Naamiaisten kaunotar (An Offer from a Gentleman 2001, suom 2021), Bridgerton-sarjan kolmas osa, kertoo eräänlaisen tuhkimotarinan. Jaarlin avioton tytär Sophie jää äitipuolensa ja kahden sisarensa armoille isän kuoleman jälkeen. Sophielle tarjoutuu tilaisuus päästä kerran elämässään naamiaisiin. Tarkkaan ottaen Bridgertonien naamiaisiin, jossa tuntematon hopeapukuinen nainen hurmaa Benedict Bridgertonin. Ja katoaa sitten keskiyöllä jättäen jälkeensä vain nimikoidun hansikkaan.
Ensimmäisiä reaktioitani (päälleliimattuakin päälleliimatummalle Tuhkimo-konseptille irvistelyn lisäksi) tätä lukiessani on: apua mikä paheellinen hurmuri Benedict on! Anthonyn piti olla elostelija, mutta Benedicthän on suorastaan heti romaanin sankarittaren kimpussa. Eikä edes vain kilteillä suudelmilla.
Naamiaisten kaunotar on mielestäni monella tapaa ongelmallinen teos, jonka romanssissa on toksisia piirteitä. Benedict kohtelee Sophieta aika järkyttävän omistavasti, ja Sophie puolestaan mm. lyö Benedictiä, ja hänen kerrotaan saavan Benedictin pahimmat puolet esiin. Tätäkö olisi tarkoitus pitää romanttisena? Kemiaa henkilöhahmojen välillä ei ole nimeksikään, riitoja kylläkin. Romanssi tökkii ja pahasti, mutta niin about kaikki muukin. Se, että Sophie sanoo Benedictiä olemassaolonsa syyksi ja kertoo syntyneensä tätä varten, menee jo todella pitkälle ja pöyristyttää. Missä on Sophien omanarvontunne? Onko minun lukijana tosiaan tarkoitus ajatella, että on romanttista syntyä jotakuta muuta kuin itseään varten? Jos olisin lukenut tämän osan ensimmäisenä, olisin tuskin tarttunut muihin osiin.
Tuhkimo-adaptaatio ei tuo tälle tarinalle minkäänlaista lisäarvoa. En ole koskaan pitänyt Tuhkimosta, eikä se toimi tässä. Päinvastoin, äitipuolen armoille jätetystä tytöstä voisi kertoa fressimmin ihan muulla konseptilla. Tällaisenaan se on päälleliimatun ja tunkkaisen oloinen.
Muiden osien kohdalla olen ihaillut taitavaa käännöstyötä. Yllätyn, kun käännös on tässä Bridgerton-osassa selvästi aiempia kehnompi. Samat ilmaisut toistuvat toisensa perään ja teitittelyn sekaan on lipsahtanut sinuttelua. Teoksen edetessä alan päästä jyvälle siitä, että taitaa olla alkuperäinen tekstikin laiskempaa kuin aiemmissa osissa. Suudelmat ovat kaikki lähes samanlaisia, kuvailu... no, yksitoikkoista ja tönkköä, kuten paikoin dialogikin.
Mutta voi miten tykkään Bridgertonien perheestä! Sen naisten yhteiset teehetket ovat Naamiaisten kaunottaren parasta antia. Violet Bridgerton on myös ihan mieletön puolustaessaan perhettään. Kaikki kunnia hänelle.
Ei vienyt tämä kirja sydäntäni, mutta koska olen jo Bridgerton-koukussa, jatkan välittömästi seuraavaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti