Tove Jansson: Kesäkirja

Lukupiirimme luki kesän kunniaksi Tove Janssonin Kesäkirjan (Sommarboken 1972, suom. 1973) Ellan valintana. Olin meistä ainut, joka ei ollut koskaan lukenut Tove Janssonilta oikein muuta kuin muumikirjoja muutamaa novellia lukuunottamatta. Nea oli lukenut yhden, Ella useamman. Suurin osa kai vieläkin tuntee Tove Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka kirjailija oli myös lahjakas taidemaalari, kuvittaja ja sarjakuvanpiirtäjä. Muistan edelleen lämmöllä vuosien takaista Ateneumin Tove Jansson -näyttelyä, jossa oli esillä vaikka mitä hänen tuotoksiaan. Moni ulkomaalainen tuntee Suomen muumeista, joilla on ollut  myös suomalaisille valtava merkitys. 90-luvun lapsena kasvoin tv:ssä näytettyjen Muumilaakson tarinoiden parissa ja kuulun sukupolveen, joka osaa edelleen sarjan repliikkejä ulkoa. Miksei Tove Janssonilla sitten ole liputuspäivää? Minna Canth taitaakin olla ainut nainen, joka on päässyt liputuskalenteriimme. Minna Canthin päivää juhlitaankin myös tasa-arvon päivänä. Mielestämme myös Tove Jansson ansaitsisi oman liputuspäivänsä. Vaikka Suomessa liputuspäivillä onkin vain vähän merkitystä on eleellä symbolista arvoa.

Kesäkirjassa kuvataan erään Suomenlahden saaren kesää, saarella kesäisin asustavaa pikkutyttöä nimeltä Sophia, Sophian isoäitiä ja isää, mutta enimmäkseen Sophiaa ja isoäitiä.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Isoäiti otti hänet oikopäätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istuessaan isoäiti suunnitteli hiekkarantaan taloa tulitikkulaatikoista ja mustikoiden istuttamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopeapaperista ikkunat.

Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sammaltuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämärän tullen isoäiti usein meni kummitusmetsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.

Adjektiivi kesäinen yhdistetään usein kaikkeen positiiviseen; lämpöön, valoon, kukkaloistoon, mansikoihin, väreihin yms. Kesäkirja ei ole kesäinen tässä mielessä. Neaa Kesäkirja ahdisti niin, ettei hän ollut saanut sitä luettua. Nea vertasi teosta Muumipappaan ja mereen, jonka hän on myös kokenut aina ahdistavana ja karmaisevana. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että teos oli todella vahvatunnelmainen. Ella, kuten arvata saattoi, on teokseen aivan rakastunut. Nea epäili, että Kesäkirja on väärä kirja lukea mökillä. Teos tuli hänellä mökillä liian iholle. Ella puolestaan epäili, että hänen vahvaan ihastumiseensa vaikutti juuri se, että hän on viettänyt lapsuutensa kesät saaristossa. Kesäkirjan miljöö oli lähellä hänen sydäntään, ja hänelle teos palautti mieleen lapsuuden kesien tuoksut ja maisemat. Pohdimmekin kuka meistä oli enemmän meri- kuin järvi-ihminen ja vaikuttiko se lukukokokemukseemme. Nea oli keskustelussamme ainut, joka valitsisi mieluummin järven kuin meren ja myös se, jolle Kesäkirjan lukeminen tuotti eniten vaikeuksia. Vaikka yhtymäkohtia oman järvimökin kallioihin ja mäntyihin löytyi, Nea koki teoksen merimaiseman silti kovin vieraaksi.

Teos sisältää todella hienoja kuvauksia ja on taitavasti kirjoitettu. Tove Janssonin omaleimainen tyyli ja hahmovalinnat paistavat siitä läpi. Hahmot ovat itseironisia, särmikkäitä ja silti rakastettavia. Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja tasapuolinen, sellainen, jossa pikkutyttö saattaa  komentaa isoäitiään olemaan hiljaa. Kesäkirjassa vain todetaan lyhyesti Sophian komentavan isoäitiään ja jatketaan tarinaa. Lapset sanovat asiat usein suoraan, eikä Tove Jansson pyri kaunistelemaan uhmaikäisen lapsen kiukutteluja, mutta ei myöskään kauhistelemaan. Kuvaus on rehellistä ja asiat esitetään maanläheisesti sellaisina kuin ne ovat.

Ellalle teos oli hyvän mielen kirja ja tavallaan Neakin näki sen sellaisena, mutta itse on ollut vakuuttunut. Minulle teoksesta ei tullut erityisen hyvä mieli. Ella oli kiinnittänyt kovasti huomiota siihen, että teoksen jokaisen luvun olisi melkeinpä voinut irrottaa ja lukea erikseen. Luvut ovat novellimaisia kuvauksia pienistä sympaattisista hetkistä, eikä teoksen läpi kantavaa juonta ole. Luvut on järjestetty kronologisesti kaaressa jäiden lähdöstä elokuun äkilliseen pimeyteen, mutta kesä vaihtuu välillä ja Sophia kasvaa. Neasta uuden luvun aloitus oli juuri näistä syistä vaikeampaa kuin yleensä, kun itsensä täytyi aina uudelleen investoida tarinaan. Huomasin myös itse, että välillä kesti hetken päästä tarinaan sisälle kun mietin hetken, oltiinko tässä nyt samassa vai eri kesässä. Ellalla oli tässäkin asiassa toisenlainen lukukokemus: hänestä oli ihanaa kun iltasaduksi saattoi lukea vain yhden luvun ja jättää kirja sopivasti siihen.

Kesäkirja on yleisluonnoltaan kepeä. Juuri sellainen, jonka parissa lukija on sen hetken kun lukee, ja sitten se on ohi. (Nea tosin kertoi jääneensä pohtimaan, minkälaisen puskan alle isoäiti kirjan alkupuolella oikein käy...) Oma suosikkiosani kirjaa on sen viimeinen luku Elokuussa.

Ei heti, mutta vähitellen ja ohimennen alkavat esineet vaihtaa paikkaa noudattaakseen vuoden kulkua. Kaikki siirtyy lähemmäksi taloa, päivä päivältä. Sophian isä ottaa teltan ja vesipumpun sisään. Hän irrottaa poijun sakkelin ja kiinnittää kettingin korkkikohoon. Vene vedetään teloille ja sumppuvene käännetään ylösalaisin puuvajan taakse, sitten alkaa syksy. Myöhemmin jonain päivänä otetaan perunat ylös ja vesitynnyri vieritetään mökin seinustalle. Sangot ja puutarhakalut tulevat lähemmäksi taloa ja koristepytyt häipyvät pois. Isoäidin päivänvarjo ja muut hetkelliset ja rakastettavat esineet, kaikki ne vaihtavat paikkaa. Kuistilla seisovat tulensammutin ja kirves, kanki ja lumilapio. Ja samalla muuttuu koko maisema.

Kenelle?  Kesälomalukemista kaipaaville, talviahdistukseen, tunnelmallista luettavaa halajaville ja Tove Janssonista pitäville.