pyritty antamaan oma äänensä, oma tapansa kertoa. Tyyli vaihtelee eri hahmoista kertovien lukujen välillä, mutta tasaantuu loppua kohti.

Vertasin tätä lukiessani Riikka Pulkkisen Lasten planeetan (lue sitä käsittelevä juttu täältä) lapsikuvauksiin. Nainen katolla kuvaa kotonaan itsensä vangiksi tuntevaa äitiä, Siljaa, jolle lasten hoitaminen on välttämätön urakka. Hän antaa Iidan nukkua pidempään, koska ei jaksa herättää tätä. Seurauksena Iida myöhästyy askartelutunnilta. Syyllisyys omasta kyvyttömyydestä jaksaa vaivaa ja usein.

Kotona hän kirjoittaa Facebookiin ”Kiitos onnitteluista! Olipa ihana ilta eilen, täynnä tanssia ja ystäviä!” ja sitten hän lyyhistyy lattialle Eemelin viereen ja ajattelee että on yksinäinen, yksinäisempi kuin kukaan on koskaan missään ollut. Ja hän miettii, onko näyttänyt juhlineelta rappioäidiltä päiväkodin eteisessä. Varmasti on. Lastensuojelu tulee ehkä ovelle jo tänään. […] Hän katselee Eemeliä ja häntä itkettää ja hän itkee. ”Ei äidillä oo hätää, äiti on vaan väsynyt”, hän sanoo. Eemeli naureskelee ja ottaa häntä lujaa kiinni poskesta, se sattuu.

Lasten planeetassakaan ei aina ole helppoa, etenkään kun eron jälkeen on muutettava lapsen kanssa kahdestaan ja opeteltava pärjäämään, mutta päällimäisenä siitä välittyy lämpö ja rakkaus, halu antaa lapselle kaikki mahdollinen. Siljakin yrittää, yrittää kovasti lastensa eteen, mutta tekstistä puuttuu lämpöä. Lapset ovat tiellä. Silja on liian väsynyt, mikä tekee romaanin lapsikuvauksista raskaampaa luettavaa. Tästä huolimatta Nainen katolla onnistuu pitämään kiinni humoristisesta otteestaan.

Pohdimme yhdessä kirjan nimeä ja sitä, että mistä se tulee. Päädyimme siihen, että nimi viittaa siihen, miten hukassa kirjan henkilöhahmot, mutta etenkin Silja on. Katolla olevalla naisella on kaikkea muuta kuin elämä hallinnassa. Reunan yli suistuminen olisi helppoa, jopa houkuttelevaa. Silti suurin osa katoille kiipeilevistä ei koskaan hyppää. Katolla olon voi nähdä eräänlaisena olotilana, painotteluna hajoamisen ja kasassa pysymisen välillä. Velvollisuuden ja irti päästämisen välillä.

Kuten arvasin, teoksen valinnut Ella oli tykännyt siitä kovasti. Neakin piti osittain ja sanoi sitä, miten joskus kirjat eivät vain osu oikeaan kohtaan elämässä. Tämä ei nyt tällä kertaa onnistunut siinä. Keskustelustamme kävi ilmi, että molemmat heistä nauttivat itse asiassa kovasti ninemomaan henkilökuvauksiin keskittyvistä kirjoista. Itse olen vähän toista maata, sillä rakastan hyvää tarinaa, hyvin kehitellyillä hahmoilla varustettuna.

Kenelle? 70-luvulla tai niihin aikoihin syntyneille, nostalgista Suomi-kuvausta kaipaaville, henkilökuvista pitäville, parisuhdekiemuroista ja vanhemmuudesta kiinnostuneille.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Lukupiirimme toisena klassikkoteoksena tartuimme Virginia Woolfin tuotantoon. Luimme hänen Lontooseen sijoittuvan yhdenpäivänromaaninsa Mrs. Dallowayn (1925, suom. 1956). Teoksen nimi on siinä mielessä hieman hämäävä, ettei romaani suinkaan kerro pelkästään rouva Dallowaysta, vaan myös muista eri tavoin hänen päiväänsä liittyvistä henkilöhahmoista. Kerronta poukkoilee hahmojen tajunnanvirtojen välillä, ja lukijalle avautuu heidän sielunmaisemansa: heidän muistonta ja nykyisyytensä. Tuo päivä, jona Clarissa Dalloway järjestää tapansa mukaan kutsut ja jona hänen nuoruudenystävänsä Peter Walsh tupsahtaa Intiasta hänen luokseen kylään.

Omituista kyllä, Clarissa oli eräs perinpohjaisimpia skeptikkoja mitä hän ikinä oli tavannut, ja ehkäpä (tämä oli Peterin teoria, jonka hän oli muodostanut selvitelläkseen Clarissan olemusta, joka oli toisaalta läpinäkyvä ja toisaalta selittämätön), ehkäpä hän sanoi itselleen: koska kerran olemme perikatoon tuomittu rotu, uppoavassa laivassa […], koska koko juttu on ilkeää pilaa, tehkäämme joka tapauksessa parhaamme, helpottakaamme vankitovereittemme […] kärsimyksiä, koristakaamme heidän koppinsa pieluksin ja kukkasin, olkaamme mahdollisimman moitteettomia; jumalat, nuo hirviöt, eivät päästä meitä niin vähällä---

Olen nyt lukenut hitaasti viime aikoina. Koska kuitenkin luen omaksi ilokseni enkä vain täyttääkseni blogiani, ei se mitään. Tässäkin kesti, ja Mrs. Dalloway olisi varmaan jäänyt kesken ellei se olisi ollut lukupiirikirjana. Romaaniin oli aluksi vaikea päästä sisään ja se tuntui sekavalta, jopa kuolettavan tylsältä ja todella keskittymistä vaativalta. Onneksi se ei jäänyt tylsäksi. Ystäväni, joka oli meille tämän lukupiirikirjan valinnut, oli teoksesta aivan innoissaan. Olemme lukeneet lähinnä viihdekirjallisuutta ja ero tähän teokseen oli huikea. Teos oli selvästi vaativampaa luettavaa, mutta myös selvästi laadukas. Sen tarkoituksena ei ole kategorisesta viihdyttää. Mrs. Dallowayn kieli on ihailtavan moninaista ja henkilöhahmot todentuntuisia monimutkaisuudessaan ja oikullisuudessaan.

Mrs. Dallowayssa on ajattomuuden tuntua, ja sitä oli siksi lukiessa vaikea sijoittaa johonkin ajanjaksoon sotaviittauksista huolimatta. Romaani kuitenkin sijoittuu 1920-luvulle, jolla se on kirjoitettu. Teoksen henkilöhahmot kamppailevat omien ongelmiensa kanssa ja kaikki on yhtä ohikiitävää hetkeä. Teksti on modernia ja käsittelee niin homoutta, naisen asemaa yksityisen piirissä, psykoosia kuin itsemurhaakin arkisen kepeällä otteella. Mihinkään ei jäädä jumiin, sillä hahmojen mielenliikkeet liikkuvat jo pian muihin asioihin, ja päivä kulkee eteenpäin omalla vauhdillaan.

En ihastunut teokseen niin että välttämättä ainakaan ihan heti tarttuisin uudestaan Virginia Woolfiin. Olen pitänyt Virginia Woolfia jonkinlaisena hifistelynä, mutta olen iloinen, että nyt tuli luettua edes yksi hänen romaaneistaan. Se oikeastaan kutakuinkin lunasti lupauksensa.

Kenelle? Klassikoita mielellään lukeville, tajunnanvirrasta ja feministisestä kirjallisuudesta pitäville, modernismin ystäville.