Juttelin loppiaisena äänikirjoista ja sain suosituksen kuunnella Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaani -teoksen (2005). Kyseessä on kevyt chick lit, jossa päähenkilö Selma päättää ratkaista rahahuolensa sillä, että kirjoittaa rakkausromaanin.
Selman romaanista on tuleva myyntimenestys. Mantelisilmäisen Giselan ja Mikaelin siirappitarina vain tahtoo tökkiä, eivätkä Selman ystävät ole kovinkaan kannustavia Selman romaaniprojektin suhteen. Myös elämä ikuisuusremontin keskellä rakkausromaaneihin ja juustovoileipiin nihkeästi suhtautuvan kumppanin kanssa ei ole mitään herkkua, mutta onhan Selmalla "Hetivalmis" Anselmi, upean näköinen remonttimies, jota katsella. Selman ystävä Maria on samaa mieltä: Anselmi on oikea löytö ja voisi hyvin tulla remontoimaan heidän autotallinsakin.
Kyseessä ei ole juonen tai henkilöhahmojen puolesta minun tyyppiseni kirja. Arjen kurjuus ja jumittaminen huonossa parisuhteessa ovat varmasti monelle samaistuttavaa arkea, mutta minä haluaisin lukea jostakin ylevämmästä. Uskon, että juuri tällaiselle rakkaudesta kirjoittamiselle on oma kysyntänsä. Itse vain lukisin mieluummin sitä marenkikuorrutettua hattaraa ja suuria tunteita.
Teoksen Maria on sitä mieltä, että romanttisen romaanit ovat hirveää roskaa, joka saa naiset haaveilemaan jostakin enemmän sen sijaan, että tyytyisivät todellisuuteen:
Hän [aviomies] tulee töistä, katsoo
televisiota ja syö. Sitten hän menee nukkumaan ja lähtee aamulla töihin, ja
minä olen sitä mieltä, että kyllä sen pitäisi riittää minulle. Mitä enempää
naisella olisi muka vielä oikeus vaatia? Minä haluaisin että se riittäisi
minulle. Ilman niitä typeriä romanttisia rakkaustarinoita se riittäisikin, mutta
minä olen noista älyvapaista tarinoista imenyt itseeni tämän tyhmän kaipauksen.
Kuvitelman, että mies voisi joskus ymmärtää naista. Että mies ja nainen
voisivat joskus todella kohdata toisensa ja tulla onnelisiksi yhdessä.
Marian sanat loukkaavat Selmaa, joka on valmistautunut huolella romanttista romanttisemmankin romaaninsa kirjoittamiseen. Maria on mielipiteissään niin järkkymätön, että kerää jopa nimiä addressiin, jotta rakkausromaanit kiellettäisiin.
Selman entinen poikaystävä Edu ei sentään syytä rakkausromaaneja epärealistisista odotuksista, mutta haastaa Selman hänkin. Hänestä Selman luomat päähenkilöt ovat yhtä luonnollisia kuin Barbie ja Ken.
Gisela ja Mikael. Voi jessus. Miksi kukaan ei kirjoita todellisesta rakkaudesta? Siitä mitä ihmiset joutuvat kestämään ja kärsimään rakkauden tähden? Sellaisista toiveista, jotka ihmiset joutuvat kätkemään sisimpäänsä, koska he ovat tulleet torjutuiksi? Miksi kukaan ei kirjoita siitä yksinäisyydestä, mikä ihmisen valtaa kun hän menettää rakkaansa, mutta ei voi unohtaa sitä? Siitä hiljaisesta epätoivosta joka valtaa sisimmän, kun tajuaa ettei kelpaa toiselle vaikka toinen on kaikki mitä itse kokee tarvitsevansa. Miksi sinä et kirjoittanut siitä?
Selman romaaniin ja rakkausromaaneihin yleensä liittyvät pohdinnat ovatkin teoksen parasta antia ja suurin syy siihen, miksi kuuntelen teoksen loppuun. Ihmissuhdekuvioista viis, tässä puhutaan asiaa. Kertoessaan proffalleen graduaiheestaan Selma kiteyttää hyvin romanttisiin romaaneihin sisältyvää stigmaa:
Minä tarkoitan niitä rakkausromaaneja, joita lukevat vain naiset ja joista ei yleensä kirjoiteta arvosteluja sanomalehdissä, ellei kirjailija ole jostain muusta syystä kuuluisas tai jonkun kuuluisan ihmisen puoliso […] Minä tarkoitan sellaisia kirjoja, joissa ihmiset etsivät rakkautta ja kärsivät rakkauden tähden, ja jos heillä ei ole ketään jota he rakastavat, niin sitten he vasta kärsivätkin. Minä tarkoitan sellaisia kirjoja joita lukiessa voi nauraa tai itkeä, surra ja olla peloissaan, kirjoja jotka liikuttavat tunteita. Minä tarkoitan niitä sellaisia kirjoja, joita lainataan kirjastosta ahkerasti mutta joista kukaan ei koskaan puhu ja joiden lukemista pidetään häpeällisenä.
Proffa jopa vastaa Selmalle kysymällä juuri sen kärjistetyimmän kysymyksen: "Mutta oletko miettinyt ovatko ne oikeaa kirjallisuutta?" Tunnistan itseni siitä, että en kovin helpolla lähde nostamaan keskusteluissa esiin rakkausromaaneja, koska myönnän tuntevani jonkinlaista häpeää. Kun muut kirjoittivat gradujaan sota- ja sukupolviromaaneista ja dekkareista, minä syvennyin romanttisen romaanin traditioon ja gotiikan synkkiin ja syrjäisiin linnoihin. Tiesin, että graduseminaariryhmät oli jaettu aiheiden mukaan kahteen. Omassani olivat ne populaarisemmat, ja sain ohjaajaltani mielettömän hyvin tukea. Häpeän tunne iski vasta siinä vaiheessa, kun ohjaajani vaihtui ja yhtäkkiä kaiken lisäksi feministissävytteistä graduani olikin tarkastamassa kaksi miestä. Sekä rakkausromaanit että gotiikka ovat perinteisesti olleet naisten kirjallisuutta, mutta myös naisten kirjoittamia. Ja siinäpä suuri syy ylenkatseeseen piileekin. Rakkausromaanit ovat "naisten juttu", jotakin "naisten hömppää", eivätkä siksi minkään arvoisia.
Jännä juttu. Rakkausromaaneja on kirjoitettu kuitenkin jo vuosisatoja, ja niiden suosio on valtava. On surullista, että rakkausromaanien oikeutusta joudutaan pohtimaan, kun moni muu kirjallisuuden laji porskuttelee menemään ilman sen kummempaa kyseenalaistamista. Keskustelu aiheesta on kuitenkin tärkeää. Eihän sen pitäisi näin mennä, että rakkausromaaneja häpeillään. Jo pelkkä jako korkeaan ja matalaan kirjallisuuteen ja ajatus jälkimmäisestä vähemmän oikeana kirjallisuutena on kuitenkin syvällä monien mielissä.
Jos rakkausromaaneja haluaisi kritisoida, niin en lähtisi ihan Marian linjoilta sitä itse tekemään. Näkisin ongelmallisempana sen, miten paljon huonoa ja karkeaa käytöstä katsotaan romanttisissa romaaneissa läpi sormien ja miten patriarkaalisia rakenteita ylläpidetään niiden avulla. Epämiellyttävästi käyttäytynyt sankari onkin lopulta vain väärinymmärretty, rakkauttaan sankarittareen kätkenyt "se oikea", jonka aiheuttama tuska annetaan noin vain anteeksi.
Kenelle? Niille, jotka tykkäävät lukea kirjan kirjoittamisesta
ja niille, jotka tykkäävät kevyestä chick litistä arjella maustettuna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti