Adalyn Grace: Foxglove

Belladonnan jälkeen tuskin maltan päästä aloittamaan sen jatko-osaa, Foxglovea (2023). Blythen näkökulmasta kerrottujen lukujen näkeminen aiheuttaa kunnon flashbackit A Curse for True Loveen ja Apolloon. Voitte arvata, etten ole riemuissani. Ja mikä vielä pahempaa, Blythe muistuttaa minua Bridgertonin Eloisesta, jota en voi sietää.

Olen täysillä hyvän kolmiodraaman puolella ja ensivaikutelmaltaan Foxglove sellaisen tarjoaakin.

Sydämeni särkyy Kohtalon puolesta, joka uskoo Signan olevan pitkään kadoksissa olleen vaimonsa reinkarnaatio ja päättää kosiskella tätä. Hänen obsessionsa vaikuttaa lupaavalta ja saa minut riemuitsemaan. Haluan heidät yhteen. Haluan Kuoleman olevan pahis tai ainakin väärä mies. Haluan syyn sille miksi ei ole ok että elävä, hengittävä nainen vedetään jatkuvasti Kuoleman käsivarsille ja hamuilemaan jossakin elämän ja kuoleman välillä.

“They say that all is fair in love and war. I have built my trench and brought my rifles, and I have no intention of retreating. I will pursue you until you remember who you are. If that means I need to court you, Signa Farrow, I will. Flowers, promenades, even poetry if that’s what you want. Whatever it is you enjoy, I will learn, and eventually you’ll remember the life we once had.”

Kuulostaa hyvältä, eikö? No niinpä! Bring it on! 

Nyt sitten niitä spoilereita.

Ja se kuuluisa mutta. Lähes kaikki mitä olen Belladonnassa rakastanut on poissa. Romanssia ei juuri ole eikä jännitystä. Gotiikkakin on pitkälti taka-alalla. Tarina laahaa eteenpäin. Signaa ei kiinnosta Kohtalo, mikä jo itsessään saa kolmiodraaman putoamaan negatiivisille pisteille. Myös Signan ja Kuoleman välinen kemia on tiessään. Heidän suhteensa on pelkkää seksuaalissävytteistä toisen kaipaamista, eikä Kuolema ole paljoakaan läsnä. Arvatkaa mistä kirjasta tämä minua muistutaakaan?

Kohtalon ja Signan suhteessa olisi valtavasti potentiaalia. Mitään siitä ei kuitenkaan käytetä. Kosiskeluun ei keskitytä lainkaan, ja vaikka sitä luvattiin kuukauden verran, niin ei vaan koskaan tule käymään. Kohtalon saama kohtelu surettaa minua. Ei tämä ole nautittava kolmiodraama, vaan vaivaannuttava ja ikävä sellainen. Jälkifiilikseksi jää pettymys ihan kaikkia osapuolia kohtaan. Signa on todella manipuloiva tässä osassa, ja Kohtalo ei täytäkään lupauksiaan. Hän vain lopettaa johdonmukaisen käyttäytymisensä sen mukaan, että on odottanut vaimonsa uudelleensyntymää satoja vuosia. 

Teoksessa on twisti, joka ei pelasta mitään, päin vastoin. Se tekee kaikesta vielä tarpeettomampaa. Minulla ei ole mitään hyviä twistejä vastaan, mutta tämä kyseinen on mielestäni surkea. Jatko-osan pitäisi tuoda jotakin lisää tarinaan ja syventää hahmoja. Foxglove ei sitä tee. Signan ja Kuoleman romanssi kärsii tästä aikalailla, osittain siksi, ettei sen ongelmakohtia oikeasti käsitellä, eikä ainakaan ratkota. Sekä maailmanrakennus että juoni ovat suorastaan täynnä reikiä. Ei nyt edes mennä siihen, ettei Foxgloven kartanolla ole juuri mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, niin kirjan nimessä kuin komeileekin.

Toivoisin etten olisi lukenut tätä. Foxglove saattaa sopia jollekulle muulle, mutta minusta tämä "kolmiodraama" ja twisti ovat ärsyttävät. Miksi kaksi kirjan hahmoista edes ovat tässä kirjassa?

Adalyn Grace: Belladonna

No nyt on romanssi. Belladonna (2022) on kirja, jonka olisin halunnut kirjoittaa. Se on goottilainen romanssi, taianomainen, tumma ja kuuma – murhamysteerillä höystettynä. Siinä on myös Kuolema hahmona. Eikä paljoa sen paremmaksi voikaan mennä. Goottilaisella romanssilla on ihan erityinen paikka sydämessäni, ja Belladonna vetoaa siihen täydellisesti.

Signa menettää vanhempansa traagisesti juhlissa, joissa lähes kaikki kuolevat. Perijätär viettää lapsuutensa toinen toistaan huonomman huoltajan hoivissa. Heitä kiinnostavat Signan rahat, eivät Signa itse. Kuolema kulkee Signan kannoillaan nittäen huoltajan toisensa jälkeen. Eikä mikään tee Signaa vihaisemmaksi. Hän haluaisi elää tavallista elämää, ei saada niskoilleen kirotun tytön leimaa. Miten Kuolema kehtaakin?

Her eyes fell to the corpse in front of her, and Signa buried her face in her translucent hands as tears burned hot. “You’ve damned me. Now no one will ever want to marry me!”

“Marrying?” Death stared at her incredulously. “That’s what you’re crying about?”

Kun Signa päätyy 19-vuotiaana taas uuteen kotiin, Thorn Groveen, tarina lähtee kunnolla käyntiin. Kartano on upean tunnelmallinen, ja sen väki eriskummallista. Kuvailu ja käytetty goottilainen kuvasto ovat totisesti kohdillaan. Ajallisesti ollaan jossakin 1800-luvun puolivälin tienoilla, mikä tietysti antaa tälle silmissäni vain lisäpisteitä.

Signa extended a hand, and when her cousin accepted it after a beat of hesitation, she squeezed with her effort at cordial pressure. Percy’s lips pressed into a thin line as he drew his hand back, tucking it behind him. Perhaps that was too much pressure, then. Or maybe not cordial enough? Or was this a situation that warranted a curtsy and no handshake at all? A Lady’s Guide to Beauty and Etiquette really ought to have been more specific.

Etikettiviittaukset⁣⁣ ilahduttavat minua. Ne antava Signan hahmolla mahtavan lisäkerroksen, suuntaviivan, jota hän pyrkii seuraamaan ja johon hän välillä kompuroi. Samalla tullaan peilatuksi yhteiskunnan odotuksia ja normeja. Paine olla sitä mitä muut pitävät hvväksyttävänä ja kunnollisena voi olla murskaavaa. Miten olla oma itsensä maailmassa, joka vähät välittää aitoudesta ja jossa teeskentely kukkii? Etenkin jos olet joku, joka näkee kuolleita ja puhuu Kuoleman kanssa. 

Signa knew too well what that draft meant and choked mid-bite. She tried to be discreet as she turned her head around to see Death was there beside her, sitting in a chair of shadows next to Diana. He folded one shadowy leg over the other, and in his hand, more shadows had formed an imaginary cup of tea, which he raised to her in greeting. Apologies, I forgot to bring my dress and gloves.

Oman paikkansa etsimisellä on tietysti vahvat YA-siteet, ja YA:tahan tämäkin teos on. Asiaa käsitellään silti monipuolisesti ja isona osana sitä Signan kytköksiä yliluonnolliseen. Tulevaisuuden aaveena puolestaan on Signan tuleva perintö ja Foxgloven kartano, jonka hän on 20-vuotiaana saava itselleen. Perijättären asema asettaa Signalle paineita, mutta Thorn Grovessa hän on ensimmäistä kertaa kodissa, jossa häntä opetetaan seurapiirin tavoille.

Jdjggjfgh teoksen naamiaiskohtaus. Pelkästään jo sille antaisin viisi tähteä.⁣⁣ Tanssiaiset ja etenkin naamiaiset ovat heikkouteni. En kuitenkaan halua spoilata siitä mitään, joten ei siitä sen enempää.

Nyt hieman spoileria liittyen tähän romanssiin.

Romanssi Belladonnassa toimii. Taisin sanoa lukiessani tätä, että jos Kuolema ei ole nyt se rakkauden kohde tässä, niin lopetan fantasian lukemisen. Niin mukana olen ollut. Mutta. Romanssi olisi voinut edetä hivenen hitaamminkin. Kun se sitten lopulta alkaa kehittyä, niin eteenpäin mennään ja lujaa. Joillekin lukijoille romanssi ei välttämättä toimi, mutta minuun se vetoaa. 

⁣⁣Suosikkihahmoni on tietysti juuri Kuolema. Hänet on kuvattu upeasti, kielikuvia ja vuodenaikoja (syksy, talvi) hyödyntäen. Ja hänen puheensa! Hänessä on vetovoimaa, ja täyttyyhän tässä ihanasti yksi suosikkitroopeistanikin.

Rakastan Belladonnaa, sen tummia sävyjä ja tunnelmaa. Sen jännitettä ja tyypillisiä gotiikan konventioita. Alkupuolella mieleeni nousee Mexican Gothic, jossa nuori nainen saapuu tapaamaan serkkuaan vanhaan kartanoon, jossa tämä on sairaana. Eikä kaikki vaikuta olevan ihan kunnossa. 

Kyse on sarjan aloitusosasta, mutta Belladonnaa lukiessa ei tule sellaista oloa, että tälle on pakko saada jatkoa. Se on viehättävä ja toimiva omillaan, vaikka asioita jääkin auki. Kolmas osa, Wisteria, on kuitenkin tulossa elokuussa. Ja loppuuhan tämä toki cliffhangeriin lupaillen tulevia ongelmia. Maailmanrakennusta fantasiaelementtien osalta voisi olla enemmänkin, ja ehkä niitä vielä onkin tulossa.

Stephanie Garber: Once Upon a Broken Heart / Olipa kerran särkynyt sydän

Nyt on kyllä sellainen kirjavuosi, ettei vertaista ole koskaan ollut. Taas yksi kirja jota rakastan. Once Upon a Broken Heart (2021, suom. Olipa kerran särkynyt sydän 2022) on aivan ihana ja suorastaan täydellisen ahmittava. Se on täynnä kimallusta, unenomaisia lumihiutaleita ja satujen taikaa. Loputtomien mahdollisuuksien tuoksua. Mutta myös kirouksia ja myrkkyä. Ja kuten edellisen suosikkini kanssa – tämäkin on nyt Elviiran suosituksesta. Saatuani vihiä siitä, ettei suomennos ole niin hyvä kuin voisi olla, tilasin koko trilogian itselleni englanniksi varmana siitä, että tulisin pitämään tästä. 
⁣

Särkynyt sydän voi saada tekemään hyvinkin epätoivoisia tekoja. Näin on Evangeline Foxin laita. Hän tekee sopimuksen Herttaprinssin kanssa estääkseen rakkaan – vaikkakin petollisen, mutta varmasti kirouksen alla olevan – Lucin ja siskopuolensa Marisolin häät. Maksuksi hänen tarvitsee vain antaa kolme Jacksin valitsemaa suudelmaa. Kuulostaa vähältä, mutta sitä se ei ole. Sopimukset Kohtaloiden kanssa eivät tunnetusti mene yleensä hyvin.

Kirjan päähekilö on uusi suosikkini. (Anteeksi, Will.) Tapa jolla Evangeline ei hyväksy mustavalkoista ajattelua, ei vain luovuta ja mene pahimman esitetyn vaihtoehdon mukaan, vaan pysyy toiveikkaana ja itselleen uskollisena. Kahdesta vaihtoehdosta hän valitsee kolmannen. Evangeline uskoo ystävällisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Ja silti hän on varsin ponteva ja itsepäinen omissa valinnoissaan. Iso kyllä kaikelle tälle. 

Evangelinen tunnuslause on: 

I believe there are far more possibilities than happily ever after or tragedy. Every story has the potential for infinite endings.

Olen lukenut arvioita, joissa Evangelinea on pidetty naiivina ja tyhmänä. Olen myös lukenut kirjoja, joissa päähenkilö ihan oikeasti on näitä molempia, ja jossa päähenkilön tekemät päätökset eivät käy järkeen. Once Upon a Broken Heart ei ole niitä kirjoja. Itse en kertaakaan törmää kohtaukseen, jossa tuskastelisin Evangelinen valintojen kanssa.

Evangelinella on oma moraalinen kompassinsa, oma horjumaton uskonsa, josta hän pitää kiinni. Hänen päätöksensä ovat perusteltuja ja linjassa hänen luonteensa kanssa. Ne eivät ehkä ole päätöksiä, jota ihmisiin vähemmän uskova välttämättä tekisi, mutta naiiveja ne eivät ole. Poltteleepa Evangelinea yhtenä vaikuttimena syyllisyys sisarpuolen häiden pilaamisestakin. 

Tällainen hyvin kirjoitettu päähenkilö, joka rohkeasti edustaa pehmeitä arvoja ja jonka myös annetaan loistaa niissä, on todella tarpeellinen tässä harmillisen kyynisessä maailmassa. 𓆩♡𓆪  Se luo toivoa ja on esimerkkinä inhimillisyydestä, vaihtoedosta koville arvoille. Huomionarvoista on, että Evangeline ei suinkaan ole täydellinen. Kyse ei ole pyhimyshahmosta. Hänen annetaan tehdä myös kyseenalaisia päätöksiä ja harkita vielä kyseenalaisempia. Evangeline myös pistää Jacksille kampoihin minkä ehtii sen sijaan, että olisi aivan täysin tämän vedätettävissä. 

Taustalla Evangelinella on Pohjoisesta kotoisin oleva äiti, joka on lukenut hänelle valtavan määrän satuja. Sadun päätteeksi hän on aina kysellyt jatkosta; mitä Evangeline luulee sitten tapahtuneen. Tämä on opettanut Evangelinelle, etteivät tarinat oikeasti pääty happily ever afteriin, vaan tarinoiden loput ovat avoimia. 

In the North, fairytales and history were treated as one and the same because their stories and histories were all cursed. Some tales couldn’t be written down without bursting into flames, others couldn’t leave the North, and many changed every time they were shared, becoming less and less real with every retelling. It was said that every Northern tale had started as true history, but over time, the Northern story curse had twisted all the tales until only bits of truth remained.

Vaikka Once Upon a Broken Heartissa nojaudutaan paljon satuihin, ja sadut pyörivät Evangelinen mielessä, on se tehty tyylillä ja tuoreella otteella. Kun lähtökohtana on, että Pohjoisen sadut sisältävät oikeaa historiaa, miksi eivät pyörisi? Etenkin kun Evangelinen tie käy Pohjoiseen. Pidän valtavasti siitä, että mistään tämän maailman sadusta ei ammenneta, vaan kaikki on tuon maailman omaa. Ja miten lumoava tämä Garberin luoma maailma onkaan!

Jacks puolestaan on mirhamia pahiksia rakastavalle sydämelleni. Hän on röyhkeä ja todella charmikas hipauksella (ehkä vähän isommallakin hipauksella...) tragediaa. Hän on myös enemmän kuin vähän vaarallinen. Hänen suudelmansa ovat tappavia, eikä Jacks paljoa kainostele suhtautumisessaan tappamiseen muutenkaan.

“Just accept the gift. What I want isn’t going to hurt anyone.”

She eyed the jeweled dagger he’d just pressed to her lips. “I don’t think you and I have the same definition of hurt.”

“Be thankful for that, Little Fox.” Jacks gave her a smile that was all sharp edge. A drop of blood fell from the corner of his mouth, and something godforsaken washed over his expression. “Hurt is what made me.”

Joka kerta, kun Jacks kutsuu Evangelinea Little Foxiksi, sydämeni vain sulaa. Yrittäkää vaan väittää minulle, ettei kyse ole lopulta hellyydenosoituksesta. Vaikkakin ehkä hyvin kieroutuneesta sellaisesta. 

Yksi suosikkikohtauksiani on kohtaus, jossa Jacks on kauhuissaan hänelle kiintymystä osoittavasta ketusta.

He flinched when the creature nuzzled his scuffed boots.

She laughed, finally drawing his attention. “I think it likes you.”

“I don’t know why.” Jacks scowled at the beast.

It responded by affectionately licking the buckle at his ankle.

Evangeline continued to smile. “You should name it.”

“If I do that, it will think it’s a pet.” Jacks’s words dripped with disgust, which only further convinced Evangeline this fox might be the best thing that had ever happened to this Fate.

Vampyyrien odottamaton ilmestyminen kuvioon vähän yllättää. Mutta koska he eivät kuitenkaan vie koko lavaa, se ei haittaa. Aika moni hahmoista itse asiassa vain käväisee lavalla ja poistuu sitten. Myöhemmässä vaiheessa tarinaa he saattavat sitten palata encoreen. Fokus on vahvasti Evangelinessa, ja paljon ikään kuin kulissien takana tapahtuvista asioista jää lukijan mielikuvituksen varaan.

En ole lukenut tähän samaan maailmaan sijoittuvaa Caravalia, mutta aion ehdottomasti aloitella sitä luettuani tämän sarjan loppuun!

(Kuvan hiusten väri Evangelinen kunniaksi, hänen tukkansa kun on ruusukultaa.)

Terhi Tarkiainen: Peto irti

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua (2018) on saanut jatkoa! Peto irti (2023) jatkaa parisen kuukautta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Kansikuva on aivan toista maata kuin silloinen vuoden 2018 Pure mua -kansi violettitaustaisine vihreine omenoineen. Tässä on draamaa! 

Kullervo on kuollut. Tuo kuolematon, jonka peijaisiin Kalevalaan saapuu niin vampyyreja kuin paikallisia hukkapoikiakin. Sekä eräs tuttu vampyyrikaksikko kuskinaan Anna-rukka, jolle luvattu piipahdus Helsingin sivistyksen parissa saa jäädä väliin. Seuraa uudelleentulkintaa Kalevalan tutuista hahmoista tuoreella otteella. Tämän Tarkiainen hallitsee hyvin. ⁣

Roadtrippaaminen kahden vampyyrin kanssa ei ole ollut ihan sitä mitä Anna on kuvitellut. Kolmikon välit vasta hakevat muotoaan, ja teos tuntuu väliosalta.⁣ Annan ulkopuolisuuden tunteet miesvampyyriparin kuskina ja ärtymys varsinkin Kalmaa kohtaan värittävät etenkin romaanin alkupuolta. Ärtymys vaikuttaisi olevan molemminpuolinen, mutta ei Kalman käytös ristiriidatontakaan ole. Vaikka Kalma ärsyttääkin, niin Vlad on se, jonka huomiota Anna aivan erityisesti haluaisi osakseen. Sitä vain ei kuulu eikä näy.

Niin kiukkuinen kuin olikin, Annaa myös suretti. Tässäkö oli kaikki, mistä Vlad välitti: miten hän voisi käydä kauppaa itsellään ja päästä Annasta nopeimmin eroon? Ei sanaakaan siihen suuntaan, että kyllä, minä haluaisin vielä jatkaa matkaa kanssasi, ja toivottavasti palaat pian takaisin, koska minulle tulee ikävä sinua. No ehkä Vlad ei äityisi sanomaan sitä aivan noin. Silti jonkinlainen tunnustus heidän välilleen kasvaneesta siteestä olisi Annan mielestä ollut suotava, vaikka vain kaipaava katse tai mutristettu huuli. Helvetti soikoon, Anna olisi tyytynyt yhteen kohotettuun kulmakarvaan!

Lukiessani mietin elävästi Terhi Tarkiaisen pitämää luentoa kevään 2023 kauhuconissa ja sitä, miten Kalma on saanut vaikutteita Buffy the Vampire Slayerin Spikesta. Jos koskaan saatte tilaisuuden käydä kuuntelemassa Tarkiaista, niin se kannattaa. Häntä on hauska kuunnella ja hänen historioitsijataustansa tulee hänen esityksissään mukavasti esiin. Ylipäätään kirjallisuudesta tuppaa saamaan hieman enemmän irti, kun pääsee kuulemaan itse kirjailijoita.

Teoksessa on mielenkiintoista pohdintaa kuolemattomuudesta ja sen vaikutuksesta itse kuolemattomaan. Pidän tästä. Monesti vampyyrit on esitetty hahmoina, jotka elävät vuosisatoja juoden verta ja tappaen, tehden mielensä mukaan, mutta joihin ajan hammas ei pure. Tämä tuntuu hirveän yksinkertaistetulta. On mielestäni uskottavampaa, että ajankululla on kuolemattomaan jonkinlainen vaikutus. Tässä romaanissa aihetta käsitellään niin Kullervon kautta kuin Vladinkin. Vladin kokemus ja jo eletty pidempi elämä vertautuu myös Kalmaan, johon aika ei ole vielä samalla tavalla ehtinyt vaikuttaa. 

Luen tämän taas yhdessä hujauksessa. Motiivi on kuitenkin nyt eri kuin ennen. Terhi Tarkiainen on suosikkikirjailijoitani, mutta tällä kertaa petyn. Joskus on kohtalokasta olla suurten odotusten kohteena, ja tällä kertaa omat odotukseni eivät aivan täyty. Tarinan vetävimpiä hahmoja (Vlad, Kalma) on aivan liian vähän! Sen sijaan uusia sivuhahmoja riittää, ja tarina lähtee hitaanpuoleisesti käyntiin. Silti on pakko saada tietää mitä käy, pääsevätkö starat lavalle. Ja onhan tässä mukana muutama hyvinkin palkitseva kohtaus sekä kunnon trollausta vampyyristereotypioilla. ⁣

Valtaosa vieraista oli pukeutunut melko tavallisesti, mikä kaiketi tarkoitti, että juuri he olivat porukasta yliluonnollisia tai näiden kumppaneita. Anna oli kauan sitten joutunut luopumaan goottiromanttisista kuvitelmista, että vampyyreilla olisi liehuvat viitat, röyhelöpaidat tai ylipäätään minkäänlaista kunnioitusta populaarikulttuurin perinteitä kohtaan. Vladin ja Kalman iho ei edes kimaltanut. […] Yksikään ei ollut viitsinyt edes juhlan kunniaksi kammata hiuksiaan geelillä pään pintaa pitkin saati sitten pukea ylleen jotain goottihenkistä. Vampyyrien olematon kiinnostus ylläpitää vuosikymmenten aikana lukkoon lyötyä julkisuuskuvaansa oli Annan mielestä häpeällistä.

