Émile Zola: Naisten aarreaitta

Naisten aarreaitta (Au Bonheur des Dames 1883, suom. 1973), suomennettu myös nimellä Naisten paratiisi, on ollut todella hidasta kuunneltavaa. Vika ei suinkaan ole tarinassa tai tyylissä, onhan tässä selvästi Zolan mestarikädenjälki nähtävissä, vaan siinä, miten olen samalla kirjannut itselleni ylös huomioita tuon ajan Ranskasta. Eletään siis 1860-luvulla, Ranskan toisessa keisarikunnassa. Keskiössä on jälleen Pariisi, jota myllätään ja uudistetaan vinhaa vauhtia. Kuluttaminen on murroksessa, kun pienet erikoisliikkeet käyvät taistelua uusia, jättimäisiä tavarataloja vastaan. ⁣

Denise Baudu saapuu rutiköyhänä Pariisiin elätettävänään kaksi orvoksi jäänyttä pikkuveljeä ja päätyy töihin upean muodikkaaseen Naisten Aarreaittaan. Välit aivan tavarataloa vastapäätä liikettä pitävään setään katkeavat, mutta onhan Denisen tultava toimeen, vaikka sitten itse perivihollisen leivissä. Maalta tulleen ”tappuratukan”, kuten Deniseä nimitetään, ei ole aivan helppoa sopeutua kilpailuhenkiseen tavarataloon, jossa säännöt ovat tiukat ja juorukellot sen kuin helkkyvät. Denise on päälleliimatun taipumaton kunniallisuuden perikuva, mikä näin nykylukijana ärsyttää. ⁣

Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. 

Zola kuvaa naturalismille tyypillisen tunnontarkasti mutta värikkään eloisasti tavaratalon elämää ja sen tuotteiden aiheuttamaa hullaantumista. Uusi aikakausi on aluillaan. Tavaratalo on oikea paratiisi. Täynnä houkutuksia ja turmellusta, kaupallistettuja fantasioita uskomattomaan hintaan. Ja miten Zola tätä kuvaakaan! ⁣Ei mikään ihme, että liikkeellä on aikamoisia himoshoppaajia. 

Kilpailua käydään ei paitsi ostoksista, vaan myös siitä, kuka asiakasta saa palvella. Tavaratalon työntekijät juonittelevat, ilkeilevät ja osoittavat välinpitämättömyyttä toisiaan kohtaan, mikä kulloinkin sopii. Proviisiopalkalla kun mennään, ovat kaikki toistensa kilpailijoita. Maalta tulleen ja köyhän Denisen taival ei ole helppo, ja jopa hänen ulkonäköönsä puututaan. 

Parasta Zolaa tämä ei ole. Upeita, tunnelmallisia kuvauksia ja symboliikkaa silti löytyy. Kunnon draamaa sen sijaan ei. Jossain määrin tavaratalo itsessään nouseekin päähenkilöksi Denisen rinnalle. Jännittävät ihmiskohtalot jäävät vähemmälle, kun vastassa on tavaratalo ja erittäin siveellinen, varjoaan säikkyvä nuori myyjätär. Hahmot jäävät ohuiksi, eikä heihin päästä syvällisemmin tutustumaan. Romanssikin jää hyvin heppoiseksi, ja herra Mouret on seksistisine käsityksineen lähinnä vastenmielinen.

Katsauksensa tavaratalojen maailmaan teos on viehättävä. Eri osastojen upeiden esillepanojen kuvailu on Naisten aarreaitan parasta antia. Varkauksista kiinni jääneiden naisten kohtelu ansaitsisi suorastaan aplodit nerokkuudessaan ja hienovaraisuudessaan. ⁣

Émile Zola: The Rush for the Spoil (La Curée)

Saanen esitellä uuden kirjarakkaani, Émile Zolan La Curéen (1871), englanniksi The Rush for The Spoil (käännetty 1886). Kyseessä on Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan toinen osa ja se teos, joka saa minut itse asiassa ensimmäistä kertaa tarttumaan Zolaan. Luen Ranskan toisen keisarikunnan ajan Pariisin mittavasta muokkaamisesta artikkelia, jossa siteerataan La Curéeta, ja minut valtaa ehdoton halu lukea tuo vainoavalla tavalla Pariisia kuvaava romaani. 

Ja todella, tämä on kirja Pariisista. Tämä on kirja Ranskan toisesta keisarikunnasta mitä allegorisimmassa merkityksessä.

Luen La Curéen poikkeuksellisesti e-kirjana, mutta solahdan siitä huolimatta täysin Zolan suurenmoisen maailmaan, 1860-luvun alkupuolen Pariisiin. Bois de Boulogneen ja Parc Monceaun laitamille, upeanupeaan uusrikkaiden loisteeseen. Pariisiin, joka feenikslinnun lailla nousee tuhkasta ja paroni Haussmannin hiestä. Sekä yhden jos toisenkin kiinteistökeplottelusta. Pariisi, jonka me tunnemme upeine bulevardeineen ja puistoineen, on syntymässä. 

Luvassa on seksiä, kiinteistökauppaa, upeita vaatteita ja interiöörejä. Astride Saccardilla on käynyt tuuri, kun hän on napannut itselleen kunnon myötäjäisinä varustetun edustusvaimon, itseään huomattavasti nuoremman Renéen, josta kehkeytyy Astriden menestyksen myötä oikea seurapiirikuningatar. Myös Renéellä on ollut tuuria, saahan hän mieheltään menoihinsa rahaa muutamia omaisuuteensa liittyviä allekirjoituksia vastaan. Sitä paitsi Maxime, Astriden seitsemän vuotta Renéeä nuorempi poika, on kerrassaan valloittava vaaleine kiharoineen ja kiinnostuksineen kaikkea naisellista kohtaan. Renéen ja Maximen välille kehittyy läheinen suhde, joka huipentuu rakasteluun Saccardien upean asumuksen trooppisten kasvien ympäröimässä kuumassa kasvihuoneessa.

Teoksen nimi, la curée, tarkoittaa saalista, joka teurastetaan ja joka heitetään lopuksi metsästyskoirille. Teos on käännetty englanniksi kahdella eri nimellä, josta luettavakseni päätyy se pidempinimisempi, The Rush for the Spoil. Toinen englanninkielinen nimi, The Kill, sen sijaan viittaa myös sijoitustermiin, jolla tarkoitetaan kiinteistöjen ostamista, talojen purkamista ja myymistä eteenpäin voitolla. Käännös liittyy keskeisesti romaanin miljööseen.

Astride Saccardilla on suuria suunnitelma Pariisin rakentamisesta nettoamisen suhteen. Saccardien varat eivät ole aivan puhtain keinoin hankittuja, ja lainoilla pelataan paljon. Tiukempana kautena Renée ehdottaa miehelleen, eikö tämä voisi myydä jalokivikoruja, jotka on hänelle ostanut, mikä ei tietysti tule kysymykseenkään. Ei, muiden on ehdottomasti nähtävä Renéellä nuo jalokivet. Mitä muut ajattelisivatkaan hänestä, jos hänen vaimollaan ei niitä olisi! Tietämättään Renée pelaakin täysin miehensä pussiin kaikkea ylellistä palvoessaan.

Saccardit elävät sulassa sovussa hulppeassa kartanossaan sallien kaikki toisilleen vapauden tehdä mitä lystäävät. Sekä Maxime että Astride nauttivat naisista, toisinaan jopa samasta. Maxime kertoo Renéelle kaikki tuhmimmat juorut, joiden kuulemista Renée suorastaan janoaa. Kaikki on vallan riemukkaasti. Kunnes tapahtuu se, minkä lukija on jo varhain saattanutkin Maximen kuvauksesta päätellä. 

Maxime on varsinainen viettelijä, vaaleat kiharat ja solakka vartalo, feminiini ja ehdottoman kuriton, aina naiset mielessä. Maximesta naiset ovat hurmaavia, ja hän on mielellään ollut Réneen ja tämän ystävättärien seurassa, kiusoitellut noita nuoria naisia uskaliaisuudellaan, jolle naiset ovat vain nauraneet. 

The ladies were at home, they talked freely, and when they ensconced themselves around the room you would have thought that a flight of Lesbian nymphs had alighted on the divans of a Parisian drawing-room. Maxime, whom they put up with and even liked on account of his girlish air, was the only man admitted into the circle. He there tasted divine delight: he glided along the divans like a supple snake; he was discovered under a skirt, behind a bodice, or between two dresses, where he made himself as small as possible and kept very quiet, inhaling the perfumed warmth of his feminine neighbours.

Parinkymmenen vuoden iässä Maxime on edelleen hulluina naisiin, ja Renée on hänen uskottunsa. Ja niinhän sinä käy, että Renée ja Maxime päätyvät sänkyyn toistensa kanssa Renéen vaaleanpunaisen ja harmaan silkin ympäröimässä makuuhuoneessa. He antautuvat toisilleen, antautuvat himolle, joka polttaa yhtä kuumana ja kosteana kuin kasvihuone, jonka eksoottisten kasvien siimeksessä he tuntevat olevansa yhtä kaukana Pariisista ja Bois de Boulognesta kuin jos he olisivat intialaisessa viidakossa. 

The crisis was bound to be fatal, to come from herself, apart from those two beings, those comrades who were destined to deceive each other one fine evening, and to couple themselves, thinking they were merely exchanging a hand-shake. However, after this stupid fall, she returned to her dream of a nameless pleasure, and then she took Maxime in her arms again, inquisitive about him, inquisitive as to the cruel delights of a love which she regarded as a crime. Her volition accepted incest, required it, decided upon tasting it to the end, even to remorse should that ever come. She was active, and conscious of her doings. She loved with the fury of a great fashionable lady, with the nervous prejudices she possessed as an offspring of the middle classes, with all the struggles, joys, and disgusts of a woman who drowns herself in self-disdain.

Maxime ja Rénee käyvät jopa katsomassa Racinen näytelmää Phèdreä, jossa toistuu täsmälleen samanlainen asetelma kuin heidän suhteessaan. Vaikka he näin kohtaavat oman rikoksensa näyttämöllä, se ei tee heidän suhteestaan loppua. Rénee on nälkäinen, ja hänellä on vain yksi mies mielessään; Maxime. Maxime, joka on melkein kuin häntä varten tarkoitettu. Maxime, jolla hän on leikitellyt alusta alkaen. Maxime, joka tulee hänen luokseen joka ilta. 

Ranskan toinen keisarikunta näyttäytyy jälleen mätänä. Zolan inho suorastaan tihkuu läpi, ja se on ihanan tahmaista ja jollakin tapaa tuoreen oloista. Ihmistenväliset suhteet perustuvat kaikki hyötyyn, ja raha on kaikki kaikessa. Rakastajia ja rakastajattaria piisaa, kun Pariisi on kuin kuumeessa himosta, niin lihan kuin kullankin. Moraalisen ylemmyyden saavuttanut on tekopyhä kuin mikä. 

Teoksen kritiikki Ranskan toista keisarikuntaa ja sen moraalitonta, vauraudessa kierivää vulgaaria yläluokkaa kohtaan sijoittuu luonnollisesti siihen historialliseen kontekstiin, jossa se on se kirjoitettu. La Curée on julkaistu vain vuoden tuhoisan Ranskan-Preussin sodan jälkeen, keisarikunnan tultua päätökseen. Vuoden 1870 vallankaappaus oli ollut täysin veretön. Keisari Napoleon III:n ja Ranskan toisen keisarikunnan aika oli ohi. 

Esipuheessaan George Moore sanoo osuvasti, että Renée on Ranskan toinen keisarikunta, jonka leningintekijä on keisari, hänen pukunsa Pariisi kalliine uudistuksineen, joiden mittava lasku jäi Ranskan kolmannen tasavallan maksettavaksi niin kuin Renéen velat hänen isänsä kontille.

Mutta Renée on muutakin kuin vain allegoria. Renée on hahmona elävä. Hänen elämänsä on käynyt tylsäksi, sillä vaikka hänen miehensä on antanut hänelle kaiken, mitä voi, elämäniloa tai merkitystä Renée ei ole saanut. Hän kaipaa jotakin, joka rikkoisi hänen ylellisen elämänsä monotonisuuden. "Oh! I feel bored, I feel bored to death", valittaa Renée Maximelle heidän ajelullaan Bois de Boulognen läpi aivan kirjan alussa.

"Ah! do not be modest," resumed Maxime; "admit at once that you are one of the pillars of the Second Empire. Between ourselves, we can speak of these things. Everywhere, at the Tuileries, at the ministries, at the mansions of the mere millionaires, over the highest and the lowest, you reign with sovereign power. There is not a pleasure you have not partaken of, and if I dared, if the respect I owe you did not restrain me, I would say—"

He paused for a few seconds, laughing the while; then he cavalierly finished his sentence.

"I would say that you have tasted of every apple."

She did not wince.

"And yet you feel bored!" continued the young man with ludicrous vivacity. "But it's downright suicide! What is it you want? whatever is it you are dreaming of?"

Maximen kuvaus on erityisen mielenkiintoista. Maxime pukeutuu Renéen vaatteisiin esiintyäkseen tämän serkkuna, ja hänen feminiinisyyteensä tehdään useita viittauksia. Hän hengittää kaikenlaista feminiiniä sisäänsä kuin hienointa parfyymia, toimii Renéen muotikonsulttina ja kantaa taskussaan myskintuoksuista pitsiä. Eräs Renéen ystävistä mumisee, että Maximen olisi pitänyt olla tyttö. 

When Maxime went to the Bois de Boulogne, with his waist tightly compressed like a woman's, lightly dancing in the saddle on which he was swayed by the canter of his horse, he was the god of the age, with his strongly developed hips, his long slender hands, his sickly lascivious air, his correct elegance, and his slang learnt at petty theatres. At twenty years of age he placed himself above all surprises and all disgusts. He had certainly dreamt of the most unusual beastliness. But with him vice was not an abyss, as it is with certain old men, but a natural external bloom. It curled upon his fair hair, smiled upon his lips, and dressed him like his clothes. However his great characteristic was especially his eyes, two clear and smiling blue apertures, true mirrors for a coquette, but behind which one perceived all the emptiness of his brain. Those harlot eyes were never lowered; they courted pleasure, a pleasure without fatigue which one summons and receives.

La Curée on täynnä symboliikkaa, pitkiä, hitaan maalailevia kuvauksia ja merkityksiä. Maximen itserakkaus ja sokeus muiden tunteita kohtaan korostuu, kun hän esittää Narkissosta (ja Rénee Ekhoa) sarjassa tableaux vivants'eja. Maxime todella tavoittelee vain omaa nautintoaan, eikä hän välitä muusta.

Symbolisia tasoja ja viittauksia antiikin taruihin teoksessa riittää, ja ne ovat varsinaisia herkkupaloja intertekstuaalisuudesta nauttivalle. Zola on kuvauksessaan älyttömän terävä ja rakentaa hyvin eheän ja taidokkaan kokonaisuuden, joka toimii Nanaa huomattavasti paremmin. Oma mielipiteeni on, että La Curée on mestariteos. 

Aikakautta ja sen tanssiaisetikettiä tuntevana nauran erityisesti kotiljongin kuvauksille. Tanssin leikkimielisyyteen päästään kurkistamaan, kun halukasta tanssinjohtajaa etsitään ja kun kotiljongin kuvaus jatkuu taustalla siitä huolimatta, ettei Renée osallistu siihen. Monsieur Simpsonin tiedetään olevan erikoisin kotiljongin johtaja ikinä. Hänen suosikkikuvionsa kerrotaan olevan se, että kaikkien on kontattava ympäri huonetta, ja kerran hän pakottanut leidit hyppäämään tuolien yli. Vieraat eivät tunnu paljolta säästyvän, niin hullunkurisiin koitoksiin johtajaksi valittu monsieur de Saffré heidät määrää. 

Teosta ei ole valitettavasti suomennettu. Ehkä pitäisi itse hakeutua uudelleen opiskelemaan ja verestää ranskantaitoaan niin, että voisi itse ryhtyä Zolan kääntäjäksi. Tämä helmi ansaitsisi tulla käännetyksi!

Olen lumottu.

Émile Zola: Nana

Olen vihdoin lukenut Nanan! Otin kuvan jo aikoja sitten, ja se olkoon viimeinen kevätkuvani ennen siirtymistä siihen, mitä oikeasti olen tässä välissä lukenut. (Zolaa, totta kai.) Pientä haastetta lukemiselle on aiheuttanut teoksen muste, joka on osittain tahriintunut ja saa rivit hyppimään silmissä.

Nana (Nana 1880, suom. 1952) on minulle hienoinen pettymys, odotukseni kun ovat olleet hyvin korkealla. Kyseessä on Émile Zolan pääteos, teos, jonka pitäisi nyt kaiketi olla vaikuttava ja upea ja mitä vielä. Tuntuu, että Zola pääsee kunnolla vauhtiin vasta ihan loppupuolella. Tässä on teos, jossa keskustellaan aivan valtavasti, pohjustetaan ja pohjustetaan. Mutta! Huhhuijaa, miten tätä lähtisi edes purkamaan? Olo on hengästynyt ja luulen, että tämä vaatii hieman sulattelua.

Nanassa kiteytyy Ranskan toisen keisarikunnan pröystäilevän tuhlaileva, turmeltunut ilmapiiri, jossa ollaan kaulaa ja lopulta päälakea myöten veloissa, sillä pitäähän toki olla näyttävä ja rakastajattarella mitä tuhlata. Variétés-teatterin uusi tähtönen saa Pariisin polvilleen. Nana on oikukas diiva, jonka viha syttyy silmänräpäyksessä, mutta jonka hellyys roihahtaa yhtä nopeasti, saa hänet säälimään muita ja jopa ihastumaan. Ainakin joksikin aikaa. Nana halveksii ja pilkkaa rakastajiaan, mutta ahnehtii aina vain lisää. Hän syö rakastajiensa varat, heidän peltonsa, tilansa ja linnansa. Kaikki katoaa kuin kuiluun. 

- Missä se talo on? tyttö kysyi aivan hiljaa ja hymyillen nolona kuin lapsi, joka jälleen tahtoo saada leikkikaluja, vaikka ne vastikään eivät ole sille kelvanneet.

- Villers-puistokadun varrella.

- Saanko vaunutkin?

- Saat.

- Pitsejä ja jalokiviä?

- Saat.

- Oi, kuinka hyvä sinä olet! Ymmärrähän, että se, mitä puhuin, tapahtui mustasukkaisuudesta… Tällä kertaa, vannon, ei tule käymään niin kuin ennen, koska sinä nyt käsität mitä nainen tarvitsee. Annathan minulle kaikki? Silloin ei tarvitse pyytää muilta mitään… Kaikki on siellä sinua varten, vain sinua varten!

Kadulta poimittu Nana rikkoo saamiaan lahjoja huvikseen ja nauttii yltäkylläisyydestä, josta on pienenä saanut vain haaveilla. Mikään ei pysy hänen kätösissään menemättä rikki.

Nanaa ei käy sääliksi, eikä hän herätä ainakaan minussa myöskään empatiaa. Nana elää täysillä, kirkkaalla, kirkkaalla liekillä vain palaakseen poroksi. Zolan naturalistinen ote kuvaa armotta Nanan päähänpinttymät, tämän ilkeyden ja nöyryyttämisenhalun, mutta myös hetkittäisen katumuksen ja haavoittuvuuden – Nanan kaikessa lapsellisuudessaan ja turhamaisuudessaan. Ja muut antavat Nanan rellestää ja tehdä päänsä mukaan. Nana karkaa niidenkin käsistä, jotka ovat kuvitelleet häntä voivansa jotenkin hallita. Kaksintaistelu Nanasta olisi naurettava, suorastaan julkinen naurunaihe, samoin korvapuusti.

Zolan alussa kuvaama näytelmä on hilpeän loistavasti kuvattu:

Näytelmä päättyi. Vulkanuksen voitonriemuisesta kutsusta koko Olympos marssi rakastavien ohi huutaen ja hämmästellen ja Jupiter virkkoi leikkiä laskien: ”Poikani, minusta teit varomattomasti, kun kutsuit meidät katsomaan tätä.” Sitten tunteet muuttuivat Venukselle suosiollisiksi. Iris toi taas näyttämölle sarvipäiden kuoron, joka anoi, että jumalat keskeyttäisivät tutkimuksensa, sillä kun aviomiehet olivat alkaneet pysytellä kotosalla, oli elämä käynyt aivan sietämättömäksi; oli parempaa joutua petetyksi ja olla tyytyväinen, siinä näytelmän siveellinen opetus. Sitten vapautettiin Venus. Vulkanus hankki itselleen vuode- ja pesäeron. Mars teki sovinnon Dianan kanssa. Jupiter taas lähetti pikku pesijättärensä tähtien joukkoon saadakseen rauhaa omassa avioliitossaan. Vihdoin vapautettiin pieni Amor kopistaan, jossa hän oli taittanut paperista variksia sen sijaan että olisi taivutellut rakastaa-verbiä.

Näytelmän "siveellisessä opetuksessa" kiteytyy allegoria myös Zolan kuvaamasta ajasta. Aivan erityisesti minua huvittaa tuo rakastaa-verbin taivuttamisen hylännyt Amor.

Minulta kysyttiin hiljattain suosikkikirjojani. Menin hämilleni ja myönsin, ettei mikään oikein ole niin sykähdyttänyt enää viime aikoina, mutta että Zola kyllä vetoaa! Tosiaan. Zolan seurassa olen kuin karkkikaupassa. Olen paitsi erittäin kiinnostunut kyseisestä historian aikakaudesta, myös ihastunut Zolan taidokkaaseen kerrontaan. Suosittelen tutustumaan. 

Huomaan, että teksti on jäänyt moneksi viikoksi Bloggerin luonnoksiin. Sitä täydentäessä olen jo niin seuraavien kirjojen pauloissa, että palaaminen Nanan fiiliksiin on vaikeahkoa. Pitäisi aina saada se blogijuttu kirjoitettua ja julkaistua heti, kun on lukenut.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Siitä on pitkä aika kun viimeeksi olen lukenut kirjan näin nopeasti. Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) päivässä. Sairastamisessa on se kiva puoli, että lukeminen sujuu. Teos on Jääskeläisen esikoisromaani, ja se kyllä näkyy. Monella tapaa taituri vielä harjoittelee tässä, ja myöhemmin käytettyjä teemoja (muisti, kirjat!) on jo mukana. Ihan on Jääskeläisen oloinen kirja jo tämä.

Laura Lumikko on salaperäinen, maailmankuulu lastenkirjailija, joka on kouluttanut yhdeksästä lapsesta menestyviä kirjailijoita. Hänen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraansa on etsitty kymmenettä lahjakkuutta jo pitkään. Onni näyttää hymyilevän 27-vuotiaalle äidinkielen opettajan sijaiselle Ella Amanda Milanalle, jonka kirjallisuuslehdessä ilmestynyt esikoisnovelli tekee Lumikkoon vaikutuksen. Hänestä tulee Seuran kymmenes jäsen. Ellan on tarkoitus tavata Lumikko tämän järjestämissä juhlissa, mutta portaita vieraittensa pariin laskeutuva kirjailija katoaa jäljettömiin aivan hänen silmiensä edessä. Talossa puhaltaa äkillinen lumimyry, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtui.

Kuvitteellisessa Jäniksenselässä tapahtuu muutenkin outoja. Aivan kirjan alussa eräs Ellan oppilas on kirjoittanut esseen Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta, mutta essee on kummallinen. Sitä värittävät raa'at tapahtumat, joista Ella on varsin varma, ettei niitä alkuperäisessä teoksessa ole. Pojan kappaleessa Rikosta ja rangaistusta Sonja kuitenkin todella ampuu Raskolnikovia sydämeen. Jäniksenselän kirjaston kirjastonhoitaja Ingrid Kissala (joka osoitteutuu myös kirjailija Ingrid Kissalaksi, yhdeksi Seuran jäsenistä) käyttäytyy kummallisesti Ellan tehdessä valituksen tällaisesta väärästä kappaleesta. Ingrid Kissala takavarikoi kirjan nopeasti ja salailee selvästi jotakin. Hänen mukaansa tällaista sattuu välillä.

Ella alkaa selvittää asioita Pelin avulla. Peli on Lumikon oma keksintö ja pidettävä salassa kaikilta muilta kuin Seuran jäseniltä. Siinä vuodetaan muistoja ja tietoja kuin puiden mahlaa mahdollisimman totudeenmukaisessa muodossa. Kuka tahansa Seuran jäsenistä voi haastaa toisen seuralaisen, jonka on onnistunut väijyttämään kello kymmenen jälkeen illalla. Haastajaa saa kysyä mitä vain, ja toisen on vastattava, minkä jälkeen osat vaihtuvat ja haastettu saa vuorastaan esittää vastakysymyksen.

En minä ole kertonut sinulle mitään. Pelissä ei kerrota. Voi kunpa me voisimmekin kertoa toisillemme tarinoita! Tarinoita on mukava kertoa. Niihin on kiva lisäillä kaikenlaista, ja nolot kohdat voi jättää pois. Tarinoista voi tehdä loogisia ja ymmärrettäviä. Mutta jos me pelaamme oikein, ulos tulee vain se, mitä sisällä on, ei enempää eikä vähempää. Minä vuodan, sinä vuodat, me vuodamme.

Peli on yksi teoksen mielenkiintoisimmista jutuista. Millaista olisikaan, jos ihmiset kertoisivatkin totuuksia. Jos toisen voisi oikeasti oppia tuntemaan, paljaana, ilman tarinoiden verhoa. Mutta Pelillä on myös hintansa. Se on uuvuttavaa, ja toisen läpikotaisin tuntemisella on seurauksensa. Eikä Peliä pelata välttämättä mitenkään kivasti. Siinä kaivetaan toisen sielun syvimmät salat ja kipeimmät kohdat. Vuotamisesta järkyttyy eniten itse.

Jääskeläisen tyyli on kaikkea muuta kuin maalailevaa. Se on suoraa, asian ytimeen menevää tekstiä. Silti rivien väleihin jää asioita. Teos on täynnä pieniä vihjeitä ja merkityksiä. Koko Jäniksenselkä on täynnä taikauskoisuutta ja mytologisia hahmoja. Alueen asukkaat pihoillensa, pensaikkoihin ja puiden juurille kaikennäköisiä patsaita; menninkäisiä, vedenneitoja ja kaikkea siltä väliltä. Ihmiset kartoittavat pihojensa mytologisia olentoja. Jäniksenselän metsiin katoaa ihmisiä, joita ei kaikkia koskaan löydetä: "Minkä Jäniskorpi ottaa, sen Jäniskorpi pitää." Alueella on myös pahaenteinen Näkkilampi, josta kerrotaan merkillisiä tarinoita.

Näkkilammen jää ritisi terien viiltäessä sen pintaa. Kymmenisen vuotta aiemmin jäniksenselkäläinen historioitsija P. Mäkelä oli Jäniksenjäljen haastattelussa kertonut Näkkilammen historiasta. Siihen oli kuulemma 1800-luvun alussa hukkunut useampiakin uimataitoisia ihmisiä, viisi lastakin, ja paikalla oli nähty omituinen hahmo, joka oli sukeltanut veteen nousematta koskaan pintaan. Historioitsija oli viitannut useampaankin lähteeseen ja painottanut, että vaikka puheet näkistä tietysti piti jättää omaan arvoonsa,  olivat itse onnettomuudet todistetusti tapahtuneet.

Kirjan suomalaiset piirteet ja tuttu luonto sekoittuvat outoon. Teoksesta tulee mieleen Johanna Sinisalon novellit, Haruki Murakamin maaginen realismi, mutta tietenkin myös Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Niin, paljastettakoon se nyt tässä, että tässäpä syy siihen, miksi teokseen tartuin. Jumalat juhlivat öisin näkyy Seuran salaperäisyydessä, sisäänpäinkääntyneisyydessä ja heidän opettajansa palvonnassa. Lumikko on vähintään yhtä karismaattinen kuin Julian. Jäsenet ovat myös yhtälailla täynnä salaisuuksia, ja Ella epäilee heidän mahdollisesti murhanneen erään pojan. Teoksen tunnelma on painostava ja uhkuu mystiikkaa. Unet tuntuvat joltain muultakin kuin pelkiltä unilta. Välillä teoksessa on selviä kauhuelementtejä, ja ainakin minuun ne tehoavat. Niskakarvani nousevat pystyyn. Mieltä vaivaamaan ne eivät kuitenkaan jää.

Lumikkoa ja yhdeksää muuta lukiessani minua ärsyttää kysymys, joka minulle tulee tuon tuostakin mieleen kirjallisuutta lukiessani. Miksi niin usein kirjoissa on kirjallisuustieteen opiskelijoita, kirjallisuuden tutkijoita tai opettajia? Eivätkö ne kirjailijat voisi keksiä välillä muuntaustaisia hahmoja? Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja kirjoittamisen vaikeudesta, ideoiden synnystä ja kirjailijan työstä. Omalla tavallaan se myös vastaa kysymykseeni. Kirjailijat ammentavat omasta elämästään, omista kokemuksistaan, tai jonkun toisen kokemuksista. On helpompi kirjoittaa uskottavasti siitä, mistä tietää ja minkä tuntee. Lumikossa kirjailijat suorastaan saalistavat petolintujen tavoin materiaalia kirjoihinsa.

Hän näki taas yhden Seuran jäsenistä – kirjailija Elias Kangasniemi seisoi vaippaosastolla kalliissa puvussaan ja näytteli olevansa syventynyt kännykkäänsä, ja aivan miehen takana hääräili riitaisa pariskunta, jolla oli mukanaan harmaa vauva ja kärryissä runsaasti äidinmaidonvastiketta ja olutta, mies ärisi ja nainen kitisi, ja tarkkailtuaan kirjailija Kangasniemen puuhia tovin verran Ella oli varma siitä, että tämä nauhoitti pariskunnan keskustelua puhelimellaan, hyvää materiaalia tarjolla, yhtään sanaa ei sopinut päästää karkuun, ja kun pariskunta lähti liikkeelle, kirjailija Kangasniemi seurasi perässä kännykkä kädessään, muka hyllyjä tutkien---

Jääskeläisen esikoisteoksen siirtymät ovat vielä kömpelöitä, aivan toista laatua kuin sulavassa Väärän kissan päivässä. Hahmot ovat ohuita, karikatyyrimäisiä, ja silti jotenkin pidän heistä juuri siksi. Päähenkilöstä en saa irti juuri mitään, mutta Ellan tarkoitus onkin lähinnä tarkkailla Seuraa ja purkaa mysteeriä. Silti hänen motiivinsa tuntuvat liian ohuilta, reaktionsa liian vaisuilta. Miksei Lumikon katoamista käsitellä kunnolla? Miksi Ella keskittyy vain isänsä kuolemaan? Toki kuolema on iso asia, mutta legendaariseen ja salaperäiseen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraan pääsemisen ja Seuran keulahahmon katoamisen luulisi nousevan mielessä silti kummallisuudessaan päällimmäiseksi. Itse asiaan pääsyllä kestää. Teoksen juoni on hieno, ja sen maailma kiinnostava. Mutta asiat tuntuvat jäävän liian levälleen, liian auki. Aikoinaan Jääskeläinen kirjoitti vielä tuohon aikaan pitämäänsä blogiinsa kyseleville lukijoilleen pitkän vihjelistan niistä vihjeistä, joita hän teokseensa on kätkenyt. Nämä vihjeet löytyvät englanniksi täältä. (Kirja vieköön! -blogissa on vielä onnistuttu saamaan sivunumerot myös suomenkieliseen Lumikkoon ja yhdeksään muuhun. Jääskeläisen suomenkielistä blogia ei ikävä kyllä enää ole.) Minusta tällaisen vihjelistan laatiminen on ihastuttavaa, ja lukijana vihjepalapelin kokoaminen antaa teokselle aivan oman säväyksensä. Se tekee lukukokemuksesta interaktiivisemman. Olen palapeliä koottuani huomattavasti myötämielisempi Lumikkoa ja yhdeksää muuta kohtaan, jopa vaikuttunut. Teos ei lähemmin tarkasteltuna jääkään niin auki kuin ensin luulisi. Tarvittavat tiedonmurut on kyllä annettu, eivätkä ne ole liian vaikeaselkoisia. Pohdintaa tämä kyllä vaatii  – ja mielikuvitusta. Kiitos Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Kenelle? Maagisesta realismista ja symboliikasta nauttiville, mysteereistä ja persoonallisesta luettavasta pitäville, ja niille, jotka haluavat itse päätellä kirjan ratkaisuja.

Dan Brown: Inferno

Dante Alighierin Jumalainen näytelmä kuuluu vaikuttavimpiin opintojeni aikana lukemiini teoksiin. Erityisesti sen Helvetti-osuus, Eino Leinon kääntämänä tietenkin. Dan Brownin Inferno (2013) on ollut pitkään lukulistallani. Millainen on kirja, jossa hyödynnetään tätä yhtä kirjallisuushistorian merkittävintä teosta?

Taidehistorioitsija Robert Langdon herää sairaalasta keskellä Firenzeä. Hänellä ei ole muistikuvaa siitä, missä on ja miten on sinne päätynyt. Langdonia on ammuttu päähän edellisenä yönä, mutta luoti ei ole ollut tappava. Tappaja ei ole valmis jättämään asiaa sikseen. Nuori lääkäri Sienna Brooks auttaa Langdonia pakenemaan ja joutuu tämän kanssa maanalle. Tappaja ei ole ainut, joka on Langdonin perässä. Langdonin taskusta löytyy digitaalisesti editoitu heijastekuva Botticellin Dante-aiheisesta taideteoksesta La Mappa dell'Inferno. Helvetin kartta johdattaa Langdonin ja Siennan seuraamaan sen antamia vihjeitä. Heille paljastuu, että genetiikan luopiotutkija ja varsinainen nero Bertrand Zobrist on aikeissa ratkaista maailman ylikansoituksen ongelma pyyhkäisemällä ison osan ihmiskuntaa maailmankartalta. On vain ajan kysymys milloin ja ehtivätkö Langdon ja Sienna estämään tuhoa.

Kysymys maailman liikaväestöstä on mielenkiintoinen. "Jos saisit tilaisuuden vetää vivusta ja tappaa sattumanvaraisesti puolet maailman väestöstä, tekisitkö sen? [...] Mutta  entä jos sinulle sanottaisiin, että ellet vedä vivusta, ihmisrotu kuolee sukupuuttoon sadan vuoden kuluessa?" Onko ihmisellä moraalinen velvollisuus tehdä hirmuteko yhteisen hyvän puolesta? Onko näin rajuihin toimenpiteisiin tarttuva ihmiskunnan pelastaja vai onko hän hirviö? Mikä ylipäätään voisi ehkäistä maailman ylikansoituksen?

Luin vuosia sitten Da Vinci -koodin, josta pidin tuolloin kovasti. Nyt Dan Brown ei vakuuttanut. Luulin, että olisin tykännyt tästä paljon enemmän. Ymmärrän, että juonivetoisessa jännitys-/mysteeriromaanissa hahmot eivät ole se keskeisin asia. Silti hahmojen latteus tuntui, no, todella lattealta. Langdonilla  ei ole persoonaa nimeksikään. Edes väärinymmärretty lapsinero Sienna ei saa tarpeeksi lihaa ympärilleen, vaikka hänestä kerrotaan kirjan hahmoista eniten.

Pidän ajatuksesta, että jonkun populaariromaanin avulla niin perustavanlaatuinen teos kuin Jumalainen näytelmä tulee tutuksi suuremmalle yleisölle. Infernon hyviin puoliin luettakoon myös, että se tarjoaa katsauksen taidehistoriaan ja tietysti Danteen, ja on tässä mielessä yleissivistävä. Se avaa symbolisia merkityksiä ja laajentaa symbolien ymmärrystä. Ohimennen Infernossa kerrotaan myös mm. pyhän Lucian tarina, jonka mukaan tämä repi silmät päästään, jotta ei olisi niiden kauneudella viekoitellut miehiä. Aikamoinen teko neitokaiselta, jonka itse ainakin olen tuntenut lähinnä ruotsalaisen perinteen mukaisena valontuojana.

Infernon arvoitukset eivät ole sellaisia, että niitä voisi lukijana ratkaista ilman laajaa taidehistorian/symboliikan tuntemista. Suuri osa tekstistä on joko merkityksiä pohtivaa dialogia, takaa-ajoa tai Langdonin kulttuurintuntemuksen esittelyä. Pitkät selostukset tapahtumapaikoista alkavat kirjan edetessä tuntua pitkäveteisiltä. Lyhyet kappaleet töksähtelevät, ja vaikka kirjan teemat ovat mielenkiintoisia, oli teosta työlästä kahlata läpi. Luulen, että tässä on paljolti kyse lukijasta. Inferno ei ole minun tyyppiseni kirja.

Kenelle? Toiminnasta ja jännityksestä pitäville sekä taidehistoriasta ja symboliikasta kiinnostuneille.