L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma

Tyttökirjalukupiiri jatkuu, mutta tälle romaanille emme aivan lämpene. Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold 1929, suom. 2009) on romaani, jonka nimi on hyvin tuttu, mutta itse tarinasta minulla ei ole ennakkotietoja. Ei myöskään Riikalla, jonka kanssa tätä klassikkoteosta luen. Aiemmin olemme lukeneet Montgomeryn Sinisen linnan sekä Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan.

Mitä nimeen tulee, ainoallekaan Lesleyiden vauvalle ei ollut koskaan annettu nimeä ennen kuin jokainen sukulainen, joka asui siedettävän matkan päässä, oli sanonut sanansa asiaan. Sopivan nimen valitseminen oli heidän silmissään paljon merkittävämpää kuin pelkkä kastetilaisuus. Ja kuinka paljon tärkeämpää se oli, kun kysymyksessä oli isätön lapsi, jonka äiti oli tosin suloinen sielu – mutta – tiedättehän – joku Winthrop!

Marigold Lesley on ylpeän Lesleyn suvun nuori perijätär. Hänen nimeämisensä vaatii 35 sivua, joiden aikana suku päätyy kuin päätyykin nimeämään Marigoldin tämän kainon äidin toiveen mukaisesti Marigoldiksi hänet pelastaneen tohtorin mukaan. Marigold asuu äitinsä, nuoren isoäitinsä ja vanhan isoäitinsä sekä Salomen kanssa Cloud of Sprucessa, suvun vanhassa talossa, jossa eletään hienostunutta kartanoelämää. Cloud of Sprucessa on aina oltava vieraskakku ja kaiken on oltava tiptop. 

Teos sijoittuu jotakuinkin 1920-luvulle, mutta maailmansodasta ja sen seurauksista teoksessa ei ole tietoakaan. Romaanin maailmassa on ajattomuuden tuntua, eikä Harmonyn kyläkään vastaa todellista Prinssi Edwardin saaren Harmonya. Ei, vaikka kuulemma todellisessa Harmonyssa sattumoisin olikin eräs ylpeänä pidetty Leslein suku.

Marigoldin lumottu maailma jää mitäänsanomattomaksi katkonaisuudessaan. Jos muutamaa lukua olisi laajennettu niin, että niiden ympärille olisi rakennettu romaani, olisi tämä miellyttävämpää luettavaa. Tällaisenaan Marigold on episodimainen. Jokainen luku on kuin oma jaksonsa, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Luvut esittelevät jonkun tärkeän (tai vähemmän tärkeän) kohdan Marigoldin elämää tai tuovat tarinaan jonkun uuden hahmon. Yksinäinen tyttö antaa leikkitoverien puutteessa mielikuvituksensa laukata ja keksii itselleen mielikuvituksellisia leikkejä. Suurimman vaikutuksen meihin tekee luku, jossa vanha isoäiti kuolee ja juttelee Marigoldin kanssa hämärässä puutarhassa. Itse pidän hupaisana myös Marigoldin ja Gwennien naamiaisvierailua. Polveilevat sukuselvittelyt ovat enimmäkseen kuitenkin tylsiä. Edes puhuva koira ei piristä. 

Etenkin Riikkaa kokee turhauttavaksi sen, miten menneellä ei tunnu Marigoldin lumotussa maailmassa olevan väliä. Oppiiko Marigold mistään? Kokemusten pitäisi vaikuttaa Marigoldiin, mutta Marigold ei juuri menneisyyttä muistele, eikä hänen tuntemillaan ihmisillä ole häneen suurta vaikutusta. Erityisesti luku venäläisestä ruhtinattaresta Varvarasta jää todella irralliseksi. Marigoldin suhde Clementineen, kuolleen isän entiseen vaimoon on mielenkiintoinen. Täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee Marigoldin silmätikku ja vahvojen tunteiden kohde. Clementinen muotokuvan ja tämän kauneuden kehuminen on Marigoldille liikaa.

Mietimme romaania lukiessamme kovasti olisiko tässä jotain juonta. Juoneton tarina ei oikein maistu. Teos kuvaa siitä, miten Marigold näkee mailmaan. Marigoldin maailman suurinta ilmentymää, mielikuvitusystävää Sylviaa, ei kuitenkaan päästä näkemään.  Lukija ei pääse taapaamaan Sylviaa, vaan saa kuulla ainoastaan joitakin pieniä otteita Marigoldin ja Sylvian tekemisistä jälkeenpäin. Sylvia kuuluu vain Marigoldille. Sama koskee lumottua maailmaa, jonne Marigold välillä ”menee”. Lukijana olen tähän ratkaisuun pettynyt. Kuulisin mieluummin kätketystä maailmasta kuin Marigoldin arkimaailmasta, etenkin kun romaanin nimikin lupailee muuta.

”Säilytä unelmasi, Marigold-pieni, niin pitkään kuin voit. Unelma on kuolematon. Aika sitä ei voi surmata eikä se haalistu. Todellisuuteen voit joskus väsyä mutta unelmiin et ikinä.”
      ”Sattuu – herääminen sattuu”, Marigold sanoi hiljaa. ”Kun palaan Vihreän veräjän kautta, minusta tuntuu, että on kauheaa ajatella, että Sylviaa ei oikeasti ole olemassa – että hän on vain jotakin, mistä olen uneksinut.”
      ”Uneksijan ilo on uneksijan tuskan arvoinen”, sanoi Marigold-täti. Koska tyttö oli alkanut ajatella Sylviaa unelmana surullinen herääminen oli lähellä.

Olo on Marigoldin lumotun maailman lukemisen jälkeen hämmentynyt. Mistä tässä oli kyse? Mistä ihmiset tässä oikein niin pitävät? Sylvialla on iso rooli Marigoldin elämässä, eikä sitten toisaalta kuitenkaan. Teos esittelee erilaisia ystäviä: serkuksia, mielikuvitysystäviä, ystäviä, jotka eivät olekaan oikeita ystäviä  ja ystäviä, jotka ovat ystäviä. Tämä olisi voinut olla isompikin teema, mutta Marigoldin lumotun maailman episodirakenteeseen se hukkuu. 

En ole lumoutunut, mutta lukukokemus on ihan ok. Mielestäni Montgomery on kirjoittanut parempiakin teoksia.

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville.

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko

Kun Keskiyön aurinko (Midnight Sun 2020, suom. 2020) julkaistaan, ajattelen, että tässäkö sitä nyt taas mennään. Minulla on kaksi tieteellistä tutkimusta ja useita esseitä Twilight-saagasta takana. Tunnen suorastaan akateemista velvollisuutta lukea tämän Edwardin näkökulmasta kirjoitetun täydennysosan. Onneksi se löytyy helposti äänikirjana.

Zzz...

Ai, se ei ole vielä loppunut?

30 tuntia äänikirjaa ottaa koville. En ole koskaan ollut Twilight-fani. Twilight-hypetys on ollut minulle pelkkä kuriositeetti. Graduni yksi edellytys oli, että en pitänyt sarjasta liikaa. Omat, hiirenkorville kulutetut, alleviivatut ja post-it-lapuilla koristellut englanninkieliset Twilightit ovat vieläkin hyllyssäni. Sarja ei ole pesunkestävä, eikä sen kriittinen tarkastelu ole tehnyt sitä ainakaan paremmaksi. Ja kuitenkin olen edelleen tyytyväinen siihen, mitä kaikkea tuolloin sain sarjasta kaivettua esiin.

Lajiteoreettinen graduni tarkasteli Twilight-saagan rakkaussuhteitten kautta goottilaisen ja romanttisen romaanin välistä jännitettä, sarjan kahta eri lukutapaa, ja pureutui teoksen ongelmallisimpiin teemoihin. Mutta miten teesini pitävät uuden Twilight-kirjan valossa?

Erittäin hyvin. Olen aistivani tiettyä yritystä pelastaa mielikuvaa Edwardista lukijoiden silmissä, kun Edward Keskiyön auringossa useaan otteeseen vitsailee omalla stalkkauksellaan ja kutsuu itseään "vimmaiseksi stalkkerivampyyriksi". Stalkkaajaksi Edwardiahan on nimenomaan syytetty. Vaikuttaa siltä, että Meyer on puolustuskannalla. Edwardin stalkkauskäytöksen tapetille nostaminen ja sen nimeäminen ei kuitenkaan muuta itse käytöstä miksikään. Meyer olisi halutessaan voinut vähentää tuomittavuutta esim. sillä, että ympäristö yrittäisi hillitä Edwardin stalkkaustaipumuksia. Mutta kukaan ei puutu Edwardin tekemisiin. Bellan vakoilu ja jatkuva tarkkailu säilyy edelleen ympäristön hyväksymänä käytöksenä. 

En tuntenut tuttua syyllisyyttä palatessani sinä yönä Bellan huoneeseen, vaikka tiesin, etten saisi tehdä niin. Mutta se tuntui oikealta ratkaisulta – ainoalta oikealta sillä hetkellä. Menin sinne polttamaan kurkkuani mahdollisimman paljon. Koulisin itseni olemaan piittaamatta hänen tuoksustaan. Se oli mahdollista. En antaisi aistini vaikeuttaa välejämme.

Edwardin hahmoa on kiillotettu myös kuvaamalla hänen ajatuksiaan Jacobista myönteisinä ja tätä jopa sympatisoivana. Alkuperäisissä kirjoissa Edward murahtaa vasta Epäilyksessä, että olisi voinut toisenlaisissa olosuhteissa jopa pitää Jacobista. Edward myös kuvataan auttamassa Angelaa leikkimällä Amoria, joka tuo Angelan ja tämän ihastuksen yhteen kiitoslahjana Angelan avusta.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat pitäneet Bellaa tylsää kertojana, joka vain pälättää Edwardin ihanuudesta. Minua Bellan kertojanääni ei ole omakohtaisesti häirinnyt, mutta Edward on kertojana suorastaan puuduttava. Edward on koko ajan huolissaan ymmärtääkö Bella häntä ja obsessoi tämän ajatuksista. Bella myös kuvataan todella typeräksi. Ironista on, että Edward pitää Bellaa samaan aikaan älykkäänä ja ihailee tämän koulusuorituksia ja oppineisuutta. Kirjan tapahtumien ja Bellan käytöksen perusteella tällaista päätelmää olisi vaikea tehdä. Loistava esimerkki siitä, miten kirjailija kertoo jonkin asian olevan niin tai näin, mutta ei näytä sitä lukijalle mitenkään. 

Tarina polkee paikallaan niin paljon, että on suorastaan tuskastuttavaa kuunnella Keskiyön aurinkoa loppuun. En voi olla miettimättä, mitä järkeä tässä on muuten kuin tietysti sen kahisevan puolesta. Edwardin näkökulma ei tarjoa mitään uutta. Keskiyön aurinko on pitkäveteinen ja täynnä epärelevantteja tapahtumia ja yksityiskohtia. Kerro meille jotain, mitä emme oikeasti tiedä, Meyer. Culleneista olisi voinut kirjoittaa ihan oman romaaninsa. Siihen ei olisi tarvittu Houkutusta kohtaus kohtaukselta toistavaa lähes 700-sivuista romaania. 

Kohdat, joissa Edward kuvaa Bellan kosketusta "kytevänä hiilloksena jäätä vasten" ja kehuskelee omalla "hengen voitollaan aineesta" naurattavat minua. Olen pohtinut aiemmin Edwardin ja Bellan fyysistä yhteensopimuutta symbolisesti juuri jäänä ja tulena ja pohtinut Edwardin roolia romanttisen perinteen mukaisena "oikeana kosijana" nimenomaan Edwardin osoittaman hengellisen rakkauden vuoksi. 

Bellan päätöstä valita Edward määrittelee kuitenkin myös toinen tärkeä asia: Bella on tarkoitettu vampyyriksi. Keskiyön auringossa tämä on entistä päälleliimatumpaa. Edward jopa ihmettelee, onko  Bella todella edes ihminen. Valitessaan Edwardin Bella valitsee itsensä. Vampyyrina Bella puhkeaa kukkaan, koska vampyyrius on hänen todellinen minuutensa. 

Mielessäni pyörii kuitenkin edelleen kysymys miksi. Miksi Bellan elämä ihmisenä on lähtökoisesti niin vaikeaa, että vain vampyyriksi muuttuminen saa hänet vapautumaan? Aika karmea kohtalo minusta. Keskiyön aurinko tarjoaa kuitenkin eräänlaisen selityksen edes Bellan erityislaatuiselle mielelle ja sille, ettei Edward pysty kuulemaan Bellan ajatuksia. Muutoin on hyväksyttävä, että Bella nyt vain on ihan erityinen tapaus, jonkinlainen tähtien saneleva Edwardin star-crossed lover. "Eihän se olisi loppu vaan alku", Bella kuiskaa Edwardille.

En ole koskaan ollut Team Edward tai Team Jacob. Ymmärrän, mihin Bellan valinta perustuu, mutta Keskiyön aurinko jättää minut vielä kylmemmäksi kuin koko sitä edeltävä neliosainen Twilight-saaga. Niin anteeksi mikä houkutus? Siinä missä sarjan ensimmäinen osa rakentaa ihan toimivasti Bellan ja Edwardin välistä vetovoimaa, epäonnistuu Keskiyön aurinko mielestäni täysin. Sori, Edward. 

Inhokkiasiani Keskiyön auringossa on, miten Edward jatkuvasti puhuu Bellan verta janoavasta puolestaan etäännyttäen "hirviönä" häivyttäen oman vastuunsa kuviosta. Edward saattaa pohtia omaa käytöstään ja pitää sitä moraalittomana, mutta todellista vastuuta Edward ei siitä ota.

Kenelle? Twilightin diehard-faneille sekä niille, joilla on yksinkertaisesti liikaa aikaa. 

Helsingin kirjamessut 2020

Digitaalinen ympäristö kirjamessuille tuntuu jo etukäteen innostavalta, vaikka samaan aikaan olo on haikea. Edessä ei ole ihanaa kirjojen pläräilyä ja hypistelyä. Mutta miltä vuoden 2020 Helsingin  kirjamessut näyttävätkään? Poimin tähän joitakin keskusteluja, joissa on minulle eniten kaikupohjaa ja kommentoin hieman niiden teemoja.

Ihan mahtava juttu tässä digitalisuudessa on, että näiden keskustelujen tallenteet on kirjamessulipulla katsottavissa vielä marraskuun puolellakin! (8.11. asti)  Jos siis missasit jonkun näistä ja innostut nyt, niin ei hätää. On ollut mukavaa, kun on voinut rytmittää katsomistaan itse. Täytyy sanoa, että koskaan ei kirjamessut ole olleet näin vaivattomat. 

Haastattelijoissa on näillä messuilla valtavia eroja. On Kallion lukion nuoria ja kokeneita, selvästi asiaan perehtyneitä haastattelijoita. Teemat pyörivät tulevaisuuden ja julkaistujen teoksien ympärillä ja mukana on runsaasti myös self help -aiheita.

Sain lipun kirjamessuille voitettuani Instagramissa arvonnan. Kiitos siitä vielä @kirjapollonhuhuiluja Kirjapöllön huhuiluja -blogista!

22.10.2020 12:00 - 12:30
Kirjakallio: Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita ja Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

Mikko Toiviainen ja Magladena Hai pelaavat haastattelussaan hienosti yhteen ja ovat paljon samoilla linjoilla. Keskustelua on todella mukava seurata, kun haastattelijat tulevat näin mainiosti toimeen ja komppaavat toisiaan. Pelkokirjallisuus on aihe, joka on pitkään kutkuttanut mieltäni ja saanut minut tutkimaan erityisesti goottilaista kirjallisuutta. Tässä haastattelussa pohditaan upeasti, miltä kauhu nykyään näyttää ja mitkä asiat pelottavat. Magdalena Hai sanoo osuvasti, miten kauhu tulee siitä, että johonkin tavalliseen/normaaliin liitetään jotain epätavallista. "Meistä on pelottavaa se, mikä on epätavallista. Arkisen keskelle tuodaan jotain, mikä on väärin ja kauheaa." 

Mieleeni tulee Otranton linna ja 1700-luvun lopun ilmapiirissä kauhua herättänyt jättiläiskypärä, joka tipahtaa linnan pihaan. Vieläkään tällaisia kypäriä ei taida taivaasta tipahdella, mutta nykylukijasta tämä kuulostaa lähinnä parodialta. Vaikka kauhun mekaniikka on sinänsä pysynyt samana läpi aikakausien, sen kohteet ovat muuttuneet. 

"Kauhunkaan ei saisi olla sellaista, että se jää häiritsemään", Magdalena Hai toteaa ja kehottaa ihmisiä tunnistamaan, mikä se oma juttu on, minkä tyyppisestä kauhusta itse saa eniten irti.

Komppaan tätä ja totean, että en ole vuosiin katsonut ainuttakaan kauhuelokuvaa. Nuorena katsoin niitä paljonkin, mutta menetin yöuneni. Gotiikan jylhä kauneus ja Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin  uncannyn fiilikset sen sijaan vetoavat minuun ja nautin niistä täydestä sydämestäni. Ja tämä on ihan okei. Kaikesta kauhusta ei tarvitse tykätä. 

22.10.2020 17:00 - 17:30

Tiedetori: Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia – mitä kaikkea on tulevaisuudentutkimus?

Toinen poimintani torstailta on tulevaisuudentutkimusta esittelevä keskustelu, jossa esiintyy  tulevaisuudentutkija ja tietokirjailija Elina Hiltunen, emeritaprofessori Sirkka Heinonen sekä tulevaisuuden- ja historiantutkija Otto Tähkäpää. Aihe on todella mielenkiintoinen, mutta keskustelijoita on näin tiiviisen aikakehykseen ja vaativaan aiheeseen nähden liikaa.

Maailmanpolitiikan kursseiltani minulle vaihtoehtoisia tulevaisuuksia tutumpi käsite on vaihtoehtoiset historiat ja kontrafaktuaalit. Tulevaisuutta on ennustettu jo antiikin aikana. Nykyään kova sana tulevaisuudentutkimuksessa on megatrendi, jolla viitataan johonkin pitkällä aikavälillä teemana/trendinä säilyvään asiaan.

Siinä missä vaihtoehtoisten historioiden tutkimuksessa puhutaan kontrafaktuaaleista, tulevaisuudentutkimuksessa esiintyy käsite "musta joutsen". Tällä viitataan tapahtumaan, joka muuttaa tulevaisuuden. 

Keskustelun sympaattisinta antia on huoli nuorten tulevaisuuten liittyvistä peloista. Keskustelussa ehdotetaankin, että tulevaisuususko ja tulevaisuustoivo otettaisiin  mukaan varhaiskasvatukseen. Tärkeänä pointtina on, että tulevaisuus on sitä, mitä siitä teemme. Voimme vaikuttaa tulevaisuuteen tässä ja nyt. Emme ole tulevaisuuden orjia tai tuomittuja johonkin tiettyyn tulevaisuuteen, vaan tulevaisuus on meidän käsissämme. 

23.10.2020 17:30 – 18:00

Valon antajat - Tee unelmasi todeksi

Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?

Mikä estää sua tekemästä sitä nyt? Ei ehkä mikään. 

Tästä keskustelevat Johanna Huhtamäki ja Vappu Pimiä uutuuskirjansa tiimoilta. Keskustelun keskiöön nousee, ettei unelmien toteuttaminen ole yksilösuoritus ja miten muiden avulla on merkitystä. Jos unelmat pitää itsellään, sitä todella on yksin sen unelman saavuttamisen kanssa. 

Keskustelussa käydään läpi myös pelon roolia ja pelon taakse piiloutumista. Sen sijaan, olisi hyvä osata asennoitua asenteella "Pelkään ja silti teen." Ottaa aina seuraava ja seuraava askel. Puhujat kehottavat  hyväksymään oman epävarmuuden ja kuuntelemaan mitä sillä epävarmuudella voi olla sanottavaa, mutta tekemään asioita siitä huolimatta. Omia blokkeja voi purkaa myös kielenkäyttöä muuttamalla – sysäämällä mutta-sana syrjään ja ottamalla vaikka-sana käyttöön!

Keskustelussa herääviä kysymyksiä ovat myös: Mikä riittää? Milloin meillä on kaikkea? Arkeen kätkeytyvä kiitollisuus voi auttaa muuttamaan elämänlaatua. Ei vain niistä isoista asioista, vaan muustakin.

Vaikka en tykkää self help -oppaita lukea, nautin tästä keskustelusta. Ehkä minulle sopivampi muoto onkin tällainen keskusteleva printin sijaan. 

24.10.2020 10:30 - 11:00

Tulevaisuuden kirjallisuus

Huippuälykkäässä, huippukiinnostavassa keskustelussa puhujina Henri Hyppönen (Luomiskertomus – Matkalla luovuuden tulevaisuuteen), Olavi Koistinen (Motivaatiojänis) ja Pontus Purokuru (Mikä liberalismia vaivaa?) sekä juontajana Suvi Auvinen. 

Pontus Purokuru ottaa rohkeasti heti alkuun esiin työ- ja tuotanto-olot ja kirjailijoiden riiston ja  kirjailijoiden tukemisen tärkeyden.

Mutta tarvitaanko tulevaisuudessa enää uusia kirjoja? Miksi tuottaa uutta, kun on Dostojevskit yms.? Keskustelijat ovat tästä yksimielisiä: maailma on jatkuvassa muutoksessa, joten tarve uusille kirjoille säilyy. Ihmisellä on kollektiivinen tarve työstää uutta kokemusta, jolloin vanhan maailman ja vanhentuneiden asioiden tilojen läpikäyminen ei riitä. 

Tulevaisuuden  kirjallisuuden keskiössä keskustelijat näkevät jakamisen koneen kanssa, tekijyyden ja luomisen tuskan hajautumisen yksilön vastuun helpottajana. Yksinäisen puurtamisen sijaan astutaan yhteisluovuuden alueelle. Ihminen vs kone -asettelun sijaan keskustelijat näkevät hedelmällisen yhteistyön mahdollisuuden. Kirjallisuudessa merkitys on todella oleellinen asia. Koneet eivät ymmärrä merkityksiä samalla lailla kuin ihminen. Ihminen pystyy poimimaan oleellisen, mutta kone ei pysty arvottamaan.  Itse algoritmi ei ymmärrä tuottavansa arvoa. Vasta ihminen määrää arvon jollekin, ja kone toimii ajatusten ruokkijana, ideoijana ja inspiraationa. Kieli ei ole suljettu ympäristö, jossa kone voisi oppia tuottamaan täydellisiä, ihmisen kirjoittaman peittoavia pitkiä ja monisyisiä tuotoksia. 

Pitkien tekoälyn kirjoittamien romaanien sijaan keskustelijat laittavatkin uskonsa runouteen ja tekoälyn hyödyntämiseen lyhyemmissä tekstimuodoissa. Olavi Koistisen yhteistyössä tekoälyn kanssa kirjoittama Motivaatiojänis kuulostaa keskustelun perusteella todella mielenkiintoiselta kokeilulta. 

Tulevaisuuden kirjallisuus -keskustelu on oma messusosikkini tänä vuonna ajatuksia herättävine teemoineen. Sattumoisin myös lempibändini Muse on saanut inspiraatiota paljon koneiden, tekoälyn ja ihmisten välisestä kamppailusta. Musen laulaja Matt Bellamy myös julkaisi hiljattain tekoälyn säveltämän kappaleen, jonka voi kuunnella tästä alapuolelta. 

 24.10.2020 11:00 - 11:30

Tulevaisuus äänessä – äänikirjojen nousu ja tulevaisuus

Futuristi Perttu Pölönen, kirjailija JP Koskinen, Tammen ja WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen ja Storytelin kustannuspäällikkö Mirka Vesala. Juontajana Sanna Stellan.

Keskustelu lähtee ajallemme tyypillisestä hyvä vai paha -dikotomiasta, jonka keskustelijat tyrmäävät heti. Entä jos jokin onkin vain erilainen  tapa? Entä jos äänikirjan ei tarvitse voittaa mitään, vaan se voi olla siinä painetun kirjan rinnalla? Suuri osa lukijoista on sekakäyttäjiä, jotka eivät tee sen kummempaa erittelyä. Keskustelu tuo esiin, miten äänikirja, jota voi kuunnella muiden askareittensa lomassa, kuvastaa toisaalta hyvin tehokkuusajattelua kulttuurissamme. Olemme tehokkaita, kun voimme käyttää kävely- ja tiskausajan hengen ruokkimiseen kirjallisuudella.

J. P. Koskinen nostaa keskusteluun myös sen, ettei kaikki kuulosta hyvältä äänikirjana. Itse en ole tähän vielä törmännyt. Erityisen hyvin äänikirjana on toiminut Bram Stockerin Dracula, jonka päiväkirjamuotoon suullinen kerronta sopi täydellisesti, mutta minkään kuuntelu ei vielä ole tyssännyt minulla formaattiin. Liekö tässä kyse tuurista ja omista kirjavalinnoista? Hannu Rajamäen Kvanttivaras-trilogiasta voin suoraan sanoa, että en haluaisi kuunnella sitä äänikirjana. Rajaniemi kirjoittaa sen  verran vaikeaa, mutta myös vierasta tekstiä, etten selviä siitä lukematta joitakin kohtia hitaammin. Äänikirjassa uudet sanat ja termit ovat vaikeammin hahmotettavissa kuin paperille printattuina, jolloin ne tallentuvat myös näkömuistiin. Äänikirja jättää vähemmän tilaa reflektoinnille, vaikka välillä pistänkin paussin ja kelaan takaisinpäin. 

Keskustelussa tulee esiin ajatus siitä, että äänikirjaksi suoraan tehdyn äänikirjan pitäisi olla jo heti alultaan tarpeeksi vangitseva. Olen tavallaan eri  mieltä johtuen siitä, miten usein kuuntelen äänikirjoja. Kirjan alku saattaa mennä vähän ohi, kun en ole vielä päässyt siihen maailmaan sisälle. Olen tähän tottunut, ja usein jossain vaiheessa huomaan olevani sitten siinä tarinassa jo sisällä ja huomaan,  että ai hei, tämähän sujuu. Mutta ehkä se vahvempi aloitus korjaisi tätä minunkin "ongelmaani"? Itse en näe tätä varsinaisesti  ongelmana, vaan omasta lukutyylistäni ja lukuvireyden vaihtelustani (alut ovat minulle aina vaikeita) johtuvana piirteenä.

Hirveän hyvät puhujat taas! Monipuolisesti eri näkökulmia ja ihan mahtavan lisän keskusteluun  tuo Perttu Pölösen säveltäjätausta ja vertaukset säveltämiseen. Haastattelija on menossa mukana ja selvästi innoissaan käydystä debaatista. Puheenvuorot vaihtuvat sujuvasti ja kokonaisuus on eheä. Ehdottomasti yksi suosikeistani tämäkin.

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Jouko Heikuran Lahja äidilleni (2020) on kirja, joka meidän piti alunperin lukea lukupiiriämme varten Nean valintana. Lukupiirimme jäi kuitenkin muiden kiireiden vuoksi tauolle, joten päätin lukea tämän kirjastosta valmiiksi varaamani teoksen itsenäisesti. Ensivaikutelmani teoksesta on, että onpa ihan Nean tyyppinen kirja! 

Lahja äidilleni on lukukokemuksena vähän niin kuin lahjapaketti. Ensin on se lahjapaperi ja lukija saa miettiä, mistähän tässä oikeastaan on kyse. Sitten päästään itse asiaan. Rakenne herättää uteliaisuuden jo ensimmäisillä sivuilla ja luo mysteerin tuntua. Miksi teoksen päähenkilö, Timothy, haluaa riskeerata asianajajan uransa asentamalla kameroita naapurinsa asuntoon?

Teos pureutuu Timothyn äidin menneisyyteen. Äiti on syöpasairas ja makaa kivuissaan sairaalapedissään samassa sairaalassa, jossa on tehnyt elämäntyönsä sairaanhoitajana. Äitienpäiväksi Timothylla on äidilleen kuitenkin yllätys, aivan erityinen lahja. Sitä varten Timothy on kuljettanut äidin sairaalasta kotiinsa. Timothyn naapurilla on osansa äidin menneisyydessä, ja Timothy on viimein löytänyt hänet. Kun Timothy näyttää äidilleen livekuvaa naapuristaan, äidin reaktio ei olekaan ihan sitä, mitä Timothy on odottanut.

Romaani on napakan pituinen ja pitää langat hyvin koossa. Juoni on mielestäni ennalta-arvattava siitä hetkestä lähtien, kun Timothyn äiti Mary alkaa kertoa tarinaansa. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua, koska se, mitä ennakoimillani käänteillä tehdään, ei ole aivan itsestään selvää. Lahja äidilleni on täynnä perhesalaisuuksia, joista osa ratkeaa, osa ei. Suomesta Englantiin muuttaneen Maryn elämässä moni asia on muuttunut ja kadonnut ajan virtaan. 

Maatessani tähtitaivaan alla mieleeni juolahti kysymys, mistä minä olin kotoisin kun isäni oli syntynyt täällä ja äitini kaukana Suomessa? Näin tähdenlennon ja toivoin, ettei äiti olisi lähettänyt kirjettään isälle. Olin valhein varjeltu poika, ja vaikka äiti oli tarkoittanut pelkkää hyvää, hän oli  tehnyt liian ison päätöksen kysymättä  minulta mitä minä halusin. 

Ironista on, että myös Timothyn eteen tulee päätös: kertoa tai olla kertomatta, suojella ja salata.

Lahja äidilleni on virkistävän erilainen kuin kirjat, joita itse valitsen luettavakseni. Peukuttaisin.

Kenelle? Perhesalaisuuksista kiinnostuneille, välipalaluettavaa kaipaaville.

Delia Owens: Suon villi laulu

Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing 2018, suom. 2020) on paljon hehkutettu, Instagrammissa pinnalla ollut teos, johon tartun kuitenkin ystäväni innoittamana. Hän kertoi Kissojen yössä lukevansa parhaillaan sitä. Kyseessä on eläintieteilijä Delia Owensin esikoisteos. 

Kya Clarke eli "rämelikka" on rämeessä oman onnensa nojaan jätetty tyttö, jonka perhe on yksi kerrallaan lähtenyt matkoihinsa. Kya käy koulua vain yhden kiusaannuttavan päivän. Koulu ei tunnu olevan häntä varten. Yhteisön ulkopuolelle suljettu tyttö päättää selvitä omillaan, sillä kukaan ei ole hänen puolellaan. Tyttö tuntee kuitenkin kipeää läheisyyden kaipuuta ja yksinäisyyttä. 

Kya huomasi nauravansa hiljaa heidän mukanaan, kun he roiskivat suolavettä toistensa päälle. Sitten he säntäsivät joukolla kiljuen aaltojen syliin. Kyan hymy haihtui, kun tytöt nousivat vedestä ja kerääntyivät tuttuun ryhmähalaukseensa.

 Heidän kiljahduksensa vain alleviivasivat Kyan mykkyyttä. Heidän yhteenkuuluvaisuutensa vain korosti hänen yksinäisyyttään, mutta hän tiesi lymyilevänsä tammen suojissa, koska häntä pidettiin rämeen roskasakkina.

Kya oppii ansaitsemaan itse elantonsa ja samoaa Pohjois-Carolinan marskimaalla tarkkaillen ihmeellistä luontoa ja keräten omaa sulka- ja simpukkakokoelmaansa. Kun eräälle kannolle alkaa ilmestyä Kyalle jätettyjä sulkia, on Kya varuillaan. Sulkien vaihdosta keskeytyy ystävyyys Kyan kadonneen veljen Jodien ystävän, luontoa Kyan lailla rakastavan Taten kanssa. 

Romaani seuraa Kyan kasvua 50-luvulta eteenpäin. Kerronassa kulkee mukana myös vuosi 1969 ja Chase Andrewsin kuolintapaus. Pidetty nuorukainen löytyy kuolleena palotornin juurelta, ja seriffi alkaakin pian epäillä murhaa. Todisteet viittaavat siihen, että rämelikalla on ollut jotakin tekemistä tapauksen kanssa. Kyseessä on Kyan entinen heila, jolle tämä on aikanaan antanut simpukkakorun. Chase on pitänyt korua siitä lähtien. Epäilyksen kohdistuvat Kyaan, sillä joku on vienyt korun Chasen kuolinyönä.

Suon villi laulu on saanut osan haltioituneeksi, osa ei ole niinkään tykännyt. Minä tykkäsin. Mutta siihen se jääkin. Suon villi laulu on hieno oodi villille luonnolle  ja luonnonläheisyydelle, periksiantamattomuudelle ja itsenäisyydelle. Romaani ei kuitenkaan jätä minuun jälkeään. Minulle se on vain roomani muiden joukossa. Välillä Kya on suorastaan kiusallisen naiivi, ja kirjan lopetus tulee harmillisesti hieman töksähtäen. 

Tarina menee mielestäni jonkin verran siirappisen puolelle. Vaikka kyseessä on nuoren tytön kasvutarina ja vastoinkäymisiä on paljon, Kyalla on myös aikamoinen onni matkassa ja hänen avunaan on hänen häkellyttävä, rämeen keskellä kukkiva kauneutensa. Kya on amerikkalaisen unelman oman onnensa seppä ja todellinen selviytyjä. Itse olisin pitänyt vähän tosenlaisesta narratiivista. 

Kenelle? Luontokuvauksista ja kasvutarinoista pitäville, lukuromaania kaipaaville.