Äänikirjasovellukset testissä

Aloitin toukokuussa äänikirjataipaleeni. Työmatkani piteni, mutta liikennevälineen vaihtojen kanssa fyysisen kirjan lukeminen olisi matkalla ollut hankalaa. Koska äänikirjojen tarjoajia on useita, en suinkaan tyytynyt heti ensimmäiseen ja jatkanut tilaustani, vaan päätin saman tien kokeilla useampaa sovellusta. Kaikista kokeilemistani sovelluksista oli tarjolla kahden viikon kokeilujakso. Käyn tässä postauksessa hieman läpi havaintojani eri sovellusten hyvistä ja huonoisto puolista ja kerron muutenkin äänikirjakokemuksistani.

BookBeat, 16,90 €/kk

+ prosenttimäärät luetuista kirjoista
+ hyvin uutuuksia
+ uutuudet heti luettavissa
+ paras käyttöliittymä
+ paljon e-kirjoja
- osa kiinnostavista teoksista ei äänikirjoina, ainoastaan e-kirjoina

Nextory, 16,99 €/kk 

+ kirjakategorioita hyvin
+ paljon Pasi Ilmari Jääskeläistä
- ei prosenttimääriä
- kirjan kuuntelunäyttö ruma
- kirjan kantta ei saa näyttöön yksinään
- englanninkielisiä vaikeampi löytää
- omaan makuuni tylsät valikoimat
- kirja pitää ladata laitteeseen

Storytel, 16,99 €/kk

+ kivan näköinen liittymä
+ uutuuksiakin saatavilla
+ yksinoikeudella joidenkin kirjailijoiden äänikirjasarjoja (mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen äänikirjasarja Rakastavaiset joita ei ollut)
- ei 15 sekunnin kelausta
- kömpelö käyttää

Näiden sovellusten jälkeen äänikirjojen kuunteluni tyssäsi. Latasin puhelimeeni vielä Ellibsin, jolla pääsee käsiksi ainakin Helsingin kaupungin kirjaston kokoelmiin, mutta myös monen muun eri palveluntarjoajan kokoelmiin. En ole lainannut vielä ainuttakaan äänikirjaa, sillä valikoima on suppea, eivätkä ne uusimmat ja suosituimmat kirjat tietenkään ole vapaina. Äänikirjoillakin on rajattu määrä käyttöoikeuksia, joten kaikki eivät voi samaan aikaan kuunnella samaa kirjastosta lainattua ääänikirjaa. Plääh. Kärsivällisyyteni ei riitä siihen, että jonottaisin vielä äänikirjojakin. Teen sitä jo fyysisten kirjojen kanssa, ja se riittää  minulle. Yksi äänikirjojen must have -ominaisuus minulle onkin se, että niiden on oltava helposti saatavilla.

Mainitsemistani sovelluksista ainoastaan kaksi on lähestynyt minua sähköpostitse ja tehnyt varteenotettavan tarjouksen. Nextory tarjosi välittömästi kuukauden kuunteluoikeutta eurolla, jos palaisin asiakkaaksi rajoitetun ajan sisällä. BookBeatilta puolestaan tuli viestiä 4.8. Aloitin sovelluksen käytön jo toukokuun puolella eli aikaa on vierähtänyt jo tovi. BookBeatin tarjouksena oli, että saisin ensimmäisen kuukauden hintaan 9,90 €.

Miltä äänikirjojen kuuntelu sitten on tuntunut? Olen huomannut, että illalla äänikirjan kuunteleminen on melkeinpä rentouttavampaa kuin fyysisen kirjan lukeminen. Silmät voi sulkea, eikä kirjaa tarvitse pidellä käsissään, vaan käsien voi antaa rauhassa levätä. Minulle luettiin paljon, kun olin pieni. Äänikirjojen kuuntelu tuntuu edelleen rauhoittavalta. Kun äänikirjoihin tottuu, voi niitä huoletta kuunnella kaksinkertaisellakin nopeudella. Korva harjaantuu, eikä nopeutettu tahti kuulosta edes oudolta.

Osa kavereistani on kertonut, että heille äänikirjoina erityisesti romaanien kuunteleminen tuottaa vaikeuksia. Huomio herpaantuu niin nopeasti, ja ellei ehdi painaa paussia, menettää osan tarinaa. Minulle tämä ei ole ollut ongelma. Jos huomaan, että ajatukseni ovat karanneet, kelaan hieman taaksepäin. Vaikeammalta minusta tuntuu kuunnella faktapitoista tietokirjallisuutta, jossa taas puolestaan minusta tuntuu, että viidessätoista sekunnissakin saatan tippua kärryiltä.

Ehdoton äänikirjasovelluskokeilun voittaja oli BookBeat. Sitä kokeilisin uudestaankin, mutta en aivan vielä. Olen nyt tehnyt etänä töitä, eikä tarve äänikirjoille ole ollut yhtä suuri ilman jokapäiväisiä työmatkoja. Vähän on kyllä jo ikävä äänikirjoijen helppoutta! Suosittelisin kaikkia ainakin kokeilemaan, etenkin jos ei muuten meinaa ehtiä lukemaan. Äänikirjat ovat helppo tapa lukea ja tehdä siinä samalla muutakin. Minulle myös kynnys erilaisten kirjojen valitsemiseen on äänikirjoissa pienempi, kun "turhaan lainattu" kirja ei jää kotiini pyörimään, vaan saan sen heti lukulistaltani pois, jos teos ei miellytä.

Lucy Vine: Hot Mess

Hot mess = "a person or thing that is spectacularly unsuccessful or disordered, especially one that is a source of peculiar fascination". 

Lucy Vinen esikoisromaanin Hot Messin  (2017) päähenkilö Eleanor Knight on kaikkea tätä. Hän on 29-vuotias, hänellä on kauhea kämppä Lontoossa, kusipääkämppis ja työ, jota hän inhoaa. Ihanaakin ihanamman poikaystävänsä Ellie on heittänyt menemään missäpä muuallakaan kuin äitinsä hautajaisissa. Sinkkuna olo on ihanaa, varsinkin kun vertailukohtana on Ellien paras ystävä, joka on lapsen saatuaan joutunut äidin roolin vangiksi. Ainoa vain, ettei kukaan Ellien ympärillä tunnu ajattelevan samoin. Päinvastoin. Kaikilla on sama tavoite: saada Ellie taas seurustelemaan. Paine sopia yhteiskunnan käsityksiin siitä, mitä naisen pitää olla (seurustelusuhteessa, jollei jo naimisissa, äidiksi haluava, jollei jo äiti) on kova.

Seurauksena on lukemattomia Tinder-treffejä, joista suurin osa on lähinnä surkuhupaisia. Ellien haaveena ei ole hääkakku, eikä Ellie ota rakkautta turhan tosissaan. Yhden yön jutut kelpaavat ja huonoista treffeistä saa hauskaa kerrottavaa, jos ei muuta. Hän on Tinderissä vain ystäviensä Sophien ja Thomasin pakottamana. Thomas on myös sinkku, mutta toisin kuin Ellien parisuhdestatus, Thomasin tilanne ei tule koskaan esiin. Sosiaalista painetta parisuhteessa oloon käsitelläänkin monelta kantilta. Teoksen keskeisimmät henkilöt voidaan määritellä seuraavasti:

Ellie, joka on sinkku, jonka ei ole ok olla sinkku, mutta joka haluaa olla sinkku.
Thomas, joka on sinkku, mutta jonka on ok olla sinkku. 
Sophie, joka on naimisissa ja haluaa olla naimisissa ja äiti, mutta joka samalla kamppailee vauvan myötä tulleen uuden elämän tuomien muutosten kanssa ja kaipaa vanhaa.
Ellien sisko Jen, joka on naimisissa ja äiti, mutta todella kireä, eikä kovin onnellinen.
Ellien isä Alan, joka on jäänyt leskeksi, mutta joka haluaisi löytää jonkun uuden.

Jokainen hahmoista tuo jotakin näkökulmaa sinkkuuteen. Hot Mess on monin paikoin kursailematon ja vaikuttaa todella kevyeltä luettavalta. Teoksen aiheissa on kuitenkin itua. Teos on osin oivaltava ja samaistuttava, monelta osin taas ei yhtään.

Just when I start to give up hope for this event, a large group of eight or so bland-looking men arrive, stopping at the door to regard the room with disapproval. There’s one woman with them, mid-forties I’d guess, dark blue trouser suit, and taller than all of them. She’s frowning too, but in a sort-of-amused way as she surveys the scene. She seems relaxed, like she’s used to being  the only lonely smurfette in the group at events like these, and I get a sudden rush of feeling that I want to be her when I grow up. She’s got that that kind of gravitas – that pull some people are just born with. […] I want to be the kind of person who can walk into a room full of strangers and not feel like I’m pretending to belong. Imagine that.

Suosikkihahmoni on Elizabeth, taidegallerian avaamista suunnitteleva itsevarmuutta huokuva menestykäs ja tyylikäs uranainen, joka ei juhlissa edes yritä sopeutua joukkoon, mutta joka on myös todella mukava ja oikeastaan kaikkea sitä, mitä itsekin haluaisin olla. En voi kuin kompata Ellien ajatuksia. Harmikseni hänen roolinsa jää teoksessa mitättömän pieneksi. Liian suurta tilaa saa sen sijaan Ellien kuusikymppinen isä ja tämän kirjoittama huonosti kirjoitettu, korni jatkokertomus. Kertomus on epäilemättä tarkoitettu hauskaksi, mutta en jaksa muutaman osan jälkeen enää edes lukea Ellien isän lähettämiä uusia osia läpi.

Ellien perhe on lämmin ja rakastava. Jopa Jen, joka tekee parhaansa työntääkseen kaikki luotaan, osoittaa omalla tavallaan välittävänsä. Ellien reissu Los Angelesiin tyttöjen äidin kuoleman jälkeen Yhdysvaltoihin karanneen siskon luokse onkin yksi teoksen lempiosuuksiani. Teoksessa käsitellään Ellien ongelmia suuremmassakin kaavassa kuin vain parisuhdekaavan kautta. Suuressa osassa on Ellien ystävät Sophie ja Thomas, joista hän on ollut erottamaton kouluajoista lähtien. Ystävyys rakoilee muuttuneiden olosuhteiden myötä, ja Ellien on mietittävä omia toimintatapojaan ja valintojaan elämässään. Seisooko hän itse oman onnensa tiellä? Jälleen päästään siihen, miksi Hot Messissä on paljon lupausta. Se pureutuu tiettyihin käyttäytymistapoihin, pohtii muuttuvia ihmissuhteita ja nostaa kissan pöydälle. 

”When you’re little […] you have all these idea of how your life will turn out. As a girl, everyone assumes you will aspire to the only approved fairytale – marriage and babies. That you will be planning and dreaming of your wedding  day from the age of five, but trust me, Ellie, there is so much more to life. And, for me, especially as a woman, there was always too much self-sacrifice associated with getting married. Self-sacrifice I never wanted to make. I didn’t want to give my life up to someone else. I wanted to be happy, and  that meant being on my own. Go be happy, Ellie, choose your own path.”

Moni chick lit on pelkkää miesjahtia. Hot Mess ei sitä ole. Teoksen sanomana on, että on ihan OK olla sinkku. Elämässä on muutakin, mutta elämässä on uskallettava mennä eteenpäin. Kirja ei noussut lempikirjojeni joukkoon, mutta siinä oli ehdottomasti enemmän sisältöä kuin missään muussa lukemassani chick litissä. (Ei sillä, ei chick litissä välttämättä tarvitse ollakaan.) Yllätys oli positiivinen.

Teoksesta on kirjoittanut myös Romance & Revenge -blogin Veera, joka suositteli teosta minulle koukuttavana chick litinä ja joka kuvailee teosta "millenniaalien Bridget Jonesina". Kiitos tästä suosituksesta Veera!

Kenelle? Millenniaaleille, chick litistä pitäville, kevyttä (kesä)lukemista kaipaaville.

Osamu Dazai: Ei enää ihminen

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain luettua Osamu Dazain Ei enää ihmisen (人間失格 Ningen Shikkaku 1937, suom. 1969).  Luettuamme lukupiirikirjana Akutagawaa, suositteli Nea tätä toista 1900-luvun alun klassikkoa. Osamu Dazai on yksi Japanin tunnetuimpia kirjailijoita, ja hänen 30-luvulle sijoittuva teoksensa Ei enää ihminen on osittain omaelämäkerrallinen. Sen keskiössä on Yozo, mies, joka lapsuudestaan asti tuntee, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa ihmisen elämään. Hän kokee jatkuvasti jäävänsä ihmiskunnan ulkopuolelle, ihmiskunnan, joka näyttäytyy hänelle omituisena ja käsittämättömänä. Hänen neuroosinsa vaivaavat häntä niin, että hänen on vaikea toimittaa yksinkertaisimpiakaan asioita. Teoksen japaninkielinen nimi viittaakin epäonnistuneeseen ihmiseen.

”Miksei sinulla ole mahdollisuuksia?”

”Koska en ole totellut isääni.”

”Etkö? Mutta kaikki sanovat, että olet kiltti.”

Se johtui siitä, että huiputin heitä. Tiesin kyllä, että kaikki talon asukkaat olivat ystävällisiä minua kohtaan, mutta minun oli äärimmäisen vaikea selittää Shigekolle, kuinka pelkäsin heitä kaikkia ja kuinka kirouksenani oli se onneton omituisuus, että minusta pidettään sitä enemmän, mitä enemmän pelkäsin ihmisiä, ja mitä enemmän pelkäsin heitä, sitä enemmän minusta pidettiin – kierre, joka vihdoin pakotti minut pakenemaan kaikkien luota.

Teoksesta tulee välillä mieleen Dostojevski ja erityisesti Kirjoituksia kellarista. (Dostojevski myös  mainitaan romaanissa.) Tätä en henkilökohtaisesti pidä minään hyveenä, sillä en vapaaehtoisesti lukisi Dostojevskia lainkaan. Sen verran kitkerää hänen kirjallinen tuotantonsa minusta on. Ei enää ihminen on tunkkainen kuvaus ihmisen neurooseista ja peloista, pettämisestä ja ilveilystä. Jos avaruusolento olisi tietämättään lähetetty Maahan ja saanut ihmisen hahmon, muistuttaisi hänen kokemuksensa kenties kovastikin niitä kokemuksia, jotka Yozo on raapustanut kolmeen muistikirjaansa. Yozo ei ymmärrä nälkää, ei rakkautta, eikä montaa muutakaan ihmistunnetta. Hän tarkastelee ihmisiä kuin toista lajia, käsittäen kuitenkin, että jollakin lailla samanlaista käytöstä odotetaan häneltäkin. Ennen kaikkea hänen käytöstään määrittelee kuitenkin sairaalloinen, alati kalvava pelko.

Romaanissa on samaa vääjäämättömän lopun ja syrjäytyneisyyden tuntua kuin Akutagawan itsemurhaa enteilevässä Hammasrattaat -novellissa. Myös Dazai tappoi itsensä. Yritettyään jo useaan kertaan itsemurhaa hän heittäytyi vuonna 1948 rakastajansa kanssa kanaaliin ja hukkui. Yozo, epäonnistunut ihminen, yrittää Dazain romaanissa hänkin itsemurhaa. Jopa samalla tavalla kuin Dazai myöhemmin. Itsemurhan yrittäminen herättää paheksuntaa, ja Yozon perhe katkaisee ainakin näennäisesti välinsä häneen. Mitä kertoo Japanista se, että kaksi sen tunnetuimmista klassisista kirjailijoista paitsi kirjoitti itsemurhasta, myös teki itsemurhan? Japani on tunnettu itsemurhien maana, jossa samurait suorittivat rituaalisia itsemurhia kunniansa säilyttämiseksi. Japanissa kuri, myös itsekuri, on ollut historiallisesti tärkeää ja on vieläkin. Eteenpäin on jaksettava, kunnes ei enää jaksa. Mielen järkkyminen ja uupumus ovat asioita, joista ei ole saanut eikä saa puhua. Mielisairaiden kanssa ei tule olla tekemisissä.

Teoksessa on joitakin mielenkiintoisia ajatuksia. Lapsuudessani kouluissa syyllistetiin lapsia, jos ruokaa jätti syömättä. Perusteluna oli, että Afrikassa lapset näkevät nälkää, niin ei ole oikein jättää ruokaa. Ilmastonmuutoksen aikakautena yksittäistä ihmistä vasta syyllistetäänkin. Romaanin Yozoa tieteelliset tilastot ja ruokahävikki hirvittävät, mutta muistellessaan toimintaansa jälkikäteen hän on ymmärtänyt jotakin merkittävää:

Minua olivat tieteelliset tilastot kauhistaneet siinä määrin (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä?) että aina kun jätin syömättä yhdenkin riisinjyvän, aina kun niistin  nenäni, kuvittelin, että tuhlasin kokonaisia riisivuoria ja tonneittain paperia, ja jouduin sellaisen synkkämielisyyden valtaan kuin olisin tehnyt jonkin kauhean rikoksen. Mutta nämä olivat tietenkin tieteen valheita, tilastojen ja matematiikan valheita. Jokaiselta ihmiseltä ei voi koota kolmea riisinjyvää.

Minun makuuni Ei enää ihminen ei ole. Se on liian pessimistinen ja valoton. Ymmärrän, että sellaiseksi se on tarkoitettukin ja sellaisena se toimii erinomaisesti. Tällainen kirjallisuus vain ei vetoa minuun. Inhoan teoksen päähenkilöä, eikä teoksessa ylipäätään ole miellyttäviä hahmoja kuin ohimennen. Hyväntekijät saavat tässä romaanissa vain sylkeä kasvoilleen.

Kenelle? Dostojevskistä pitäville, japanilaisia klassikoita lukeville, maailmankirjallisuuden klassikoista kiinnostuneille ja kurjien ja epäsovinnaisten ihmisten kuvauksista pitäville.

Tove Jansson: Kesäkirja

Lukupiirimme luki kesän kunniaksi Tove Janssonin Kesäkirjan (Sommarboken 1972, suom. 1973) Ellan valintana. Olin meistä ainut, joka ei ollut koskaan lukenut Tove Janssonilta oikein muuta kuin muumikirjoja muutamaa novellia lukuunottamatta. Nea oli lukenut yhden, Ella useamman. Suurin osa kai vieläkin tuntee Tove Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka kirjailija oli myös lahjakas taidemaalari, kuvittaja ja sarjakuvanpiirtäjä. Muistan edelleen lämmöllä vuosien takaista Ateneumin Tove Jansson -näyttelyä, jossa oli esillä vaikka mitä hänen tuotoksiaan. Moni ulkomaalainen tuntee Suomen muumeista, joilla on ollut  myös suomalaisille valtava merkitys. 90-luvun lapsena kasvoin tv:ssä näytettyjen Muumilaakson tarinoiden parissa ja kuulun sukupolveen, joka osaa edelleen sarjan repliikkejä ulkoa. Miksei Tove Janssonilla sitten ole liputuspäivää? Minna Canth taitaakin olla ainut nainen, joka on päässyt liputuskalenteriimme. Minna Canthin päivää juhlitaankin myös tasa-arvon päivänä. Mielestämme myös Tove Jansson ansaitsisi oman liputuspäivänsä. Vaikka Suomessa liputuspäivillä onkin vain vähän merkitystä on eleellä symbolista arvoa.

Kesäkirjassa kuvataan erään Suomenlahden saaren kesää, saarella kesäisin asustavaa pikkutyttöä nimeltä Sophia, Sophian isoäitiä ja isää, mutta enimmäkseen Sophiaa ja isoäitiä.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Isoäiti otti hänet oikopäätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istuessaan isoäiti suunnitteli hiekkarantaan taloa tulitikkulaatikoista ja mustikoiden istuttamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopeapaperista ikkunat.

Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sammaltuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämärän tullen isoäiti usein meni kummitusmetsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.

Adjektiivi kesäinen yhdistetään usein kaikkeen positiiviseen; lämpöön, valoon, kukkaloistoon, mansikoihin, väreihin yms. Kesäkirja ei ole kesäinen tässä mielessä. Neaa Kesäkirja ahdisti niin, ettei hän ollut saanut sitä luettua. Nea vertasi teosta Muumipappaan ja mereen, jonka hän on myös kokenut aina ahdistavana ja karmaisevana. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että teos oli todella vahvatunnelmainen. Ella, kuten arvata saattoi, on teokseen aivan rakastunut. Nea epäili, että Kesäkirja on väärä kirja lukea mökillä. Teos tuli hänellä mökillä liian iholle. Ella puolestaan epäili, että hänen vahvaan ihastumiseensa vaikutti juuri se, että hän on viettänyt lapsuutensa kesät saaristossa. Kesäkirjan miljöö oli lähellä hänen sydäntään, ja hänelle teos palautti mieleen lapsuuden kesien tuoksut ja maisemat. Pohdimmekin kuka meistä oli enemmän meri- kuin järvi-ihminen ja vaikuttiko se lukukokokemukseemme. Nea oli keskustelussamme ainut, joka valitsisi mieluummin järven kuin meren ja myös se, jolle Kesäkirjan lukeminen tuotti eniten vaikeuksia. Vaikka yhtymäkohtia oman järvimökin kallioihin ja mäntyihin löytyi, Nea koki teoksen merimaiseman silti kovin vieraaksi.

Teos sisältää todella hienoja kuvauksia ja on taitavasti kirjoitettu. Tove Janssonin omaleimainen tyyli ja hahmovalinnat paistavat siitä läpi. Hahmot ovat itseironisia, särmikkäitä ja silti rakastettavia. Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja tasapuolinen, sellainen, jossa pikkutyttö saattaa  komentaa isoäitiään olemaan hiljaa. Kesäkirjassa vain todetaan lyhyesti Sophian komentavan isoäitiään ja jatketaan tarinaa. Lapset sanovat asiat usein suoraan, eikä Tove Jansson pyri kaunistelemaan uhmaikäisen lapsen kiukutteluja, mutta ei myöskään kauhistelemaan. Kuvaus on rehellistä ja asiat esitetään maanläheisesti sellaisina kuin ne ovat.

Ellalle teos oli hyvän mielen kirja ja tavallaan Neakin näki sen sellaisena, mutta itse on ollut vakuuttunut. Minulle teoksesta ei tullut erityisen hyvä mieli. Ella oli kiinnittänyt kovasti huomiota siihen, että teoksen jokaisen luvun olisi melkeinpä voinut irrottaa ja lukea erikseen. Luvut ovat novellimaisia kuvauksia pienistä sympaattisista hetkistä, eikä teoksen läpi kantavaa juonta ole. Luvut on järjestetty kronologisesti kaaressa jäiden lähdöstä elokuun äkilliseen pimeyteen, mutta kesä vaihtuu välillä ja Sophia kasvaa. Neasta uuden luvun aloitus oli juuri näistä syistä vaikeampaa kuin yleensä, kun itsensä täytyi aina uudelleen investoida tarinaan. Huomasin myös itse, että välillä kesti hetken päästä tarinaan sisälle kun mietin hetken, oltiinko tässä nyt samassa vai eri kesässä. Ellalla oli tässäkin asiassa toisenlainen lukukokemus: hänestä oli ihanaa kun iltasaduksi saattoi lukea vain yhden luvun ja jättää kirja sopivasti siihen.

Kesäkirja on yleisluonnoltaan kepeä. Juuri sellainen, jonka parissa lukija on sen hetken kun lukee, ja sitten se on ohi. (Nea tosin kertoi jääneensä pohtimaan, minkälaisen puskan alle isoäiti kirjan alkupuolella oikein käy...) Oma suosikkiosani kirjaa on sen viimeinen luku Elokuussa.

Ei heti, mutta vähitellen ja ohimennen alkavat esineet vaihtaa paikkaa noudattaakseen vuoden kulkua. Kaikki siirtyy lähemmäksi taloa, päivä päivältä. Sophian isä ottaa teltan ja vesipumpun sisään. Hän irrottaa poijun sakkelin ja kiinnittää kettingin korkkikohoon. Vene vedetään teloille ja sumppuvene käännetään ylösalaisin puuvajan taakse, sitten alkaa syksy. Myöhemmin jonain päivänä otetaan perunat ylös ja vesitynnyri vieritetään mökin seinustalle. Sangot ja puutarhakalut tulevat lähemmäksi taloa ja koristepytyt häipyvät pois. Isoäidin päivänvarjo ja muut hetkelliset ja rakastettavat esineet, kaikki ne vaihtavat paikkaa. Kuistilla seisovat tulensammutin ja kirves, kanki ja lumilapio. Ja samalla muuttuu koko maisema.

Kenelle?  Kesälomalukemista kaipaaville, talviahdistukseen, tunnelmallista luettavaa halajaville ja Tove Janssonista pitäville.

Kevin Kwan: China Rich Girlfriend

Monelle Crazy Rich Asians on tullut nyt vasta tutuksi sen keväällä ilmestyneen suomennoksen Ökyrikkaat aasialaiset jälkeen. Olen taas askelta edellä, ja luin Crazy Rich Asiansin jatko-osan China Rich Girlfriendin. Jos sinulta on vielä sarjan ensimmäinen osa lukematta ja haluat sen lukea, etene varoen, sillä tämä teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Edellisen romaanin tapahtumista on kulunut jo pari vuotta. Eleanor Young ei ole kuullut pojastaan mitään. Astrid Leong on yhä naimisissa miehensä kanssa, jonka yritys on lähtenyt huikeaan nousuun Michaelin saatua ensimmäisen yrityksensä myytyä. Eddie saa tehtäväkseen hoitaa Lontoossa sattuneen auto-onnettomuuden peittelemisen. Yksi tyttö on kuollut, ja toinen halvaantunut, mutta julkisuuteen ja autoa ajaneen rikkaan kiinalaisen pojan isän korviin ei saa kantautua sanaakaan auton kolmannesta matkustajasta. China Rich Girlfriend kiertelee aluksi Rachelia ja Nickiä kuin kissa kuumaa puuroa.

Rachelin isän etsintä ei ole tuottanut tulosta ennen kuin häitä edeltävänä iltana, kun Rachel ja Nick lennätetään tätä tapaamaan. Rachel ja Nick saavat häiden jälkeen myös kutsun Shanghaihin Rachelin ökyrikkaan isän ja tämän perheen luokse. Mutta jokin ei ole ihan kohdallaan. Viimehetken muutoksena Rachel ja Nick majoittautuvatkin hotelliin eivätkä Rachelin isän luo, eikä Rachelin isä ehdi kiireiltään juuri tytärtään tapaamaan. Isän vaimoa ei näy senkään vertaa, mutta Rachelin veli Carlton osoittautuu suurenmoiseksi seuranpitäjäksi. Carltonin seurassa heidän tiensä käy yksiin valtavan suositun muotibloggaajan Coletten kanssa, jonka kanssa Carltonilla vaikuttaa olevan jotain meneillään. Colette johdattaa heidät avokätisesti parhaisiin ravintoloihin, yöklubeihin ja tapahtumiin, jotka saavat Rachelin pään pyörälleen.

Toisin kuin edellisen teoksen Nickin singaporelaiset sukulaiset, kiinalaiset osaavat todella törsätä rahaa ja haluavat, että se myös näkyy. Mutta kuten rikkaat naimakaupat tehnyt Kitty Pong -parka joutuu toteamaan, ei pelkällä rahalla pääse hongkongilaisissa piireissä mihinkään. Rikkaiden eliittiyhteisöä säätelee aivan omat sääntönsä, ja toisen varpaille astumisella voi saada useita ovia sulkeutumaan. Rikkaan kiinalaisen eliitin monimutkaiset kuviot avautuvat lukijalle Kittyn palkkaaman Corinnan neuvojen myötä nerokkaalla tavalla. Imago on kaikki kaikessa, ja sen eteen Kittyn on entisenä porno- ja saippuasarjatähtenä tehtävä töitä. Kitty saa Corinnalta kaiken kattavan listan asioista, joissa hänen on noudatettava tietynlaisia ohjeita ulkonäöstä luettaviin kirjoihin.

WARDROBE

I know you have been working with a top Hollywood fashion stylist who introduced you to couture and gave you an avant-garde look. Well, that look achieved its goals – you were noticed. But one of my most urgent goals is to purge you from the photo sections of all the magazines. As I have mentioned to you more than once, the sort of people you are now striving to cultivate prize invisibility more than anything. […] There has been far too much conversation about and coverage on your clothes, and you are more overexposed than the Venus de Milo. It’s now time to evolve into your next persona: Mrs. Bernard Tai – dedicated mother and humanitarian on the rise.

Mukaan kuuluu tietenkin kiinalaisten shoppaajien stereotyyppinen kokonaisten hyllyjen tyhjennys. Rikkaiden elämäntyylin kuvaus ei onneksi jää vain täysin kevyelle satiiritasolle. Rahankulutusta ja sen merkitystä pohditaan myös toiselta kantilta. Rachelia ihmetyttää, miten rikkaat maksavat couture-puvuistaan enemmän kuin mitä kylällisen lapsia rokottaminen maksaisi. Peik Lin tuo asiaan kuitenkin perspektiiviä:

Peik Lin gave Rachel a thoughtful look. ”Isn’t it all relative though? To someone living in a mud hut somewhere, isn’t the §200 you paid those Rag & Bone jeans you’re wearing considered obscene? The woman  buying that couture dress could argue it took a team of twelve seamstresses three months to create the garment, and they are all supporting their families by doing this. My mother wanted an exact re-creation on her bedroom ceiling of Baroque fresco she saw at some palace in Germany. It cost her half a million dollars, but two artists from the Czech Republic worked on it every day for three months. One guy was able to buy and furnish a new house in Prague, while the other one sent his kid to Penn State. We all choose to spend our money in different ways, but at least we get to make that choice. Just think – twenty years ago, these girls you went to Paris with would only have two choices: Do you want your Mao jacket in shit brown or shit gray?”

China Rich Girlfriend pyyhkäisee minut täysin mukaansa. Ökyrikkaiden aasialaisten kohdalla minua häiritsi miten paljon eri hahmoja ja perspektiivejä oli. Tämän romaanin kanssa kaikki tuntuu hallitummalta. Jokainen henkilö on mielenkiintoinen (okei, ei ehkä Eddie tai Eleanor, mutta he eivät pääosaa tässä saakaan) ja seuraan jokaista juonenpätkää jännittyneenä. Kiinnostavimpina hahmoina pidän Kittya ja Astridia. Tällä kertaa Rachel ja Nick saivat minun puolesta jäädäkin välillä sivuun. Teos on loistava. Se on viihdyttävä, hauska ja monipuolinen. Jokaisella hahmolla on roolinsa tarinan kokonaiskuvassa, ja eri kerrontamuotoja käytetään kekseliäästi. On viestittelyä, päiväkirjaa, lehtiartikkelia ja ohjekirjaa.

Ihastusta herätti myös, että eräs suosikkini korealaisista draamoista (My Love from the Star) tulee mainituksi teoksessa, kun toimittaja erehtyy luulemaan Nickiä draaman päähenkilöä näytelleeksi näyttelijäksi ja saa pettymyksekseen kuulla tämän olevan vain historian opettaja New Yorkista. Nickin näennäisellä merkityksettömyydellä pilaillaankin useaan otteeseen. Yksittäisenä liikuttavana yksityiskohtana myös on, miten valtavan innoissaan Rachel on jokaisesta näkemästään ylellisestä kylpyhuoneesta. Tai miten Kittylla menee pasmat sekaisin, kun häntä puhutellaan uudessa eliittikirkossa.

                       ”Well then, welcome to Stratosphere. Which church do you normally attend?”

Kitty tried to think of all the churches she passed every single day on the way down from her apartment on The Peak, but her mind went temporarily blank. ”Er, the Church of Volturi”, she blurted out, picturing the church-like space from the Twilight movies where those scary old vampires sat on thrones.

”Oh, I don’t know that one. Is it over on the Kowloon side?”

Aina jatko-osat eivät osu nappiin, mutta onneksi China Rich Girlfriend kuuluu niihin jatko-osiin, jotka lunastavat lupauksensa ja enemmänkin. Muistan lukupiirikeskusteluistamme kun luimme  Ökyrikkaat aasialaiset, että varsinkin Neaa mietitytti Rachelin isäkuvion mukaantuomisen kiinnostavuus. Voin vakuuttaa, ettei isän etsimistä ja isätytärsuhdetta ole vedetty överiksi. China Rich Girlfriendiin sisältyy niin paljon muuta. Paljastavaa myös on, että Rachelin rikkaaksi paljastuva isä tuo Nickin ja Eleanorin yhteen. Isäkuvion mukaanottaminen lieneekin keino hakea Rachelille paikkaa Nickin maailmassa ja samalla valottaa Manner-Kiinan ökyrikasta eliittiä.

Kenelle? Ökyrikkaista aasialaisista pitäneille, chick litin ja Aasian ystäville

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kuuntelin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) sarjassamme kuuntelen mitä nyt tulee vastaan. Osittain luin tämän siksi, että lukupiirini Nea mainitsi jonottavansa tätä edelleen kirjastosta. Mutta oih! Lukija oli sama kuin Englantilaisessa romanssissa. Pirjo Heikkilän ääntä ja lukutapaa on mukava kuunnella. Hänestä onkin tullut ensimmäinen suosikkiäänikirjanlukijani.

Teos on humoristinen ja samalla säälimätön arkikuvaus yli kolmekymppisestä työttömästä naisesta, joka eron jälkeen vaipuu alakuloon. Olisi löydettävä mies ja työpaikka, päästävä elämässä eteenpäin. Hänen parvekkeellaan on pelkkä pehmoinen matto, jonka päällä ottaa iltapäiväunia, ei kalusteita. Jos saisi työn niin parvekkeen voisi vihdoin kalustaa. "Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni." Työpaikat vain eivät nappaa. Eivätkä oikein miehetkään. Olo ei ole kohotakseen, vaikka hän ottaa lainaa ja käy New Yorkissakin.

Minuutteja, tunteja ja vuorokausia oli loputtomasti, ja niistä jokainen oli minulle tarpeeton. Olisin voinut käyttää ajan hyödykseni mutten käyttänyt. En katsonut klassikkoelokuvia, en kirjoittanut novelleja enkä käynyt taidenäyttelyissä. En mennyt kuntosalille enkä joogaamaan.  […] Kun sain koulusta ilmoituksen, jossa muistutettiin opinto-oikeuteni rajallisuudesta, en reagoinut siihen mitenkään. Ajattelin lähestyvää syntymäpäivääni ja sitä, minkälaista elämäni olisi, jos poikaystäväni ei olisi lähtenyt luotani: Mitä hän olisi ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi? Entä miten hän olisi käyttäytynyt, kun olisi ollut nimipäiväni aika?

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei sykähdyttänyt, mutta eivät kai tällaiset arkiset kuvaukset niin sykähdytäkään. Masennusta, itsesääliä ja sivullisuuden tunnetta kuvataan aidon oloisesti. Aikuinen nainen etsii paikkaansa, eikä sitä tunnu löytyvän. Päähenkilö ottaa jatkuvasti lisää lainaa läheisiltään ja syö kaveriensa maksamia ilmaisia aterioita. Silti hän haluaa olla itsenäinen, ja hänen osuutensa maksaneelle deittikaverille hän julistaa olevansa ihminen, joka haluaa itse maksaa omat laskunsa. 

Päähenkilö jää minulle etäiseksi. Tunnistan päähenkilön ahdistuneisuuden kuitenkin ikäpolvessani, vaikka en vielä päähenkilön ikäinen olekaan. Moni ei tunnu tietävän mitä oikeastaan haluaisi ja moni on masentunut. Tätäkö on 2010-luku? Päähenkilöllä on onnekseen monen vuoden terapiasuhde, läheinen ystävä ja perhe tukenaan.

Eniten romaanissa minua ilahduttivat kuvaukset päähenkilön meikkaamisesta. Sitä kuvataan huolella, vaihe vaiheelta. Samoin meikin poistamista, mikä ei taida olla kenenkään naisen lempijuttuja. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu sisältää joitakin hauskoja yksityiskohtia, kuten myös päähenkilön sipsiaddiktion.

Koska ajattelin sipsejä koko ajan, puhuin niistä jatkuvasti. Ihmiset eivät lakanneet päivittelemästä, miksi söin sipsini aina samalla tavalla: miksi ostin kaksi 75 gramman pussia Taffelin Broadway-sipsejä ja Valion kermaviilin, johon sekoitin Pirkan valkosipulidippijauhetta.

”Eivätkö Manhattanit kelpaa?” ystäväni kysyivät. ”Ovathan nekin sourcream & onion -sipsejä.”

Vastasin, että minä nyt satuin tykkäämään eniten Taffelin Broadway-sipseistä, vaikka joskus oli sellainenkin aika, että söin ainoastaan Manhattaneita. Kyse oli kausista, ja Broadway -kauteni oli taukoja lukuun ottamatta kestänyt yhdeksän vuotta.

Voin kuvitella, että kirja on antoisampi tunnelmoijille ja henkilökuvauksista nauttiville lukijoille, jotka eivät kaipaa niinkään tapahtumia tai juonta. Juonta tässä hyvin tasapaksussa romaanissa nimittäin ei ole. Sanoma kuitenkin tuntuu olevan "aikansa kutakin".

Romaanin kepeän vaaleanpunainen kansi voi olla hieman hämäävä. Ehkä se on niin kesäinen ja vaaleanpunainen toivon pilkahduksena, lupauksena tai unelmana paremmasta. Ihan niin kevyt ja hattarainen tämä teos ei ole kuin mitä kannen perusteella voisi luulla. Hattarainen ei oikeastaan ollenkaan. 

Kenelle? Henkilökuvista ja psykologisista romaaneista pitäville, masennuksesta kirjallisuudessa kiinnostuneille, chick litiä lukeville.

Ryūnosuke Akutagawa: Hammasrattaat ja muita novelleja

Ryūnosuke Akutagawa on yksi kuuluisimpia 1900-luvun alun klassisia japanilaisia kirjailijoita. Kaikki Japanissa tuntevat Akutagawan. Markus Mäkisen suomentamassa ja kokoamassa kymmenen novellin novellikokoelmassa Hammasrattaat ja muita novelleja esiintyvistä novelleista Seittilankaa ja Rashomonia luetaan japanilaisissa kouluissa niin, että niiden lukemiselta on vaikea välttyä. Tartuimme näihin klassikkokirjailijan novelleihin lukupiirimme voimin.

Akutagawan novelleissa on Taishō-kauden (1912–26) japanilaisen kirjallisuuden leimaa, vaikka Akutagawa hylkäsikin naturalismin ja huolen proletariaatista. Ajan kirjailijoilla oli omantyyppinen fiilistelykoulukuntansa, joka käsitteli tiettyjä teemoja ja elämän sekopäisyyttä. Taishō-kausi tunnetaan Meiji-kauden sensuurin ja Showa-kauden sorron välisenä todella progressiivisena ja liberalistisena aikana. Venäjän voittaneessa Japanissa otettiin edistysaskelia ja kirjallisuus kukoisti ennen Showa-kauden militaristisen kehityksen alkamista. Uusia keksintöjä kokoelman novelleissa on silti varsin vähän verrattuna monen muun ajan kirjailijan tuotoksiin. On sähkövaloja, junia, autoja ja joitakin länsimaalaisia vaatteita ja kampauksia. Moni novelleista sijoittuu silti ikään kuin välitilaan, kuvaamatta mitään tiettyä aikaa sinänsä. Pohdimme, mihin aikaan selvästi menneeseen aikaan sijoittuva Helvetinsermi voisi sijoittua. Nea oli sitä mieltä, että se voisi hyvinkin sijoittua 1800-luvun loppupuolelle, jolloin Japanissa elettiin vielä feodaaliaikaa ja palvelusneitojen polttaminen oli sallittua toisin kuin Euroopassa.

