Saara Turunen: Sivuhenkilö

Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.

Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.