Mizuki Tsujimura: Lonely Castle in the Mirror

Mizuki Tsujimuran Lonely Castle in the Mirror (かがみの孤城 2017, eng. 2021) on kirja, jonka olen jossakin kohti bongannut kirjagramista, laittanut varaukseen ja sitten täysin unohtanut. Mitään ennakkokäsitystä minulla ei tästä siis ole. Motivaationi nopeaan lukutahtiin on silti aikamoinen, sillä estääkseni itseäni ahmimasta loputkin Once Upon a Broken Heart -sarjasta, lupaan itselleni, etten lue A Curse for True Lovea ennen kuin tämä kirjastolaina on selätetty.

Teoksesta on olemassa myös vuosina 2019–2022 ilmestynyt manga sekä loppuvuonna 2022 julkaistu anime.

Mitä tapahtuu lapsille, jotka lopettavat koulunkäynnin? Yhtenä päivänä Kokoro Anzai, kiusatuksi tullut junior high schoolin oppilas, huomaa huoneensa peilin hohtavan. Peili toimii portaalina kummalliseen linnaan. Häntä tervehtii vaaleanpunaiseen pitsireunuksiseen mekkoon sommistautunut tyttö, jolla on suden naamio. The Wolf Queen. Linna on auki tiettyinä aukioloaikoina joka päivä. Sinne valituilla nuorilla on aikaa seuraavaan maaliskuuhun löytää linnaan piilotettu toiveavain. Avaimen löytäjä saa esittää yhden toiveen, joka tulee toteutumaan. Pelissä on tietysti sääntöjä. Ja kollektiivinen rangaistus, mikäli niitä rikotaan. Eikä rangaistus ole suinkaan mitään sen vähempää kuin suden suuhun joutuminen.

’Are you going to eat us?’

‘I’ll leave that to your imagination, but a huge wolf will indeed appear. A powerful force will punish you. And once it’s triggered, there’s nothing anyone can do to stop it. Not even me.’

Kuulostaa aika pahaenteiseltä, eikö? Aluksi omassa mielessäni pyörii, että tämä on joku kummallinen Squid Game -tyylinen kuvio, jokin karmea sekoitus saduista. Mutta ei suinkaan. 

Linna on Kokorolle turvapaikka, jossa hän alkaa muodostaa kaverisuhteita muiden nuorten kanssa. Hänelle selviää vähä vähältä, kuinka kukin heistä kantaa omia kipujaan ja murheitaan. Mielenterveysaiheet ja kiusaaminen ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja niiden käsittely on varsin lempeää ja ansiokasta. Aikuisen merkitys kuuntelijana ja todestaottajana korostuu paitsi Kokoron omassa, myös muiden tarinoissa.

Kokoro hopelessly realized now that if she put the incident into words, it would boil down to something so lame. They might have come all the way here to pick a fight with her, but in the end, they didn’t. That’s how adults would react. And with that, they’d put it out of their minds.

Those girls didn’t wreck anything, or physically hurt her.

But Kokoro’s experience of the incident went way beyond that; it was something far more decisive and intense. What if she went to school again, defenceless?

Tämä on monen kiusatun pelko. Mitä jos aikuiset eivät pidäkään kiusaamista minään? Jos kiusaaminen ei ole fyysistä, otetaanko sitä tosissaan? Kokoron tapauksessa pelko on johtanut siihen, ettei hän uskalla edes puhua tapahtuneesta. Koulunkäynti jää, mutta Kokoro ei edelleenkään avaudu sen syistä. Kokoron äiti yrittää kovasti olla painostamasta Kokoroa kouluun edes silloin, kun on löytänyt tälle erityiskoulun. Tarinassa onkin ilahduttavasti mukana joitakin ihania, välittäviä aikuisia, jotka tuovat toivoa ja osoittavat, mitä nuorten tukemisella voi saada aikaan. Miten tärkeää on, ettei nuori jää yksin.

Lukukokemus on sujuva. Huomaan kääntäväni sivua huomaamattani, lukevani aina vain eteenpäin. Kyse ei niinkään ole siitä, että tarina olisi niin vangitseva, vaan siitä, että siinä on sitä jotakin. Mietin lukiessani mikä juju linnassa oikein on. Täytyyhän siinä sellainen olla. 

Tarina punotaan yhteen varsin hyvin. Jotkin keskustelut ovat pitkähköjä, eivätkä vaikuta oikein vievän juonta eteenpäin, mutta pieniä vihjeitä loppuratkaisusta on esillä pitkin tarinaa. Parasta on teoksen loppu. Se on oikeasti hieno.

Luettuani tämän olen oikeastaan hieman yllättynyt. Luinko juuri kirjan ilman romantiikkaa? Kyllä. Pidinkö siitä? Kyllä vain.