Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Lumikki-sarjan ensimmäinen osa, Punainen kuin veri (2013) osoittautui mukaansatempaavaksi nuortenromaaniksi. Pari ensimmäistä lukua eivät vakuuttaneet millään lailla, mutta päähenkilön omituisuus sekä Elisan jotenkin symppis henkilöhahmo imivät tarinaan sisälle.

Pidin Elisasta, itseään tyhmemmäksiä tekeytyvästä lukksuselämää viettävästä lukion kaunottaresta, jolla kuitenkin on sydän ihan paikallaan ja jonka lempivärejä ovat vaaleanpunainen ja musta - mielellään yhdessä: "Elisan huone näytti siltä kuin siellä olisi räjähtänyt jotain vaaleanpunaista ja mustaa. Nuo kaksi väriä hallitsivat kaikkea matosta seiniin ja verhoista läppäriin. Oliko tämä jokin ylipitkittynyt prinsessakausi, joka oli saanut saurakseen katu-uskottavaa rock-henkeä?"

Elisa toimii vastapainona jäisen varautuneelle Lumikille, joka yrittää parhaansa mukaan olla sotkeutumatta kenenkään asioihin. Lumikki osaa olla käytännössä näkymätön, mutta ei pysty pysymään muiden asioista erossa nähtyään koulun pimiössä suuren määrän 500 euron seteleitä. Elisan ja Lumikin toisistaan hyvin erilliset elämät kietoutuvat yhteen, kun käy ilmi rahojen kuuluvan Elisalle ja tämän kahdelle kaverille, Tuukalle ja Kasperille.

Lumikilla on kiehtova taito naamioitua. Kahvilaan mennessään hän muuttaa hiustyyliään, riisuu takkinsa, tilaa teetä kahvin sijaan ja lukee naistenlehteä Imagen sijaan ottaen erilaisen istumisasennon kuin yleensä. Hän osaa kävellä eri tyyleillä ja tekeytyä jopa pojaksi, kun tarve vaatii.

”Lumikki ei itse käyttänyt hajuvesiä, mutta oli harjoittanut nenäänsä tunnistamaan eri parfyymit. Hän oli kehittynyt siinä erinomaiseksi. Oli ollut aika, jolloin toisen ihmisen tunnistaminen jo kaukaa pelkän hajuveden perusteella oli antanut hänelle ratkaisevat pari sekuntia lisäaikaa paeta.”

Teoksen näkökulma vaihtelee luvuittain ja toisinaan kesken luvunkin. Lukijalle syötetään vihjeitä niin Lumikista kuin tämän menneisyydestäkin kuin tarinan roistoista. Kerran päästään jopa Elisan ajatuksiin. 

Moni lanka jää Punainen kuin veressä selvittämättä, niin kuin arvata saattaakin. Lumikin erikoisuudelle ja äärimmilleen viedylle pidättyvyydelle ja varovaisuudelle - hän ei mm. käytä mitään hajusteita, jottei häntä voitaisi tunnistaa minkään tuoksun perusteella - annetaan teoksessa yksi selitys. Koulukiusaaminen ei kuitenkaan tunnu riittävältä selitykseltä, ja epäilenkin vahvasti, että sarjan seuraavissa osissa Lumikin menneisyyteen pureudutaan lähemmin.

En yleensä tykkää lukea kotimaista kirjallisuutta, ja suhtautumiseni siihen on jostain syystä nuiva. Simukka onnistuu nuorten jännityssarjansa ensimmäisellä osalla herättämään tarpeeksi mielenkiintoa ja antamaan tarpeeksi jotakin mieltä kutkuttavaa, ettei sarjan seuraavan osan lukeminen tunnu hassummalta idealta. Sitä, etten teilannut teosta jo heti kättelyssä, saattoi auttaa sen tyylikäs Lumikki-teemaan soinnutettu värimaailma ja graafinen tyylikkyys.

Eniten yllätyin siitä, miten kauniita kuvauksia Punainen kuin veri sisälsi. Jotenkin tyyli sopi älyttömän hyvin Lumikin tavallaan taiteilijatyttömäisen olemuksen ja tuntikausia taidenäyttelyissä viettämisen kanssa. Simukka luo taitavasti vahvoja mielikuvia ja luo välillä kirjaimellisesti satumaista tunnelmaa:

"Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi ja taianomaiseksi."