Belladonnan jälkeen tuskin maltan päästä aloittamaan sen jatko-osaa, Foxglovea (2023). Blythen näkökulmasta kerrottujen lukujen näkeminen aiheuttaa kunnon flashbackit A Curse for True Loveen ja Apolloon. Voitte arvata, etten ole riemuissani. Ja mikä vielä pahempaa, Blythe muistuttaa minua Bridgertonin Eloisesta, jota en voi sietää.
Olen täysillä hyvän kolmiodraaman puolella ja ensivaikutelmaltaan Foxglove sellaisen tarjoaakin.
Sydämeni särkyy Kohtalon puolesta, joka uskoo Signan olevan pitkään kadoksissa olleen vaimonsa reinkarnaatio ja päättää kosiskella tätä. Hänen obsessionsa vaikuttaa lupaavalta ja saa minut riemuitsemaan. Haluan heidät yhteen. Haluan Kuoleman olevan pahis tai ainakin väärä mies. Haluan syyn sille miksi ei ole ok että elävä, hengittävä nainen vedetään jatkuvasti Kuoleman käsivarsille ja hamuilemaan jossakin elämän ja kuoleman välillä.
“They say that all is fair in love and war. I have built my trench and brought my rifles, and I have no intention of retreating. I will pursue you until you remember who you are. If that means I need to court you, Signa Farrow, I will. Flowers, promenades, even poetry if that’s what you want. Whatever it is you enjoy, I will learn, and eventually you’ll remember the life we once had.”
Kuulostaa hyvältä, eikö? No niinpä! Bring it on!
Nyt sitten niitä spoilereita.
Ja se kuuluisa mutta. Lähes kaikki mitä olen Belladonnassa rakastanut on poissa. Romanssia ei juuri ole eikä jännitystä. Gotiikkakin on pitkälti taka-alalla. Tarina laahaa eteenpäin. Signaa ei kiinnosta Kohtalo, mikä jo itsessään saa kolmiodraaman putoamaan negatiivisille pisteille. Myös Signan ja Kuoleman välinen kemia on tiessään. Heidän suhteensa on pelkkää seksuaalissävytteistä toisen kaipaamista, eikä Kuolema ole paljoakaan läsnä. Arvatkaa mistä kirjasta tämä minua muistutaakaan?
Kohtalon ja Signan suhteessa olisi valtavasti potentiaalia. Mitään siitä ei kuitenkaan käytetä. Kosiskeluun ei keskitytä lainkaan, ja vaikka sitä luvattiin kuukauden verran, niin ei vaan koskaan tule käymään. Kohtalon saama kohtelu surettaa minua. Ei tämä ole nautittava kolmiodraama, vaan vaivaannuttava ja ikävä sellainen. Jälkifiilikseksi jää pettymys ihan kaikkia osapuolia kohtaan. Signa on todella manipuloiva tässä osassa, ja Kohtalo ei täytäkään lupauksiaan. Hän vain lopettaa johdonmukaisen käyttäytymisensä sen mukaan, että on odottanut vaimonsa uudelleensyntymää satoja vuosia.
Teoksessa on twisti, joka ei pelasta mitään, päin vastoin. Se tekee kaikesta vielä tarpeettomampaa. Minulla ei ole mitään hyviä twistejä vastaan, mutta tämä kyseinen on mielestäni surkea. Jatko-osan pitäisi tuoda jotakin lisää tarinaan ja syventää hahmoja. Foxglove ei sitä tee. Signan ja Kuoleman romanssi kärsii tästä aikalailla, osittain siksi, ettei sen ongelmakohtia oikeasti käsitellä, eikä ainakaan ratkota. Sekä maailmanrakennus että juoni ovat suorastaan täynnä reikiä. Ei nyt edes mennä siihen, ettei Foxgloven kartanolla ole juuri mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, niin kirjan nimessä kuin komeileekin.
Toivoisin etten olisi lukenut tätä. Foxglove saattaa sopia jollekulle muulle, mutta minusta tämä "kolmiodraama" ja twisti ovat ärsyttävät. Miksi kaksi kirjan hahmoista edes ovat tässä kirjassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti