Julia Quinn: Bridgerton: Kirjeystävä

Kun kerroin edellisessä postauksessani jääväni Bridgerton-tauolle, oli kyseessä jälkijunassa julkaistu arvio. Taukoni Bridgertoneista jää lyhyeksi, mutta ei sentään aivan näin lyhyeksi. Päädyn kuuntelemaan Kirjeystävää (To Sir Phillip, With Love 2003, suom. 2021) äänikirjana joka tapauksessa. Kovakantinen kaunokainen odottaa vielä, että saisin järjestettyä hyllyyni sille tilaa. Olenko maininnut, miten nämä kannet ovat niin ihanan värisiä? Ne ovat kauniita ja herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan ihastelen niitä ja tunnen ärtymystä. Voisiko näillä naisilla olla aikakauden hiustyylit, kiitos? Ei? No, ainakin kansi on nätti.

Vuorossa on tällä kertaa Eloise Bridgerton, joka on kuvitellut jäävänsä vanhaksi piiaksi. Eloisen serkun kuolema johtaa kirjeenvaihtoon tämän aviomiehen kanssa, kirjeenvaihto kirjeystävään. Ja kirjeystävä siihen, että Eloise pakkaa laukkunsa ja karkaa yön selkään mennäkseen tapaamaan Sir Phillipiä. Phillip on kutsunut Eloisen luokseen, pitäisihän hänen etsiä kaksosilleen uusi äiti. Ehkä Eloise voisi heidän kirjeenvaihtonsa perusteella sopia tehtävään. 

Sillä tehtävästä juuri on kyse. Phillip ei hae rakkautta, vaan lapsilleen äitiä, jotakuta, joka osaisi olla heidän kanssaan ja pyörittäisi kartanoa hänen puolestaan. Eikä Phillipin tarvitse edes laittaa ilmoitusta Tinderiin, vaan ehdokas löytyy kätevästi kirjeenvaihdon kautta. Aika edistyksellistä, oikeastaan. Ja ainoana todellisena kriteerinään Phillipillä on, että uusi vaimo ei olisi surullinen. 

Viihdyn Kirjeystävän parissa varsin mukavasti. Parasta on Phillipin kaksoset. Sekä tietysti Bridgertonin veljesten nelikko, joka saapuu sisartaan pelastamaan. 

Ja ananakset. Tuohon aikaan ananakset olivat muodissa, ja niitä pidettiin todella ylellisinä. Niiden kasvattaminen eurooppalaisessa ilmastossa oli vaikeaa, joten ananakset olivat joko merten takaa tuotuja tai niitä kasvatettiin lämpimissä kasvihuoneissa. Joka tapauksessa ananaksen pöytäänsä saaminen vaati sievoisen summan rahaa. Ja Sir Philip Cranen mainitaan kasvatavan kasvihuoneessaan ananaksia. Kun vain Eloisekin tajuaisi ihastella tätä seikkaa. 

Teoksen alussa koen suuren ilonhetken, kun Eloisen alushame mainitaan. Siis alushame, voitteko kuvitella? Brigertoneissa! Hallelujaa, kuvittelen jo mielessäni, miten Julia Quinn on petrannut historiantuntemuksessaan, mutta edessäni on pettymys. Kuka nyt alusvaatteita häihinsä tarvitsee? Tarkoituksenahan on, ainakin Bridgertonien maailmassa, päästä vaatteista mahdollisimman nopeasti eroon vihkivalojen jälkeen. Eikös se kannata tehdä vain nopeammaksi?

Phillip herättää hahmona sympatiani. Se, miten tämä on yrittänyt ja yrittänyt, tehnyt kaikkensa, että hänen vaimonsa Marina ei olisi niin surullinen, ja kun Marina ei enää nouse sängystä, tehnyt parhaansa suojellakseen lapsiaan äidin surulta. Marinan syvä masennus on nykylukijalle ilmeistä, mutta Phillipille ei. Vaimon alakulo ja ilottomuus ovat hänelle todella kova paikka. Ja jäljelle jää vain kuollut vaimo ja äidittömät lapset, joille Phillip ei uskalla olla isä, koska pelkää muuttuvansa samanlaiseksi kuin oma isänsä. Sekä riittämättömyys. Riittämättömyyden tunne on Phillipillä aivan valtava. Hän ei ollut tarpeeksi hyvä aviomies, ei tarpeeksi hyvä isä. Ei tarpeeksi. 

”En koskaan kuullut Marinan nauravan”, Eloise sanoi hiljaa. ”En kertaakaan. Olen yrittänyt muistella häntä sinut tavattuani ja keksiä, miksi Marinaa koskevat muistot tuntuvat aina niin kummallisilta ja oudoilta. Luulen, että kaikki johtuu siitä, ettei hän koskaan nauranut. Onko koskaan kuultu lapsesta, joka ei naura?”

Eloisen sanat ovat kuin synninpäästö. "Älä unohda, että minäkin tunsin hänet. Lapsena, jo kauan ennen kuin sinä edes tiesit hänen olemassaolostaan." Kaikki ei olekaan Phillipin syytä, kyse ei ole hänen epäonnistumisestaan. Kohtaus, jossa Phillip ja Eloise keskustelevat Marinasta ja Phillipin kantamasta taakasta, on hieno. 

Eloise on ärsyttävä. Eloise on malttamaton, suulas, kapinallinen. Itsekäs. Eloisen lähtö kotoa, pelkkä pöydälle jätetty lappu, on itsekäs. Niin kuin on sekin, ettei Eloise varoita Phillipiä tulostaan etukäteen, että Eloise haluaa vain paeta omaa elämäänsä Phillipin luo. Phillip ei saa valmistautua Eloisen tuloon mitenkään, ja on onni, että Eloise saa ruokaa. Mutta Phillip ei ole ehtinyt järjestää Eloiselle esiliinaa, ja sillä on tietysti seurauksensa. Onneksi Eloisekin tajuaa, että hänen tekonsa on ollut typerä ja ajattelematon, ja neitokainen osoittautuukin yllättävän kykeneväksi itsereflektointiin. 

”Mutta älä anna kärsimättömyyden määrittää sinua”, Violet sanoi hiljaa.”Sillä sinussa on paljon muutakin, ja taidat toisinaan unohtaa sen.” Hän hymyili sillä tavalla hellästi ja viisaasti kuin itsenäistyneelle tyttärelleen hyvästejä jättävä äiti vain voi. ”Anna kaikelle aikaa, Eloise. Ole hellä. Älä painosta liikaa.”

Violet Bridgerton on jälleen aivan ihana ja hänen neuvonsa Eloiselle kullanarvoisia.

Vaikka kaikki teoksessa ei olekaan mieleeni, niin Eloise ja Phillip sopivat toisilleen loistavasti. Phillip sanoo Eloiselle vastaan, osoittaa hänelle, kun hän käyttäytyy typerästi. Ja Eloise saa Phillipin tulemaan kuorestaan ja parantaa tämän haavat.

Kahden huonomman osan jälkeen on ilahduttavaa, että viidennessä osassa on juuri sitä, minkä puutteesta edellistä moitin: luonnetta. Tässä kohtaa lienee syytä myös valoittaa sitä, miksi palaan Bridgertoneihin uudelleen ja uudelleen. Syy siihen piilee kerronnan keveydessä ja kielessä. Kieli tosin vaihtelee, sillä teoksen on suomennettu aikamoisella vauhdilla, ja eri kääntäjiä on neljä, mutta teosten kieli on siitä huolimatta nautittavan sujuvaa ja kepeää. Ihailen niiden taidokasta kerrontaa, joka pitää lukijansa otteessaan.