Oona Pohjolaisen esikoiskirja Äkkimakea (2024) on mulle hauska hyppäys ihan muuhun genreen fantasian keskeltä. Ja tämähän imaisee mukaansa hyvin! Saa vain kuunnella ja antaa tarinan viedä. Voin hyvällä omatunnolla sanoa nauttineeni tästä hänen kirjastaan.
Mio on ison luokan superstara. Suosiota on silti kasvatettava, ehkäistävä sen lasku. Ajatus pr-suhteesta ei Mioa innosta, etenkään kun hänen tiiminsä valitsema Adam tuntuu vihaavan häntä, mutta se on menoa se.
Kirja yllättää positiivisesti monella tosi hienolla pohdinnalla sen lisäksi että viihdyttää. Tykkään Adamista ja Miosta, ja heidän suhteeseensa olisi voinut sukeltaa syvemmällekin. Mion ja Adamin yölliset hengailut ovat ihan parasta. Heidän kohtaamisissaan on paljon paljautta, sellaista, jota vain yöllä on. Kärsin itse insomniasta aika ajoin, mutta myös rakastan yöaikaa ja sille ominaista tunnelmaa. Se on mielestäni saatu hyvin vangittua tähän. Samoin kahden ihmisen kohtaaminen, vähäeläisyys ja heidän välilleen syntyvä omalaatuinen side.
”Valvotko sä aina näin
myöhään?” Mio kysyi luoden katseen ylös Adamiin. Veden kuvajainen heitti tämän
poskipäille sinertävän hehkun.
”Melkein aina”, Adam vastasi pitäen katseensa ohjelmassa. ”Pystyn keskittymään työhön paremmin yöaikaan. On helpompi ottaa etäisyyttä muiden odotuksiin ja paineisiin, kun muu maailma nukkuu ja on yksin hereillä.”
Odotin jotakin vähän imelämpää, mutta pidän siitä, mitä sain. Julkkiselämän varjopuolet ja sokeria synkemmät sävyt, dissosiaatio ja oman minuuden hälveneminen taustalle ovat kiinnostavia aiheita. Mion ahdistus välittyy hyvin. On kuvaavaa, ettei Mio ole kirjan aikana paljoakaan kotona. Hän on aina menossa, aina maailmalla jossakin hotellissa, ei kenenkään kodissa. Miten siinä edes voisi pitää itsestään kiinni? Mihin tarttua?
Ei ollut kioskikamaa. Jos siis pelästyit Helsingin sanomien tökeröä arvostelua, niin kannustan kyllä tarttumaan tähän ja antamaan Äkkimakealle mahdollisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti