Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Shirley Jackson on merkittävimpiä 1900-luvun kauhukirjailijoita ja kuuluisa mm. The Newyorkerissa julkaisemistaan novelleista. Hänen kuuluisin novellinsa on vuonna 1948 julkaistu "The Lottery", joka sai ennenkuulumattoman vastaanoton. Jackson sijoitti sen julmat tapahtumat omaan kyläänsä herätelläkseen ihmisiä ihmisten harjoittamaan järjettömään väkivaltaan.

Jackson on kirjoittanut myös täyspitkiä romaaneja, ja hänen teoksensa The Haunting of Hill House on juuri se teos, joka genreytti kummitustalon. Amerikan gotiikkaa edustava Linna on aina ollut kotimme (We Have Always Lived in the Castle 1962, suom. 2018) on ainut suomennettu Jacksonin teos, joten päättäessäni tutustua lähemmin tämän legendaarisen naiskirjailijan tuotantoon, aloitan luonnollisesti siitä. Teos on jäänyt Jacksonin viimeiseksi, ja sitä pidetään Jacksonin mestariteoksena. 

Linna on aina ollut kotimme sijoittuu nimettömään, tiivistunnelmaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa. Blackwoodien kartanon maat on täysin suljettu muilta. Läpikulku ei ole sallittua. Blackwoodit eivät halua olla tekemisissä muiden kanssa, ja muut ehkä vielä vähemmän heidän kanssaan. Blackwoodin tyttöjen nuorimmainen, romaanin minäkertoja Mary Katherine, tekee kuitenkin ostoksensa kylässä joka tiistai. Jokainen kylässä tuntee toisensa ja tunnistaa Blackwoodin tytön oitis. Hän on kuin pahanilmanlintu, yhteinen vihan ja pelon kohde, jota kaikkien silmät seuraavat. Selvitäkseen pelottavasta matkasta Mary Katherine pelaa mielessään peliä, jossa hän etenee kuin pelilaudalla. Tyttöä ei katsota kylällä hyvällä, onhan hän Blackwood. Ja Blackwoodeja vihaavat kaikki. Kyläläisten piinatessa Mary Katherinea tyttö kuvittelee heidät kuolleiksi ja toivoo heidän kuolemaansa.

Blackwoodit ovat rikkaita ja omistavat suuren osan maita. Vanhasta suvusta on enää kolme jäljellä: seikkailunhaluinen Mary Katherine, hänen agorafobiastaan kärsivä isosiskonsa Constance ja pyörätuolissa oleva Julian-setä. Jäljelle jääneet Blackwoodit ovat kolmisin linnoittautuneet kartanoonsa, eikä heistä käy ulkona kuin Mary Katherine. 

Hänen kannoillaan kuuluu rallatus

Hei Merricat, kysyi Connie, voinka teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!

Tämän oivasti käännetyn rallatuksen takana piilevä karmiva tarina lähtee avautumaan, kun Contancen jokaperjantainen teevieras tuokin kutsumatta ujon, mutta häpeilemättömän uteliaan rouva Wrightin mukanaan. Rouva Wright suolastaan palaa halusta kuulla talossa tapahtuneesta murhanäytelmästä, vaikka samaan aikaan vapiseekin lähes kauhusta, eikä uskalla koskeakaan teehensä. Julian-setä on täydessä elementissään kertoessaan tuon päivän tapahtumista innokkaalle kuulialleen, kirjoittaahan hän muistelmia tuosta kohtalokkaasta päivästä ja käy läpi yhä uudestaan ja uudestaan päivän eri vaiheita. Päivän, josta selvisivät ainoastaan he kolme.  

Muutos teki tuloaan, ja vain minä tiesin sen. Constance kenties aavisteli jotain: näin hänet silloin tällöin puutarhassaan, eikä hän katsonut hoitamiaan kasveja eikä kotiamme vaan pois kohti puita joiden takana aita piilotteli, ja joskus hän loi pitkän ja uteliaan katseen kohti kaartuvaa pihatietämme kuin miettien, miltä tuntuisi kävellä sitä pitkin portille.

Blackwoodien rauhallinen, omissa uomissaan kulkeva elämä muuttuu käynnin jälkeen. Lukija joutuu pohtimaan kuinka paljon Mary Katherinen kertomasta on totta. Tytön vilkas mielikuvitus on täynnä pelejä ja leikkejä, mutta myös paranoiaa, eivätkä kaikki kerrotut tapahtumatkaan ole välttämättä menneet aivan kerrotulla tavalla. Teoksen alussa 18-vuotias Mary Katherine vaikuttaa minusta vielä aikuiselta. Myöhemmin tämän lapsellisuus käy yhä selvemmäksi. 

Ikäeroa sisaruksilla onkin kymmenisen vuotta, ja Constance on tottunut pitämään huolta sisarestaan. Mary Katherine puolestaan kätkee suojaavia talismaaneja ympäri Blackwoodin maita ja keksii taikasanoja pitääkseen heidät turvassa. Mitä pidemmälle päästään, sitä enemmän Mary Katherinen neuroottiset päähänpinttymät alkavat muistuttaa pakko-oireista häiriötä (OCD). Samaan aikaan kun Constance hautaa tavaroita, hautaa Constance ruokaa.

Kaikki Blackwoodin naiset olivat korjanneet ruokaa maasta ja säilöneet sen, ja tummanpuhuvat hillot ja säilykkeet jap urkitetut vihannekset ja hedelmät, ruskeat ja meripihkan väriset ja syvän tummanvihreät, odottivat kellarissamme riveissä rinta rinnan, odottaisivat ikuisesti, ne olivat Blackwoodin naisten runo. Joka vuosi Constance ja minä söimme joitain Constancen tekemiä hilloja ja säilykkeitä ja pikkelssejä, mutta toisille kuuluviin emme koskaan koskeneet: Constance sanoi, että jos niitä söisimme niin kuolisimme.

Teos on omanlaisensa kummitustarina, mutta millainen, sitä en voi tässä paljastaa spoilaamatta kirjan juonta. Romaanin ilmapiiri on ahdistava ja pahaa enteilevä, mutta pelottavaan kauhuun asti se ei mielestäni yllä. Valonpilkahduksiakin on. Blackwoodien elämä kuvataan enimmäkseen ihastuttavan seesteisenä ja hurmaavien leivonnaisten ja auringonvalon täytteisenä. Kieli luo paikoin somia kuvauksia, kuten Mary Katherinen kuvatessa äitinsä ruusunpunaista astiastoa ja tämän salonkia.

Linna on aina ollut kotimme on tarina siitä, miten tarinat lähtevät kiertämään ja millainen voima niillä on ja mitä eristys tekee ihmiselle. Se on tarina toiseudesta, pelosta ja syyllisyydestä, ihmismielen pimeästä puolesta.

Jackson punoo tarinansa mestarillisesti. Sen henkilöhahmoista paljastuu uutta kuin kerros kerrokselta. Tarinan edetessä hahmot käyvät aina vain häiritsevämmiksi, ja tarina jää mietityttämään vielä senkin jälkeen, kun kirja on saanut päätöksensä. Mieleni tekee lähestulkoon lukea kirja heti uudelleen. 

Eräässä julkaisemattomassa esseessään Jackson kirjoitti kuvaavasti: "I used to think that no one had ever been so lonely as I was and I used to write about people all alone.... I thought I was insane and I would write about how the only sane people are the ones who are condemned as mad and how the whole world is cruel and foolish and afraid of people who are different.” (The New Yorker)

Olen vaikuttunut. Tässä on kaikki kohdillaan. Siis kaikki. 

Kenelle? Erityisesti gotiikasta ja kauhusta kiinnostuneille, mutta oikeasti kaikille.