Erityisesti Twilight-viittaus kimaltelevaan ihoon huvittaa. Mutta ei tässä kaikki. Teoksessa on myös kohtaus, jossa Vlad nuuhkaisee hihastaan Annan hajua ja pyyhkii sitä sitten randomiin seinäkoukun toppatakkiin. Hän käskee Annan pestä hiuksensa, minkä Anna ottaa merkkinä hiustensa likaisuudesta ja Vladin inhosta. Kohtauksesta tulee väistämättä mieleen Twilightin Edward ja surkuhupaisa Bellan haju, joka biologiantunnilla kantautuu hänen nenäänsä aiheuttaen väärinkäsityksen, jonka myötä Bella kuvittelee haisevansa Edwardin mielestä pahalta. Vladinkaan syyt tälle röyhkeälle kommentille eivät ole aivan sitä, miltä ensin vaikuttaa. 

Nyt kun pääsin oikein Twilight-vauhtiin, niin sanottakoon myös, että Annan hahmossa on myös vähän samaa ongelmaa kuin Bellassa. Anna ei ole itsessään kovinkaan kiinnostava. Veikkaan, ettei monikaan lue näitä kirjoja hänen vuokseen, ellei sitten hänen huumorinsa takia. Toki Anna on sanavalinnoiltaan ja asenteeltaan tyypillinen Tarkiaisen naissankaritar, mutta persoonaa häneltä muutoin puuttuu. Sarjaa kannattelevat hänen sijastaan mainiot vampyyrihahmot. Tästä syystä Tarkiaisen ratkaisu pitää vampyyrit etäällä paitsi Annasta, myös lukijasta, onkin ratkaisuna niin riskialtis. Se on silti ymmärrettävä päätös, ja tarinan osalta vampyyrikaksikon nihkeä käytös ja vetäytyneisyys saavat kyllä uskottavan selityksen. Lukijan on vain maltettava. Pieniä pilkahduksia Vladista lukija onneksi saa, sillä teoksessa on Annan minäkerronnan lisäksi lyhyitä katkelmia Vladin kuolemattomuuspohdintoja ja muita aatoksia. 

Jään odottelemaan, mihin vampyyrit Annoineen seuraavaksi suuntaavat. 

*Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Joanne M. Harris: Orfeia

Almost every fairy tale begins with the death of the parents. That is how it is meant to be. That is how it has always been. But Death is not the end of the tale; merely another verse of a song. And love is a bird that never dies, but soars through the sky, and sings the song it cannot keep from singing.

Fayn tytär on uneksinut miehestä, jota kutsuu Shadowless Maniksi. Kun Daisy putoaa maanrakoon ja häviää Fayn maailmasta, on Fay surun murtuma, kunnes hän näkee öisellä juoksulenkillään kumallisen näyn tyttärestään nukkumassa kissankellojen seassa. Ei kuolleena, vaan elossa. Fay aloittaa tyttärensä etsinnän, joka vie hänet toiseen maailmaan, World Beneathiin, kasvien valtaamaan toiseen Lontooseen, keijujen valtakuntaan ja Kuoleman maahan, jota hallitsee Hallowe'en King.

Joanne M. Harrisin Orfeia (2017) on täynnä tuoksuja ja värejä, valoja ja varjoja sekä erilaisia ötököitä. Niitä vilisee myös kirjan kuvituksessa, joka on täynnä etenkin perhosia. Mustavalkoinen kuvitus tuo kirjaan oman säväyksensä, joka vahvistaa mielleyhtymää Liisaan Ihmemaassa. Laululla on kirjan maailmassa mitä merkittävin rooli, sillä laulut ja tarinat ovat World Beneathin valuuttaa. Niillä on arvoa, mutta myös voimaa. Yrittäessään löytää tiensä Halowe'en Kingin kaappaaman tyttärensä luo Fayn on pidettävä kiinni muistoistaan. Jokainen asia, jonka hän ottaa vastaan tuossa toisessa maailmassa, saa hänet kuitenkin unohtamaan osan hänen elämästään, osan Daisysta. Oli se sitten käden puristus, neuvo tai laulu. "Fay hesitated. Where lay the harm? Surely a song could not be dangerous. And besides, she was eager to learn how the King had managed to board the Night Train."

Tarina ja todellisuus, todellisuus ja uni ja uni ja tarina kaikki sekoittuvat toisiinsa Orfeiassa. London Beneathissa ja World Beneathissa kaikki tuntevan Fayn, mutta eivät Fayna, vaan Queen Orfeiana, kadonneena kuningattarena. Mutta kuinka paljon tarinoista on totta? Kuka on Queen Orfeia? Ja kuka on King Orfeo?

Sanojen ja tarinoiden voima on aihe, joka on aina yhtä kutkuttava. Samoin ajatus siitä, miten jokainen vuorovaikutus toisen kanssa on antamista tai ottamista, miten kaikki nuo pienet päätökset muokkaavat ihmistä. Harma menettää muistojaan samoin kuin Fay, mutta kuten Orfeiassa sanotaan, tarinoissa on aina mukana myös pala totuutta. 

Orfeian sanaleikit ovat runsaita, arvoitukset toistuvia. Ennakoinnissakaan ei ole säästelty. Tarina on fantastisempi kuin mistä yleensä nautin, mutta se pitää lumouksessaan. Löyhästi Orfeuksen myyttiin perustuva tarina toimii. Lukiessani en malta odottaa, että Fay tapaisi vihdoin Hallowe'en Kingin. 

Teos on erilaisuudessaan raikas tuulahdus lukemistooni. On ihanaa taas lukea englanniksi luettuani nyt useammin kirjan putkeen suomeksi. Usein miettiessäni kauniita kieliä englanti pääsee kaikessa arkipäiväisyydessään unohtumaan. Mutta oi!  

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

En muista missä yhteydessä joku suositteli minulle Pienen hauen pyydystystä (2019) siinä olevien maagisten elementtien vuoksi, mutta tartun viimein tuumasta toimeen ja kuuntelen romaanin äänikirjana. 

Teoksen päähenkilö Elina Ylijaako palaa jokakesäiselle vierailulle syrjäiselle kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystääkseen pienen hauen lammesta. Kyläläiset ovat kummissaan Elinan halusta lähteä Seiväslammelle, josta häntä varoitellaan. Lukijana minäkin olen kummissani. 

Hauen pyydystys ei niin vain onnistu, sillä Näkki päättää asettua Elinan tielle ja suojella sitä. Eikä Elinalla ole paljoa aikaa. Hauki tulee katoamaan lammesta neljässä päivässä. Päästäkseen siihen käsiksi, Elinan on kuitenkin voitettava Näkki korttipelissä. Mutta miksikäs ilkikurinen Näkki tyytyisi tappioon, kun voi väittää toisen huijanneen? 

Tästä alkaakin mystisten olentojen ja kummajaisten esiinpomppailu. Suomalainen mytologia herää eloon Pienen hauen pyydystyksen nokkelassa ja mielikuviteksekkaassa maailmassa .Kyläläisille nämä olennot ovat täyttä arkipäivää, ja Elinan kuollut äiti on jättänyt jälkeensä päiväkirjan, jossa on kuvailtuna jos jonkinlaista oliota ja kirousta. Mitään ei selitellä turhia, vaan teoksen maailma tarjotaan lukijalle sellaisenaan.

Lämpenen hitaasti teokselle, koska en vain pääse kärryille. Osaksi tämä johtuu varmasti siitä, että puuhastelen kuunnellessani muuta. Kun syy Elinan matkaan alkaa selvitä, ollaan jo todella kiinnostavilla vesillä. Kyseessä on elämä ja kuolema, kirous, jota Elinan on estettävä täyttymästä. Samaan aikaan Elinan perässä on mutkaton poliisinainen nimeltään Janatuinen, joka tulee pidättämään Elinaa murhasta epäiltynä. Silminnäkijä on nähnyt Elinan polttaneen pihalla ruumiin.

Teoksen dialogi on ihanan eläväistä ja luontevaa. Luettuna se kuulostaa vielä paremmalta, sillä lukijana Anna Saksman eläytyy lukemaansa antaumuksella. Teos on piristävä tuulahdus jotakin muuta, ja tarina pysyy hyvin kasassa. 

Elina joutuu matkallaan pohtimaan rakkautta, syyllisyyttä ja anteeksiantoa. Ennen kaikkea Elinan on kuitenkin opittava antamaan anteeksi itselleen. Teos saa miettimään sanojen ja intention voimaa. Kuinka usein ihminen tuomitseekaan jonkun, toisen tai itsensä johonkin? 

Kenelle? Maagisesta realismista ja suomalaisesta mytologiasta pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Meri Luttisen Myrskynsilmä on yksi tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaista. Myrskynsilmä (2020) jatkaa vuoden 2020 upeiden kansien sarjaa. Myönnän häpeilemättä, että teos valikoitui luettavakseni juuri kannen estetiikan perusteella. On ollut ilo katsoa, miten hienoja kansia tänä vuonna on painettu. Myrskynsilmä valkoisine susineen suorastaan houkuttelee lukemaan. Ja juuri pääsin sanomasta, että en hirveästi lue YA-kirjallisuutta. Ilmeisesti nyt luen, ja mikäpä siinä jos taso on näin hyvä. 

Mitä näet, on totta. Mitä et näe, katoaa. Mitä kuvittelet näkeväsi, tulee näkyväksi. 

Teos sijoittuu Muinais-Suomen kaltaiseen fantasiamaailmaan, jossa tietiöillä on merkittävä rooli. Päähenkilö on 16-vuotias Kainu, jolla on edessään tyttöjen käymä keskikesän aikuistumisriitti. Riitissä kukin astuu kehään, joka määrittää hänen tulevan asemansa. Yleisimpiä kehiä ovat halutut äitiyden kehä ja emännän kehä, mutta myös käsityön kehä, josta tulee useita vanhojapiikoja sekä ruuan kehä. Kehä, johon Kainu päätyy on kymmenes kehä, voimakkain tietiän kehistä. Kainun opettaja Tietiä pyytää Kainua ja muita riittiin osallistuneita tyttöjä pitämään tämän aluksi omana tietonaan, vaalimaan salaisuutta kymmenennestä kehästä. Kainu ei ymmärrä miksi. Ystävät ja perheenjäsenet alkavat karttaa häntä, kun sana tietiyydestä kirii. Kainu saa aikaan asioita, jotka herättävät muissa pelkoa ja saavat toiset ajattelemaan häntä kummajaisena. Miksi hän ei voisi selittää heille, että on kymmenennen kehän tietiä? Kun totuus tulee ilmi, Kainu toivoo, ettei olisi paljastanut sitä. Kymmenennen kehän tietiää ei ole ollut pitkiin aikoihin ja ihmiset ovat uteliaita.

Kainu saa kannettavakseen hopeisen riipuksen, jota hänen Tietiänsä on kantanut omassa kaulassaan. Riipuksella on salaperäisiä voimia, joille myös muilla olisi käyttöä. Suojellakseen korua, mutta myös itseään, Kainun on lähdettävä Kolmen kuninkaan kylästä. Kylä ei ole turvallinen Kainun voimaeläimelle, valkoiselle sudelle, jonka Kainu nimeää Viimaksi. Kyläläiset ovat epäluuloisia niin suden kuin Kainunkin suhteen. 

Matkallaan Kainu kohtaa merkillisiä asioita ja saa ihania ystäviä. Myrskynsilmän ehdoton vahvuus on, että siinä on todella mukavia, sympaattisia hahmoja ja aitoa ystävyyttä Kainun ulkopuolisuuden tunteen vastapainona. Kainu on tuntenut itsensä näkymättömäksi, mutta hänen kohtaamansa ihmiset näkevät hänet ja uskovat häneen. Suosikkihahmoni on Ora, Sarajalan valtiaan poika, joka vaalii kaupungin upeita omenapuita. Omenapuut ovat niin herkkiä, että pienikin liike niiden lähettyvillä riittää tuhoamaan koko sadon. Niiden suojelemiseksi kaupungin kirjasto suljetaan joka vuosi puiden kukinnan ajaksi. Paikka kuulostaa suorastaan lumoavalta. Ora vetää Kainua puoleensa, mutta Kainun on vaikea päästää tätä lähelleen. Kainun mielessä kummittelee ajatus siitä, että tietiän osa on olla yksin, eikä hänellä ole oikeutta rakkauteen ja kumppanuuteen. 

Ovi heilahti äänettömästi auki ja kiinni. Kainu odotti, että sen takaa avautuisi pimeä ja pölyinen kammio, mutta vastaan tulvahtikin raikkaan viileä ilma. Valonsäteet täplittivät kiviseinien ympäröimää tilaa, joka oli täynnä omenapuita. Nämä puut eivät kukkineet mutta näyttivät samalta kuin ne, jotka Ora oli näyttänyt Kainulle puutarhassa. Vaakatasoon kasvavat oksat muodostivat hyllyjä, joilla kirjat ja kääröt seisoivat riveissä, Nahkakantiset niteet hohtivat himmeinä.

Se, mitä olisin kaivannut enemmän, on juuri romantiikka. Sitä on vain häivähdys mukana. Olisin suonut myös Viimalle isomman roolin. Näin ollen jäin miettimään, mikä merkitys tietiän voimaeläimellä Myrskynsilmän maailmassa oikeastaan on. Viima pelastaa Kainun ja Kainu tuntee syvää yhteyttä sutensa kanssa, jopa niin, että tuntee välillä suden kautta. Mukana on myös kohtaus, jossa Viima antaa Kainulle voimiaan. Susi ymmärtää Kainua, mutta kommunikaation ei ainakaan kuvata olevan aivan molemminpuolista. Voimaeläin jää pitkälti maskottitasolle, mihin olen hieman pettynyt. Voimaeläimen idea on kiva, mutta jotakin jää puuttumaan. 

Yöllä Kainu havahtui raapivaan ääneen. Hän oli tuskin nukkunut, ajelehtinut vain kevyessä horteessa. Nyt kuului ulvahdus, ja se tuli selvästi oven suunnalta. Kuuran silmät hohtivat pimeässä, kun se nosti päätään. Kainu sujautti varpaat töppösiin ja nousi. Kun Kainu kiirehti avaamaan oven, sisään pöllähti märkä lumentuoksuinen susi, joka tökkäsi kylmän kuononsa Kainun poskeen.
      Viima oli sittenkin palannut hänen luokseen. Sille oli huudettu, sitä oli ammuttu, mutta silti se oli palannut. Kainu painoi kasvonsa sen karheaan turkkiin. 

Myrskynsilmän kerronta on sujuvaa ja etenee hyvää vauhtia. Teos on mukavaa luettavaa ja viihdyn sen maailmassa. Piristävää on, että kyseessä ei ole osa kirjasarjaa niin kuin monet muut YA-fantasiakirjat. Ainakin näillä näkymin Myrskynsilmä on itsenäinen teos, ja hyvä niin. On myös aina ilahduttavaa nähdä ei-realistiseen perinteeseen kuuluvia teoksia julkaistavan myös täällä Suomessa, jossa realismin juuret ovat syvällä. Vielä kun ne saisivat samanlaista näkyvyyttä.

Lukisin lisää.

Kenelle? YA-fantasiakirjoista tykkääville, nuorille lukijoille ja kevyttä fantasiaa halajaville.

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko

Kun Keskiyön aurinko (Midnight Sun 2020, suom. 2020) julkaistaan, ajattelen, että tässäkö sitä nyt taas mennään. Minulla on kaksi tieteellistä tutkimusta ja useita esseitä Twilight-saagasta takana. Tunnen suorastaan akateemista velvollisuutta lukea tämän Edwardin näkökulmasta kirjoitetun täydennysosan. Onneksi se löytyy helposti äänikirjana.

Zzz...

Ai, se ei ole vielä loppunut?

30 tuntia äänikirjaa ottaa koville. En ole koskaan ollut Twilight-fani. Twilight-hypetys on ollut minulle pelkkä kuriositeetti. Graduni yksi edellytys oli, että en pitänyt sarjasta liikaa. Omat, hiirenkorville kulutetut, alleviivatut ja post-it-lapuilla koristellut englanninkieliset Twilightit ovat vieläkin hyllyssäni. Sarja ei ole pesunkestävä, eikä sen kriittinen tarkastelu ole tehnyt sitä ainakaan paremmaksi. Ja kuitenkin olen edelleen tyytyväinen siihen, mitä kaikkea tuolloin sain sarjasta kaivettua esiin.

Lajiteoreettinen graduni tarkasteli Twilight-saagan rakkaussuhteitten kautta goottilaisen ja romanttisen romaanin välistä jännitettä, sarjan kahta eri lukutapaa, ja pureutui teoksen ongelmallisimpiin teemoihin. Mutta miten teesini pitävät uuden Twilight-kirjan valossa?

Erittäin hyvin. Olen aistivani tiettyä yritystä pelastaa mielikuvaa Edwardista lukijoiden silmissä, kun Edward Keskiyön auringossa useaan otteeseen vitsailee omalla stalkkauksellaan ja kutsuu itseään "vimmaiseksi stalkkerivampyyriksi". Stalkkaajaksi Edwardiahan on nimenomaan syytetty. Vaikuttaa siltä, että Meyer on puolustuskannalla. Edwardin stalkkauskäytöksen tapetille nostaminen ja sen nimeäminen ei kuitenkaan muuta itse käytöstä miksikään. Meyer olisi halutessaan voinut vähentää tuomittavuutta esim. sillä, että ympäristö yrittäisi hillitä Edwardin stalkkaustaipumuksia. Mutta kukaan ei puutu Edwardin tekemisiin. Bellan vakoilu ja jatkuva tarkkailu säilyy edelleen ympäristön hyväksymänä käytöksenä. 

En tuntenut tuttua syyllisyyttä palatessani sinä yönä Bellan huoneeseen, vaikka tiesin, etten saisi tehdä niin. Mutta se tuntui oikealta ratkaisulta – ainoalta oikealta sillä hetkellä. Menin sinne polttamaan kurkkuani mahdollisimman paljon. Koulisin itseni olemaan piittaamatta hänen tuoksustaan. Se oli mahdollista. En antaisi aistini vaikeuttaa välejämme.

Edwardin hahmoa on kiillotettu myös kuvaamalla hänen ajatuksiaan Jacobista myönteisinä ja tätä jopa sympatisoivana. Alkuperäisissä kirjoissa Edward murahtaa vasta Epäilyksessä, että olisi voinut toisenlaisissa olosuhteissa jopa pitää Jacobista. Edward myös kuvataan auttamassa Angelaa leikkimällä Amoria, joka tuo Angelan ja tämän ihastuksen yhteen kiitoslahjana Angelan avusta.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat pitäneet Bellaa tylsää kertojana, joka vain pälättää Edwardin ihanuudesta. Minua Bellan kertojanääni ei ole omakohtaisesti häirinnyt, mutta Edward on kertojana suorastaan puuduttava. Edward on koko ajan huolissaan ymmärtääkö Bella häntä ja obsessoi tämän ajatuksista. Bella myös kuvataan todella typeräksi. Ironista on, että Edward pitää Bellaa samaan aikaan älykkäänä ja ihailee tämän koulusuorituksia ja oppineisuutta. Kirjan tapahtumien ja Bellan käytöksen perusteella tällaista päätelmää olisi vaikea tehdä. Loistava esimerkki siitä, miten kirjailija kertoo jonkin asian olevan niin tai näin, mutta ei näytä sitä lukijalle mitenkään. 

Tarina polkee paikallaan niin paljon, että on suorastaan tuskastuttavaa kuunnella Keskiyön aurinkoa loppuun. En voi olla miettimättä, mitä järkeä tässä on muuten kuin tietysti sen kahisevan puolesta. Edwardin näkökulma ei tarjoa mitään uutta. Keskiyön aurinko on pitkäveteinen ja täynnä epärelevantteja tapahtumia ja yksityiskohtia. Kerro meille jotain, mitä emme oikeasti tiedä, Meyer. Culleneista olisi voinut kirjoittaa ihan oman romaaninsa. Siihen ei olisi tarvittu Houkutusta kohtaus kohtaukselta toistavaa lähes 700-sivuista romaania. 

Kohdat, joissa Edward kuvaa Bellan kosketusta "kytevänä hiilloksena jäätä vasten" ja kehuskelee omalla "hengen voitollaan aineesta" naurattavat minua. Olen pohtinut aiemmin Edwardin ja Bellan fyysistä yhteensopimuutta symbolisesti juuri jäänä ja tulena ja pohtinut Edwardin roolia romanttisen perinteen mukaisena "oikeana kosijana" nimenomaan Edwardin osoittaman hengellisen rakkauden vuoksi. 

Bellan päätöstä valita Edward määrittelee kuitenkin myös toinen tärkeä asia: Bella on tarkoitettu vampyyriksi. Keskiyön auringossa tämä on entistä päälleliimatumpaa. Edward jopa ihmettelee, onko  Bella todella edes ihminen. Valitessaan Edwardin Bella valitsee itsensä. Vampyyrina Bella puhkeaa kukkaan, koska vampyyrius on hänen todellinen minuutensa. 

Mielessäni pyörii kuitenkin edelleen kysymys miksi. Miksi Bellan elämä ihmisenä on lähtökoisesti niin vaikeaa, että vain vampyyriksi muuttuminen saa hänet vapautumaan? Aika karmea kohtalo minusta. Keskiyön aurinko tarjoaa kuitenkin eräänlaisen selityksen edes Bellan erityislaatuiselle mielelle ja sille, ettei Edward pysty kuulemaan Bellan ajatuksia. Muutoin on hyväksyttävä, että Bella nyt vain on ihan erityinen tapaus, jonkinlainen tähtien saneleva Edwardin star-crossed lover. "Eihän se olisi loppu vaan alku", Bella kuiskaa Edwardille.

En ole koskaan ollut Team Edward tai Team Jacob. Ymmärrän, mihin Bellan valinta perustuu, mutta Keskiyön aurinko jättää minut vielä kylmemmäksi kuin koko sitä edeltävä neliosainen Twilight-saaga. Niin anteeksi mikä houkutus? Siinä missä sarjan ensimmäinen osa rakentaa ihan toimivasti Bellan ja Edwardin välistä vetovoimaa, epäonnistuu Keskiyön aurinko mielestäni täysin. Sori, Edward. 

Inhokkiasiani Keskiyön auringossa on, miten Edward jatkuvasti puhuu Bellan verta janoavasta puolestaan etäännyttäen "hirviönä" häivyttäen oman vastuunsa kuviosta. Edward saattaa pohtia omaa käytöstään ja pitää sitä moraalittomana, mutta todellista vastuuta Edward ei siitä ota.

Kenelle? Twilightin diehard-faneille sekä niille, joilla on yksinkertaisesti liikaa aikaa. 

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Highgaten hautausmaa Lontoossa on mielikuvitusta kutkuttava paikka, jossa haluaisin jonain päivänä käydä. Se on kiehtonut minua aina Fred Vargasin Jalattomista, elottomista asti. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina  (Her Fearful Symmetry 2009, suom. 2010) vie peilikuvakaksoset Julian ja Valentinan aivan Highaten äärelle. He perivät äitinsä identtisen kaksosen ylellisen asunnon hautausmaan vierestä. Ehtona on, etteivät kaksosten vanhemmat saa astua jalallaankaan asuntoon ja että kaksosten on asuttava asunnossa vuosi ennen sen myymistä. 

Teoksen alku maalailee kuvaa Elspethin suuresta salaisuudesta. Elspeth-täti on kaksosille täysin vieras. Julian ja Valentinan äiti ei ole juuri koskaan puhunut kaksoissisarestaan, jonka kanssa ei ole ollut väleissä vuosikausiin. Välirikon syy on yhtä tuntematon. Tarinan fokukseen nousee Julian ja Valentinan keskinäinen kaksosdynamiikka sekä aave, jonka läsnäolon asunnossa etenkin Valentina tuntee.

Kaksoset ovat tehneet aina kaiken yhdessä. Julia on määrännyt tahdin ja Valentina, jota sisar osuvasti kutsuukin Hiirulaiseksi, on seurannut perässä. Lontoossa Valentina alkaa elätellä toiveita omasta elämästä ilman Juliaa. Juliasta puolestaan tuntuu, että kaikki muut ovat ryöstämässä häneltä Valentinan:

Hän toi teetä makuuhuoneeseen ja näki, että Manalan Mirri makasi kerällä Valentinan vieressä ja Valentina oli unessa. Kissanpentu ojensi käpäläänsä ja laski sen suojelevasti Valentinan olkapäälle. Se mulkoili Juliaa epäluuloisena. Sinäkin? Julia ajatteli. Kaikki haluavat omia Valentinan. Julia laski tarjottimen yöpöydälle. Hänen mieleensä juolahti: Mitä jos minä sairastun? Tuleeko kukaan minua hoitamaan?

Hänen varjonsa tarina on alussa todella tylsä. Olen jättää kirjan kesken, mutta kahlaan eteenpäin. Tarina muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja siinä on aineksia ihan kiinnostavaankin soppaan. Romaani ei kuitenkaan lunasta lupauksiaan. Kunnon kummitustarina se ei ole. Jopa alussa rummutettu salaisuus tuntuu lässähtäneeltä. Siinä missä Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa hahmot ovat hyvin motivoituja ja monipuolisia, Hänen varjonsa tarina tarjoaa gallerian epäonnistuneita henkilöhahmoja. Tarina on kökkö ja mukana on hahmoja, joilla ei varsinaisen juonen kannalta ole oikeastaan merkitystä. Olisin mieluummin suonut, että Niffenegger olisi paneutunut syvällisemmin kaksosiin. Nimenomaan he ovat romaanin kiehtovinta antia. Juoni on ennalta-arvattava, eikä kuitenkaan sitä, mihin tarinan aineksilla voisi yltää. 

Oli vaikea määritellä, mikä teki kaksosista erikoiset. Muille tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan, vaikka he eivät tienneet, miksi. Kaksoset eivät olleet pelkästään identtiset vaan he olivat toistensa peilikuvat. Peilikuvaa ei ollut ainoastaan heidän ulkonäkönsä, vaan jokainen solu heidän ruumiissaan. Näin ollen Julian oikean suupielen pieni luomi oli Valentinalla vasemmalla. Valentina oli vasenkätinen, kun taas Julia oikeakätinen. Kumpikaan ei yksinään näyttänyt kummajaiselta.

Teos on paikoin varsin makaaberi. Elspethin kumppani Robert kirjoittaa alakerran asunnossa väitöskirjaa Highgatesta ja sen kuolleista. Hän on töissä hautausmaan oppaana ja saa aivan toisenlaista puhtia puheeseensa kertoillessaan sinne haudatuista. Hänen on helpompi viettää päivänsä kuolleiden parissa kuin tavata elävät Elspethin siskontytöt, joita hän välttelee huolella. 

Romaani sisältää useita intertekstuaalisia viitteitä ja viittauksia todellisiin historiallisiin hahmoihin. Mielenkiintoisin näistä on Elizabeth Siddal, josta kerrotaan sattumoisin enemmän myös Jalattomissa, elottomissa. Hänestä saatua inspiraatiota voi nähdä myös itse juonessa. 

Kenelle? Aaveista ja Highgaten hautausmaasta kiinnostuneille.

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi

Ensimmäinen vuosi (Year One 2017, suom. 2019) on postapokalyptinen selviämistarina. Mitä ihmiset tekevät, kun yhteiskunta hajoaa? Miten selvitä jatkuvan väkivallan uhan alla, ilman lakeja ja säädöksiä? Serkkuni on jo pari vuotta puhunut, että pitäisi opetella metsästämään ja oppia pärjäämään, jos maailmanlopun meininki iskee. En usko yhteiskunnan romahtamiseen näin radikaalisti, mutta pistäähän tämä koronaviruskin miettimään. Aika heikolla pohjalla tässä kuitenkin ollaan.

Nora Roberts tunnetaan romanttisesta viihdekirjallisuudestaan. Kun kuulen hänen kirjoittamastaan dystopiatrilogiastaan, uteliaisuuteni herää. Aika rohkeaa! Suhtaudun teokseen alusta alkaen kuitenkin epäilevästi. Osaisiko tämä kevyitä bestsellereitä toisensa perään tuottava kirjailija kirjoittaa dystopian? No, urbaani fantasian ja dystopian hybridihän tämä lopulta on.

Tammikuun ensimmäisen viikon loppuun mennessä kuolleita oli raporttien mukaan jo yli miljoona. Maailman terveysjärjestö julisti taudin ennennäkemättömällä vauhdilla leviäväksi pandemiaksi. Yhdysvaltojen tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskus CDC nimesi sen lintuinfluenssan alatyypiksi, joka tarttuu ihmisestä toiseen.

Kukaan ei kuitenkaan osannut selittää, miksi tutkituissa linnuissa ei havaittu viitteitä influenssasta. Taudinaiheuttajia ei löytynyt yhdestäkään kanasta, kalkkunasta, hanhesta, fasaanista tai viiriäisestä, jotka otettiin kiinni sadan kilometrin säteellä MacLeodin farmista.

Ensimmäinen vuosi aloittaa trilogian dramaattisilla tapahtumillaan. Kaikki saa alkunsa, kun Skotlannissa lomaa viettävä vanhus ampuu fasaanin. Fasaani putoaa pyhään kivikehään ja tahrii sen verellään. Maailmaan leviää maaginen tauti. Kuvaus viruksen leviämisestä tuo mieleen koronaviruksen. Surmaksi nimetty virus vie mukanaan yli 80 prosenttia koko maailman väestöstä.

Päähenkilöitä kirjassa on useita. Kaikki ovat pakomatkalla. Lana on vasta valoon herännyt noita, joka pakenee velhopoikaystävänsä Maxin kanssa virusta. New York on sekasorron vallassa. Hän haluaa pysähtyä auttamaan, mutta Max kehottaa painokkaasti eteenpäin ja hokee, etteivät he voi pysähtyä.

Synnytyskohtaus on kuin farssi. Itsemurhaa muhiva ensihoitaja Jonah on lähtenyt kadulle, kun hänet pysäyttää raskaana oleva nainen. Synnytys on käynnissä, eikä Jonahin auta kuin auttaa ennenaikaiset kaksoset maailmaan. Synnytys käy kuin leikki, molemmat vitsailevat ja keskospoika alkaa heti kaivata maitoa. Tahti on nopea, eikä kivunlievitystä edes mainita. Ei kyllä karmeita kipujakaan. Kohtaus päättyy siihen, että tuore äiti julistaa Jonahin ihmeidentekijäkseen. Pakoretkelle kaupungista temmataan mukaan myös Jonahin ihastus lääkäri Rachel Hopman ja synnytyksestä selvinnyt, mutta äitinsä menettänyt kolmas vauva Hannah.

Lisäksi on vielä Arlys ja Fred, televisiotoimittaja ja harjoittelija-keiju, jotka ovat varsin symppiksiä.

Kirjan alkupuolella oikeastaan aika moni kohtaus tuntuu lähinnä farssilta. Ehkä kuitenkin totun kirjan sekamelskaan ja henkilöhahmoihin tai Nora Robertsin vähemmän kyvykkääseen kerrontaan, sillä romaani alkaa puolenvälin tienoilla sujua. Ensivaikutelma kuitenkin on, että hahmot ovat kuin lämpimikseen puhuvia nukkeja ja että dialogia on dialogin perään. Vaikutelma hälvenee tarinan edetessä ja yhä useampi henkilöhahmo alkaa vaikuttaa sympaattiselta.

Teoksessa erinäinen joukko saa yliluonnollisia kykyjä. Yhtäkkiä maailma on täynnä noitia, keijuja ja haltioita ja vaikka mitä. Skaala on liian iso omaan makuuni. Osa on valoa, osa pimeää. Kirjan maailmassa ihmiset jakautuvat mustavalkoisesti hyvään ja pahaan. Myös valon joukossa on kuitenkin mätiä munia, joille uusien kykyjen tuoma valta nousee päähän. Kaikkia heitä  kutsutaan yleisnimellä Kumma. Virus on jättänyt heidät rauhaan, mutta myös täysin tavallisia ihmisiä tai vain joitakin kykyjä omaavia ihmisiä on säästynyt. Eivätkä kaikki pidä erilaisuudesta, päinvastoin.

”Tämä maailma on mitä on. Minä olen maanviljelijä ja sinä olet noita, joka pystyy parantamaan satoa. Huolettaako sinua se, mitä sinä olet?”

”Ei, mutta-”

”Miksi se sitten huolettaisi minua? Ihmiskunnan isoin murhe on aina ollut se, että jotkut osoittelevat sormella ja aseella sellaisia, jotka eivät ole samanlaisia kuin he itse. Tällä kertaa meidän on pakko petrata. Emme välttämättä saa enää uutta mahdollisuutta.”

Onneksi ymmärtäväisiäkin ihmisiä on. Vanha maailma on poissa ja uusi on tullut tilalle. Isona ongelmana on, etteivät taikavoimia saaneet osaa käyttää voimiaan. Romaani ei kerro, missä niistä voisi oppia tai mistä niitä käyttävät ovat taitonsa oppineet. Fred esimerkiksi kertoo vain ohimennen, että oli hämmentävää saada tietää olevansa keiju ja ettei hän vielä aivan hallitse kykyjään. Tylypahkalle olisi tarvetta. Hallitsemattomat taikavoimat ovat riskialttiita ja niiden väärinkäyttö houkuttelee monia.

Romaani onnistuu antamaan ajattelimisen aihetta. Viimeisillä sivuilla jopa liikutun. Ei hassummin romanttisten romaanien kirjoittajalta aivan vieraassa genressä.

Pistän jatko-osan lukulistalleni.

Kenelle? Urbaanista fantasiasta ja dystopioista pitäville, pandemiakirjallisuudesta kiinnostuneille.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.

Siitä on kauan; se tapahtui eilen.

Muistan kyllä rakkauden.

Kate Mortonin Kellontekijän tytär (The Clockmaker's Daughter 2018, suom. 2019) on yksi viihdyttävimpiä lukemiani kirjoja. Se on lumoava tarina, joka pulppuaa historiaa, traagisia ihmiskohtaloita, rakkautta ja mystiikkaa. Olin lukenut Kellontekijän tyttärestä muistaakseni lähinnä huonoja arvioita (mm. sen pituuden vuoksi), kun päätin ostaa sen syksyn kirjamessuilta. Luettavaksi se kerkesi vasta joulun aikoihin. Kissani katkaisi kuitenkin joulukuussa jalkansa ja toipuminen on edelleen käynnissä. En ole jaksanut päivittää blogiani puhumattakaan siitä, että olisin lukenut mitään uutta. Norjan matkani peruunnuttua päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tästä yhdeksi lempikirjoistani nousseesta kirjasta.

Piirros oli muita yksityiskohtaisempi ja valmiimpi. Jokimaisema, etualalla puu ja leveän kedon toisella puolella kaukainen metsä. Oikealla kasvavan pienen metsikön takana näkyi talon katon ääriviiva kaksine päätykolmioineen. Savupiippuja oli kahdeksan, ja koristeellisessa tuuliviirissä oli aurinko, kuu ja muiden taivaankappaleiden symboleita. 

Kellontekijän tyttären ensimmäinen luku alkaa vuodesta 2017 ja häitään suunnittelevasta Elodiesta, joka löytää arkistosta vanhan  nahkalaukun. Laukun sisällä on kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö ja 1800-luvulle epätyypillinen valokuva kuvankauniista naisesta. Luonnosten mukana on piirros talosta, joka muistuttaa erehtymättömästi taloa Elodien äidin kertomasta iltasadusta. Elodie lähtee selvittämään näiden yhteyttä; oliko äidin iltasatu sittenkin totta?

Tarina vie lukijan tapahtumiin, joiden keskiössä on Birchwood Manorissa vietetty kesä 1862. Birchwood Manor on kuin unelmien tyyssija. Se on täydellinen idylli keskellä kaunista luontoa ja sen salaisuudet kutkuttavat lähes jokaista, joka taloon astuun. Joukko yläluokkaisia taiteilijanuoria on ollut kartanossa viettämässä kesää ja luomassa taidetta. Onnellista päätöstä kesäreissu ei saa, sillä taloon murtaudutaan.

Kirjan hienoin kohtaus on juuri tuolta kesältä. Taiteilijaseurue muusineen telkeytyy Birchwood Manoriin myrskyn iskiessä. Täydellinen kesäsää loppuu kuin seinään ja kaikki istuvat ruokasalissa odottamassa päivällistä myrskyn raivotessa ulkona. Kohtauksesta tulee mieleen Byronin, Percy ja Mary Shelleyn ja Polidorin legendaarinen kesä Geneve-järven rannalla ja heidän myrskyisen illan illanviettonsa kauhukertomuksien parissa. Myös Edward kertoo tarinaa yliluonnollisesta, kun seurueen hupi keskeytyy.

Kynnyksellä seisoi Edwardin morsian samassa vihreässä samettipuvussa, jossa Edward oli hänet maalannut. ”Anteeksi, että olen myöhässä”, Fanny sanoi ukkosen jyristessä ohi. ”Toivottavasti en ole jäänyt paitsi mistään tärkeästä.”

Kohtaus on selvä hatunnosto gotiikalle ja kirjallisuushistorialle. Gotiikan rakastajana en voi olla hihkumatta.

Vaan  kuka on Kellontekijän tyttären useiten toistuva kertojaääni? Arvosteluista spoilaamaton varmasti ihmettelee tätä romaania lukiessaan. On kuin Birchwood Manorilla olisi oma äänensä. Ja niin sillä tavallaan onkin. Kate Mortonin Kellontekijän tytär on kummitustarina, jossa itse kummituksella on ääni. Teoksen keskeisin hahmo on nimittäin Birchwood Manorin kartanoa asuttava aave, Edwardin muusa Lily Millington.

Kellontekijän tytär on tarina paikkojen tärkeydestä, paikkojen muistista, rakkaudesta ja häpeästä. Lilyn aaveen voi ajatella myös Birchwood Manorin muistina. Onko teoksessa loppujen lopuksikaan kyse Lilysta vai sittenkin Birchwood Manorista?

En halua päästä vapaaksi. Olen osa tätä taloa, jota Edward rakasti; olen tämä talo.

Olen jokainen kiemurainen puunsyy jokaisessa laudassa.

Olen jokainen naula.

Olen lampun sydän, koukku, johon takit ripustetaan.

[...]

Olen jokaisen huoneen ilma.

Olen kellon osoittimet ja niiden välinen tila.

Olen ääni, joka kuuluu silloin kun ei usko kuulevansa mitään.

Olen ikkunasta loistava valo, jota ei voi olla olemassa.

Olen yksinäisyyden keskellä pimeässä loistavat tähdet.

Taskuvarkaana toiminut ottolapsi Lily herää Kellontekijän tyttären sivuilla säkenöiden eloon. Kehyskertomus Elodiesta jää sen sijaan varsin olemattomaksi. Tärkeämpiä ovat jo edesmenneet hahmot, joiden näkökulmasta heidän osuuttaan Lilyn tarinassa kuvataan. Kohtalokkaana kesänä 1862 Birchwood Manorissa ollut Edwardin pikkusisko Lucy saa Elodien sijaan enemmän lihaa luittensa ympärille.

Kellontekijän tytär on vangitsevaa ja soljuvaa luettavaa, jota ei meinaisi malttaa laskea käsistään. Se sisältää upeita kielikuvia ja kauniita kuvauksia. Nimenä Kellontekijän tytär ei kerro teoksesta oikeastaan mitään. Sillä, että Lilyn isä oli kellontekijä, on hyvin vähän tekemistä itse teoksen tarinan kanssa. Ajalla teoksessa kuitenkin on merkitystä.

Birchwood Manor oli sellainen paikka, jossa ajan kudos löystyi ja purkautui. Lucy pani merkille, kuinka nopeasti toiset solahtivat totuttuun rytmiin, ikään kuin olisivat asuneet talossa iät ja ajat, ja hän mietti, johtuiko se säästä ja loputtomiin jatkuvista pitkistä kesäpäivistä, Edwardin kokoon haaliman joukon koostumuksesta vai peräti itse talon olemuksesta. Lucy tiesi kyllä, mitä Edward siitä sanoisi. Siitä lähtien kun oli nuorena poikana kuullut tarun Eldritchin lapsista, Edward oli ollut vakuuttunut siitä, että joenmutkan maa-alueella oli erityisiä ominaisuuksia. Lucy oli ylpeä järkiperäisyydestään, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että talossa oli jotain poikkeuksellista.

Tarinassa on mukana maagista realismia ja tapahtumia, joita ei koskaan selitetä. Onko Birchwood Manor haltioiden suojelema? Entä mitä Edward todella näki paetessaan kauhuissaan läpi öisen metsän Birchwood Manorin kartanolle? Näitä kysymyksiä saa jäädä mietiskelemään, sillä suoraa vastausta teoksesta ei löydy. Ratkaisu on mielestäni tyylikäs, eikä tarina "lipsu" fantasian puolelle, vaikka yliluonnolliselle tilaa jätetäänkin.

Kenelle? Historiallisista romaaneista, viktoriaanisesta ajasta, mystiikasta ja rakkaustarinoista pitäville tunnelmoijille.

Toni Morrison: Tervanukke

Ensimmäistä kertaa lukupiirimme kokoontui niin, ettei meistä kukaan ollut lukenut kirjaa loppuun. Minulla oli noin 50 sivua jäljellä, muilla pari sataa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 saanut Toni Morrison kuoli hiljattain. Olin valinnut lukupiirikirjaksi hänen kunniakseen hänen tuotannostaan Tervanuken (Tar Baby 1977, suom. 1982), joka ei kuitenkaan imaissut mukaansa niin hyvin kuin olisin odottanut. Rakastan Morrisonin  teoksia Minun kansani, minun  rakkaani ja Sula. Se, että Tervanukke oli aluksi varsin hapokasta luettavaa, tuli yllätyksenä. Ellalle ja Nealle Toni Morrison ei ollut ennestään tuttu. Toisen kohdalla lukeminen tyssäsi ajanpuutteeseen, toisella itse teokseen.

Tervanukke alkaa sillä, että tuntematon mies ui meressä, pelastautuu laivaan, joka mantereen sijaan suuntaakin merelle päin ja ankkuroituu erään Karibian saaren rantaan. Saarella seurataan makeistehtaan omistajan poikaa, eläköitynyttä ja saarelle kasvihuonettaan hoitamaan vetäytynyttä  Valeriania ja hänen talouttaan. Talouteen kuuluu hänen hermoheikko vaimonsa Margaret, entinen Miss Maine, josta kukaan ei tunnu pitävän. Omistajaparin lisäksi talouteen kuuluu musta palvelija-aviopari Ondine ja Sydney. Heidän orvoksi jäänyt  kasvattinsa ja verisukulaisensa, isäntäväen kouluttama Jadine, pitkälle pötkinyt maailmaa nähnyt malli ja varsinainen kaunotar, saapuu kylään. Paikalle odotetaan myös Valerianin ja Margaretin poikaa Michaelia jouluksi. Mutta Michael ei ole tullut koskaan ennenkään.

Ruokaa katoaa talosta vähin äänin, mutta kun Margaret tulee alakertaan kauhistuneena huutaen, että hänen vaatekaapissaan on musta mies, ei  kukaan ole uskoakseen häntä. Sydney olisi valmis ampumaan kuulan miehen kalloon, mutta isäntäpä istuttaa "vieraansa" pöytään. Muiden ei auta kuin ihmetellä, kuinka Son saa jäädä taloon ja saa parempaa kohtelua kuin talon mustat palvelijat.

Monesta kuvauksesta saa lukea vain pinnallisen ja valkoisten kouluja käyneen Jadinen ja mustaakin mustemmassa Eloessa kasvaneen Sonin välille kehkeytyvästä romanssista, mutta Tervanukkeen mahtuu paljon muutakin! Mikään suuri kahdesta eri yhteiskuntaluokasta tulevian romanssi Tervanukke ei ole. Romaani ei ole edes romanttinen. Pohjimmiltaan kyse on mielestäni hahmojen ja tapahtumien pyörittelystä sen ympärillä, mitä tarkoittaa olla afroamerikkalainen. Sonille se tarkoittaa monen asian halveksimista ja vanhan vaalimista, Ondinelle ja Sydneylle asemansa hyväksymistä ja valkoisten palvelemista, ja Jadinelle eteenpäin pyrkimistä, vanhan hylkäämistä.  Eri käsitykset törmäävät, ja yhteistä pintaa on vaikea löytää. Ondine ja Sydney ovat antaneet kaikkensa Sydneyn veljentyttärelle Jadinelle, mutta modernin maailman Jadinella on ihan oma elämänsä ja kosmopoliitit haaveensa, jotka eivät sovi yhteen kahden mustan vanhuksen hyvinvoinnista huolehtimisen kanssa.

”Sydney, älä ole tuommoinen.”
”Ja minähän olen tämmöinen. Tyttö ei kohdellut meitä hyvin, Ondine.”
”Hän on nuori. Kyllä hän siitä asettuu.”
”Ei sillä iän kanssa ole mitään tekemistä.”
”Ei Jadine ole mikään säästötili, Sydney.  Ei hän kasva korkoa.”
”Pitäisi kasvaa.”

Mutta Jadinea kuin omaa lastaan kohdellut Ondinekin tietää, ettei tyttö ole ollut heille hyvä. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa heidän välillään.

”Sitten minä otan toisen sydämelleni, sinun veljesi tyttölapsen. Eikä hänkään ole peräisin minun kohdustani, ja minä seison jaloillani kolmekymmentä vuotta ettei hänen tarvitsisi. Ja venytin penniä ettei hänen tarvitsisi. Eikä tyttö keksi parempaa kuin ostaa minulle kengät joita en voi pitää, ja puvun jota minun ei sopisi pitää, ja karata pois ensimmäisen kaksipunttisen kanssa joka ovesta astuu. Selitäpä se.”

Teos paranee loppua kohti. Tervanuken parhaimpiin puoliin kuuluu sen vahvatunnelmaisuus ja soljuva dialogi, jota aidomman oloista harvoin näkee. Fokalisaatio vaihtuu henkilöhahmosta toiseen. Välillä mennään hieman taaksepäin jonkun toisen hahmon näkökulmaan, jotta selviää, mitä oikeastaan tapahtui. Kuten kaikissa Morrisonin romaaneissa, jotka olen lukenut, myös Tervanukessa on mukana Morrisonille tyypillinen shokeeraava äiti, joka poikkeaa yleisesti hyväksytystä  käytöksestä. Erilaiset äidit ovat muutenkin teoksessa läsnä. Mukana on myös kuolleiden henkiä, mustia naisia ja äitejä, jotka piinaavat öisin Jadinea, joka haluaa olla kaikkea muuta kuin he. Myös saarella, jolle Valerin on asuttunut asumaan, on omat henkensä. Teoksen hengissä on kyse fastistisesta välineenä kulttuurisen murrosvaiheen kuvauksessa. Afrikkalainen uskonnollinen, perinteitä kunniottava perinne ja länsimainen elämänkatsomus törmäävät yhteen, ja sitä ilmennetään afrikkalaisia perinteitä ja afroamerikkalaisuutta edustavien henkien avulla. Jadine ei halua ajatella menneisyyttään tai juuriaan, mutta hänen perintönsä seuraa häntä minne hän meneekään.

Yönaiset eivät olleet vain häntä vastaan (ja yksin häntä – ei Sonia), eivät vain katsoneet halveksivasti riippurintojensa ja makkaramahojensa yli, he näyttivät olevan jotenkin yksimielisiä hänen suhteensa, aikovan ottaa hänet kiinni, sitoa hänet, köyttää hänet. Siepata sen ihmisen joksi hän kovalla työllä oli tullut ja tukahduttaa sen veltoilla lötkötisseillään.

Morrison on avannut teoksen nimeä Tar Baby Karin Luisa Badtille (joka on kirjoittanut upean artikkelin 'The Roots of the Body in Toni Morrison: A Mater of "Ancient Properties"', joka kannattaa lukaista, jos Morrisonin teosten henkimaailma kiinnostaa) vuoden 1995 haastattelussaan seuraavalla selityksellä:

Tar Baby is also a name [...] that white people call black children, black girls, as I recall. At one time, a tar pit was a holy place, at least an important place, because tar was used to build things. It held together things like Moses' little boat and the pyramids. For me, the tar baby came to mean the black woman who can hold things together.

Tervanukke ei ole sitä parasta Toni Morrisonia, mutta jos siihen jaksaa paneutua ja on kiinnostunut  Morrisonin kirjoista ja afroamerikkalaisuudesta, on teos lukemisen arvoinen. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, en ehkä olisi lukenut toista taikka sitten kolmatta Morrisoniani. Mitään suurta intoa kirja ei herättänyt muissakaan. Nea epäili, lukeeko teosta loppuun, mutta Ella oli sitä mieltä, että häntä kyllä teos kiinnostaa. Mielestäni teos kuitenkin aukeaa kunnolla vasta ihan lopussa, minkä vuoksi tämä kyllä kannattaa lukea loppuun, jos Tervanuken on aloittanut.

Kenelle? Karibia-fiilistelijöille, Toni Morrisonista pitäville, henkilökuvauksista nauttiville, afroamerikkalaisuudesta kiinnostuneille.

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä

Populaarikirjallisuudesta tuttu vampyyriuden glamour on tiessään Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa Nälkä (Svulten 2013, suom. 2013). Teos on samaan aikaan lyyrisen kaunis että täysin kaunistelematon, paikoin lähes naturalistinen. Vampyyriudesta ei teoksessa anneta hohdokasta kuvaa. Jorunnilla on nälkä, aina vain nälkä. Eikä syöminen ole ihan niin helppoa kuin leffoissa. On peiteltävä jälkiään, varottava syömästä liian lähellä omaa naapurustoaan ja häivyttävä paikalta hyvän saan aikana. "Nälkä on kuin kalvava alakulo, alati läsnä, alati pakottava. Ja on vain nälkiintyminen tai mässäily, ei mitään siltä väliltä."

Jorunn on hyvin perinteinen vampyyri, lähellä kansansatujen vampyyreja. Ikkunan taakse ilmestyvä hahmo, sisään pyrkivä verenimijä, yksinäisiä varjostava näkymätön uhka. Hän on itsekin satu, eräässä suvussa kerrottu legenda. Mutta legendojahan nyt on. Niin kuin ihmiset eivät usko vampyyreihin (ei ennen kuin liian monta on kadonnut, liian monta ruumista löytynyt), ei  myöskään vapaaherratar von B usko Jorunn Omakostoon, naiseen joka ilmestyy vaatimaan suvun esikoisia.

Kuka tämä nainen sitten olikin, hän ei mitenkään voinut olla Jorunn Omakosto.

Hän huokasi alistuneesti ja katsahti ovella seisovaan naiseen:

Tule nyt sitten sisään. Käy peremmälle. Mitä tämä onkin, meidän täytyy kai istua puhumaan asiat halki.

Ulkona varjojen keskellä kuutamossa öinen vieras suoristi selkänsä, hymyili leveästi ja astui sisään avoimesta ovesta, astui kynnyksen yli taloon, joka oli viimeiset kaksisataa vuotta ollut von B:n perheen koti.

Kolme vuosisadan vaihdetta nähnyt Jorunn on matkannut maailmaa, osallistunut kuninkaanmurhan suunnitteluun 1700-luvun lopun Ruotsissa, naukkaillut 1850-luvun Lontoon katujen kulkijoita, jättänyt Vilnaan talollisen ruumiita. Kulkenut paikasta toiseen, aina palaten Helsinkiin. Vuosisatoja sitten M, Muukalainen, joka teki ehdotuksen. Ehdotus on kuin Veren vangeista, eikä sittenkään. Koska Jorunn Omakoston syntytarina ja Muukalainen ovat merkittävä osa teoksen vähitellen purkautuvaa juonta, en uskalla tästä enempää tässä paljastaa.

Tunnelma teoksessa on samaan aikaan levoton että levollinen. Se on täynnä meheviä intertekstuaalisia viitteitä. Jorunn mm. matkustaa merten yli Draculan tapaan arkussa:

Kirstu suljettuna ja sinetöitynä, sisältäpäin lukittuna, silti ihmisten hutiloinnin ja mielivallan armoilla. Olin maksanut hyvin mutta pitänyt huolen siitä, että suurin osa maksusta suoritettaisiin vasta kun tavarat olivat tulleet ehjinä perille ja olin saanut tilaisuuden tarkistaa ne. Matkustin arkkuun suljettuna voimatta liikahtaakaan, päälläni karhuntalja ja kummassakin kädessä nyytti multaa romanialaiselta kirkkomaalta. Viimeksi mainittu oli tuskin tarpeen, mutta jotenkin vain tuntui turvallisemmalta. Että oli maata josta pitää kiinni.

En ole koskaan pitänyt ikuisen elämän tavoittelua järkevänä tai mitenkään tavoittelemisen arvoisena. Nälkä ei ainakaan ollut se teos, joka olisi muuttanut mieleni. Ihmistä ei ole tarkoitettu kuolemattomaksi. Vaikka kroppa voitaisiin saada kestämään, ei ihmisen mieli kestäisi. Ei voi sanoa, että Jorunnillakaan pyyhkisi hyvin. Nälkä on raaka kuvaus ikuisesta nälästä, pakottavasta tarpeesta saada koko ajan verta. Ja taustalla toive, että kaikki loppuisi.

Teos on ohut, mutta lyyrisenä proosana hitaampi lukea kuin ensin ajattelisi. Ei mitenkään sykähdyttävä, mutta mielenkiintoinen. Parhaimpina paloina pidän takaumia historialliseen Ruotsiin ja toisaalta Jorunnin kohtaamisia von B:n kartanossa. Teoksessa on myös ilahduttavan yksityiskohtaisia kuvauksia Helsingistä, niin vanhasta kuin nykyisestäkin. Kerronta on omalaatuista ja maalailevaa ja eittämättä se mikä tekee Nälästä lukemisen arvoisen.

Kenelle? Vampyyreista ja historiallisista paikoista ja ajanjaksoista kiinnostuneille, lyyristä proosaa kaihtamattomille.

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Huvila seisoi hänen edessään yhtä vanhana ja puisena ja vaaleana kuin se oli aina ollut. Paitsi että se näytti saaneen kevyen punertavan hohteen, kuin pari tippaa punaista valkoisen maalin seassa. Tietysti se saattoi olla vain illan tuomaa väritystä: Meri kurkki kaistaleina puiden välistä talon takana, ja aurinko oli painumassa horisonttia rikkovien pikkusaarten taakse. Mutta ajatus veren tahrimasta talosta kuulosti dramaattisemmalta ja sopi siten paremmin hänen päiväänsä, josta oli muodostumassa ehdottomasti ja epäilyksettä maailmanhistorian surkein syntymäpäivä. 

“En halua lukea mitään 2012 ilmestynyttä”, muistan julistaneeni erään kirjallisuustieteen kurssin jälkeen. Kurssiin oli sisältynyt kattava katsaus vuoden 2012 kotimaisiin kirjauutuuksiin, jotka kaikki tuntuivat toitottavan joko sisällissotaa tai Lapin sotaa. Sisällissotaa en onnistu välttämään. Terhi Tarkiaisen tuoreessa esikoisromaanissa ja uudessa suomalaisessa vampyyrikirjassa Pure mua (2018) päähenkilö Anna Björksund kirjoittaa sisällissodasta gradua. Hänen asuttamassaan suvun huvilassa on ollut vuonna 1918 pitkälti historiasta pyyhitty verilöyly, kun joukko punaisia valtasi huvilan ja teurasti talon väen. 

Populaarikulttuurissa vampyyrit kuvataan usein ihmisiä alistavina ja jopa heitä veripusseiksi orjuuttavina. Pure mua lähtee aivan päinvastaisesta lähtökohdasta. Miltä tuntuisi saada yllättäen syntymäpäivälahjaksi seksikäs nahkahousuinen vampyyri, joka kutsuu sinua emännäksi ja on täysin sinun vallassasi, koska voit antaa sille kipua tuottavia piikkejä koska tahansa? Kuvittele vielä olevasi 30-vuotias vegaani, joka on jonkin aikaa pitänyt miessukupuoleen etäisyyttä, ja jolla on meneillään kapina suomenruotsalaisia bättre folk -vanhempiaan vastaan. Nyt nämä elämääsi sanelleet vanhemmat hankkivat sinulle elävän seksilelun, koska tarvitset "harjoitusta". Palautusohjeita Kenneliin ei ole, vain Omistajan opas.

Yksi vampyyriväitettä puoltava tekijä oli, että mies oli aivan naurettavan komea. Anna oli varma, että jos vampyyreja kerran oli olemassa, joskus oli täytynyt kuolla ja herätä henkiin myös ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, joilla oli purentavikoja ja aknearpia, keskivartalolihavuutta ja kaljuja kohtia. Silti häkissä istuvan miehen ulkomuoto sopi populaarikulttuurin kuvaan vampyyrista viimeistä sulkakynänpiirtoa myöten: huolella veistetyt poskipäät, aristokraattinen suora nenä ja siniharmaat silmät saivat tämän näyttämään romanttiselta sankarilta, joka oli repäisty suoraan pehmeäkantisen kirjan kannesta. Sellaisen, joita jäi tahtomattaankin tuijottamaan kaupan kassajonossa, juuri siinä suklaapatukoiden vieressä, mutta joita ei kuitenkaan kehdannut ostaa, vaan joutui tyytymään suklaapatukkaan.
 

Pure mua on otteeltaan tuore ja leikittelee konventoituneilla vampyyrikäsityksillä ravistaen hieman pakkaa. Osa kirjan huomioista on suorastaan poskettomia. Annalla on hylly täynnä paranormaalia romanssia ja tietää yhtä sun toista eri vampyyrimytologioista. Lemmikkivampyyri, jonka nimeksi paljastuu Vlad, ei häntä ilahduta. Toisaalta Anna on tyytyväinen, etteivät hänen vanhempansa hankkineet hänelle zombia. Anna myös miettii tekeekö ruumiin haluaminen hänestä nekrofiilin ja epäilee vampyyrinsa uneksivan autereisesta hautuumaasta ja anteliaaseen kaula-aukkoon sonnustautuneesta neitsyestä.

Vampyyri on perinteisesti ollut kirjallisuudessa ihmissutta kiinteämpi hahmo. Mutta onko vampyyrikuvastoonkin jätettävä oma jälkensä? Kaikki muistavat Twilight-saagan glittervampyyrit, joilla oli lisäksi erityistä vampyyrimyrkkyä. True Bloodista tai sen kirjasarjaversiosta Sookie Stackhousesta muistetaan vampyyrien veren parantava vaikutus ja keinotekoinen veri, true blood. Pure mua -romaanin vampyyreilta puolestaan puuttuu se, mikä on vampyyreille ehkä tunnusomaisinta veren juonnin lisäksi – nimittäin torahampaat.

”Nehän on… ihan vain hampaat?”
”Kyllä, ne ovat ihan vain hampaat. Ihminen on lihansyöjä ja me vampyyritkin aloitimme ihmisinä.” Mies kuulosti loukkaantuneelta, mutta Anna näki vinon hymyn välähtävän tämän kasvoilla.
”Ja  noilla – noilla ihan tavallisilla hampailla sä sitten hotkit kauloja?”
”Iho on ohut, ei sen rikkomiseen niin paljon vaadita. Vaikka meillä onkin hieman enemmän fyysistä  voimaa.”

Muutoin teoksen vampyyrit noudattelevat ominaisuuksiltaan pitkälti tuttua kaavaa. Ne ovat ylitsepursuavalla seksikkyydellä ja ihmistä voimakkaammalla vietillä varustettuja, auringonvaloa kaihtavia verenimijöitä. Ne kykenevät Pure mua -spesiaalina haistamaan lajitoverinsa jo kaukaa ja päättelemään tämän suvun. Tälle kyvylle olisi Twilight-saagassakin ollut käyttöä. Ei olisi tarvinnut ihmetellä kuka niitä uusia vampyyreja oikein luo. Vladin (siis Vlad niin kuin Vladislav, ei niin kuin Vlad Seivästäjä) venäläistausta tuntuu tyylikkäältä vedolta kun miettii, miten paljon paremmin vampyyrit sopivat venäläistarinoihin kuin suomalaiseen kansanperinteeseen. Kirjahyllystäni taitaa edelleen löytyä lapsuuteni Tsaarintyttären merkki -niminen satukirja, joka sisälsi venäläisiä vampyyritarinoita.

Yllättävintä tässä kaikessa on, ettei Pure mua ole sitä genreä, joksi sitä ajattelin. Erotiikkaa uhkuvasta eksoottisesta vampyyrilemmikistä huolimatta Pure mua ei ole paranormaali romanssi. Teoksen vampyyrit ovat vähemmän nössöjä kuin Veren vankien Louis tai Vampyyripäiväkirjojen Stefan, joita ohjaa jonkinlainen moraalinen kompassi. Vlad ei ole romanttinen sankari eikä ihan ihmisiä sympatisoiva sympaattinen vampyyrikaan. Vladin aristokraattiset piirteetkin viittaavat ennemmin byronilaiseen vampyyriperintöön kuin pehmovampyyreihin. "Yksilön yhteys lajitovereihinsa on vahva. Se onkin suositeltavaa pitää erossa muista, kunnes kotiutuminen on kunnolla tapahtunut", varoittaa Omistajan opas.

Teos on vetävä ja osuvilla kielikuvilla varustettu. Se tekee mitä pitääkin: viihdyttää. Puolessa välissä alan jo miettiä että ei kai tämä nyt kohta lopu. Pure mua ei ehkä ole loppuratkaisultaan vahvin, mutta joka tapauksessa vaikuttava ja originaali esikoisteos. Ottaen huomioon miten realismipainotteista kotimainen kirjallisuus pitkälti on, on Pure mua sitäkin virkistävämpi tuulahdus jotakin uutta. Tällaista lisää, kiitos.

Kenelle? Vampyyreista ja urbaanista fantasiasta kiinnostuneille huumorintajuisille lukijoille ja niille, jotka haluavat lukea vähän erilaista kotimaista kirjallisuutta.

Rebecca Schaeffer: Not Even Bones

"I'm reading the most disgusting book so gross and gore that you would probably enjoy it. Ps. it's also urban fantasy", viestitin urbaanista fantasiasta pitävälle kaverilleni Rebecca Schaefferin Not Even Bonesia (2018) lukiessani. Teos on kanadalaisen kirjailijan syyskuussa ilmestynyt esikoisteos ja lukupiirimme toinen kirja.

Latinalaiseen Amerikkaan sijoittuva Not Even Bones on todellakin kuvottava. Sen päähenkilönä on amerikkalaistyttö Nita, joka matkustaa äitinsä kanssa ympäri maailmaa yliluonnollisten olentojen perässä. Nita on tottunut paloittelemaan yliluonnollisten olentojen ruumiita vanhempiensa myytäväksi. Pelkän tottumuksen sijaan Nita myös nauttii paloittelusta, ja näitä paloitteluja kuvataan suht tarkasti. Nita ei kuitenkaan ole tappaja. Äiti on aina tuonut Nitalle vain kuolleita ruumiita. Kunnes äiti yllättäen tuo kotiin elävän pojan. Suuri osa Nitan paloittelemista yliluonnollisista on INHUP:n (International Non-Human Police) listoilla ja luokiteltu vaarallisiksi. Tämä poika ei kuitenkaan ole listalla, eikä hänellä Nitan äidin mukaan ole mitään kykyjä.

Pojan ruumiinosille on jo ostajia valmiina, mutta Nitaa epäilyttää. Elävän ruumiin leikkely on eri asia. Kun poika kertoo nimekseen Fabricio ja pyytää Nitan apua, on Nitan tehtävä valintansa. Äidin uhmaaminen ei ole mikään pikkujuttu, sillä edellisellä kerralla Nitan niskuroitua ja vapautettua äitinsä vankeja äiti toi viikkojen ajan Nitan sänkyyn samojen yliluonnollisten olentojen paloiteltuja osia.

Nita päästää Fabricion vapaaksi, mutta jokin menee pieleen äidin pakosuunnitelmassa liueta paikalta ennen kuin joku tulisi etsimään heitä. Nita, jolla on itsellään kyky muokata omaa ruumistaan, joutuu pimeille markkinoille huutokaupattavaksi. Onko kyseessä äidin rangaistus vai jotain muuta? Miksei äitiä kuulu Nitaa noutamaan?

Oikeastaan Not Even Bones käsittelee ihmiskauppaa ja elinvarkauksia. Ihmisten sijaan kyseessä on vain yliluonnolliset olennot, kuten sympaattinen vaaleanpunaihoinen delfiinityttö Mirella. Myös Mirella on joutunut kauppatavaraksi. Kirjaa olisi huomattavasti vaikeampi lukea ilman yliluonnollisten olentojen suomaa etäännytystä. Toisaalta myös teoksen YA-lajityyppi takaa, ettei mitään aivan hirveää voi käydä. Turvaa ja mielenrauhaa Nita saa oman paloitteluhuoneensa kuvittelemisesta.

Nita imagined her dissection room. Her smooth metal dissection table was in front of her. There was a body on it – a zannie, like the one she’d dissected a few days ago, like Kovit. Nita approached and began procedures. She imagined the feel of the spoon in her hand as she cooped the eyes out. She imagined the texture of the heart through her gloved hands, placing it gently in a jar. Slowly, piece by piece, she went through the full dissection until there was nothing left unpackaged or unlabeled. Not even bones.

Paloiteltuina myytävät yliluonnolliset olennot toimivat myös rasismin allegoriana: erilaiset ovat vapaata riistaa, heille voi tehdä periaatteessa mitä vain. Yliluonnolliset olennot ovat ihmisiin nähden epätasa-arvoisessa asemassa, eivätkä nauti samanlaista lainsuojaa ihmisten kanssa. Not Even Bonesin maailmassa on sallittu listattujen yliluonnollisten olentojen metsästys, mutta samalla on annettu pikkusormi paholaiselle. Metsästys ei suinkaan rajoitu listaan. Ilmiö on reaalimaailmasta tuttu. Ensin sallitaan jonkin ryhmän sortaminen, jopa tappaminen, ja määritellään se itsepuolustukseksi tai yleistä hyvää edesauttavaksi toiminnaksi. Vähitellen ryhmien määrä kasvaa, ja tuloksena on jotakin sen suuntaista kuin natsi-Saksa.

While Nita agreed it [genetic manipulation] might be an effective, even humane way to reduce the monster population, she knew people would take it too far. People always took it too far. How long before people started isolating genes from harmless unnaturals and eliminating them too? Aurs, who were just bioluminescent people? Or mermaids? Or whatever Fabricio was?

Ajoittaisista moraalipohdinnoistaan huolimatta Nita ei ole mikään tunteilija. Hän inhoaa ihmisiä. Hän on elänyt suuren osan elämästään seuranaan ainoastaan äitinsä, ajoittain myös isänsä. Ensikertaa lentoon tönäistyn Nitan on kuitenkin asetettava itselleen omat rajansa; mitä hän on valmis tekemään ja mitä ei?

Kiinnitän lukiessani aina huomiota siihen, miten dialogeja kuvataan. Not Even Bonesissa dialogien kuvaus pistää silmään. Hahmot eivät juuri koskaan sano mitään. Puhe liitetään puhujaan fyysisen tekemisen kautta. Nitan äiti iskee silmää, Nita katsoo kelloaan, pesee käsiään altaassa jne. Ja aina piste erottamassa tätä puhujan idikaattoria itse repliikistä. Ei pilkkua niin kuin monessa muussa romaanissa. Repliikit leijuvat irrallisina tekstin joukossa. Lopputuloksena on väkinäinen vaikutelma, eikä dialogi solju.

Kömpelön alun jälkeen kirja rullautuu ihan hyvää vauhtia eteenpäin. Toiminnan keskellä teoksen ällöttävyyskerroin laskee – tai siihen vain tottuu. Jos on katsonut Dexteriä, teoksen kyllä kestää. En olisi koskaan tarttunut tähän romaaniin ilman lukupiiriämme. Se olisi vähintäänkin jäänyt kesken jo alkutekijöillään. Lukisinko jatkoa? En, vaikka sitä pitäisi olla tulossa.

Kenelle? Vauhdista, vähän erilaisesta urbaanista fantasiasta, YA:sta ja kuvottavista jutuista pitäville.