Akutagawa punoo novellinsa ammentaen perinteisestä japanilaisesta kansanperinteestä yhdistäen siihen vaikutteita niin kiinalaisesta kuin länsimaisestakin kirjallisuudesta. Hänen novellinsa ovat satiirisia taideteoksia, joissa mennään tyyli edellä. Akutagawan merkityksestä kertoo, että hänen vuonna 1926 tekemänsä itsemurha määrittää monelle Taishō-kauten loppua, vaikka kauden keisari oli kuollut jo kuusi kuukautta aikaisemmin.

Suosikkinovellini tästä novellikokoelmasta oli karmaiseva, mutta taidokas Helvetinsermi, kun taas Ellalle se oli kaikista vähiten mieluisa. Ilmeisesti tässä onkin mielipiteen jakajaa. Jos novellikokoelma on jäädäkseen kesken, tyssää se todennäköisimmin juuri Helvetinsermiin. 

Ehkäpä tämä riitti antamaan teille jonkinlaisen käsityksen siitä, miten mielipuolisen pahaa enteilevällä tavalla Yoshihide uppoutui työhönsä? Kerron teille kuitenkin vielä yhdestä hirvittävästä tapauksesta, jonka takia eräs vain noin kolmentoista ikäinen oppipoika oli vähällä päästä hengestään tuon Helvetinsermin tähden. Tuo oppipoika, luonnostaan naismainen ja vaaleahipiäinen nuorukainen, tuli eräänä iltana pahaa aavistamatta mestarin kutsusta tämän huoneeseen, missä mestari syötti öljylampun valossa kämmeneltään raa’alta haisevaa lihaa oudon näköiselle linnulle. Lintu oli jotakuinkin kissan kokoinen. Ja korvamaisesti törrötävine höyhentupsuineen ja suurine, meripihkan värisine silmineen se oli muutenkin jotenkin kissamainen.

Nealle novelleista jäi parhaiten mieleen juuri Helvetinsermi, Seittilanka ja Rashomon. Ellaa ilahdutti Nanjingin Kristus -novelli, joka on kestänyt hyvin aikaa ja jonka loppuratkaisu kuvaa eräänlaista win-win-tilannetta. Hapokkain novelli minulle oli yhteiskuntakritiikkiä hyvin alleviivaavasti esittävä Kappa, jonka jätin kesken. En saanut siitä kiinni, eivätkä kappat kiinnostaneet. Ella puolestaan rakasti myös Kappan loppua. Novellikokoelma istuikin erinomaisesti sekä minun maagisuutta rakastavaan kirjallisuusmakuuni että Ellan tunnelmoivaan kirjallisuusmakuun. Nea puolestaan nautti Itä-Aasian tutkimusta opiskelleena novellien japanilaisesta maailmasta ja japanilaiseen klassikkokirjailijaan lähemmin tutustumisesta. 

Kokoelman novellit eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta sisältävät tietynlaisen tunnelatauksen. Ne ovat maagisen synkkiä, makaabereja ja vahvatunnelmaisia. Kunnianhimo ja ahneus ovat toistuvia teemoja. Kokoelman novellit sisältävät japanilaisten kauhutarinoiden kuvastoa, mutta monessa on jokin opetus. Kauhun herättäminen ei ole novellien tarkoituksena. 

Kokoelman suomennos on erinomainen. Japaninkielinen あばばばば eli "Ababababa"-novelli  on nerokkaasti käännetty hilpeyttä herättävään muotoon Ät-tät-tät-tät-tää. Kieli on värikästä ja monipuolista, mistä on varmasti kiittäminen niin itse Akutagawaa kuin suomentajaakin. Tekstiin on jätetty japaninkielisiä sanoja, joita ei ole selitetty. Pidimme tätä kaikki hyvänä asiana, sillä näillä esineillä ei ollut tarinan kannalta niinkään väliä. Jokainen novelli aukesi kyllä, mutta etäisyys japanilaiseen kulttuuriin säilyi. 

Vastaavanlainen mutkattomuus näkyy myös itse novelleissa. Selityksiä ei ole. Kummallisia asioita tapahtuu, ja niistä saatetaan heittää joitakin arvailuja, mutta tapahtumia ei käydä tyhjentävästi läpi. Lukijalle jää itselleen pohdittavaksi mitä haluaa kustakin novellista uskoa. Synkkää parempia sanoja kuvaamaan Akutagawan novelleja olisivatkin Nean mielestä "yliluonnollinen" ja "selittämättömyys". Novellien tapahtumista moni on sellaisia, ettei niitä voi ymmärtää – eikä tarvitse. 

Silloin minua vastaan harppoi likinäköisen oloinen noin nelikymppinen ulkomaalainen. Hän oli paikkakunnalla asuva vainoharhaisuutta sairastava ruotsalainen. Hänen nimensä oli vieläpä Strindberg. Kun hän ohitti minut, tunsin kehossani jonkinlaisen ruumiillisen reaktion.

Novellikokoelman kruunaa sen postuumisti julkaistu viimeinen novelli Hammasrattaat. Akutagawa on sijoittanut itsensä novellin keskiöön, ja novellissa kiteytyy hänen elämänsä kurjuus. Novelli on kuin itsemurhaa hautovan viimeinen kirje ja enteilee Akutagawan itsemurhaa. Akutagawan hulluus ja päänsisäinen kaaos kulminoituvat Hammasrattaissa, kun kirjailijan mielenmaisema pääsee valloilleen. Tekstissä vilisee viittauksia muihin hulluksi tulleisiin kirjailijoihin. Nykylukijalle kuvauksesta tulee migreeni- ja psykoosikohtaukset mieleen, minulle Maupassant.  

Kenelle? Synkille tunnelmoijille, maailmankirjallisuuden klassikoita halajaville, selittämättömästä yliluonnollisesta kirjallisuudessa pitäville ja ihan vain erilaista luettavaa kaipaaville.