Ruusun nimi

Ruusun nimi

torstai 8. elokuuta 2019

Osamu Dazai: Ei enää ihminen


Minulla meni pitkään, ennen kuin sain luettua Osamu Dazain Ei enää ihmisen (人間失格 Ningen Shikkaku 1937, suom. 1969).  Luettuamme lukupiirikirjana Akutagawaa, suositteli Nea tätä toista 1900-luvun alun klassikkoa. Osamu Dazai on yksi Japanin tunnetuimpia kirjailijoita, ja hänen 30-luvulle sijoittuva teoksensa Ei enää ihminen on osittain omaelämäkerrallinen. Sen keskiössä on Yozo, mies, joka lapsuudestaan asti tuntee, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa ihmisen elämään. Hän kokee jatkuvasti jäävänsä ihmiskunnan ulkopuolelle, ihmiskunnan, joka näyttäytyy hänelle omituisena ja käsittämättömänä. Hänen neuroosinsa vaivaavat häntä niin, että hänen on vaikea toimittaa yksinkertaisimpiakaan asioita. Teoksen japaninkielinen nimi viittaakin epäonnistuneeseen ihmiseen.

”Miksei sinulla ole mahdollisuuksia?”
”Koska en ole totellut isääni.”
”Etkö? Mutta kaikki sanovat, että olet kiltti.”
Se johtui siitä, että huiputin heitä. Tiesin kyllä, että kaikki talon asukkaat olivat ystävällisiä minua kohtaan, mutta minun oli äärimmäisen vaikea selittää Shigekolle, kuinka pelkäsin heitä kaikkia ja kuinka kirouksenani oli se onneton omituisuus, että minusta pidettään sitä enemmän, mitä enemmän pelkäsin ihmisiä, ja mitä enemmän pelkäsin heitä, sitä enemmän minusta pidettiin – kierre, joka vihdoin pakotti minut pakenemaan kaikkien luota.

Teoksesta tulee välillä mieleen Dostojevski ja erityisesti Kirjoituksia kellarista. (Dostojevski myös  mainitaan romaanissa.) Tätä en henkilökohtaisesti pidä minään hyveenä, sillä en vapaaehtoisesti lukisi Dostojevskia lainkaan. Sen verran kitkerää hänen kirjallinen tuotantonsa minusta on. Ei enää ihminen on tunkkainen kuvaus ihmisen neurooseista ja peloista, pettämisestä ja ilveilystä. Jos avaruusolento olisi tietämättään lähetetty Maahan ja saanut ihmisen hahmon, muistuttaisi hänen kokemuksensa kenties kovastikin niitä kokemuksia, jotka Yozo on raapustanut kolmeen muistikirjaansa. Yozo ei ymmärrä nälkää, ei rakkautta, eikä montaa muutakaan ihmistunnetta. Hän tarkastelee ihmisiä kuin toista lajia, käsittäen kuitenkin, että jollakin lailla samanlaista käytöstä odotetaan häneltäkin. Ennen kaikkea hänen käytöstään määrittelee kuitenkin sairaalloinen, alati kalvava pelko.

Romaanissa on samaa vääjäämättömän lopun ja syrjäytyneisyyden tuntua kuin Akutagawan itsemurhaa enteilevässä Hammasrattaat -novellissa. Myös Dazai tappoi itsensä. Yritettyään jo useaan kertaan itsemurhaa hän heittäytyi vuonna 1948 rakastajansa kanssa kanaaliin ja hukkui. Yozo, epäonnistunut ihminen, yrittää Dazain romaanissa hänkin itsemurhaa. Jopa samalla tavalla kuin Dazai myöhemmin. Itsemurhan yrittäminen herättää paheksuntaa, ja Yozon perhe katkaisee ainakin näennäisesti välinsä häneen. Mitä kertoo Japanista se, että kaksi sen tunnetuimmista klassisista kirjailijoista paitsi kirjoitti itsemurhasta, myös teki itsemurhan? Japani on tunnettu itsemurhien maana, jossa samurait suorittivat rituaalisia itsemurhia kunniansa säilyttämiseksi. Japanissa kuri, myös itsekuri, on ollut historiallisesti tärkeää ja on vieläkin. Eteenpäin on jaksettava, kunnes ei enää jaksa. Mielen järkkyminen ja uupumus ovat asioita, joista ei ole saanut eikä saa puhua. Mielisairaiden kanssa ei tule olla tekemisissä.

Teoksessa on joitakin mielenkiintoisia ajatuksia. Lapsuudessani kouluissa syyllistetiin lapsia, jos ruokaa jätti syömättä. Perusteluna oli, että Afrikassa lapset näkevät nälkää, niin ei ole oikein jättää ruokaa. Ilmastonmuutoksen aikakautena yksittäistä ihmistä vasta syyllistetäänkin. Romaanin Yozoa tieteelliset tilastot ja ruokahävikki hirvittävät, mutta muistellessaan toimintaansa jälkikäteen hän on ymmärtänyt jotakin merkittävää:

Minua olivat tieteelliset tilastot kauhistaneet siinä määrin (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä?) että aina kun jätin syömättä yhdenkin riisinjyvän, aina kun niistin  nenäni, kuvittelin, että tuhlasin kokonaisia riisivuoria ja tonneittain paperia, ja jouduin sellaisen synkkämielisyyden valtaan kuin olisin tehnyt jonkin kauhean rikoksen. Mutta nämä olivat tietenkin tieteen valheita, tilastojen ja matematiikan valheita. Jokaiselta ihmiseltä ei voi koota kolmea riisinjyvää.

Minun makuuni Ei enää ihminen ei ole. Se on liian pessimistinen ja valoton. Ymmärrän, että sellaiseksi se on tarkoitettukin ja sellaisena se toimii erinomaisesti. Tällainen kirjallisuus vain ei vetoa minuun. Inhoan teoksen päähenkilöä, eikä teoksessa ylipäätään ole miellyttäviä hahmoja kuin ohimennen. Hyväntekijät saavat tässä romaanissa vain sylkeä kasvoilleen.

Kenelle? Dostojevskistä pitäville, japanilaisia klassikoita lukeville, maailmankirjallisuuden klassikoista kiinnostuneille ja kurjien ja epäsovinnaisten ihmisten kuvauksista pitäville.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti