Julia Quinn: Väärä sulhanen

Viimeistä Bridgertonia viedään. Kyseessä on Bridgerton, jossa Julia Quinn on tehnyt merkittävän uuden aluevaltauksen: varpaat, jotka on tietysti mainittava tuon tuostakin. Gregory Bridgerton puolestaan toistelee papukaijan lailla kolmea suosikkisanaansa, ”Minä rakastan sinua”, aivan kuin kyseessä olisi taikasanat. Ilmeisesti onkin, sillä minut ne saavat totaalisesti tylsistymään ja ihmettelemään, mitä lady Lucinda oikein näkeekään tässä rikkinäistä levysoitinta muistuttavassa miekkosessa.⁣

Bridgerton-sarjan kahdeksannessa osassa on paljon toistoa aiempien osien juonikuvioista. Mutta on Väärässä sulhasessa (On the Way to the Wedding 2006, suom. 2022) vähän omaakin. Yllätyin jopa yhdestä käänteestä. Kahdestakin. Kolmesta. Ja kolmas onkin aikamoinen wtf-hetki, kun naishenkilö sidotaan vesiklosettiin. Olisin siinä tilanteessa aika paljon suuttuneempi kuin kyseinen hahmo!⁣

Gregory Bridgerton rakastuu päätäpahkaa Hermione Watsoniin, joka on kaikin puolin ihastuttava ja, niin, muidenkin miesten mieleen. Hermionen paras ystävä Lucinda antaa Gregorylle vinkkejä siitä, miten tämän tulisi toimia, mutta onnistuu saamaan vain omat tunteensa solmuun. Kaikki ei muutenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. 

Jos he palaisivat kolme päivää ajassa taaksepäin, Hermione olisi edelleen rakastunut herra Edmondsiin, mikä ei juuri haitannut, sillä se ei johtaisi mihinkään, ja Lucy puolestaan olisi…

Hän olisi edelleen oma itsensä, onnellinen ja itsevarma ja vain käytännöllisesti katsoen kihloissa.

Ihmettelen miksi joka osassa pitää olla toisteisen päälleliimattu teenjuontikohtaus ah-niin-viisaan Violet Bridgertonin kanssa. Violetin ainoita luonteenpiirteitä tuntuu olevan hänen ainainen herkistymisensä edesmenneestä aviomiehestä puhuttaessa. Sekin toki on enemmän kuin mitä muistan Gregorysta.  ⁣Muistelisin että olen jossakin kohti pitänyt Violetista, eli joitakin onnistuneempiakin kohtauksia hänellä on tainnut olla. Mutta eikö Violetkin ansaitsisi tehdä muutakin kuin juoda teetä?

Katen läsnäolo romaanissa on sen sijaan tervetullut raikas tuulahdus, ja Hyacinth on mainio oma itsensä. Lady Lucinda Abernathy naispäähenkilönä ei ole myöskään hassumpi, eikä Gregorykaan ole aivan yhtä ikävä kuin veljensä. (Anthonya ei lasketa.)   

Kunnon floppina teoksessa on synnyttämiseen keskittyvä epilogi, joka on entisiäkin epilogeja kamalampi. ⁣Kaiken rehellisyyden nimissä edellisessä osassa epilogi oli vain ärsyttävä. 

Ihan viihdyttävä Väärä sulhanen silti on, Bridgertonien tapaan nimittäin. ⁣Se ei ole erityisen ärsyttävä, mutta ei sarjan suosikkinikaan. Lopettelen sarjaa hieman haikein mielin. Nämä ovat olleet kevyttä viihdettä, jonka parissa aika on kulunut varsin rattoisasti. Jäljellä on enää novellikokoelma, jonka suhteen en ole tekemässä mitään rynnäkköä. Katsotaan tuleeko se edes luetuksi. 

Julia Quinn: Kätketty perintö

Luin Julia Quinnin Bridgerton-sarjan seitsemännen osan Kätketty perintö (It's in His Kiss 2005, suom. 2022) viime vuoden puolella, mutta jaksoin silloin vain lyhykäisesti listata sen tärkeimpiä elementtejä. Tai siis, niitä elementtejä, joita siitä jäi mieleen. Nyt kun pikkuhiljaa saan palailtua myös blogin pariin päiviteltyäni jonkin aikaa enempi vain Instagramia, edessäni onkin hieman haasteellisempi tapaus blogitekstiksi. Mutta eikö haasteet ole tehty selätettäviksi?

Sain teoksen syntymäpäivälahjaksi viime elokuussa, luetuksi se tuli joulukuun puolella. Pidin siitä, nautin siitä. Mutta jäikö siitä jotain erityisesti mieleen? Ei. Mutta ei se mitään. Kätketty perintö hoiti tehtävänsä ja viihdytti. Tässä tapauksessa pidän jopa positiivisena sitä, ettei sen erikoisempaa muistijälkeä ole jäänyt. Se nimittäin tarkoittaa myös sitä, ettei mikään ole jäänyt ärsyttämäänkään. Joidenkin Bridgerton-osien kanssa näin on ollut, mutta ei tämän. Hurraa siis!

Mitä siis mieleeni on painunut?

- Hyacinth Bridgerton lukemassa villejä romanttisia romaaneja lady Danburylle joka tiistai (parasta!)
- Hyacinth pääsee kokeilemaan housuja
- Timantin metsästys
- Vieraiden kielten tunteminen auttaa saamaan miehen tai ainakin kääntäjän homman, joka johtaa lähempiin tapaamisiin
- Violet Brigerton tietää parhaiten, kuten aina
- Sarjan ärsyttävin epilogi 

Hyacinth Bridgerton on siis tosiaan onnentyttö. Lady Danbyryn pojanpoika on aikamoinen saalis, mutta tämäpä on tunnettu kuinkas ollakaan, hivenen naistenmiehenä. Kun – tsekkaan nyt muistiinpanot, että mikä tämän hepun nimi olikaan, aivan, Gareth St. Clair – saa käsiinsä isoäitinsä vanhan italiankielisen päiväkirjan, on Hyacinth Bridgerton äkkiä korvaamattomassa asemassa. Niin ärsyttävä ja omapäinen kuin osaakin olla. Tässä on mukavan sopusuhtainen pari, jota saatan shipata ihan rauhassa. Gareth on omahyväinen ja ihanan rasittava hänkin. 

Hyacinth olisi halunnut olla nainen, joka suutelee varmoin ottein ja jatkaa sitten iltaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän olisi halunnut kuvitella, että kun herrasmies käyttäytyi epäkunnioittavasti, hän osaisi osoittaa halveksuntansa hienostuneen viileästi, jäätä tihkuvin katsein, kääntää selkänsä ja poistua paikalta näyttävästi ja tyylikkäästi.

Kuvitelmissaan hän pystyi tuohon kaikkeen ja vielä enempäänkin.

Todellisuus ei ollut kuitenkinkaan ollut yhtä tyydyttävä.

Hyacinthissa on vastustamatonta draamaa. Hän kiipeääkin tätä myöten Francescan kanssa suosikkeihini Bridgertonien sisaruksista. Lady Danburyn suosikki hän on sen sijaan ollut kaiken aikaa.

Lady Danbury myhäili. ”Tiedättekö, miksi pidän teistä niin paljon, neiti Bridgerton?”

Hyacinth nojautui eteenpäin. ”Olen pelkkänä korvana.”

Vanhanrouvan kasvoille levisi uurteinen hymy. ”Koska te, tyttökulta, olette aivan samanlainen kuin minä.”

Pidän näistä suomennosten nimistä enemmän kuin alkuperäisistä. "It's in His Kiss" ei kerro lukijalle mitään muuta kuin että tässä nyt on romantiikka kyseessä ja että joku miekkonen siellä tulee olemaan suutelemassa. Sen sijaan "Kätketty perintö" kuulostaa heti jännittävältä ja johdattelee lukijan mielikuvituksen mukavaan odotukseen. Se kertoo heti juonesta ja erottaa teoksen sarjan muista osista. 

Onneksi muistini ei ole aivan laho, ja hauskastihan näitä asioita palaakin mieleen etenkin kuin selailee kirjaa vielä. Rakkaalla tädilläni on ollut tapana hehkuttaa kirjoja täysin onnellisena ja sanoa: "Se kirja oli niin mahtava! Mutta en mä siitä mitään muista." Alan päästä jujusta jyvälle. Pelkkä kirjan jättämä fiilis voi hyvinkin riittää.  

Julia Quinn: Bridgerton: Vastustamaton kiusaus

Niin oliko jollakulla jo ikävä Bridgertoneja? 

Tämä kuudes osa vie minut täysin mennessään. Tässä on nyt hieman enemmän historiaakin! 

Vastustamaton kiusaus (When He Was Wicked 2004, suom. 2021) on kuin raikas tuulahdus samaa kaavaa pitkälti seuranneessa Bridgertonien perheenjäsenten rakkausseikkailuja (lue: avioitumisia) seuraavassa kirjasarjassa. Kaikki tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai edes Englantiin, vaan Skotlantiin! Ah. 

Francesca ja Michael ovat ihania. Ja mikä parasta, tässä ei ole punastelevaa viatonta neitsyttä. Lesken asema on ihanan paljon vapaampi, sen saa Francescacin todeta, vaikka mieluiten olisikin säästynyt miehensä kuolemalta.

Michael Stirling on Kilmartinin jaarlin serkku, käytännössä veli, perimisjärjestyksessä seuraava. Francesca Bridgerton on jaarlin ihana morsian, johon eloisana elostelijana tunnettu Michael rakastuu silmittömästi. Kun John kuolee, vaipuvat sekä Francesca että myös Francescan parhaaksi ystäväksi noussut Michael epätoivoon ja suruun. Mutta edes neljän vuoden pako Intiaan ei saa Michaelia unohtamaan Francescaa. Michael ei ole koskaan halunnut Johnin asemaa, hän haluaisi vain serkkunsa takaisin. Ja Francescan. Vaikka eihän hän tietysti saisi häpäistä Johnia niin. 

Michaelin ja Francescan välinen sanailu, huumori ja kiusoittelu on nokkelaa ja hyvin eläväistä. Michaelin tuskastuminen ja kova pyrkimys pitää yllä elostelijan mielikuvaa on huvittavaa seurattavaa. Nauran jälleen lukiessani. 

Teos on edeltäjiään lyhyempi ja silti minusta tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää loppupuolelta. Mistä pääsenkin aiheeseen teoksen miinukset.

Miinusta: Francescan oikut loppupuolella tuntuvat pitkitetyiltä ja Francesca olisi voinut olla kokeneempikin. On sääli, että Quinn ei ota kaikkea irti nuoresta leskihahmostaan. Francesca on toki uskaliaampi kuin muut kirjasarjassa esiintyneet naiset, mutta silti Michael joutuu opettamaan Francescalle seksistä yhtä sun toista. Ilmeisesti Francescan ja hänen ah-niin-ihanan Johninsa auvoinen avioelämä on makuukamarissa koostunut lähinnä lähetyssaarnaajasta. 

Naureskelen sille, että kureliivit puuttuvat. Taas. Pukua kuin vetää alas, niin rinnat tulevat esiin. ”Miten hän rakastikaan naisten nykymuotia”, kerrotaan Michaelista tämän kätevän konstin yhdessä. Ööh. Vuonna 1824 naiset käyttivät edelleen kureliivejä, jotka peittivät myös rinnan. Mutta mitäpä tuosta. Francescalla kuitenkin mainitaan ainakin yhdessä kohtaa olevan aluspaita, loistavaa. Edistystä sekin. Hyvä Quinn!

Teoksen käännös tökkii tällä kertaa. Sanavalinnoissa on ihan turhaa kikkailua kummallisilla vanhoilla sanoilla. Arina? Mielenköyhä? Skandalöösi? Romantillinen? Ymmärrämme kyllä, että kyse on historiallisesta romaanista muutenkin. Näistä kaksi viimeisintä vielä menee, mutta kaksi ensimmäistä ovat hyvin outoja. Yönmustan suortuvan kerrotaan myös tipahtavan Michaelin otsalle. Taivaaltako? 

Voi tietysti olla, että Quinn kuudetta romaaniaan kirjoittaessaan päätti käyttää joitakin vanhahtavampia termejä. On silti kääntäjän vastuulla, mitä sanavalintoja hän ottaa käännökseensä mukaan. 

Tavallaan en haluaisi pitää tästä osasta niin paljoa, se kun kuuluu trooppiin, jossa naisen olisi ymmärretävä miehen tylyys vain osoituksena tämän rakkaudesta. Luin gradua tehdessäni paljon romanttiseen kirjallisuuteen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, ja mm. Janice A. Radway on teoksessaan Reading the Romance tästä huolissaan.

Lainatakseni omaa graduani:

Romanttinen romaani kannustaa Radwayn mukaan naisia ottamaan vastaan kaikki miehen vähäisetkin huomionosoitukset osoituksena tämän todellisesta, paremmasta luonteesta. Näin on ajateltava, vaikka mies jatkuvasti näyttäisi osoittavan mielenkiinnon puutettaan. Romanttisen romaanin konventionaalinen loppu lupaa, että oppimalla ymmärtämään sankarin käytöstä sankaritar saavuttaa kaiken mitä voi toivoa (Radway 1987, 148–149). Radway osoittaa, miten romanttinen romaani ylläpitää illuusiota siitä, että miehen välinpitämättömyys on muutettavissa omistautumiseksi. Saadessaan sankarittaren uskomaan, että sankarin aiempi julmuus ja välinpitämättömyys ovat tosiasiassa lähtöisin rakkaudesta ja kiintymyksestä romanttinen romaani esittää, että näille tunteille on muitakin ilmenemismuotoja kuin perinteiset hellyyden osoitukset. Romanttinen romaani toimii ohjenuorana lukijoilleen taivuttaen nämä sopeutumaan välinpitämättömään käytökseen ja naisen rooliin miehen käytöksen tulkitsijana. Oppiessaan lukemaan loukkauksetkin rakkauden osoituksina nainen Radwayn mukaan irtautuu tarpeesta vaatia tällaisen käytöksen muuttumista (1987, 151, 188).

Samasta ilmiöstä voi lukea mm. Eva Illouzia, joka yhdistää sen myös self help -kulttuuriin ja vastuun romanttisissa suhteissa epäonnistumisesta sysäämiseen naisille. 

Pehmentävänä tekijänä Vastustamattomassa kiusauksessa on, että Michael osoitetaan koko ajan myös välittävänä. Lukijalle hänen todelliset tunteensa Francescaa kohtaan ovat täysin selviä. Francescalle näin ei kuitenkaan ole.

Francesca henkäisi järkyttyneenä, otti askeleen taaksepäin ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.

Kommentti oli ollut julkea, mutta Michael oli itseensä varsin tyytyväinen, kun oli onnistunut loukkaamaan naista. Francescan oli astuttava kauemmas, pois hänen ulottuviltaan. Francescan olisi asetettava rajat.

Sillä Michael ei siihen pystyisi.

Tästä huolimatta teos on hujauksessa luettu, ja se nousee Bridgerton-sarjan suosikikseni. Dramatiikkaa tästä ei puutu, ja teksti on oivasti rytmitettyä. Mietin, miksi pidän tästä eniten, ja oikeastaan juuri sen erilaisuuden vuoksi. (Muihin sarjan osiin nähden.) Pidän siitä, että ikävästi käyttäytyvää miestä kuvataan myös hänen omasta näkökulmastaan, eikä pelkästään sankarittaren. 

Lisälukemista:

RADWAY, JANICE A. 1987. Reading the Romance. London: Verso.

ILLOUZ, EVA 2012. Why Love Hurts: a Sociological Explanation. Cambridge; Malden, MA: Polity Press.

Julia Quinn: Bridgerton: Kirjeystävä

Kun kerroin edellisessä postauksessani jääväni Bridgerton-tauolle, oli kyseessä jälkijunassa julkaistu arvio. Taukoni Bridgertoneista jää lyhyeksi, mutta ei sentään aivan näin lyhyeksi. Päädyn kuuntelemaan Kirjeystävää (To Sir Phillip, With Love 2003, suom. 2021) äänikirjana joka tapauksessa. Kovakantinen kaunokainen odottaa vielä, että saisin järjestettyä hyllyyni sille tilaa. Olenko maininnut, miten nämä kannet ovat niin ihanan värisiä? Ne ovat kauniita ja herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan ihastelen niitä ja tunnen ärtymystä. Voisiko näillä naisilla olla aikakauden hiustyylit, kiitos? Ei? No, ainakin kansi on nätti.

Vuorossa on tällä kertaa Eloise Bridgerton, joka on kuvitellut jäävänsä vanhaksi piiaksi. Eloisen serkun kuolema johtaa kirjeenvaihtoon tämän aviomiehen kanssa, kirjeenvaihto kirjeystävään. Ja kirjeystävä siihen, että Eloise pakkaa laukkunsa ja karkaa yön selkään mennäkseen tapaamaan Sir Phillipiä. Phillip on kutsunut Eloisen luokseen, pitäisihän hänen etsiä kaksosilleen uusi äiti. Ehkä Eloise voisi heidän kirjeenvaihtonsa perusteella sopia tehtävään. 

Sillä tehtävästä juuri on kyse. Phillip ei hae rakkautta, vaan lapsilleen äitiä, jotakuta, joka osaisi olla heidän kanssaan ja pyörittäisi kartanoa hänen puolestaan. Eikä Phillipin tarvitse edes laittaa ilmoitusta Tinderiin, vaan ehdokas löytyy kätevästi kirjeenvaihdon kautta. Aika edistyksellistä, oikeastaan. Ja ainoana todellisena kriteerinään Phillipillä on, että uusi vaimo ei olisi surullinen. 

Viihdyn Kirjeystävän parissa varsin mukavasti. Parasta on Phillipin kaksoset. Sekä tietysti Bridgertonin veljesten nelikko, joka saapuu sisartaan pelastamaan. 

Ja ananakset. Tuohon aikaan ananakset olivat muodissa, ja niitä pidettiin todella ylellisinä. Niiden kasvattaminen eurooppalaisessa ilmastossa oli vaikeaa, joten ananakset olivat joko merten takaa tuotuja tai niitä kasvatettiin lämpimissä kasvihuoneissa. Joka tapauksessa ananaksen pöytäänsä saaminen vaati sievoisen summan rahaa. Ja Sir Philip Cranen mainitaan kasvatavan kasvihuoneessaan ananaksia. Kun vain Eloisekin tajuaisi ihastella tätä seikkaa. 

Teoksen alussa koen suuren ilonhetken, kun Eloisen alushame mainitaan. Siis alushame, voitteko kuvitella? Brigertoneissa! Hallelujaa, kuvittelen jo mielessäni, miten Julia Quinn on petrannut historiantuntemuksessaan, mutta edessäni on pettymys. Kuka nyt alusvaatteita häihinsä tarvitsee? Tarkoituksenahan on, ainakin Bridgertonien maailmassa, päästä vaatteista mahdollisimman nopeasti eroon vihkivalojen jälkeen. Eikös se kannata tehdä vain nopeammaksi?

Phillip herättää hahmona sympatiani. Se, miten tämä on yrittänyt ja yrittänyt, tehnyt kaikkensa, että hänen vaimonsa Marina ei olisi niin surullinen, ja kun Marina ei enää nouse sängystä, tehnyt parhaansa suojellakseen lapsiaan äidin surulta. Marinan syvä masennus on nykylukijalle ilmeistä, mutta Phillipille ei. Vaimon alakulo ja ilottomuus ovat hänelle todella kova paikka. Ja jäljelle jää vain kuollut vaimo ja äidittömät lapset, joille Phillip ei uskalla olla isä, koska pelkää muuttuvansa samanlaiseksi kuin oma isänsä. Sekä riittämättömyys. Riittämättömyyden tunne on Phillipillä aivan valtava. Hän ei ollut tarpeeksi hyvä aviomies, ei tarpeeksi hyvä isä. Ei tarpeeksi. 

”En koskaan kuullut Marinan nauravan”, Eloise sanoi hiljaa. ”En kertaakaan. Olen yrittänyt muistella häntä sinut tavattuani ja keksiä, miksi Marinaa koskevat muistot tuntuvat aina niin kummallisilta ja oudoilta. Luulen, että kaikki johtuu siitä, ettei hän koskaan nauranut. Onko koskaan kuultu lapsesta, joka ei naura?”

Eloisen sanat ovat kuin synninpäästö. "Älä unohda, että minäkin tunsin hänet. Lapsena, jo kauan ennen kuin sinä edes tiesit hänen olemassaolostaan." Kaikki ei olekaan Phillipin syytä, kyse ei ole hänen epäonnistumisestaan. Kohtaus, jossa Phillip ja Eloise keskustelevat Marinasta ja Phillipin kantamasta taakasta, on hieno. 

Eloise on ärsyttävä. Eloise on malttamaton, suulas, kapinallinen. Itsekäs. Eloisen lähtö kotoa, pelkkä pöydälle jätetty lappu, on itsekäs. Niin kuin on sekin, ettei Eloise varoita Phillipiä tulostaan etukäteen, että Eloise haluaa vain paeta omaa elämäänsä Phillipin luo. Phillip ei saa valmistautua Eloisen tuloon mitenkään, ja on onni, että Eloise saa ruokaa. Mutta Phillip ei ole ehtinyt järjestää Eloiselle esiliinaa, ja sillä on tietysti seurauksensa. Onneksi Eloisekin tajuaa, että hänen tekonsa on ollut typerä ja ajattelematon, ja neitokainen osoittautuukin yllättävän kykeneväksi itsereflektointiin. 

”Mutta älä anna kärsimättömyyden määrittää sinua”, Violet sanoi hiljaa.”Sillä sinussa on paljon muutakin, ja taidat toisinaan unohtaa sen.” Hän hymyili sillä tavalla hellästi ja viisaasti kuin itsenäistyneelle tyttärelleen hyvästejä jättävä äiti vain voi. ”Anna kaikelle aikaa, Eloise. Ole hellä. Älä painosta liikaa.”

Violet Bridgerton on jälleen aivan ihana ja hänen neuvonsa Eloiselle kullanarvoisia.

Vaikka kaikki teoksessa ei olekaan mieleeni, niin Eloise ja Phillip sopivat toisilleen loistavasti. Phillip sanoo Eloiselle vastaan, osoittaa hänelle, kun hän käyttäytyy typerästi. Ja Eloise saa Phillipin tulemaan kuorestaan ja parantaa tämän haavat.

Kahden huonomman osan jälkeen on ilahduttavaa, että viidennessä osassa on juuri sitä, minkä puutteesta edellistä moitin: luonnetta. Tässä kohtaa lienee syytä myös valoittaa sitä, miksi palaan Bridgertoneihin uudelleen ja uudelleen. Syy siihen piilee kerronnan keveydessä ja kielessä. Kieli tosin vaihtelee, sillä teoksen on suomennettu aikamoisella vauhdilla, ja eri kääntäjiä on neljä, mutta teosten kieli on siitä huolimatta nautittavan sujuvaa ja kepeää. Ihailen niiden taidokasta kerrontaa, joka pitää lukijansa otteessaan. 

Julia Quinn: Bridgerton: Hurmurin valloitus

Hurmurin valloitus (Romancing Mister Bridgerton 2002, suom. 2021) on hieman parempi kuin Tuhkimoa adaptoiva edeltäjänsä, enimmäkseen siksi, ettei se ole yhtä toksinen. Mutta hurmaava Hurmurin valloitus ei ole. Bridgerton-sarjan neljäs osa on parhaimmillaan keskinkertainen. Tässä vaiheessa sarjaa alan todella olla hämilläni siitä, miten on mahdollista kirjoittaa historiallinen romanssi ilman vihjaustakaan historiasta. No, Julia Quinn kaiketi laittoi kaikki panoksensa romanssiin. 

Sarjan neljännessä osassa henkilöhahmoilla ei ole luonnetta, taustasta puhumattakaan. Tunnemme jo kaikki Penelope Featheringtonin ja tiedämme hänen ihastuksestaan Colin Bridgertoniin. Paitsi että oikeastaan hädin tuskin tunnemme Penelopea, eikä häneen keskittyvä osa kerro paljoa lisää. Colinista jää mieleen lähinnä se, että hänellä on aina nälkä. Ja että hän on matkustellut ympäriinsä, vältellyt seurapiirejä kuin ruttoa.

Ja kun Penelope oli kymmenen vuoden ajan ollut vain… olemassa, oli eriskummallista, että hänellä oli nyt yhtäkkiä niin paljon väliä.

Colin Bridgertonin ajatuksia kuvaava sitaatti vie sanat suustani. Colinin ja Penelopen romanssi tuntuu tekaistulta. Kymmenen näkymättömän vuoden jälkeen asiat etenevät liiankin vauhdikkaasti, eikä pohjaa romanssille rakennetta tarpeeksi. Teoksen ontuvaa romanssia mielenkiintoisempaa on, että tässä osassa vihdoin päästään Lady Whistledownin jäljille. Vaan entäpä sitten? Mitä se tarkoittaa tuleville osille? Lady Whistledownin palstan otteet kunkin luvun alussa ovat olleet viihdyttäviä nokkeluudessaan.

Olen silti hämmentynyt. Kaipaisin edes jotakin vihjettä siitä, mitä aikaa eletään, mitä maailmassa on meneillään. Muuta kuin vuosiluvun. Bridgertoneja on ihanan helppo lukea. On mukavan turvallista ja helpottavaa, kun tuntee henkilöhahmot jo entuudestaan. Kirjan maailmaan on silloin helpompi solahtaa mukaan, helpompi aloittaa uusi tarina, kun se ei ole aivan uusi. 

Silti mieltäni vaivaa kysymys: mihin maailmaan oikeastaan solahdankaan? Ehkä olen liian historiaorientoitunut lukemaan näin viihteellistettyä kirjallisuutta, jossa regency-aika näkyy lähinnä arvoniminä, vaunuina ja tanssiaisina. Eikä niistäkään mikään viittaa juuri tuohon aikaan. Tarkkaan ottaen Hurmurin valloituksessa mennään jo vuodessa 1824, kun taas regency-aika päättyi vuonna 1820. En ole sitä mieltä, että romanttisten teosten tarvitsisi olla täynnä historiallisia viitteitä, mutta huomaan silti kaipaavani niitä. Edes jotakin. Tai että edes henkilöhahmoilla olisi enemmän lihaa luiden ympärillä. Haluaisin, että tässä kaikessa olisi jotakin, johon tarttua. Tai että edes romanssi toimisi. Tai.

Bridgerton-putkeni päättyy tähän. Hurmurin valloituksen jälkeen olen tauon tarpeessa.

Julia Quinn: Bridgerton: Naamiaisten kaunotar

Naamiaisten kaunotar (An Offer from a Gentleman 2001, suom 2021), Bridgerton-sarjan kolmas osa, kertoo eräänlaisen tuhkimotarinan. Jaarlin avioton tytär Sophie jää äitipuolensa ja kahden sisarensa armoille isän kuoleman jälkeen. Sophielle tarjoutuu tilaisuus päästä kerran elämässään naamiaisiin. Tarkkaan ottaen Bridgertonien naamiaisiin, jossa tuntematon hopeapukuinen nainen hurmaa Benedict Bridgertonin. Ja katoaa sitten keskiyöllä jättäen jälkeensä vain nimikoidun hansikkaan.

Ensimmäisiä reaktioitani (päälleliimattuakin päälleliimatummalle Tuhkimo-konseptille irvistelyn lisäksi) tätä lukiessani on: apua mikä paheellinen hurmuri Benedict on! Anthonyn piti olla elostelija, mutta Benedicthän on suorastaan heti romaanin sankarittaren kimpussa. Eikä edes vain kilteillä suudelmilla.

Naamiaisten kaunotar on mielestäni monella tapaa ongelmallinen teos, jonka romanssissa on toksisia piirteitä. Benedict kohtelee Sophieta aika järkyttävän omistavasti, ja Sophie puolestaan mm. lyö Benedictiä, ja hänen kerrotaan saavan Benedictin pahimmat puolet esiin. Tätäkö olisi tarkoitus pitää romanttisena? Kemiaa henkilöhahmojen välillä ei ole nimeksikään, riitoja kylläkin. Romanssi tökkii ja pahasti, mutta niin about kaikki muukin. Se, että Sophie sanoo Benedictiä olemassaolonsa syyksi ja kertoo syntyneensä tätä varten, menee jo todella pitkälle ja pöyristyttää. Missä on Sophien omanarvontunne? Onko minun lukijana tosiaan tarkoitus ajatella, että on romanttista syntyä jotakuta muuta kuin itseään varten? Jos olisin lukenut tämän osan ensimmäisenä, olisin tuskin tarttunut muihin osiin. 

Tuhkimo-adaptaatio ei tuo tälle tarinalle minkäänlaista lisäarvoa. En ole koskaan pitänyt Tuhkimosta, eikä se toimi tässä. Päinvastoin, äitipuolen armoille jätetystä tytöstä voisi kertoa fressimmin ihan muulla konseptilla. Tällaisenaan se on päälleliimatun ja tunkkaisen oloinen.

Muiden osien kohdalla olen ihaillut taitavaa käännöstyötä. Yllätyn, kun käännös on tässä Bridgerton-osassa selvästi aiempia kehnompi. Samat ilmaisut toistuvat toisensa perään ja teitittelyn sekaan on lipsahtanut sinuttelua. Teoksen edetessä alan päästä jyvälle siitä, että taitaa olla alkuperäinen tekstikin laiskempaa kuin aiemmissa osissa. Suudelmat ovat kaikki lähes samanlaisia, kuvailu... no, yksitoikkoista ja tönkköä, kuten paikoin dialogikin.

Mutta voi miten tykkään Bridgertonien perheestä! Sen naisten yhteiset teehetket ovat Naamiaisten kaunottaren parasta antia. Violet Bridgerton on myös ihan mieletön puolustaessaan perhettään. Kaikki kunnia hänelle. 

Ei vienyt tämä kirja sydäntäni, mutta koska olen jo Bridgerton-koukussa, jatkan välittömästi seuraavaan.

Julia Quinn: Bridgerton: Yllättävä rakkaus

Olen viettänyt mitä ihastuttavimpia hetkiä Bridgerton-kirjasarjan kakkososan parissa ja välillä suorastaan ulvonut naurusta. Muutama kyynelkin taisi vierähtää poskelle.

Tämän osan päähenkilöt ovat enemmän omaan makuuni kuin Daphne ja Simon. Teräväkielinen Kate Sheffield on debytoidesssan vuonna 1814 jo 21 vuoden ikäinen. Perheen varallisuus riittää vain yhteen Lontoon kauteen, ja niinpä Katen on täytynyt odottaa sisartaan Edwinaa. Edwina on seurapiirin säkenöivin helmi, ja Kate ottaakin tehtäväkseen kaitsia sisarensa kosijoita, eikä niinkään etsiä puolisoa itse. Sillä eihän Kate mitenkään voi vetää vertoja sisarensa kauneudelle. Aivan erityisesti hänen on pidettävä loitolla Edwinan kättä havitteleva elostelijana tunnettu varakreivi Anthony Bridgerton, jossa paljastuu olevan yllättävän paljon samaa kuin Katessa. 

Romanssia kehitellään teoksessa oikein hyvin. Erityisen hauskaa on myös seurata Bridgertonien krokettiottelua, jossa tavoitteena ei niinkään ole voittaa perinteisti, vaan toimia mitä häikäilemättömimmin estääkseen muita voittamasta. Se, mikä itseäni hieman tökkii, on se, että juonikaava on todella samanlainen kuin ensimmäisessä osassa. Jopa lopun puistoon sijoittuvaa kohtausta myöten. Tietäjät tietävät, en spoilaa tässä enempää siitä.

