Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (scifi-lukuhaaste)

Olisitko valmis pidentämään elämääsi luovutetuilla elimillä? Suostuisit? Entä jos luovuttajat olisivat ihmisiä, joita kasvatetaan ihan vain elinluovutusta varten? Et? Entä jos nuo luovuttajat olisivat klooneja? Olisivatko he oikeita ihmisiä? Kelpaisivatko heidän elimensä sitten? Näitä kysymyksiä pohditaan Nobel-voittajan Kazuo Ishiguron romaanissa Ole luonani aina (Never Let Me Go 2005).

Kun katsoin sinä päivänä tanssimistasi, näin jotain muuta. Näin, että uusi maailma teki nopeasti tuloaan. Tieteellisempi ja tehokkaampi maailma. Enemmän hoitokeinoja vanhoihin sairauksiin. Mainiota. Mutta se oli samalla kova ja julma maailma.

Kathy H. on valvoja, jonka yli kymmenvuotoinen ura on pian saamassa päätöksensä. Hänen tehtävänään on pitää huolta luovuttajista. Muistoissaan Kathy palaa Hailshamiin, englantilaiseen sisäoppilaitokseen, jossa kloonilapset opettelevat kirjoittamaan ja tekemään taidetta ja pyrkivät töillään tekemään vaikutuksen madameen. Madame käy kerran vuodessa Hailshamissa, ja valitsee parhaat työt galleriaan. Galleriaan pääsy on suuri kunnia, vaikka kukaan ei oikein tiedä miksi.

Hailshamissa monestakaan asiasta ei tiedetä paljoa. Asiat vain ovat jollain tietyllä lailla. Kirjallisuuden lukemisesta ja oppitunneista huolimatta kasvattien tiedot ovat rajallisia. Moni toimintatapa on malliopittua käytöstä, mutta konteksti on jäänyt välistä. Kasvatit käyttäytyvätkin välillä huvittavasti kuvitellessaan, että näin ulkomaailmassa tehdään. He matkivat jotakin yksittäistä elettä ja alkavat toistella sitä luullen, että niin on tapana aina tehdä. Kasvattajat eivät kerro heille paljoa, mutta luovutuksista Kathy toteaa tietäneensä lähes aina. Hailshamissa ja myöhemmin mökeissä luovuttajat uskovat vakaasti tehtäväänsä. He eivät kyseenalaista omaa rooliaan maailmassa, ja tietävät, ettei heistä koskaan tule elokuvatähtiä tai toimistotyöntekijöitä. Luovutusten mahdollisesta lykkäyksestä edes muutamalla vuodella haaveillaan, mutta sitä ei odoteta. Yksi vallan ilmenemismuodoista on sisäistetty valta. Tila, jossa valtaan on alistuttu sosiaalistamismekanismien seurauksena, ja yksilön toimintaa säätelee oikeus ja velvollisuus. Kloonit ovat todella sisäistäneet vallan, ja osallistuvat luovutuksiin omasta tahdostaan. Vaihtoehtoa ei ole, mutta he eivät sitä myöskään kyseenalaista. Koko kirjan aikana kukaan heistä ei sano tai ajattele toivovonsa, ettei luovutuksia olisi. Luovutukset ovat heistä oikein. Ne ovat heidän tehtävänsä.

En oikein tiedä, mitä romaanista pitäisi ajatella. Viihdyin kirjan parissa ihan hyvin, mutta teos ei säväyttänyt. Kuuntelin äänikirjaa lähes apaattisena, enkä silti pidä romaania huonona. Halusin tietää, minkälaisia salaisuuksia romaanin aikana paljastuisi. Halusin, että Kathyllä olisi jokin pakotie, jokin pelastus. Tarina etenee verkkaisesti ja salaperäisyyttä on juuri sen verran, että teos pitää otteessaan. Vai äänikirjako se minua piti otteessaan? Äänikirjaa on niin paljon helpompi vain jatkaa eteenpäin.

Jotenkin romaani tuntuu lähes värittömältä. Niin kuin lukijalle jutusteleva Kathykin. Kathyn ystävä Ruth on huomattavasti kiinnostavampi hahmo, samoin Lucy-neiti, yksi kasvattajista. On kiinnostavaa, että Hailshamin säyseässä lapsiparvessa kasvaa niin voimakas persoonallisuus kuin Ruth. Ruth haaveilee toimistotyöstä, ja hänen on aina näytettävä olevansa muita parempi. Hän on mestarimanipuloija, joka kaipaa kipeästi huomiota.

Dystopian yhtenä tarkoituksena on herätellä ajattelemaan. En silti tunne olevani hereillä Ole luonani aina luettuani. Vaikka aihe sinänsä herättää voimakkaita tunneita, ja on moraalisesti kyseenalainen, kerrotaan luovutuksista tavalla, joka ei tuo niitä kovinkaan lähelle lukijaa. Kerronta on lähes kliinistä. Mutta teoksen keskiössä eivät olekaan itse luovutukset. Ehkä siksi se ei tunnu niin shokeeraavalta.

Mitä tarkoittaa olla ihminen? Romaanissa on useita ihmisluonnosta kertovia yksittäisiä kohtauksia, pieniä arkisia hetkiä, jotka kertovat vähän ja samaan aikaan niin paljon. Yksi mieleenpainuvimmista on, kun Hailshamin oppilaat tekevät erään kokeen. Ruth on siinä käsityksessä, että madame itse asiassa pelkää heitä. Niinpä he kulkevat ihan madamen läheltä ikään kuin vahingossa. Heidän tyrmistyksensä on suuri, kun madame todella kavahtaa heitä.

Niinpä ihminen odottaa, ehkä tietämättäänkin, odottaa hetkeä jolloin hän tajuaa että ulkomaailmassa on madamen kaltaisia ihmisiä, jotka eivät vihaa häntä eivätkä tahdo hänelle pahaa, mutta joita yhtä kaikki puistattaa jo häntä ajatellessaankin - ajatellessa, miten hänet on saatettu tähän maailmaan ja mitä varten, ihmisiä jotka kammoavat ajatusta, että hänen kätensä koskettaisi heidän kättään. Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotakin muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Kreikkalaiset jakoivat elämän biosiin, laadukkaaseen elämään, ja zoeen, eräänlaiseen bare lifeen, elämään itsessään, riisuttuun elämään, jolla ei ole pääsyä julkisen piiriin, vaan joka on suljettu yksityisen piiriin. Biosin ja zoen välistä suhdetta määrittelee yhteys, jossa zoe on sekä osana yhteiskuntaa että sen ulkopuolella, sen marginaalissa. Antiikin Kreikan tieteen ja taiteen, sen valtavan kulttuuriperinnön, takana on biosin ja zoen suhde, jossa zoe, toisin sanoen orjat ja naiset, mahdollistivat kulttuurin kukoistuksen poliksissa.

Italialainen filosofi Giorgio Agamben liittää kreikkalaisten zoen roomalaiseen käsitykseen homo sacerista. Homo sacer on henkilö, joka on erotettu yhteiskunnasta ja uskonnollisesta ja poliittisesta yhteisöstä ja jolle voi tehdä mitä vain ilman, että se on rikos. Hänellä ei ole oikeuksia, häneltä on riistetty jopa hänen ihmisyytensä. Hän on pelkkä biologinen entiteetti. Ole luonani aina -romaanin luovuttajat voidaan nähdä hieman samaan tapaan edustavan zoea/bare lifea. He ovat biologisia entiteettejä, joiden ainoa tarkoitus on tarjota biomateriaa biosin hyvinvoinnin ylläpitämiseen. He takaavat, että ne, joilla on merkitystä, pystyvät elämään pidempään ja viettämään laadukasta elämää, jossa sairaudet eivät heitä niin vain kukista. Myös se, mitä romaanissa kerrotaan kloonauksen taustasta, käy yhteen Agambenin teorian kanssa. Sota-aikana aloitettu poikkeustilassa aloitettu käytäntö on jäänyt vallitsevaksi, eräänlaiseksi pitkitetyksi poikkeustilaksi. Ihmisten käyttö elävinä, hengittävinä ja kävelevinä elinvarastoina on biopoliittinen malliesimerkki – ja varsin karmiva sellainen.

Huomaan teosta pohtiessani lämpeäväni sille. Ehkä teos on sellainen, joka kaipaa hieman sulattelua, joka etsii paikkaansa kaiken muun pääni sisään tallettuneen tiedon seasta ennen kuin sitä voi todella tarkastella. Ole luonani aina saa hienon päätöksen. Pidän siitä miten palaset loksahtavat paikoilleen.

Osallistun teoksella Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen. Ole luonani aina sijoittuu scifin dystopialokeroon. Ilmoittaudu linkistä mukaan haasteeseen ja lähde lukemaan tätä älykästä kirjallisuuden lajia.

Kenelle? Scifistä ja dystopioista ja tunnelmallisesta luettavasta pitäville, lukijoille, joita ihmisyys ja lääketieteen rajat mietityttävät ja tietenkin scifi-lukuhaasteeseen osallistuville.