Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (コンビニ人間  2016 , suom. 2020) on lukemaan (tai ennemminkin kuuntelemaan) ryhtyessäni tuttu Instagramista, mutta vain kantensa perusteella. Itse teoksesta en tiedä etukäteen mitään, ja hyvä niin. Usein käsitykseni hyvästä kirjasta on, että siinä on sellaiset nelisensataa sivua, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Lähikaupan nainen onnistuu kuitenkin kertomaan 126 sivussa kaiken tarpeellisen. 

Teos imaisee mukaansa heti alussa. Lähikaupan nainen kertoo ympäristöstään poikkeavasta nuoresta nainesta, joka on japanilaisessa lähikaupassa, konbinissa, töissä. Keikolla ei ole aviomiestä, ei lapsia, eikä kokoaikatyöä. Hän on edelleen 36-vuotiaana osa-aikatyössä. Hän ei ole koskaan seurustellut, eikä häntä kiinnosta seksi. Kaikki tämä on sen vastaista, mitä japanilainen yhteiskunta häneltä odottaa ja vaatii.

Taustalla on kuitenkin muutakin. Keikolla on vaikeuksia ymmärtää normeja ja toimia niiden mukaisesti. Koulussa hän on kalauttanut lapiolla tappelupukaria päähän, koska joku on pyytänyt lopettamaan tappelun. Tappelu on loppunut siihen, eikä Keiko ole voinut ymmärtää, mitä hän on tehnyt väärin. Vuosikymmeniä myöhemmin Keikon sisaren vauvan itku herättää Keikossa samankaltaisia ajatuksia. Miksei sisko vain lopeta itkua lyhyeen? 

Sulautuakseen yhteiskuntaan Keiko mm. kopioi työkaverinsa vaatetyylin, omii puhetavan parilta muulta ja pyrkii saamaan elämänsä vaikuttamaan muutenkin ulkoisesti normaalilta. Teos sisältääkin valtavaa yhteiskuntakritiikkiä yhteiskunnasta, jossa kaikkien on sovittava samaan muottiin.

Lähikaupan nainen tuo loistavasti esiin, miten jos olet outo, niin ihmiset ajattelevat heillä olevan oikeus tivata sinulta syitä siihen ja yrittää "ratkaista", miksi et sovi heidän muottiinsa. Sinulla ei saa olla salaisuuksia. Outouteesi on oltava syy, ja he haluavat saada sen selville.

Kun olin lapsena kolauttanut koulussa poikaa lapiolla päähän, aikuiset olettivat saman tien, että minussa oli jotain vialla, ja syyttivät perhettäni siitä. He vaikuttivat haluavan saada viipymättä tunnustuksen, että minua oli kohdeltu kaltoin kotona, koska silloin he olisivat ymmärtäneet syyn käytökseeni ja olisivat voineet tyynnyttää mielensä. Miten ärsyttävää. Miksi kaikki tavoittelivat niin kovasti mielenrauhaa?

Teemaa korostaa samassa konbinissa hetken aikaa työskentelvä Shiraha, joka on yhteiskunnan hylkiö ja joka paasaa tuon tuostakin siitä, miten maailma ei ole muuttunut sitten kivikauden: 

”Kylän kannalta hyödytön eliminoitiin. Mies, joka ei metsästä, nainen  joka ei synnytä. Nyky-yhteiskunnassa puhutaan individualismista, mutta jos ihminen ei sopeudu kyläyhteisöön, hänen elämäänsä sekaannutaan, häntä painostetaan ja lopulta hänet karkotetaan kylästä.”

Shiraha näkee saman käytännön kaikkialla ympärillään. Hän on sisäistänyt tuon ajatusmaailman niin hyvin, että kritisoi seuraavaan hengenvetoon Keikoa samanlaisella logiikalla. Lukijana koen Shirahan kaikista ikävimmäksi hahmoksi kaksoismoraaleineen. Siinä missä Keiko pyrkii selviämään itse, Shiraha on valmis myös häikäilettömästi hyväksikäyttämään muita.

Konbinista muodostuu Keikon identiteetin ydin. Hän on valtavan tyytyväinen löydettyään työnsä ja tuntee olonsa parhaaksi työvuorossaan. Konbinissa Keikolla on tietty rooli ja tarkoitus, säännöt ja käsikirjoitus, joita noudattaa. Myyjän vaatteet päällään Keiko on tasa-arvoisesti vain myyjä. Muut asiat menettävät merkityksensä. 

Unettomina öinä ajattelin työpaikkaani: silläkin hetkellä elämää kuhisevaa, läpinäkyvää lasilaatikkoa. Akvaarion kaltainen myymälä toimi kuin mekaaninen lelu. Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Yllä olevan sitaatin viimeinen lause on surullinen ja kiteyttää hyvin Keikon kamppailun sen kanssa, ettei hän ole oikean tai toivotunlainen yhteiskunnan jäsen. Keiko vie tämän vielä astetta pidemmälle puhuessaan "oikeasta ihmisestä". 

Teosta on oikein mukava lukea, sillä viimeisin matkani on ollut nimenomaan teoksen miljööseen, Tokioon, ja tapahtumapaikat on siksi helppo kuvitella. Lähikaupan nainen herättää ajatuksia erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Tunnistan ympärilläni ihmisten tarpeen selittää toisten poikkeava käytös itselleen ja tyynnyttää oma mielensä, vaikka suomalainen yhteiskunta normeineen onkin sallivampi kuin japanilainen. 

Pidän siitä, ettei teoksessa missään vaiheessa anneta Keikolle mitään diagnoosia, enkä lähde sellaisia tässäkään miettimään. Keiko vain on erilainen. Ja juuri tässä onkin mielestäni teoksen sanoma; sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, ettei erilaisuudelle välttämättä tarvita syytä. 

Aina ei tarvitse kysyä miksi. Riittää, että hyväksyy.