Daphne du Maurier: Rebekka

Vihdoinkin! Lukupiirimme kokoontui tauon jälkeen keskustelemaan kirjasta, jonka lukemista ja käsittelyä olen täpisten odottanut: Daphne du Maurierin Rebekkaa (Rebecca 1938, suom. 1938).  Näin Hitchcockin elokuvasovituksen Rebekka joskus vuosia sitten, ja muistan sen olleen vaikuttava. Paljoa leffasta en silti muista.

Olen todennut, että lukupiirikirjat on luettava juuri ennen tapaamiskertaa, jotta ne ovat parhaiten tuoreessa muistissa ja fiilikset tallella. Tällä kertaa suunnitelmani menivät vähän pipariksi, sillä unohdin edellisenä iltana lukea Rebekan loppuun. Onneksi saatoin töissä tauolla lukea viimeisetkin sivut. Ella ei ollut ehtinyt kuin puoleen väliin.

Millainen on kolmiodraama, jossa kolmas henkilö on kuollut? Miten voi mitenkään voittaa kuolleen, joka säilyy aina yhtä ihanana ja täydellisenä muistoissa? Rebekan päähenkilö on nuori, vain hieman päälle kahdenkymmenen oleva seuraneiti, joka Monte Carlossa tutustuu Manderleyn kartanon omistajaan Maximilliam de Winteriin. Max, tai Maxim, kuten hän kehottaa häntä kutsuttavan, on menettänyt vaimonsa vain vuosi sitten. Hän nauttii autoajeluista nuoren ja kokemattoman seuraneidin kanssa, jonka sydän alkaa pian sykkiä hänelle. Tytöstä tulee uusi rouva de Winter, ja parin kuukauden kuherruskuukauden ja Italiassa vaeltelun jälkeen pari saapuu Manderleyhin.

Manderleyssa rouva de Winteria odottaa karu todellisuus. Kartanon pyörittäminen vie paljon Maximin ajasta, ja rouva de Winter jää omilleen. Manderley on täynnä palvelijoita, jotka huomaavaisina kertovat, mihin maljakko on kirjastohuoneessa parasta sijoittaa, koska niin rouva de Winterkin teki, ja miten aamupäivä on tarkoitus viettää aamupäivähuoneessa, koska niin rouva de Winterkin teki. Rebekan varjo häilyy koko Manderleyn yllä ja tuntuu pitävän sitä yhä otteessaan. Ja taloudenhoitajar rouva Danvers pitää huolen siitä, ettei uusi rouva de Winter varmasti tunne oloaan liian kotoisaksi istuessaan Rebekan kirjoituspöydän äärellä, syödessään tämän paikalla ja käyttäessään tämän aterimia.

Rebekka on todellinen tunnelmakirja. Juonen paljastuksia rakennellaan taustalla hitaaseen, viipyilevään tyyliin. Sumuinen puutarha, Onnen laakso, meri ja valtava Manderleyn kartano, jonka meren puoleinen siipi on jätetty asumattomaksi. Tunnelmallisella kuvauksella luodaan jännitystä goottilaiseen tyyliin. Onko Rebekan haamu todella talossa? Miksi talossa on niin painostava tunnelma?

Olin odottanut, että tuolit ja pöydät olisivat olleet pölysuojusten peitossa samoin kuin suuri leveä vuode seinän vieressä. Kaikki oli peittämättä. Pukeutumispöydällä oli harjoja ja kampoja, hajuvettä ja puuteria. Vuode oli sijattu, näin pieluksen valkoisen pellavapäällisen loistavan, ja huovan pää näkyi kirjaillun irtopeitteen alta. Pukeutumispöydällä ja vuoteen vieressä olevalla pöydällä oli kukkia. Niitä oli myös leikkausten koristamalla uuninreunuksella. Silkkinen aamupuku oli eräällä tuolilla ja tuolin alla tohvelipari. Epätoivoisen hetken ajattelin, että jotakin oli tapahtunut aivoilleni, että näin takaisin menneeseen aikaan ja katselin huonetta sellaisena kuin se oli, ennen kuin hän kuoli… Minuutin kuluttua Rebekka itse tulisi takaisin huoneeseen---

Teoksen lähtöasetelmasta tulee mieleen kovasti Kotiopettajattaren romaani; parina nuori kokematon tyttö ja vanhempi jo naimisissa ollut synkkä mies, jonka entinen vaimo kummittelee tavalla tai toisella. Vaimon nuoruus on Rebekassa vielä korostetumpaa kuin Kotiopettajattaren romaanissa. Välillä suorastaan kiusallista. De Winterien suhde ei ole millään lailla tasaveroinen. Parin välillä tapahtuu varsin vähän, eikä  heidän yhdessäolonsa ole hyvää tai onnellista. Rouva de Winterin on oltava jatkuvasti varuillaan ja varottava suututtamasta miestään. Ellaa jäi mietityttämään, mikä oikein sai Maximin edes rakastumaan. Kirjassa syyksi annetaan, että nuori rouva de Winter saa Maximin unohtamaan, että hän on kaikkea, mitä Rebekka ei ollut.

Romaanin päähenkilö on selvästi todella nuori ja todella ahdistunut. Hän vetäytyy mieluummin nurkkaan kuin vaivaa ketään, eikä uskalla mennä omaan huoneeseensa, koska pelkää jonkun palvelijoista olevan siellä. Ahdistus kehittyy suorastaan neuroottiseksi. Nealle rouva de Winterin kuvitelmista tuli mieleen Northanger Abbey, jossa mielikuvitus vasta pääseekin laukkaamaan. Rouva de Winterin mielikuvituksesta kertoo myös, että hän jatkuvasti kuvittelee mahdollisia tapahtumia jopa usean kappaleen verran. Muodostamme kaikki päivittäin mielikuvia siitä, miten jonkun asian on täytynyt mennä tai miten jokin asia tulee ehkä menemään. Rebekassa tätä on kuvattu harvinaisen paljon, mikä ehkä kertoo sekin eräänlaisesta neuroosista, jatkuvasta mahdollisten skenaarioiden pohtimisesta.

Toisaalta hän teki myös yksinään kävelyretkiä, enkä saanut mennä hänen mukaansa. Aloin olla hermostunut ja pelätä, että jokin huolimaton sana, jokin tyhjänpäiväisen keskustelun käänne toisi taas tuon ilmeen hänen silmiinsä. Aloin pelätä sitä, että yleensä ollenkaan puhuttiin merestä, sillä meri voisi johtaa veneisiin, onnettomuuksiin, hukkumisiin…

Mietimme, ettei rouva de Winter olisi ehkä kehittänyt itselleen aivan tällaista kauhukuvia tai ollut koko ajan varpaillaan, jos hänellä olisi ollut jotain mielekästä tekemistä. Kyseessä on tylsistyneen ja toimettoman yläluokan ongelma, joka syntyy, kun on yksinkertaisesti liian paljon aikaa ajattelemiseen. Neaa huvittikin, miten Rebekassa rikkaiden maalaisaatelien elämää kuvattiin hieman samaan tapaan kuin 1800-luvulla, ja kuitenkin tässä kuvataan 1930-lukua. Eikä siitä ole edes niin hirveän pitkä aika kun kotiapulaisia oli vielä Suomessakin.

Itselleni teoksesta tulee jonkin verran mieleen myös amerikkalainen gotiikka, kodin piiriin siirtynyt kauhu ja Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wallpaper. Kyseisessä novellissa päähenkilönainen kärsii miehensä mukaan jonkinlaisesta väliaikaisesta neuroosista. Hänet suljetaan kesäksi neljän seinän sisään toipumaan aviomiehen vuokraamaan taloon, jonka yläkerran makuuhuoneessa on kummallinen keltainen tapetti. Tapetti alkaa vaivata häntä, ja mitä enemmän hän tapettia katselee ja miettii, sitä enemmän se häntä vaivaa. Hän alkaa kuvitella kaikenlaista ja hänestä tuntuu, että tapetissa on jotakin elävää.

Romaanin heikkoutena pidimme sitä, miten päähenkilön luonne yhtäkkiä muuttuu kuin napsautuksesta hänen saadessaan kuulla totuuden Rebekasta. Henkilöhahmojen kehitys on usein merkki hyvästä kirjasta, mutta Rebekassa muutos on liian äkkinäinen.

(JUONIPALJASTUS! Maalaa seuraava teksti lukeaksesi.) Kritisoimme myös sitä, miten Rebekan murhan oikeutukseksi esitettiin Rebekan häikäilemätöntä ja muista piittaamatonta luonnetta ja narratiivia, jossa nainen yllyttää miestä tappamaan itsensä. Pelastavana oljenkortena käytettiin kuitenkin vielä tehokkaampaa asetta: Rebekan salattua syöpää. Rebekka olisi kärsinyt valtavia kipuja ja kuollut pian kuitenkin. missä valossa hänen surmaamisensa voidaan nähdä jopa laupeuden tekona, joskaan ei tiedostettuna sellaisena. Silti on omituista, että nuorta rouva de Winteriä yhtään huolestuta, kenen kanssa on oikein mennyt naimisiin. Ilmeisesti huojennus Rebekan painolastista pääsemisen johdosta vie voiton.

Puhuimme oikeastaan aika paljon romaanin avainkohdista ja keskeisimmistä tapahtumista ja niiden herättämistä tunteista, mutta koska en halua täysin spoilerientäytteistä juttua, en käy suurinta osaa pointeistamme tässä läpi. Rebekka taisi kaiken kaikkiaan olla Crazy Rich Asiansin (Ökyrikkaat aasialaiset) ja Mrs. Dallowayn jälkeen kolmas lukupiirimme lukema teos, josta kaikki pitivät. Ei siis huono valinta.

Kenelle? Tunnelmoivasta kirjallisuudesta ja psykologisista romaaneista nauttivalle.