Historialliseen pukeutumiseen ja ihan erityisesti 1800-luvun vuosikymmeniin perehtyneenä minun on nykyään vaikea katsoa pukudraamoja, kun puvustuksessa näkyy kammottavia kömmähdyksiä ja virheitä, jotka ovat saada silmäni vuotamaan verta. Nyt törmäsin ensimmäistä kertaa tähän myös kirjallisuudessa. Jäin ihmettelemään, missä Katen kureliivi eli stays (regency-ajan alusvaate, joka tuki rintoja) on ja mitä ihmettä, miten niin hääpuvun ”leikkaus ei salli” aluspaitaa. Katelta puuttuu myös alushame, joka oli tuohon aikaan suorastaan ehdoton, sillä pukujen kangas oli usein ohutta ja puvun mallin vuoksi hyvin lähellä ihoa. Vaatteista on näkynyt päältä, jos alla ei ole ollut kunnollisia alusvaatteita. Se, että Katella ei hääpukunsa alla olisi näistä mitään, on varsin epäuskottavaa. 

Myös maininta nimettömistä on hämmentävä, tuohon aikaan kun niitä ei vielä ollut. Pidempiä, yli polven ulottuvia alushousujen sukulaisia (drawers) on ollut 1810-luvulla jonkin verran, mutta niitäkään ei kaikilla. Tässä olisikin kiinnostavaa tietää, mitä sanaa alkuperäisessä tekstissä on käytetty. Mutta miksi Katella on kaikkien normialusvaatteiden puuttuessa juuri nämä? 

Jännä miten historiallisessa romanssissa, joka on vieläpä osa moniosaista sarjaa, voidaan olla näin heikoilla jäillä vaatetuksen suhteen. 

Kaikesta tästä huolimatta nautin Yllättävästä rakkaudesta suuresti. Ostin hiljattain kaikki kovakantisina suomeksi julkaistut Bridgertonit, mutta tunnustan fanittavani Anniina Piiparista Bridgertonin lukijana sen verran kovaa, että olen tämänkin osan kuunellut itse asiassa äänikirjana. Hänellä on ihana tapa lukea näitä, suosittelen. 

Julia Quinn: Bridgerton: Salainen sopimus

Hehkutin koko tammikuun Bridgerton-kirjasarjan ensimmäistä osaa, Salaista sopimusta (The Duke and I 2000, suom. 2020). Lukeminen onkin kestänyt, sillä tästä kirjasta olen halunnut nautiskella. Äänikirjasta on vielä parikymmentä prosenttia jäljellä, kun päätän hakea Suomalaisesta oman fyysisen kappaleeni. Teoksen alkuperäinen nimi on siitä hassu, ettei teoksessa ole minäkertojaa, johon minusta tällainen minämuotoinen nimi paremmin istuisi. Sen sijaan teoksessa on kaikkitietävä kertoja, ja fokalisaatio vaihtelee kahden päähenkilön välillä.

Olitteko lady Danburyn tanssiaisissa eilisiltana? Jos ette, niin teitte tuhmasti. Jäitte paitsi seurapiirikauden merkittävimmästä siirrosta. Kaikille juhlijoille ja etenkin kynäilijällenne oli selvää, että neiti Daphne Bridgerton on herättänyt vasta Englantiin palanneen Hastingsin herttuan kiinnostuksen.

Regency-aikakauden (1811–1820) Lontoon seurapiireissä kuhisee. Lady Whistledown kirjoittelee tapahtumista kärkevään Gossip Girl -tyyliseen sävyyn, eikä kukaan ole turvassa hänen kommenteiltaan. Daphne Bridgertonilla ei ole sopivia kosijoita, kun taas Hastingsin herttualla Simon Bassetilla on riittämiin tyttöjä tyrkyllä. Simon on päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin tai jatka sukua. Hän ei tulisi pelastamaan isänsä arvonimeä. Isä on hylännyt änkyttävän poikansa tämän ollessa lapsi. Vaikka Simon ei enää änkytä, mikä onkin vaatinut vuosin työn, viha ja katkeruus isää kohtaan kytee yhä. Yhteisellä sopimuksella Simon ja Daphne lyöttäytyvät yhteen tarkoituksenaan saada hengitystaukoa ja Daphnelle lisää kosijoita. Sillä kukapa ei kiinnostuisi neitosesta, jota herttua liehittelee.

Ja herttuahan todella mielellään liehittelisi Daphnea, ellei tämä sattuisi olemaan hänen kouluaikaisen parhaan ystävänsä sisar. Ystävän sisariin ei ole lupa koskea. Bridgertonien lämminhenkinen ja tiivis perhe ihastuttaa Simonia, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään vastaavaa. Daphnen veljet ovat puuttumassa sisarensa asioihin tuon tuostakin ja ovat valmiita jopa kaksintaisteluun sisarensa kunnian puolesta. Daphnen vanhin veli Athony ei nimittäin ole lainkaan innoissaan naistenmiehenä tuntemansa ystävänsä osoittamasta kiinnostuksesta sisartaan kohtaan.

Rakastan historialliseen aikaan sijoittuvia romaaneja (ja leffoja ja tv-sarjoja), joten olen teoksesta todella innoissani. Olen jo valmis sanomaan, että tässäpä aika täydellinen romanttinen romaani minun makuuni, kun jäljellä on vielä epilogi. Ja kirjan loppuhan lässähtää siihen. En voi olla miettimättä miksi jotkut kirjailijat haluavat väenväkisin vääntää rautalangasta lukijalle, että mitä tapahtuu vuosien päästä ja miten se arki sujuu. Ei kuulkaa kiinnosta. Pidän mieluummin pilvilinnani ja romanttiset loppuni. Osaan itsekin kuvitella, mitä viimeisen luvun viimeisten sanojen jälkeen ehkä voisi tapahtua. 

Pelkkää hattaraa Salainen sopimus ei ole, vaan mukana on lapsettomuuden pohdintaa ja jäytävän vihan käsittelyä. Sekä eräs raiskauskohtaus, joka on herättänyt paljon närkästystä. Mielenkiintoista tässä on, että raiskauksen kohteena on mies ja raiskaajana nainen. Tapahtumaa ei oikeastaan koskaan käsitellä paljoa tapahtumahetkeä enempää. Teoksen loppuosa keskittyy sen sijaan Simonin valheeseen. 

Mutta tuleeko kaikki oikeastikaan aina käsiteltyä? Onko kaiken mentävä kirjallisuudessa "oikein" ja "vastuullisesti", kun ei näin tapahdu välttämättä oikeastikaan? Vaadimmeko helposti kirjallisuudelta jotain, mikä korjaisi tosielämän vääryydet, mutta joka ei ole todellista? Pitäisikö kirjallisuuden esittää vain korjausesityksiä reaalimaailmasta? Salaisessa sopimuksessa raiskaus ohitetaan ilman, että sitä tuomittaisiin rankasti tai sen (etenkään vahingollisia) seurauksia pohdittaisiin pidemmälle. Mutta kuinka vastuullista kirjallisuuden on oltava? Onko siltä vaadittava, että kaikki käsitellään? 

Tällaista pohtiessa on hyvä muistaa, ettei ole olemassa yhtä tietynlaista raiskaustarinaa, vaan niitä on yhtä monta kuin raiskauksiakin. Pieleen mennään myös siinä, jos vain tiettyyn muottiin sopiva raiskauskokemus nähdään validina. Ihmiset reagoivat eri tavoin, eikä yleistys ole hyvästä oikein missään asiassa. 

En aio katsoa paljon hehkutettua tv-sarjaa. Haluan pitää omat mielikuvani näistä hahmoista. Kirjasarjaakin on ilmeisesti olemassa kahdeksan osaa, joissa pääosissa on Daphnen sisarukset. Vaikka nautin tästä kirjasta kovasti, en tiedä kiinnostaako minua lukea sarjaa pidemmälle, sillä tykästyin nimenomaan teoksen päähenkilöihin. Jos kahdeksanlapsisen perheen jokainen lapsi löytää omalla vuorollaan suuren rakkautensa, voi moinen tuntua jo liiallisuudelta. Voi olla että annan Bridgerton-sarjan muille osille kuitenkin vielä mahdollisuuden, onhan tämä kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu. Aivan erityisesti nautin dialogin sulavuudesta ja hahmojen tunteiden kuvailusta.

Maya Rodale: Chasing Lady Amelia

Keeping Up With The Cavendishes -sarjan toinen osa seuraa nuorinta Cavendishien tyttöä Lady Ameliaa. On kuin lukisin juuri edellisenä kirjana lukemaani Tämä biisi on sinulle -kirjaa uudelleen, mutta vain toisenlaisessa miljöössä. Juoni on pitkälti täsmälleen sama. 

Lady Amelia on amerikkalainen perijätär, joka sisaruksineen on vasta astunut Lontoon seurapiireihin. Seurapiirielämä ei kuitenkaan ole hevostilalla kasvaneen nuoren naisen mieleen. Amelia päätyy hortoilemaan ulkona iltamyöhään juopumusta muistuttavassa tilassa ja törmää tuntemattomaan herrasmieheen, joka korjaa sekavan tytön talteen ja vie tämän omaan asuntoonsa nukkumaan. Tästä seuraa imelä yhden päivän romanssi, jonka aikana Amelia jatkaa pakoreissuaan perheensä luonta ja rientää nähtävyydestä toiseen Alistair Finley-Jonesin seurassa. Alistair on tietysti tässä vaiheessa jo tietoinen Amelian, "Amy Dishin", oikeasta henkilöllisyydestä ja saanut tehtäväkseen napata tyttö avioliittoon kanssaan. Tyttö herättää hänessä kuitenkin vastustamattomia tunteita, eikä Alistarilla ole varaa antaa tytön päästä selville hänen suunnitelmistaan liian varhain, hänellä kun todella on kunnialliset aikomukset tämän suhteen. 

It was because of that moment when he'd opened the door to his flat and found her there waiting. It was because of the way his heart beat faster with the appearance of her dimple when she smiled, because of the sparks of delight when she laughed, and the feeling of connection when her fingers were intertwined with his.

It might be something like love.

Tällainen nopea rakastuminen ja tunteiden roihahtaminen ei sytytä. Amelian ja Alistairin välit eivät oikein tunnu miltään. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Lukisin paljon mieluummin hitaammasta tunteiden kehityksestä ja kunnon kosiskelusta. Asiaa ei auta, että dialogi kömmähtelee ja etten pidä kummastakaan päähenkilöstä.

Amelian kapinallinen käytös on tietysti omiaan poikimaan skandaalin, mikäli kukaan saisi koskaan tietää, ettei Cavendishien nuorin olekaan ollut kotona äkillisen sairauden vankina. Seuraa romanttiselle romaanille tyypillisiä väärinymmärryksiä ja läheltä piti -tilanteita. Chasing Lady Amelia (2016) ei oikeastaan tarjoa lukijalle mitään uutta. Ei edes hyvää romanssia. 

Teos on niin köykäinen, että sanon täten hyvästit Cavendishien sisaruksille ja siirryn lukemaan vastaisuudessa jotakin kiinnostavampaa. Intertekstuaaliset viitteet, jotka Lady Bridget's Diaryssa vielä toimivat ja olivat hupaisia, ovat Chasing Lady Ameliassa päälleliimatun kömpelöitä. Onpa tähän jatko-osaan tugettu jopa jo sarjan ensimmäisessä osassa kulutettu Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslausekin "It is a truth universally acknowledged, that---". Ei näin.

Kenelle? Romanttista välipalakirjaa hakeville, kapinallisista seurapiirien sääntöjä uhmaavista sankarittarista pitäville.

Maya Rodale: Lady Bridget's Diary

Ihana joululukemiseni ja joululomani pelastus Lady Bridget's Diary (2016) on reilusti romantisoitu ja viihteellistetty sekoitus Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja Bridget Jonesin päiväkirjaa. Ja mikä parasta, se on ensimmäinen osa supersuositun amerikkalaisen Maya Rodalen Keeping Up With The Cavendishes -sarjaa. Kirja on siis sarjan nimen mukaisesti saanut vaikutteita Kardashianeista. Ja tämä on tietysti juuri se, miksi tähän kirjaan tartuin. En itse asiassa lukemista aloittaessani edes tiennyt, että kyseessä oli Jane Austen -adaptaatio.

It was a truth universally acknowledged that the ton liked to gossip, particularly if the subject contained a lord, a lady and some hint of scandal. So much better if it included a man who never provided fodder for gossip, a lady who was already an object of interest, a dash of impropriety, elements of seduction, hints of a love triangle, and something too outrageous to be believed. The sight of Darcy and Bridget clinging to each other in a lake at a garden party, satisfied all requirements.

Ei, ihan näin Lady Bridget's Diary ei sentään ala, vaikka legendaarinen Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslause kirjasta löytyykin. Cavendishien perhe, 3 sisarta ja yllättäen herttuan arvonimen saanut veli, matkustavat Amerikasta isänsä synnyinmaahan Englantiin kokeilemaan aateliselämää esiliinanaan Durhamin herttuatar Josephine Cavendish, sisarusten täti. Cavendisheille perhe on kaikki kaikessa, ja heidän on pysyteltävä yhdessä, ihan niin kuin Kardashianit. Sisarusten jakautuminen kahdelle eri mantereelle ei tule kysymykseenkään, minkä vuoksi koetuksella on yhtälailla kaikkien heidän sopeutumisensa. Cavendishien sisarien käytös nousee kuitenkin skandaaliksi jo heidän debyyttitanssiaisissaan, kun Lady Bridget kaatuu selälleen tanssilattialle. Nuoret ja komeat veljekset Rupert ja Lord Darcy (tai Looord Darcy, kuten Bridget häntä myöhemmin tulee kutsumaan) auttavat Bridgetin ylös. Eikä kukaan ole heitä esittelemässä!

Lord Darcy on Lady Bridgetin vastakohta. Hän on kaikkea sitä mitä englantilaisen herrasmiehen kuuluukin olla, säätytietoinen, kohtelias, hyvätapainen. Eikä amerikkalainen Bridget osaa edes puhutella ihmisiä oikein. Hän on elinvoimainen, tunteikas ja täysin uusi Lontoon seurapiireissä. Darcy on myös veljensä vastakohta, sillä Rupert on hurmaava ja ystävällinen, kun taas Darcy on tuima ja tuntuu vihaavan Bridgetiä. Hän saa  Bridgetin päiväkirjassa nimen Dreadful Darcy ja perään listan kaikista niistä asioista, joita Bridget hänessä vihaa. Rupertista (jonkinlainen sekoitus herra Bingleya ja herra Wickhamia [?!]) kehkeytyy sen sijaan oitis Bridgetin hyvä ystävä ja sulhaskandidaatti.

Lady Bridgetissä yhdistyy Kardashianien skandaalit ja Bridget Jonesin sosiaalinen kömpelyys ja huonot esittelytaidot. Cavendishit ovat jatkuvasti juorupalstojen aiheena, eikä heitä parhaansa mukaan välttelevä Lord Darcy -parka pääse heitä pakoon.

By Friday, Darcy had had enough.

The Americans had thoroughly invaded England, the haute ton, and his life, even though Darcy had done his best to avoid them. They were in attendance at nearby every soiree. He saw the ladies at the opera and he frequently saw the duke riding in Hyde Park during  the early morning hour […]

There were endless mentions of them in the newspapers that his butler ironed each morning and placed at the breakfast table.
One American in particular plagued him especially: Lady Bridget. And it was through no fault of her own.

Lady Bridget's Diary on älyttömän mukaansatempaava ja hauska! Se on täynnä ihastuttavaa sarkasmia ja viihdyttävän humoristisia kohtauksia. Fokalisaatio vaihtelee herkullisesti Bridgetin ja Lord Darcyn välillä valottaen Lord Darcyn karkailevia ajatuksia ja tuskaista kamppailua Lady Bridgetin herättämän kaipuun kanssa. Lord Darcy ei nimittäin haluaisi mitään enemmän kuin suudella Bridgetiä, mikä ei tietenkään olisi millään lailla sopivaa. Lord Darcy on jo pitkään suunnitellut avioliittoa Lady Francescan kanssa, eikä juorupalstojen keskiössä jatkuvasti oleva Lady Bridget ole mitenkään sopiva kreivittäreksi. Ja eihän hän voisi tehdä niin veljelleen. Vai voisiko?

It was impossible not to glance at him [Darcy], quickly, though, so he would not catch her looking. She saw that he had developed a sudden fascination with a silver spoon. It so happened that hers was quite interesting as well. She would have to compliment her hostess on her silverware. 

Teoksen kieli ja tyyli on nykyaikaista, mikä helpottaa historialliseen Lontooseen sukeltamista. Amerikkalaiset sisarukset tuovat siihen myös tuoreen tuulahduksen – he pitävät monia yhteisön sääntöjä yhtä hullunkurisina kuin moderni lukijakin. Claire Cavendish on montaa miestä älykkäämpi ja nauttii älyllisistä haasteista. Englannissa naisen ei kuitenkaan sovi olla älykäs, mistä häntä muistuttaa erityisesti James Cavendishin perijä sovinististakin sovinistisempi herra Collins, joka ei lähestulkoon usko naisten ajattelevan ollenkaan.

It was another evening and another ball. Another day spent paying calls, practicing the pianoforte, learning more phrases in French (J’ai faim, je suis fatigue, je wish to stay in bed and read fashion periodicals). Hours were spent preparing – hair was curled and styled, dresses prepared, corsets tightened, cheeks pinched.

Cavendishin sisarusten on navigoitava yhä uusien tanssiaisten lomassa ja yritettävä välttää skandaaleja. Ja Lady Bridget kirjoittaa kaikesta päiväkirjaansa listaten syötyjen (tai syömättä jääneiden) kakkujen määrän Bridget Jonesin tapaan. Viittaus Bridget Jonesin päiväkirjaan ei jää pelkkään hauskojen ja purevien päiväkirjamerkintöjen kikkailuun, vaan Lady Bridgetin päiväkirjalla on teoksessa oma tapahtumia jouduttava osansa.

Adaptoitujen seikkojen listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta ainakin itse nautin kovasti näiden intertekstuaalisten viittausten tunnistamisesta ilman, että kukaan olisi niitä minulle osoittanut. Tässä piileekin yksi adaptaatioiden suosion salaisuus: ne haastavat lukijan aivot raksuttamaan ja vertaamaan adaptaatiota sen emotekstiin/-teksteihin.

Myös muita intertekstuaalisia viittauksia löytyy: Lontoon seurapiirikaunottaret mm. pukeutuvat keskiviikkoisin vain vaaleanpunaiseen kuten Mean Girls -elokuvassa.

Kenelle? Romanttisista romaaneista nauttiville, Jane Austen -adaptaatioista kiinnostuneille ja viihteellistä kevyttä luettavaa halajaville.