Elizabeth Lim: Six Crimson Cranes

Villijoutsenet on yksi lapsuuden suosikkisatujani, ja Six Crimson Cranes (2021) on siitä onnistunut, tuore YA-uudelleenkerronta aasialaisella mytolologialla ja lohikäärmeillä kuorrutettuna. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sen kaunis pastellisävyinen kansi olisi vaikuttanut lukupäätökseeni.

Six Crimson Cranes on unenomainen tarina Shiori'anmasta, Kiatan ainoasta prinsessasta, ja hänen kuudesta vanhemmasta veljestään. Valtakunnassa, jossa taikuus on kiellettyä, Shiori on kykenevä taikuuteen. Kaikki on hyvin, kunnes Shiori päättää mieluummin paeta juosten kuin kohdata kihlattunsa kihlausseremoniassa. Hänen eläväksi taiottu paperikurkensa Kiki on villiintynyt, ja rynnätessään sen perään Shiori juoksee suoraan järveen ja hukkuu. Hänet pelastaa lohikäärme, mistä seikkailu vasta alkaakin. Eikä Shiori osaa pysytellä ongelmista kaukana.

Kaukana perheestään maanpakoon joutunut Shiori kamppailee vapauttaakseen veljensä kirouksesta, joka on muuttanut heidät kurjiksi. Ikävä kyllä mutkana matkassa on Shiorin oma kirous. Yksikin sana hänen huuliltaan aiheuttaa yhden veljistä kuoleman. Onneksi Kiki on hänen seuranaan ja heidän välisensä telepatia toimii. 

“What are words but silly sounds that tire the tongue? You don’t need them to find your brothers. You have me, and you won’t be alone, not as long as we search together. No more tears until we find them, all right?”

Shiorin kihlattu Takkan, "the barbarian lord of the third rank", kuten Shiori häntä kutsuu, on sydäntälämmittävä enkeli. Hän on suloinen. Mutta hänen liittyy myös paljon suloisenkatkeruutta. Romanssi jää valitettavasti vajavaiseksi, eikä sitä rakenneta tarpeeksi. Tiedän, olen aina toivomassa lisää romanssia, mutta se todella jää hyvin ohueksi Six Crimson Cranesissa. 

Opin pitämään Shiorista, mutta tapa jolla hän on kohdellut Takkania ennen epäonneaan? Siis oikeasti. Ja ainut, mitä hänen piti tehdä julkisesti nöyryytettyään tämän oli kutoa (ruma) seinävaate tälle? Äh. Shiorin äitipuoli, Raikama, on puolestaan ehdottomasti teoksen kiinnostavin hahmo. Omasta äidistään Shiorilla ei ole kuin muutama muisto.

“Find the light that makes your lantern shine,” she used to say. “Hold on to it, even when the dark surrounds you. Not even the strongest wind will blow out the flame.”

Muisto äidin ruokaa laittaessaan (siis miksi keisarin vaimo laittaisi ruokaa menee kyllä minulta ylitse, mutta...) laulamasta laulu auttaa Shioria kestämään haastavia tilanteita. Nokkosten poltellessa Shiori muistuttaa itseään, että pelko on vain peli. Sen voittaa pelaamalla. Ei hassumpi ohjenuora.

Juonessa on joitakin epäuskottavuuksia, joita tarinan satukehys antaa kuitenkin anteeksi. Nautin suuresti aasialaisesta miljööstä ja alkuperäiseen tarinaan tehdyistä muutoksista. Mytologia on kiinnostavaa ja nousee suosikkiasiakseni tässä teoksessa. Herkkujen kuvailut ovat omaa luokkaansa (nam), ja hahmojen nimet ovat ihania. Zairena, Channari, Raikama, Takkan, Shiori... Itse kirja jää kuitenkin vain ihan kivaksi. 

Uumoilen kolmiodraamaa duologian seuraavaan osaan. Kunpa se vain nyt sitten oikeastikin sisältäisi enemmän romantiikkaa. Ja mielellään myös enemmän lohikäärmeitä! 

Margaret Owen: Little Thieves

Little Thieves (2021) on kirja, jonka luen tällä kertaa Vehkan suosituksesta. Hän pitää oikein mainion myyntipuheen ja lupaa vielä tuoda kirjat seuraavaan miittiinkin. Ja vielä nämä ihanammat Illumicrate-painokset, joissa on erityiset kannet paperikansien alla ja spreiatut reunat. Kuka minä olen sanomaan ei?

"Is there anyone in Minkja you haven't robbed, swindled or backstabbed?"

Vanja Schmidt on kahden jumalan, Fortunen ja Deathin, kasvattama ja oman äitinsä hylkäämä. Vielä toisen kerran hänet on jätetty, kun hänet on hyvin nuorena jätetty ihmisten maailmaan piiaksi. Jumalten maailmaan kun ei ihminen voi jäädä liian pitkäksi aikaa. Julman maailman kaltoin kohtelemalla Vanjalla on kaiken tämän jälkeen kunnianhimoa. Ja ahneutta. Varastettuaan ennen palvelemansa prinsessan identiteetin hän näyttelee myös kolmatta roolia, nimittäin mestarivarasta. Pfennigeistinä Vanja liikkuu aaveen tavoin ja varastaa aristokraattien rikkauksia. Ongelmia syntyy, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Hänen jäljilleen on päästy. Keskelle hänen varkauskeikkaansa tupsahtaa oikeutta edustava junior prefect Emeric Conrad, jolla on Pfenningeistin tapaus ratkottavanaan.

Prinsessa Giselen roolillakaan ei mene hyvin. Hänet on kihlattu julmalle miehelle, joka yllättäen haluaakin siirtää häitä lähemmäs. Vanjan onni sen kun vain huononee. Ja huononee lisää.  

Teoksessa on todella paljon meneillään. Siis todella.

Tarina on ilmeisesti uudelleenkerronta sellaisesta sadusta kuin The Goose Girl, mutta minulle satu ei ole tuttu. Little Thievesissä on kyllä vahvana saksalainen satukylä -vibat havaittavissa.

Vanja on hyvin voimakastahtoinen ja tekisi mitä vain ollakseen joutumatta kummitätiensä Fortunen ja Deathin velalliseksi. Hän haluaa olla oman itsensä herra, ei elinikäinen palvelija kenellekään. Eikä hän koskaan tule olemaan sitä mikäli pyytää kummitätiensä apua. He nimittäin ovat päättäneet, että Vanjan olisi palveltava heistä toista, kumpaa, riippuu siitä, kumman puoleen hän kääntyisi apua varten. Jumalan palveluksessa oleminen toisi Vanjalle turvaa, mutta se ei ole sitä, mitä hän haluaa. Eikä Vanja voi ymmärtää, miksi hänen kasvattiäitinsä eivät tarjoa hänelle apuaan vastikkeettomaksi.

And for just a moment, the mountain shudders, candor cleaving down to the raw bedrock. He believes it. He believes that he is a victim, because the life he has is not the one he thinks he is owed. That in that way, the world betrayed him, just as it betrayed me. That in this, he knows me; in this, we are the same.

But he will never understand that girls like me become liars, thieves, ghosts, all to survive men like him.

Niin nokkela ja sarkastinen kuin Vanja onkin, on hänessä huomattava määrä traumaa. Sen triggeröityessä on kuin menneisyys toistaisi itseään, ja Vanja panikoi. (Vaikka älä panikoi onkin hänen tärkein sääntönsä ja edellytys selviämiselle tukalista tilanteista.) Tämä on kuvattu hyvin, ja vaikka minua turhauttaakin Vanjan näissä tilanteissa tekemät valinnat, niin ne turhauttavat kyllä häntä itseäänkin. Ja näinhän trauma toimii. Trauma ei kysy, että sopisiko tämä nyt sinulle. 

“You helped me”, I whisper. “Why?”

“Because that’s what people do”, she says, as if it’s the most obvious thing in the world. “Humans just make it complicated. […]”

Vanja on tottunut siihen, ettei hänen puolellaan ole kukaan. Että hänen on selvittävä itse ja yksin, eikä näin ollen hänen ole helppoa oppia luottamaan toisiin.

Little Thieves voisi olla lyhyempikin, mutta mitä pidemmälle luen sitä, sitä enemmän pidän siitä ja sen hahmoista. Huumori alkaa tarttua. Giselen helminauha kiehtoo minua. Puolijumala Ragne on todellista kultaa. Hän on raivokkaan lojaali ystävä ja hauska epätavallisissa lähestymistavoissaan asioihin, Ragne kun ei ole tottunut sen enempää ihmismuotoon kuin ihmisten seuraankaan. Kannatan myös Emericiä. Mutta että kannatanko Vanjaa? Enpä tiedä. Se selvinnee seuraavassa osassa.

Viimeiseksi vielä kuvia kirjan kansista ja sen upeasta kuvituksesta.

Stephanie Garber: Once Upon a Broken Heart / Olipa kerran särkynyt sydän

Nyt on kyllä sellainen kirjavuosi, ettei vertaista ole koskaan ollut. Taas yksi kirja jota rakastan. Once Upon a Broken Heart (2021, suom. Olipa kerran särkynyt sydän 2022) on aivan ihana ja suorastaan täydellisen ahmittava. Se on täynnä kimallusta, unenomaisia lumihiutaleita ja satujen taikaa. Loputtomien mahdollisuuksien tuoksua. Mutta myös kirouksia ja myrkkyä. Ja kuten edellisen suosikkini kanssa – tämäkin on nyt Elviiran suosituksesta. Saatuani vihiä siitä, ettei suomennos ole niin hyvä kuin voisi olla, tilasin koko trilogian itselleni englanniksi varmana siitä, että tulisin pitämään tästä. 
⁣

Särkynyt sydän voi saada tekemään hyvinkin epätoivoisia tekoja. Näin on Evangeline Foxin laita. Hän tekee sopimuksen Herttaprinssin kanssa estääkseen rakkaan – vaikkakin petollisen, mutta varmasti kirouksen alla olevan – Lucin ja siskopuolensa Marisolin häät. Maksuksi hänen tarvitsee vain antaa kolme Jacksin valitsemaa suudelmaa. Kuulostaa vähältä, mutta sitä se ei ole. Sopimukset Kohtaloiden kanssa eivät tunnetusti mene yleensä hyvin.

Kirjan päähekilö on uusi suosikkini. (Anteeksi, Will.) Tapa jolla Evangeline ei hyväksy mustavalkoista ajattelua, ei vain luovuta ja mene pahimman esitetyn vaihtoehdon mukaan, vaan pysyy toiveikkaana ja itselleen uskollisena. Kahdesta vaihtoehdosta hän valitsee kolmannen. Evangeline uskoo ystävällisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Ja silti hän on varsin ponteva ja itsepäinen omissa valinnoissaan. Iso kyllä kaikelle tälle. 

Evangelinen tunnuslause on: 

I believe there are far more possibilities than happily ever after or tragedy. Every story has the potential for infinite endings.

Olen lukenut arvioita, joissa Evangelinea on pidetty naiivina ja tyhmänä. Olen myös lukenut kirjoja, joissa päähenkilö ihan oikeasti on näitä molempia, ja jossa päähenkilön tekemät päätökset eivät käy järkeen. Once Upon a Broken Heart ei ole niitä kirjoja. Itse en kertaakaan törmää kohtaukseen, jossa tuskastelisin Evangelinen valintojen kanssa.

Evangelinella on oma moraalinen kompassinsa, oma horjumaton uskonsa, josta hän pitää kiinni. Hänen päätöksensä ovat perusteltuja ja linjassa hänen luonteensa kanssa. Ne eivät ehkä ole päätöksiä, jota ihmisiin vähemmän uskova välttämättä tekisi, mutta naiiveja ne eivät ole. Poltteleepa Evangelinea yhtenä vaikuttimena syyllisyys sisarpuolen häiden pilaamisestakin. 

Tällainen hyvin kirjoitettu päähenkilö, joka rohkeasti edustaa pehmeitä arvoja ja jonka myös annetaan loistaa niissä, on todella tarpeellinen tässä harmillisen kyynisessä maailmassa. 𓆩♡𓆪  Se luo toivoa ja on esimerkkinä inhimillisyydestä, vaihtoedosta koville arvoille. Huomionarvoista on, että Evangeline ei suinkaan ole täydellinen. Kyse ei ole pyhimyshahmosta. Hänen annetaan tehdä myös kyseenalaisia päätöksiä ja harkita vielä kyseenalaisempia. Evangeline myös pistää Jacksille kampoihin minkä ehtii sen sijaan, että olisi aivan täysin tämän vedätettävissä. 

Taustalla Evangelinella on Pohjoisesta kotoisin oleva äiti, joka on lukenut hänelle valtavan määrän satuja. Sadun päätteeksi hän on aina kysellyt jatkosta; mitä Evangeline luulee sitten tapahtuneen. Tämä on opettanut Evangelinelle, etteivät tarinat oikeasti pääty happily ever afteriin, vaan tarinoiden loput ovat avoimia. 

In the North, fairytales and history were treated as one and the same because their stories and histories were all cursed. Some tales couldn’t be written down without bursting into flames, others couldn’t leave the North, and many changed every time they were shared, becoming less and less real with every retelling. It was said that every Northern tale had started as true history, but over time, the Northern story curse had twisted all the tales until only bits of truth remained.

Vaikka Once Upon a Broken Heartissa nojaudutaan paljon satuihin, ja sadut pyörivät Evangelinen mielessä, on se tehty tyylillä ja tuoreella otteella. Kun lähtökohtana on, että Pohjoisen sadut sisältävät oikeaa historiaa, miksi eivät pyörisi? Etenkin kun Evangelinen tie käy Pohjoiseen. Pidän valtavasti siitä, että mistään tämän maailman sadusta ei ammenneta, vaan kaikki on tuon maailman omaa. Ja miten lumoava tämä Garberin luoma maailma onkaan!

Jacks puolestaan on mirhamia pahiksia rakastavalle sydämelleni. Hän on röyhkeä ja todella charmikas hipauksella (ehkä vähän isommallakin hipauksella...) tragediaa. Hän on myös enemmän kuin vähän vaarallinen. Hänen suudelmansa ovat tappavia, eikä Jacks paljoa kainostele suhtautumisessaan tappamiseen muutenkaan.

“Just accept the gift. What I want isn’t going to hurt anyone.”

She eyed the jeweled dagger he’d just pressed to her lips. “I don’t think you and I have the same definition of hurt.”

“Be thankful for that, Little Fox.” Jacks gave her a smile that was all sharp edge. A drop of blood fell from the corner of his mouth, and something godforsaken washed over his expression. “Hurt is what made me.”

Joka kerta, kun Jacks kutsuu Evangelinea Little Foxiksi, sydämeni vain sulaa. Yrittäkää vaan väittää minulle, ettei kyse ole lopulta hellyydenosoituksesta. Vaikkakin ehkä hyvin kieroutuneesta sellaisesta. 

Yksi suosikkikohtauksiani on kohtaus, jossa Jacks on kauhuissaan hänelle kiintymystä osoittavasta ketusta.

He flinched when the creature nuzzled his scuffed boots.

She laughed, finally drawing his attention. “I think it likes you.”

“I don’t know why.” Jacks scowled at the beast.

It responded by affectionately licking the buckle at his ankle.

Evangeline continued to smile. “You should name it.”

“If I do that, it will think it’s a pet.” Jacks’s words dripped with disgust, which only further convinced Evangeline this fox might be the best thing that had ever happened to this Fate.

Vampyyrien odottamaton ilmestyminen kuvioon vähän yllättää. Mutta koska he eivät kuitenkaan vie koko lavaa, se ei haittaa. Aika moni hahmoista itse asiassa vain käväisee lavalla ja poistuu sitten. Myöhemmässä vaiheessa tarinaa he saattavat sitten palata encoreen. Fokus on vahvasti Evangelinessa, ja paljon ikään kuin kulissien takana tapahtuvista asioista jää lukijan mielikuvituksen varaan.

En ole lukenut tähän samaan maailmaan sijoittuvaa Caravalia, mutta aion ehdottomasti aloitella sitä luettuani tämän sarjan loppuun!

(Kuvan hiusten väri Evangelinen kunniaksi, hänen tukkansa kun on ruusukultaa.)

Holly Black: Julma prinssi

Julma prinssi (Cruel Prince 2018, suom. 2024) aloittaa Ilman väki -trilogian. Teos on ollut lukulistallani jo ennen sen suomentamista, mutta mikä sen ihanampaa kuin päästä lukemaan se suomeksi ja samoihin aikoihin muiden kanssa. Joskus englanninkielisiä kirjoja lukiessa saa kokea olevansa niiden kanssa vähän yksin. Missä muut fanit ovat? No, heitä on nyt kirjagram täynnä. (Kuten myös TikTok, jonka puolelle en kuitenkaan itse ole rantautunut.)

Juden vanhemmat tapetaan hänen ollessaan seitsemän. Murhatyön tehnyt keiju on tullut hakemaan vaimoaan takaisin. Kun vaimo ei suostu, mukaan Keijumaahan saavat lähteä tämän lapset. 

Asetelma on kiinnostava. Jude ja hänen kaksoissisarensa Taryn ovat ihmisiä, mutta isosisko Vivienne on oikeasti Madocin tytär ja siis keiju. Elo Keijumaassa on ihmisille vaarallista, mutta onhan heillä Madocin suojelus. Ja Madoc myös todella yrittää parhaansa tyttöjen vuoksi. Suurkuninkaan kenraalina Madocia arvostetaan, eivätkä hänen tytöilleen uskalleta ryppyillä aivan avoimesti.

Madoc vaatii – kenties syyllisyydestä tai häpeästä – että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.

Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi.

Hitaasta alusta huolimatta nautin tästä kovasti. Ylimielinen prinssi Cardan on suosikkihahmoni. Siitäkin huolimatta, että hän on kiusaajan roolissa, eikä Juden kokema kiusaaminen ole mitään kevyttä. Jännitettä on silti ilmassa.

Ja Cardan on vielä kaikkia muita kauniimpi – hänen mustat hiuksensa heijastavat värejä kuin variksen siipi ja poskipäät ovat niin terävät, että ne voivat leikata irti tytön sydämen. Vihaan häntä enemmän kuin ketään muuta. Vihaan häntä niin paljon, että kun katson häneen, pystyn hädin tuskin hengittämään.

Kukapa tällaisen prinssin edessä pystyisi hengittämään? Oli syynä sitten viha tai jokin muu.

Juden tavallinen elämä keijujen parissa tuntuu melkein vaarallisemmalta kuin vakoilutyö, johon Jude värvätään. Keijut voivat lumota tekemään mitä vain, eivätkä he ole hyväntahtoisinta porukkaa. He ovat lähellä brittien saarten kansanperinteen keijuja, joista on hauskaa pilailla kuolevaisten kustannuksella ja tehdä heille mitä lystäävät. Kuolevaiset ovat nokkimisjärjestyksessä heidän alapuolellaan. 

Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimiä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita.

Judelle selviää, että on ihmisenä olosta myös hyötyä. Heitä on palvelijan töissä hyvinkin arveluttavissa olosuhteissa, mutta tarvitaan heitä muuhunkin. Keijut eivät mm. pysty valehtelemaan, eikä heidän hedelmällisyysasteestaan voi millään muodoin puhua korkeana. Ilman ihmisiä he kuolisivat sukupuuttoon. Ihmisten maailman ja Keijumaan välinen jännite nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi Keijumaan tulevaisuuden kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuka hallitsee ja miten. Vaikka keijut joutuvat tekemään ihmisten kanssa sopimuksia hyötyäkseen heistä, aina niin ei ole ollut. 

On virkistävää miten avoimen vallanhaluinen ja kunnianhimoinen päähenkilö Jude on. Nämä ovat harvoin naiselle sallittuja ominaisuuksia. Juden kunnianhimo ei myöskään ole sidottuna hyvän avioliiton etsimiseen, vaan hänen omiin meriitteihinsä. Ja vaikka häntä kiinnostaa miekkailu enemmän kuin vallasväen tavoille oppiminen, hänestä ei ole tehty täyttä poikatyttöä. Jude näyttää, miten hienoihin kruunajaisjuhliin on täysin ok pukeutua upeaan mekkoon ja vyöttää miekka vyötäisille. 

Jotkut ovat moittineet teoksen kolmiodraamaa, mutta tykkään siitäkin. Tykkään tosin kolmiodraamasta aika usein, kunhan se on mielekäs ja tarjoaa jotakin kiinnostavaa tarinallisesti. Tässä siinä on omat mausteensa. Hahmojen välit ovat muutenkin tässä jännittäviä, eivätkä kovinkaan yksioikoisia. Rakkaus on monimutkaista. Eikä edes vain se romanttinen rakkaus. Myös Madoc on Judelle rakas, ja heidän välisensä isätytärkohtaukset ovat yksiä suosikkejani. Jude ei silti pysty unohtamaan vanhempiensa murhaa ja sitä, että Madoc on hirviö. 

Ihan niin mustavalkoisia asiat eivät siis ole. Hahmoissa on ihania, herkullisia harmaan sävyjä, ja Cardan on kirjoitettu mielestäni erityisen hyvin. Olkoonkin, että niistä terävistä poskipäistä voisi olla hivenen vähemmän mainintoja. Cardanin hurmaavuus on mielestäni vähän muualla kuin kasvojen luustossa, anteeksi nyt vain.

Juden omien vaikeuksien lisäksi kuvioon kuuluu uuden Suurkuninkaan kruunaus sekä keijuhovin juonittelu ja taistelu vallasta. Keijumaan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, ja Juden on tehtävä vaikeita valintoja.

2024 on tähän mennessä ollut mieletön lukuvuosi. Ja nyt ollaan vasta maaliskuussa. Jos sitä nyt sitten jaksaisi odotella elokuuhun seuraavaa suomennosta. Ihanaa, että fantasiaa suomennetaan. Toivon, että näitä kasainvälisesti menestyksekkäitä sarjoja suomennetaan enemmänkin.

Emiko Jean: Tokion prinsessa - Suuria unelmia

Tokion prinsessa - Suuria unelmia (Tokyo Dreaming 2022, suom. 2022) on jatko-osa Emiko Jeanin YA-romaanille lukiolaistytöstä, joka saa selville isänsä olevan Japanin kruununprinssi. Ja niin kuin jatko-osien laita toisinaan on, se sisältää tuhottoman paljon toistoa edellisen osan tapahtumista. Tylsää.

Fokuksessa on tällä kertaa Izumin yliopistovalinta ja hänen vanhempiensa uudelleen puhjennut romanssi. Sekä Izumin että tämän äidin tulisi sopeutua asemaansa hovissa ja voittaa suosio puolelleen. Izumi ottaa paljon vastuuta harteilleen, liiankin paljon. Painavan taakan alla Izumi ei kaiken lisäksi tiedä mitä haluaisi omalta tulevaisuudeltaan. Tulevaisuus saa kuitenkin uuden suunnan, kun hänen poikaystävänsä Akio jättää Izumin. 

Vuorossa on uusi upea poitsu, joka sattuu olemaan oikeanlaisella taustalla ja varallisuudella varustettu ja jonka tehtävänä on tuutoroida Izumia yliopiston vaativia pääsykokeita varten. Saadakseen vanhempiensa avioliitolle myötätuulen aikaan, Izumi on valmis valesuhteeseen kyseisen nuoren herran kanssa. Ja viehän tämä sopivasti ajatuksia pois Akiosta, joka kyllä kummittelee Izumin mielessä tasaisin väliajoin. 

Izumi ottaa tehtäväkseen parantaa omaa imagoaan muutenkin kuin muiden hyväksymällä poikaystävällä. Tässä osassa päästään mielestäni itse asiaan, vaateostoksille ja kunnon juhliin. Pisteitä ropisee myös valedeittailutroopista, joka on yleensä aina mieleeni. Izumin haparointi oman polkunsa löytämisen kanssa on myös toimivaa. Hän tekee virheitä ja myös maksaa niistä. 

Parasta teoksessa on Hohto-kaksoset, joiden esiintymisestä tarinassa nautin suuresti. Heidän suojelevaisesta suhteeestaan heidän tasapainottomaan äitiinsä on ilo lukea, ja heidän hahmonsa saavat muutenkin syvyyttä. Vihollisista ystäviksi on tehty tässä onnistuneesti. 

Kolmiodraamana teos on nihkeä. Teoksen loppu puolestaan on mielestäni inha ja juuri sitä, mitä pelkäsinkin. En fanita tämäntyyppisiä loppuja, mutta ollakseni spoilaamatta sitä, enpä sano siitä sen enempää. Kokonaisuutena tämä on kivan kevyttä lukemista ja raikas tuulahdus Japani-miljöineen. Kieli on edelleen mitäänsanomatonta, eikä erityisen osuvia sitaatteja tähän postaukseen löydy. Teos iskee varmasti paremmin itseäni nuorempiin lukijoihin, joilla samaistumispintaa teiniprinsessaan (tai ainakin teiniyteen) on epäilemättä enemmän. 

Emiko Jean: Tokion prinsessa

Jos haluaa lukea teiniangstia ja teinihöpötyksiä ihanalla Japani-kuorrutuksella, niin Tokion prinsessa (Tokio Ever After 2021, suom. 2021) tarjoaa sitä varmasti. Parasta tässä ihan oikeasti on Japani.

Lähtökohtana tässä YA-romaanissa on, että täysin tavistyttö saa viimeisenä lukiovuonnaan tietää olevansa itse asiassa japanilainen prinsessa. Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Japanin suurlähettiläs tulee kylään ja toimittaa Izumille kruununprinssi Makotonomiya Toshihiton kutsun tulla hänen luokseen Japaniin. Elämä hovissa ja median vahtivan silmän alla ei ole aivan helppoa. Ei etenkään Yhdysvalloissa kasvaneelle prinsessalle, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä etiketistä. 

Izumi onnistuu töppäämään jo lentokentällä saaden osakseen The Tokyo Tattlerin piikikkäitä huomioita:

Hänen keisarillinen korkeutensa prinsessa Izumi (kuvassa) saapui Naritan kansainväliselle lentokentälle eilen iltapäivällä varsin huolettomassa asussa, yllään legginsit ja collegepusero. Keisarillinen bloggaaja Junko Inogashira oli paikan päällä. ”Vaatetus ei todellakaan ollut protokollan mukainen. Mikä vielä pahempaa, prinsessa ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota väkijoukkoon tai edes vilkuttanut sille. Moni oli odottanut prinsessaa tuntikausia ja joutui pettymään pahoin, kun tämä poistuikin paikalta välittömästi. Erään lentokentän työntekijän mukaan prinsessa kohteli myös keisarillista henkivartijaansa tylysti halutessaan poiketa naistenhuoneessa.”

Tarina on kuin Ökyrikkaat aasialaiset + Amerikan kuninkaalliset, tiedättehän, se kirja jossa kruununprinsessa rakastuu henkivartijaansa. Ja tietenkin Prinsessapäiväkirjat, mutta tarvitseeko sitä edes mainita? Tuttuja trooppeja riittää, eikä yllätyksiä paljon lukeneelle ole. Paitsi Izumin isän lämpimyys tiukasta kasvatuksesta ja hovietiketistä huolimatta, mikä yllättää positiivisesti. Hänellä on ihana suhtautuminen vastalöytyneeseen tyttäreensä, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. 

Teoksessa on muitakin suloisia sivuhahmoja kuin Izumin isä. Hänen assistenttinsa ja henkivartijansa ovat molemmat hahmoja, joista huomaan pitäväni. Izumin äidille en sen sijaan lämpene. Inhoan lähtökohtaisesti tällaista, että toisen vanhemman henkilöllisyys on pidetty salassa ja kaikki perustuu olettamukseen siitä, miten tämä toinen vanhempi olisi reagoinut, miten asiat olisivat menneet. Onneksi paljastuksen herättämiä tunteita käsitellään edes jonkin verran ja niihin olettamuksiinkin päästään pureutumaan.

”Olet oikeassa.” Äiti kääntää hellan pois päältä ja nostaa wokkipannun kuumalta liedeltä. Hän kurottautuu pöydän ylitse ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hänen sormensa ovat kylmät. ”Meillä on kuitenkin ollut hyvä elämä yhdessä, eikö olekin? En voi oikein sanoa muuta kuin että olen aina ajatellut sinun parastasi.”

Äidin tehtävä on kaiketi suojella lastaan. Raivoni ja hänen petoksensa jättävät kuitenkin hänen hyvät aikeensa varjoon – vaarallinen yhdistelmä. Sivallan takaisin: ”Ja omaasi.”

Teoksen kirjoitustyyli ei ole ihan mieleeni. Izumi on ärsyttävä toisinaan loputtoman tuntuisessa sisäisessä monologissaan. Izumi osaa olla aika...  no, cringe, eikä hänen huumorinsa mätsää omaani lainkaan. Tämä on tietysti aikuisen tulkinta teinihahmosta ja ymmärrän, että oikeaan nuoreen Izuminkin hahmo uppoaisi varmasti paremmin. Tokion prinsessassa on kuitenkin tarpeeksi hyvää, jotta kuuntelen sen hujauksessa. Tekeepä mieleni lukea jatko-osakin. Japaniin sijoittuvat osiot, mainitsemani sivuhahmot, kirjan romanssi ja Izumin kasvava rakkaus Japaniin kannattelevat teosta aivan riittämiin.

Ihan mukava välipala.

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti

Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti (American Royals II: Majesty 2020 suom. 2021) on kirja, jota odotin valtavasti. Tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta valtavasti ja suorastaan janosin lukea teoksen hahmoista lisää. Ahmaisin teoksen heti sen saatuani, mutta työkiireet uudessa työssä ovat saaneet blogijutun kirjoittamisen viivästymään.

Teos jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä on päättynyt. Jos et siis ole vielä lukenut Amerikan kuninkaallisia, tiedossa on spoilauksia. Beatricesta on tullut kuningatar ,ja hän kamppailee edelleen sydämensä valinnan, henkivartijansa Connorin, sekä kihlattunsa Teddyn välillä. Nuorempi prinsessa Samantha etsii entistäkin kovemmin omaa paikkaansa. Beatricen uuden aseman myötä on muutoksia tiedossa myös Samin asemaan.

“Satakahdeksankymmentä tapahtumaa joka vuosi.” Robert nyökkäsi nähdessään hänen kauhistuneen ilmeensä. ”Niinpä meidän täytyy ryhtyä töihin, jotta saamme tehtyä teistä prinsessan.”
         Samin kasvoja kuumotti. ”Minähän olen prinsessa.”
         Robert puhui hyvin hitaasti. Hän otti näköjään kaiken irti tilaisuudesta osoittaa, miten paljon hän Samia halveksi. ”Olen hyvin pahoillani, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tarkoitin tietenkin sitä, että teidän täytyy myös alkaa käyttäytyä niin kuin prinsessa.”

Katharine McGee on tehnyt Majesteetissa rohkean ratkaisun ja sekoittanut pakkaa oikein kunnolla.  Suurimmaksi osaksi se toimii, mutta osa hahmoista jää tässä jatko-osassa täysin taka-alalle. Päätös hajottaa kaikki ensimmäisen osan parit saa minut lukijana tuntemaan oloni hieman pettyneeksi ja ihmettelemään, miksi näihin pareihin on uhrattu kokonainen kirja vain sitä seuraavaa parinvaihtoleikkiä varten. 

Nina ei edelleenkään ole mitenkään kiinnostava, ja suureksi harmikseni Ethanin hahmo on latistettu.  Daphne on edelleen Daphne, ja Beatricesta ja Teddystä pidän kovasti. Lempijuttujani kirjassa onkin reissu Teddyn kotiin. Molemmat heistä ovat Majesteetissa edukseen, samoin Samantha. Prinssi Jefferson tippuu puolestaan tarinasta lähes kokonaan. 

Kaikesta huolimatta nautin tämänkin osan lukemisesta kovasti. Tykkään kovasti Katherine McGeen tavasta kirjoittaa. Olisin toivonut tälle sarjalle vielä jatkoa, vaikka ihan vain sen kolmannen osan. 

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset

Ihana, ihana Amerikan kuninkaalliset (American Royals 2019, suom. 2020) kruunaa joulukuuni ja kirjavuoden 2020. Äänikirjaa on noin puolet jäljellä, kun päätän, että eikä, tämä on pakko saada omaksi. Kirjan lukemisesta on nyt jo muutama päivä, eikä kirjan taika ole vieläkään haihtunut. Olen edelleen innoissani.

Nautin kevyestä, hyvinkirjoitetusta luettavasta, jossa on vetävä juoni. Amerikan kuninkaalliset on suorastaan lumoavan vetävä. En oikein piittaa kuninkaallisista, mutta on ihanaa lukea Amerikan kuninkaallisten rakkaushuolista (ja skandaaleista) modernissa vaihtoehtoismaailmassa, jossa Washingtonit hallitsevat Amerikkaa. Beatrice on historian ensimmäinen nainen, joka tulee perimään Amerikan kruunun. Hänet on kasvatettu tehtävään pienestä pitäen. Kruunun tuoma vastuu on Beatricelle tuttua:

Tästä hetkestä lähtien sinä olet kaksi erillistä ihmistä: tyttö nimeltä Beatrice ja kruununprinsessa Beatrice. Ja kun ne kaksi erillistä ihmistä kohtaavat ristiriitaisia vaatimuksia, kruunun tulee voittaa. Aina.

Amerikan kuninkaallisten rikkaan eliitin kuvaamisesta ja useista fokalisoijista tulee jonkin verran Ökyrikkaat aasialaiset mieleen. Amerikan kuninkaalliset on kuitenkin suloisempi, se on yllättäen enemmän jalat maassa ja se on rehellisesti sanoen paremmin kirjoitettu. Romaani sisältää ihastuttavan ilmaisuvoimaisia kielikuvia. Henkilöhahmot ovat taitavasti kuvattuja ja kiinnostavia erikseenkin. Itsensä löytäminen ei ole helppoa. Oli sitten Amerikan prinsessan ex-tyttöystävä ja kansan suosikki, prinssin uusi tyttöystävä ja tämän kaksoissisaren paras ystävä, villi kaksoissisar tai kruununprinsessa, joka on yhtä kylmä kuin Arandelin kuningatar.

Teoksen henkilöhahmot kietoutuvat kutkuttaviin ihmissuhdekiemuroihin, joista osa yllättää hahmot itsensä. Jopa Beatrice, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään romanttista, saa huomata sydämensä sykkivän. Mutta voittaako kruunu? Beatricen vanhemmat ovat järjestäneet Beatricelle kokonaisen listan sopivia sulhasehdokkaita. 

Romanttisesta kääreestään huolimatta Amerikan kuninkaallisissa puhuttelee juuri paineiden ja odotusten kanssa eläminen, velvollisuus, rakkaus ja näiden kaikkien yhteensovittaminen. 

Joskus Beatrice toivoi, että muistuttaisi enemmän sisartaan. Sam oli marssinut tanssisaliin aiemmin illalla täysin välittämättä siitä, että oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä. Mutta toisaalta Sam oli aina nauttinut dramaattisista sisääntuloista ja vielä dramaattisemmista poistumisista. Ja Beatrice taas eli jatkuvassa pelossa, että onnistuisi äidin sanoin ”aiheuttamaan kohtauksen”. 

Beatricen ja tämän nuoremman sisaren Samanthan välinen dynamiikka ja heidän hyvin erilaiset roolinsa ovat mielenkiintoista seurattavaa. Mieleeni nousee väistämättäkin Frozenin Elsa ja Anna. Hillitty, pidättyväinen kruununprinsessa ja tämän eloisa, rempseä pikkusisar, jota koskee aivan erilaiset säännöt kuin vanhempaa sisartaan. Myöskään Beatrice ja Samantha eivät ole olleet lapsuuden jälkeen läheisiä, vaan Beatricen viileys ja velvollisuudet ovat vieneet sisarukset eri suuntiin ja etäännyttäneet heidät toisistaan. 

Salaa Beatrice toivoisi, että hänelläkin olisi valinnanvaraa ja että hän voisi edes joskus olla välittämättä imagostaan. Sam puolestaan kamppailee mitättömyyden tunteen ja isosiskonsa täydellisen varjon kanssa. Beatrice on aina saanut kaiken ja ollut kaiken huomion keskipiste: 

Hän ei ollut kärsivällinen kuten isosiskonsa. Hänellä ei myöskään ollut samanlaista numeropäätä eikä mitä än kiinnostusta järjestöihin ja komiteoihin. Monta kertaa Sam oli kuullut opettajien puhuvan hänestä keskenään hiljaisella äänellä: Hän ei tosiaan ole Beatrice, he olivat sanoneet turhautuneeseen sävyyn. Vähitellen Sam alkoi uskoa sen itsekin. Beatrice oli älykäs ja kaunis tuleva kuningatar. Hän itse oli se toinen tyttö.

Sen toisen tytön roolin Samantha on oppinut hallitsemaan mitä parhaiten. Hän tekee asiat tahallaan päinvastoin kuin Beatrice ja aiheuttaa närää niin kuningasperheen kuin kansankin keskuudessa. Todellisuudessa Samantha ei itsekään tiedä, mitä oikein on tekemässä tai mitä hän haluaisi. Samanthasta tuntuu, että hänet on tuomittu unohtumaan historiankirjoista merkityksettömänä kruununperillisen sisaruksena, kun Beatrice taas tultaisiin aina muistamaan.  

Oletko lukenut Amerikan kuninkaalliset? Ketkä olivat lempiparisi? Kuten kirjoituksestani saattaa jo aavistaa, on Beatrice oma suosikkihahmoni. Lempipariini kuuluu kuitenkin Daphne ja eräs toinen. 

Kenelle? Kevyttä luettavaa kaipaaville, loistosta, draamasta ja rakkaussuhdekiemuroista nauttiville.