Hurmurin valloitus (Romancing Mister Bridgerton 2002, suom. 2021) on hieman parempi kuin Tuhkimoa adaptoiva edeltäjänsä, enimmäkseen siksi, ettei se ole yhtä toksinen. Mutta hurmaava Hurmurin valloitus ei ole. Bridgerton-sarjan neljäs osa on parhaimmillaan keskinkertainen. Tässä vaiheessa sarjaa alan todella olla hämilläni siitä, miten on mahdollista kirjoittaa historiallinen romanssi ilman vihjaustakaan historiasta. No, Julia Quinn kaiketi laittoi kaikki panoksensa romanssiin.
Sarjan neljännessä osassa henkilöhahmoilla ei ole luonnetta, taustasta puhumattakaan. Tunnemme jo kaikki Penelope Featheringtonin ja tiedämme hänen ihastuksestaan Colin Bridgertoniin. Paitsi että oikeastaan hädin tuskin tunnemme Penelopea, eikä häneen keskittyvä osa kerro paljoa lisää. Colinista jää mieleen lähinnä se, että hänellä on aina nälkä. Ja että hän on matkustellut ympäriinsä, vältellyt seurapiirejä kuin ruttoa.
Ja kun Penelope oli kymmenen
vuoden ajan ollut vain… olemassa, oli eriskummallista, että hänellä oli nyt
yhtäkkiä niin paljon väliä.
Colin Bridgertonin ajatuksia kuvaava sitaatti vie sanat suustani. Colinin ja Penelopen romanssi tuntuu tekaistulta. Kymmenen näkymättömän vuoden jälkeen asiat etenevät liiankin vauhdikkaasti, eikä pohjaa romanssille rakennetta tarpeeksi. Teoksen ontuvaa romanssia mielenkiintoisempaa on, että tässä osassa vihdoin päästään Lady Whistledownin jäljille. Vaan entäpä sitten? Mitä se tarkoittaa tuleville osille? Lady Whistledownin palstan otteet kunkin luvun alussa ovat olleet viihdyttäviä nokkeluudessaan.
Olen silti hämmentynyt. Kaipaisin edes jotakin vihjettä siitä, mitä aikaa eletään, mitä maailmassa on meneillään. Muuta kuin vuosiluvun. Bridgertoneja on ihanan helppo lukea. On mukavan turvallista ja helpottavaa, kun tuntee henkilöhahmot jo entuudestaan. Kirjan maailmaan on silloin helpompi solahtaa mukaan, helpompi aloittaa uusi tarina, kun se ei ole aivan uusi.
Silti mieltäni vaivaa kysymys: mihin maailmaan oikeastaan solahdankaan? Ehkä olen liian historiaorientoitunut lukemaan näin viihteellistettyä kirjallisuutta, jossa regency-aika näkyy lähinnä arvoniminä, vaunuina ja tanssiaisina. Eikä niistäkään mikään viittaa juuri tuohon aikaan. Tarkkaan ottaen Hurmurin valloituksessa mennään jo vuodessa 1824, kun taas regency-aika päättyi vuonna 1820. En ole sitä mieltä, että romanttisten teosten tarvitsisi olla täynnä historiallisia viitteitä, mutta huomaan silti kaipaavani niitä. Edes jotakin. Tai että edes henkilöhahmoilla olisi enemmän lihaa luiden ympärillä. Haluaisin, että tässä kaikessa olisi jotakin, johon tarttua. Tai että edes romanssi toimisi. Tai.
Bridgerton-putkeni päättyy tähän. Hurmurin valloituksen jälkeen olen tauon tarpeessa.
Ahahaha ei hätää Sanna, voin paljastaa, että tää on julkaistu jälkijunassa, ja seuraava Bridgerton on jo kuuntelussa :D Kiitos kommentistasi.
VastaaPoista