Émile Zola: The Rush for the Spoil (La Curée)

Saanen esitellä uuden kirjarakkaani, Émile Zolan La Curéen (1871), englanniksi The Rush for The Spoil (käännetty 1886). Kyseessä on Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan toinen osa ja se teos, joka saa minut itse asiassa ensimmäistä kertaa tarttumaan Zolaan. Luen Ranskan toisen keisarikunnan ajan Pariisin mittavasta muokkaamisesta artikkelia, jossa siteerataan La Curéeta, ja minut valtaa ehdoton halu lukea tuo vainoavalla tavalla Pariisia kuvaava romaani. 

Ja todella, tämä on kirja Pariisista. Tämä on kirja Ranskan toisesta keisarikunnasta mitä allegorisimmassa merkityksessä.

Luen La Curéen poikkeuksellisesti e-kirjana, mutta solahdan siitä huolimatta täysin Zolan suurenmoisen maailmaan, 1860-luvun alkupuolen Pariisiin. Bois de Boulogneen ja Parc Monceaun laitamille, upeanupeaan uusrikkaiden loisteeseen. Pariisiin, joka feenikslinnun lailla nousee tuhkasta ja paroni Haussmannin hiestä. Sekä yhden jos toisenkin kiinteistökeplottelusta. Pariisi, jonka me tunnemme upeine bulevardeineen ja puistoineen, on syntymässä. 

Luvassa on seksiä, kiinteistökauppaa, upeita vaatteita ja interiöörejä. Astride Saccardilla on käynyt tuuri, kun hän on napannut itselleen kunnon myötäjäisinä varustetun edustusvaimon, itseään huomattavasti nuoremman Renéen, josta kehkeytyy Astriden menestyksen myötä oikea seurapiirikuningatar. Myös Renéellä on ollut tuuria, saahan hän mieheltään menoihinsa rahaa muutamia omaisuuteensa liittyviä allekirjoituksia vastaan. Sitä paitsi Maxime, Astriden seitsemän vuotta Renéeä nuorempi poika, on kerrassaan valloittava vaaleine kiharoineen ja kiinnostuksineen kaikkea naisellista kohtaan. Renéen ja Maximen välille kehittyy läheinen suhde, joka huipentuu rakasteluun Saccardien upean asumuksen trooppisten kasvien ympäröimässä kuumassa kasvihuoneessa.

Teoksen nimi, la curée, tarkoittaa saalista, joka teurastetaan ja joka heitetään lopuksi metsästyskoirille. Teos on käännetty englanniksi kahdella eri nimellä, josta luettavakseni päätyy se pidempinimisempi, The Rush for the Spoil. Toinen englanninkielinen nimi, The Kill, sen sijaan viittaa myös sijoitustermiin, jolla tarkoitetaan kiinteistöjen ostamista, talojen purkamista ja myymistä eteenpäin voitolla. Käännös liittyy keskeisesti romaanin miljööseen.

Astride Saccardilla on suuria suunnitelma Pariisin rakentamisesta nettoamisen suhteen. Saccardien varat eivät ole aivan puhtain keinoin hankittuja, ja lainoilla pelataan paljon. Tiukempana kautena Renée ehdottaa miehelleen, eikö tämä voisi myydä jalokivikoruja, jotka on hänelle ostanut, mikä ei tietysti tule kysymykseenkään. Ei, muiden on ehdottomasti nähtävä Renéellä nuo jalokivet. Mitä muut ajattelisivatkaan hänestä, jos hänen vaimollaan ei niitä olisi! Tietämättään Renée pelaakin täysin miehensä pussiin kaikkea ylellistä palvoessaan.

Saccardit elävät sulassa sovussa hulppeassa kartanossaan sallien kaikki toisilleen vapauden tehdä mitä lystäävät. Sekä Maxime että Astride nauttivat naisista, toisinaan jopa samasta. Maxime kertoo Renéelle kaikki tuhmimmat juorut, joiden kuulemista Renée suorastaan janoaa. Kaikki on vallan riemukkaasti. Kunnes tapahtuu se, minkä lukija on jo varhain saattanutkin Maximen kuvauksesta päätellä. 

Maxime on varsinainen viettelijä, vaaleat kiharat ja solakka vartalo, feminiini ja ehdottoman kuriton, aina naiset mielessä. Maximesta naiset ovat hurmaavia, ja hän on mielellään ollut Réneen ja tämän ystävättärien seurassa, kiusoitellut noita nuoria naisia uskaliaisuudellaan, jolle naiset ovat vain nauraneet. 

The ladies were at home, they talked freely, and when they ensconced themselves around the room you would have thought that a flight of Lesbian nymphs had alighted on the divans of a Parisian drawing-room. Maxime, whom they put up with and even liked on account of his girlish air, was the only man admitted into the circle. He there tasted divine delight: he glided along the divans like a supple snake; he was discovered under a skirt, behind a bodice, or between two dresses, where he made himself as small as possible and kept very quiet, inhaling the perfumed warmth of his feminine neighbours.

Parinkymmenen vuoden iässä Maxime on edelleen hulluina naisiin, ja Renée on hänen uskottunsa. Ja niinhän sinä käy, että Renée ja Maxime päätyvät sänkyyn toistensa kanssa Renéen vaaleanpunaisen ja harmaan silkin ympäröimässä makuuhuoneessa. He antautuvat toisilleen, antautuvat himolle, joka polttaa yhtä kuumana ja kosteana kuin kasvihuone, jonka eksoottisten kasvien siimeksessä he tuntevat olevansa yhtä kaukana Pariisista ja Bois de Boulognesta kuin jos he olisivat intialaisessa viidakossa. 

The crisis was bound to be fatal, to come from herself, apart from those two beings, those comrades who were destined to deceive each other one fine evening, and to couple themselves, thinking they were merely exchanging a hand-shake. However, after this stupid fall, she returned to her dream of a nameless pleasure, and then she took Maxime in her arms again, inquisitive about him, inquisitive as to the cruel delights of a love which she regarded as a crime. Her volition accepted incest, required it, decided upon tasting it to the end, even to remorse should that ever come. She was active, and conscious of her doings. She loved with the fury of a great fashionable lady, with the nervous prejudices she possessed as an offspring of the middle classes, with all the struggles, joys, and disgusts of a woman who drowns herself in self-disdain.

Maxime ja Rénee käyvät jopa katsomassa Racinen näytelmää Phèdreä, jossa toistuu täsmälleen samanlainen asetelma kuin heidän suhteessaan. Vaikka he näin kohtaavat oman rikoksensa näyttämöllä, se ei tee heidän suhteestaan loppua. Rénee on nälkäinen, ja hänellä on vain yksi mies mielessään; Maxime. Maxime, joka on melkein kuin häntä varten tarkoitettu. Maxime, jolla hän on leikitellyt alusta alkaen. Maxime, joka tulee hänen luokseen joka ilta. 

Ranskan toinen keisarikunta näyttäytyy jälleen mätänä. Zolan inho suorastaan tihkuu läpi, ja se on ihanan tahmaista ja jollakin tapaa tuoreen oloista. Ihmistenväliset suhteet perustuvat kaikki hyötyyn, ja raha on kaikki kaikessa. Rakastajia ja rakastajattaria piisaa, kun Pariisi on kuin kuumeessa himosta, niin lihan kuin kullankin. Moraalisen ylemmyyden saavuttanut on tekopyhä kuin mikä. 

Teoksen kritiikki Ranskan toista keisarikuntaa ja sen moraalitonta, vauraudessa kierivää vulgaaria yläluokkaa kohtaan sijoittuu luonnollisesti siihen historialliseen kontekstiin, jossa se on se kirjoitettu. La Curée on julkaistu vain vuoden tuhoisan Ranskan-Preussin sodan jälkeen, keisarikunnan tultua päätökseen. Vuoden 1870 vallankaappaus oli ollut täysin veretön. Keisari Napoleon III:n ja Ranskan toisen keisarikunnan aika oli ohi. 

Esipuheessaan George Moore sanoo osuvasti, että Renée on Ranskan toinen keisarikunta, jonka leningintekijä on keisari, hänen pukunsa Pariisi kalliine uudistuksineen, joiden mittava lasku jäi Ranskan kolmannen tasavallan maksettavaksi niin kuin Renéen velat hänen isänsä kontille.

Mutta Renée on muutakin kuin vain allegoria. Renée on hahmona elävä. Hänen elämänsä on käynyt tylsäksi, sillä vaikka hänen miehensä on antanut hänelle kaiken, mitä voi, elämäniloa tai merkitystä Renée ei ole saanut. Hän kaipaa jotakin, joka rikkoisi hänen ylellisen elämänsä monotonisuuden. "Oh! I feel bored, I feel bored to death", valittaa Renée Maximelle heidän ajelullaan Bois de Boulognen läpi aivan kirjan alussa.

"Ah! do not be modest," resumed Maxime; "admit at once that you are one of the pillars of the Second Empire. Between ourselves, we can speak of these things. Everywhere, at the Tuileries, at the ministries, at the mansions of the mere millionaires, over the highest and the lowest, you reign with sovereign power. There is not a pleasure you have not partaken of, and if I dared, if the respect I owe you did not restrain me, I would say—"

He paused for a few seconds, laughing the while; then he cavalierly finished his sentence.

"I would say that you have tasted of every apple."

She did not wince.

"And yet you feel bored!" continued the young man with ludicrous vivacity. "But it's downright suicide! What is it you want? whatever is it you are dreaming of?"

Maximen kuvaus on erityisen mielenkiintoista. Maxime pukeutuu Renéen vaatteisiin esiintyäkseen tämän serkkuna, ja hänen feminiinisyyteensä tehdään useita viittauksia. Hän hengittää kaikenlaista feminiiniä sisäänsä kuin hienointa parfyymia, toimii Renéen muotikonsulttina ja kantaa taskussaan myskintuoksuista pitsiä. Eräs Renéen ystävistä mumisee, että Maximen olisi pitänyt olla tyttö. 

When Maxime went to the Bois de Boulogne, with his waist tightly compressed like a woman's, lightly dancing in the saddle on which he was swayed by the canter of his horse, he was the god of the age, with his strongly developed hips, his long slender hands, his sickly lascivious air, his correct elegance, and his slang learnt at petty theatres. At twenty years of age he placed himself above all surprises and all disgusts. He had certainly dreamt of the most unusual beastliness. But with him vice was not an abyss, as it is with certain old men, but a natural external bloom. It curled upon his fair hair, smiled upon his lips, and dressed him like his clothes. However his great characteristic was especially his eyes, two clear and smiling blue apertures, true mirrors for a coquette, but behind which one perceived all the emptiness of his brain. Those harlot eyes were never lowered; they courted pleasure, a pleasure without fatigue which one summons and receives.

La Curée on täynnä symboliikkaa, pitkiä, hitaan maalailevia kuvauksia ja merkityksiä. Maximen itserakkaus ja sokeus muiden tunteita kohtaan korostuu, kun hän esittää Narkissosta (ja Rénee Ekhoa) sarjassa tableaux vivants'eja. Maxime todella tavoittelee vain omaa nautintoaan, eikä hän välitä muusta.

Symbolisia tasoja ja viittauksia antiikin taruihin teoksessa riittää, ja ne ovat varsinaisia herkkupaloja intertekstuaalisuudesta nauttivalle. Zola on kuvauksessaan älyttömän terävä ja rakentaa hyvin eheän ja taidokkaan kokonaisuuden, joka toimii Nanaa huomattavasti paremmin. Oma mielipiteeni on, että La Curée on mestariteos. 

Aikakautta ja sen tanssiaisetikettiä tuntevana nauran erityisesti kotiljongin kuvauksille. Tanssin leikkimielisyyteen päästään kurkistamaan, kun halukasta tanssinjohtajaa etsitään ja kun kotiljongin kuvaus jatkuu taustalla siitä huolimatta, ettei Renée osallistu siihen. Monsieur Simpsonin tiedetään olevan erikoisin kotiljongin johtaja ikinä. Hänen suosikkikuvionsa kerrotaan olevan se, että kaikkien on kontattava ympäri huonetta, ja kerran hän pakottanut leidit hyppäämään tuolien yli. Vieraat eivät tunnu paljolta säästyvän, niin hullunkurisiin koitoksiin johtajaksi valittu monsieur de Saffré heidät määrää. 

Teosta ei ole valitettavasti suomennettu. Ehkä pitäisi itse hakeutua uudelleen opiskelemaan ja verestää ranskantaitoaan niin, että voisi itse ryhtyä Zolan kääntäjäksi. Tämä helmi ansaitsisi tulla käännetyksi!

Olen lumottu.