Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi  (2019) on herkullinen yhdistelmä englantilaista yläluokkaa, suomalaista suorasukaisuutta, häitä, perhesalaisuuksia, romantiikan ajan kuolleita runoilijoita ja gotiikkaa.

Nora pitää tatuoinneista ja romantiikan ajan runoilijoista enemmän kuin kenestäkään elävästä. Hän pysyttelisi mieluummin kotona kuin lähtisi Englantiin sisarensa häihin. Hän ei halua pilata mielikuviensa Englantia. Eihän Englanti kuitenkaan voi olla yhtä fantastinen, se ei mitenkään voi vastata hänen mielikuvitustaan ja romanttisia kuvitelmiaan. Nora kuitenkin tietää, että Heli tulisi häntä vaikka hakemaan, jos hän ei suostuisi itse tulemaan.

Sumu verhosi näkymän harmaaksi ja elottomaksi. Poissa oli Turnerin auringonlaskujen impressionistinen hehku ja pukudraamojen ikuinen kevät. Tämä oli Englanti.

Minun Englantini oli hävinnyt suunnilleen sata vuotta sitten.

Helin sulhanen on Etonin käynyt aristokraatti, ”amerikanpsykomaisen komea” tuleva lordi. Nora majoitetaan Markin suvun upeaan kartanoon Gallow Houseen, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka hovimestari muistuttaa transilvanialaista vampyyria. Jo ensimmäisenä iltanaan kartanossa Nora onnistuu saamaan selville salaisuuden, josta Heli ei monen vuoden seurustelun aikana ole kuullut sanaakaan. Markilla on ollut veli, James. Yksi ruokasalin maalauksista vangitsee Noran täysin, eikä hän voi olla kysymättä sen maalaajasta. Maalaus on Jamesin, perheen kadonneen vanhemman pojan kädenjälkeä. Mutta Nora ei saa kunnollista vastausta Jamesiä koskeviin kysymyksiinsä. Kysymykset saavat hyytävän vastaanoton. James on ”poissa”. Vastaus ei tyydytä Noraa. 

Mark varoittaa Noraa kartanon päärakennuksesta: jos siellä alkaisi kuulla kuolleita, ei kohta kuulisi enää eläviä. Asiaa ei auta, että Nora muistelee Shelleyn yökuvauksia tämän varhaisissa goottilaisissa teksteissä. Tai että hän löytää Jamesin muistikirjan täynnä lovecraftmaisia muistiinpanoja:

Minä maalasin kauhua, ja se alkoi elää, se tuli lähemmäs ja lähemmäs ja kurtisti minua ja minä tiesin, että olisi pitänyt lopettaa maalaaminen, että se on jotain sellaista minkä ei kuulu päästä päivänvaloon, mutta minä en kyennyt lopettamaan, se ei lopettanut, se vain tuli ja tuli ja minä en ole koskaan pelännyt yhtä paljon. En tiedä, mikä minut sai kuvittelemaan, että voisin ottaa vastaan kaiken sen inhon, vastenmielisyyden ja kauhun, hallita niitä ja saada ne pysymään kankaalla. Loihdin ne esiin eivätkä ne mene sovussa pois. Minä pelkään koskea siveltimiin, koska en tiedä mitä se haluaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Se tulee minun kauttani ja pelkään että vapautan maailmaan jotain sellaista, minkä ei kuulu olla olemassa.  Luoja minua auttakoon. Luoja meitä kaikkia auttakoon.

Englantilaisesta romanssista voi melkein kuulla historian havinan. Kuolleet kirjailijat, kirjallisuuden klassikkoteokset, menneet tapahtumat. Kansien sisään mahtuu valtava määrä nostalgiaa, joka herättää kaipuun vanhaan Englantiin. Miten voi kaivata jotakin, jota ei ole koskaan nähnyt? Kaivata aikakautta, jota ei ole koskaan elänyt? En tiedä, mutta niin teen. Ja niin tekee teoksen Norakin.

Minun oli turvallista rakastaa vain kuolleita. He eivät voisi satuttaa minua eivätkä tuottaa minulle pettymystä. Minä seisoisin Shelleyn kanssa purjeveneen keulassa ja katselisin ulos aavalle, joka veisi meidät lopulliseen tuhoon. Istuisin Keatsin vuoteen vierellä silmät kyynelistä kirkkaina ja kumartuisin suutelemaan hänen viimeisen, syvän henkäyksensä keuhkoihini.  Se oli anoa vaihtoehto, tai sitten survoisin sisäisen romantikkoni giljotiiniin ja katselisin, kuinka sen harhainen pikku pää kiersi pitkin toria.

Norassa on jotain todella sympaattista. Kuoren alta paljastuu petetty, yksinäinen tyttö. Suojakeinokseen hän on omaksunut pessimisti ei koskaan pety -asenteen. Pidän siitä, miten Noran herkkyys tulee pikkuhiljaa esiin romaanin edetessä. Romaanin alussa en vielä pitänyt Norasta yhtään. Voi ei, ajattelin, tällaisestako törpöstä joudun lukemaan. Nora on ensimmäisten sivujen perusteella viimeinen ihminen, joka sopisi aristokraattisuvun kartanoon vieraaksi – vaan ei ole. Noran aito taiteen arvostus ja kiinnostus englannin kirjallisuushistoriaan saa hänet sulautumaan ympäristöönsä paremmin kuin olisi osannut odottaa. Niina Mero on tehnyt tyylikkään valinnan luodessaan romanssilleen sankarittaren, joka poikkeaa ulkokuoreltaan näin kovasti tyypillisestä romanttisesta sankarittaresta. Norassa on paljon hyvin aitoa ja hyvin suomalaista. Aristokraatti ei kohtaa vain rahvasta, vaan englantilainen suomalaisen.

Pidin Englantilaisesta romanssista vielä paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olin lukenut teoksesta etukäteen vain hyvin vähän, mutta tarpeeksi, että tiesin kyseessä olevan nimensä mukaisesti englantilainen romanssi ja että teos liittyi jotenkin gotiikkaan. Mutta tämähän käsittelee kaikkea, mitä englantilaisessa kirjallisuudessa rakastan! Vaikka erityisosaamiseni on ennemmin goottilaisen romaanin puolelta kuin kauhuromanttisen runouden, en voi olla imemättä itseeni jokaista sanaa romantiikan ajan runoilijoista. 1700-luvun alun hautausmaarunoilijat petasivat ajan goottilaiselle romaanille otolliseksi mystiikan ilmapiirillään, kuoleman ja kauneuden liitollaan. He kirjoittivat suosittua runoutta teemanaan kuolema, ruumiit ja pimeä. Hautausmaarunoilijoiden myöhempiin runoilijoihin lukeutuva, 1800-luvun puolella kirjoittanut John Keats nostetaan Englantilaisessa romanssissa todelliselle jalustalle.

Nora syyttää kartanon mailla puutarhatyöläisenä olevaa Beniä flirttailusta kuoleman kanssa, mutta mitä muuta Nora sitten itse tekee? Nora käytännössä palvoo Keatsia, kirjoittaa gradua romantikkojen kuolemakäsityksistä ja estetiikasta ja jahtaa Jamesin haamua.

Pieneksi hetkeksi kaikki katosi. Jamesin mysteerikatoaminen, Helin häät, Tampere ja Mikko ja käytöstavaton kissani. Millään ei ollut merkitystä, mikään ei ollut tärkeää. Hengitin kirjojen tuoksua ja elin. He olivat siellä kaikki. Kaikki minun kuolleet romantiikan sankarini, tuberkuloottinen Keats, rannalle huuhtoutunut Shelley, sodan ja sairauksien runtelema Byron ja vanhan koulun oopiumisti Coleridge.

Eläydyn Noran kuolleiden romantikkojen intoiluun täysillä. Voin kuvitella, miten itselleni kävisi saman tyyppisessä kirjakaupassa ihan samoin. Romaanissa on niin monta ihanaa, oivaltavaa kohtausta, että niistä vain joidenkin valitseminen blogijuttuun tuntuu suorastaan raakuudelta. Onpa mukana myös pätkä yhtä kirjallisuushistorian suosikkitarinaani, tarinaa Genevejärven rannalla vietetystä kesästä 1816 ja myrskystä, jonka innoittamana Shelleyn pariskunta, Byron ja Polidori ryhtyivät kirjoittamaan kauhutarinoita, ja Frankenstein sai alkunsa. Laitan tähän kuitenkin vielä erään toisen sitaatin, josta pidän erityisesti.

Se oli Keatsin viimeisiä, keskeneräisiksi jääneitä runoja, ja Heli oli tarkoituksella jättänyt sen viimeiset, kryptiset rivit pois, mutta sen viesti oli edelleen selkeä. Elämässä ja kuolemassa he olisivat yhtä. Hän lupasi Markille kätensä, elävänä ja lämpimänä samalla kun vannoi, että kurkottaisi haudastakin kuolleilla sormillaan miehensä takinlievettä eikä päästäisi tätä koskaan luotaan. Avioliitto oli heidän yhteinen vankilansa, johon he nyt astuisivat yhdessä tuumin.

Olin siskostani ylpeämpi kuin koskaan. Hän ei suostunut ottamaan miestään vastaan kainona, vaatimattomana morsiamena, vaan merkitsi tämän omakseen. Herttainen, enkelimäinen Heli oli kuin raivoisa leijona, joka tiesi paikkansa lauman huipulla.

Mielestäni yllättävää on, että kunnon radcliffeläisen goottilaisen romaanin ja Northanger Abbeyn tavoin myös Englantilaisen romanssin loppuratkaisuna on, että intohimo ja romanttiset kuvitelmat ovat pahasta tai ainakin johtavat harhaan.

Ostin Englantilaisen romaanin kuunneltuani sen äänikirjana, ja tein romaanin innoittamana varauksen Keatsin runokokoelmaan.

Kenelle? Romantiikasta ja kuolleista englantilaisista romantikoista pitäville, kuoleman estetiikasta, gotiikasta ja paljon intertekstuaalisuutta sisältävästä kirjallisuudesta kiinnostuneille.