Terhi Tarkiainen on julkaissut uuden romaanin, jossa ei tällä kertaa ole vampyyrin vampyyria. Hänen esikoisromaanistaan Pure mua kirjoitin kaksi vuotta sitten. Kittyn kansi on pyörinyt Instagramissa ja teos on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun sen äkkäsin. Ostan yleensä mielenkiintoiset kotimaiset uutuudet itselleni, mutta päätös kipaista kirjakauppaan lujittui, kun sain kirjallisuustieteen kurssilla kanssani aikoinaan istuneelta Romance & Revenge -blogin Veeralta yllättäen viestiä: "Ostin muuten Terhi Tarkiaisen uuden kirjan ja huomasin, että onnittelut paikallaan, kun sua oli lainattu Pure mua:n tiimoilta!" Hauska yllätys ja todelliset 10 pistettä Veeralle asian huomaamisesta, Tammi kun ei ole viitannut blogiini nimeltä, vaan pelkällä url-osoitteella. En tiedä moniko osaa yhdistää osoitteessa mainitut ruusunnuput blogiin/Instagram-tiliin Ruusun nimi.
No entäs sitten se Kitty, eli kuinka mies tuhotaan? Tällä raflaavalla nimellä varustetulla teoksella on upea kansi. Hentoon ja viehkeään kukkaornamenttiin yhdistyy särmää tuova musta väri ja kukkien keskelle kätkeytyvä käärme, mikä sopii oivallisesti itse romaaniin. 1740-luvun historialliseen Lontooseen sijoittuvan romaanin keskiössä on apteekkarin tytär Kitty Blackstone, joka vaanii kostoa. Kitty on tullut raiskatuksi öisen Lontoon kaduilla. Puolustautuessaan hän on raapaissut miehen poskeen veriset jäljet.
Jäljet palaavat kummittelemaan Kittyn avioitumisen myötä. Mieluiten hän hoitaisi vain isänsä apteekkia, eikä avioliitto ole hänelle mieleen. Kitty on kekseliäs nainen ja onnistuu välttämään aviovuoteen, kun hänet naitetaan itseään vanhemmalle porvarimiehelle. Joshua Goodwin on kuitenkin kiltti, hyvin toimeentuleva mies ja tämän talo hieno. Kitty saa pian huomata, että hänen uudella reviirillään on myös tunkeilija. Kittyn aviomiehen tuttaviin kuuluu kuparihiuksinen herra Heath, jonka poskea koristavat pahaenteiset neljä arpea.
Hän oli puhuessaan kääntynyt hieman, niin että näin nyt ensimmäistä kertaa myös kasvojen arpisen puolen. Viivoja oli tosiaan neljä, tasaisin välein toisistaan ja yllättävän suorassa ottaen huomioon, millaisen tunnekuohun vallassa olin ne tehnyt. Muistin kyllä, miten olin jälkeenpäin kaivanut jotain pehmeää ja veristä kynsieni alta, mutta en ollut ymmärtänyt raapaisseeni niin syvään, että siitä olisi jäänyt pysyvä jälki. Silti katsellessani nyt noita neljää rosoista arpea tiesin ehdottomalla varmuudella, että vieressäni istui palavapäinen mies.
Haluaisin pitää teoksesta enemmän kuin lopulta pidän. Teoksen alkupuoli kyllästyttää, kun tarina ei ole ottaa heti tuulta alleen, eivätkä trigger warningeilla rummutetut kidutusfantasiakohtaukset yllä niihin sfääreihin, että hätkähtäisin. Odotin jotakin vaikuttavampaa, jotakin raaempaa, jotakin enemmän. Tässä tulen taas siihen, miksi inhoan kirjoista etukäteen lukemista. Toisinaan onnistun vain pilaamaan lukukokemukseni suurilla odotuksillani. Luulen, että tähän vaikutti osaltaan myös se, miten säväyttävän erilainen, rohkea teos Pure mua on lähtökohdaltaan. (Siis oikeasti, kuka antaa vampyyrin tyttärelleen synttärilahjaksi?) Kitty on kuitenkin selvästi aikuisempaan makuun. Eikä sekään ihan tavanomaisista aineksista koostu.
Huono Kitty, eli kuinka mies tuhotaan ei ole. Ja oikeasti tämän romaanin hienoushan piilee nimenomaan Kittyn unissa, joita juuri äskeisessä kappaleessa moitin. Ne eivät ole sitä mitä odotin. Kitty palaa yö toisensa jälkeen isänsä apteekin takahuoneeseen, jonne hän on sulkenut herra Heathin. Herra Heath on täysin Kittyn armoilla ja satutettavana tämän mielen mukaan. Ajan kuluessa unet muuttuvat ja saavat piirteitä, jotka kielivät Kittyn psyykeestä ja tässä tapahtuvasta kehityksestä. Samaan aikaan myös herra Heathillä on jotain meneillään. Unien ja todellisuuden välinen raja hämärtyy kiehtovalla tavalla.
Oli hämmentävää nähdä hänet sillä lailla pystyssä ja vailla kahleita. Vaatteetkin hänellä oli yllään, vaikkei hänen varsinaisesti voinut sanoa olevan säädyllisesti pukeutunut. Harmaaksi pinttyneen pellavapaidan päälle oli hätäisesti heitetty pelkkä takki, ja ilman liiviä hänen paitansa repsotti rumasti housunkauluksen yli, mikä sai laadukkaan mutta tahraisen samettitakin näyttämään varastetulta. Takkuisine hiuksineen tämä huohottava Heath muistutti erehdyttävästi unieni miestä, paitsi ettei hänen katseessaan ollut pelkoa vaan pikemminkin jotain pelottavaa.
Lopulta makaan iltamyöhään kirja käsissäni ja luen eteenpäin tarinaa, jonka etenemistä en malta odottaa seuraavaan päivään. Pidän Kittyn suorasukaisuudesta ja tavasta ryhtyä tuumasta toimeen ja löytää keinot patriarkaalisessa yhteiskunnassa luovimiseen. Saadakseen selville, mistä oikeastaan jää leskenä paitsi, Kitty päätyy luovaan ratkaisuun ja lähestyy lakeijaansa Thomasia:
”Tarkoitus olisi, että Thomas
harjoittaisi haureutta kanssani, jos se vain Thomasille sopii.”
Sekään selvennys ei näyttänyt
laukaisevan tilannetta. Päätin laskea kolmeen, ja jollei Thomas siihen mennessä
osoittaisi elonmerkkejä, kaappaisin vaatteeni lattialta ja pakenisin Ranskaan,
missä perinteisesti ymmärrettiin huorintekemistä ja yleistä irstailua, jopa
kannustettiin siihen.
Kitty on kertojana värikäs ja aikalaisekseen kovin uskalias. Tarkiainen loistaa jälleen räikeällä ja omaperäisellä kielellä. Voi olla, että teos sen kun vain paranisi toisella lukukerralla, kun osaisin ottaa sen vastaan sellaisenaan. Ei odotuksiin vastaavana, vaan humoristisena tarinana synkästä ajasta (1700-luku oli subjektiivisen mielipiteeni mukaan synkkä, ja sen aikainen Lontoo vielä synkempi ja likaisempi) ja reseptistä, jonka lopputulos ei ole ihan sitä mitä toivoi. Miehen tuhoamisen tielle kun voi tulla kompastuskivi jos toinenkin, oli sekoittajana sitten apteekkarin tytär tai ei.
Kenelle? 1700-luvun likaisuudesta ja kostotarinoista pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti