Lukiessani Kesytöntä (2012) laitan jatkuvasti viestiä kaverilleni ja selostan mehevimmät juonenkäänteet. Pysyn tuskin nahoissani. Minua naurattaa. Kaikki on niin älytöntä ja juuri siksi niin mielettömän ihanaa. Olen koukussa ennen kuin olen päässyt edes puoleenväliin.
Raisa on kuvataidelukiota käyvä 17-vuotias tyttö, joka asuu
Helsingin Kalliossa, kunnes hänen äitinsä jää auton alle ja kuolee. Raisa
muuttaa kauas pohjoiseen, Kainuun Hukkavaaraan, josta hän ei ole koskaan
kuullutkaan. Äiti ei ole koskaan puhunut myöskään Jaskasta, Raisan enosta,
jonka luokse tämä muuttaa selvittääkseen äitinsä menneisyyttä.
--Laaja nurmikenttä ja pyykinkuivausteline,
lisää pensaita ja istutusrivejä. Pihakeinu, jollainen kuvitelmieni mukaan oli
kaikissa kunnon mummoloissa. Ajatus siitä että talo tavallaan olisikin mummola
mikäli vain Jaskan vanhemmat olisivat elossa, oli todella outo. Vielä oudompaa
oli kuitenkin se, että minä asuisin nyt täällä.
Hukkavaarassa lähes kaikki näyttävät ammattiurheilijoilta.
Lukion oppilaat ovat ruskettuneita, kauniita, ja moni pitää merkkivaatteita. Tyttöjä
on vähemmän kuin poikia. Hukkavaara on kaikin tavoin toisenlainen kuin mihin Raisa on tottunut.
Omituinen äidinkielenopettaja kysyy Raisalta tämän esitellessä itseään
luokalle, mikä tämän lempi haju on. Raisa on ymmällään, mutta luettelee
kuitenkin Kallion kirjaston, Hämeentien, kiinalaisen ruoan, pellavakankaan ja
gesson. Taide ei ole Hukkavaarassa missään kovassa huudossa, mutta ainakin
koulussa on edes toinenkin sitä arvostava - silmiinpistävästi Torkkelin poikia muistuttava Niko, josta tulee Raisan paras ystävä.
Ensimmäisenä yönään Hukkavaarassa Raisa ei saa unta. Hänellä on pakottava tarve päästä ulos. Öisellä metsäaukiolla Raisa kohtaa suden, jonka katse vangitsee hänet. Raisa maalaa aukion suden ensimmäisenä kuvataiteen työnään, mutta maalaus saa ruokalan seinälle ripustettuna omituisia katseita. Raisasta alkaa tuntua, että Hukkavaarassa on jokin kultti valloillaan. Eikä joku pidä hänestä, sillä myöhemmin taulu töhritään.
Raisan huomion kiinnittää myös Mikael, karatepoika, johon hän törmää koulun aulassa jo ennen ensimmäistä koulupäivää ja jonka paikalle Raisa meinaa äidinkielentunnilla istua. Mikaelin katse, jota kaikki muut tuntuvat välttelevän, kuvataan yhtä maagiseksi kuin metsäaukion sudenkin. Eikä ihme, sillä Mikael on metsäaukion susi. Ja Raisa on mennyt maalaamaan hänen kuvansa koko koulun nähtäväksi.
Ensimmäisenä yönään Hukkavaarassa Raisa ei saa unta. Hänellä on pakottava tarve päästä ulos. Öisellä metsäaukiolla Raisa kohtaa suden, jonka katse vangitsee hänet. Raisa maalaa aukion suden ensimmäisenä kuvataiteen työnään, mutta maalaus saa ruokalan seinälle ripustettuna omituisia katseita. Raisasta alkaa tuntua, että Hukkavaarassa on jokin kultti valloillaan. Eikä joku pidä hänestä, sillä myöhemmin taulu töhritään.
Raisan huomion kiinnittää myös Mikael, karatepoika, johon hän törmää koulun aulassa jo ennen ensimmäistä koulupäivää ja jonka paikalle Raisa meinaa äidinkielentunnilla istua. Mikaelin katse, jota kaikki muut tuntuvat välttelevän, kuvataan yhtä maagiseksi kuin metsäaukion sudenkin. Eikä ihme, sillä Mikael on metsäaukion susi. Ja Raisa on mennyt maalaamaan hänen kuvansa koko koulun nähtäväksi.
Raisalle selviää, että susiturismilla elävä Hukkavaara on
ihmissusien asuttama. Kylässä asuu myös vampyyri Konstantin, jonka
mielenhallintakyvyt ovat omiaan suojelemaan kylän salaisuutta ulkopuolisilta. En
voi olla kihisemättä. Oikeasti, vampyyri? Susiraja-sarjassa tuntuu olevan
kaikki herkut, ja vielä vähän strösseliä päälle. Eikä silti tunnu, että tässä
olisi nyt liikaa.
Raisan lumoutuminen Mikaelista ja tämän alfasilmistä kuvataan tehokkaasti. Vaaran ja luvattomuuden kutkuttavuus ja tunne, ettei katsetta voi kääntää pois, paistaa tekstistä intensiivisenä. Ja luvatonta Raisan ja Mikaelin rakkaus onkin, sillä Raisa on ihminen ja Mikaelilla on jo tyttöystävä.
Raisan lumoutuminen Mikaelista ja tämän alfasilmistä kuvataan tehokkaasti. Vaaran ja luvattomuuden kutkuttavuus ja tunne, ettei katsetta voi kääntää pois, paistaa tekstistä intensiivisenä. Ja luvatonta Raisan ja Mikaelin rakkaus onkin, sillä Raisa on ihminen ja Mikaelilla on jo tyttöystävä.
Ripset olivat yhtä tummat kuin hänen hiuksensa, mutta iirikset olivat
hätkähdyttävän siniset. Valtamerensiniset. Preussinsiniset. Ei, en uskonut,
että olin nähnyt sellaista sävyä missään muualla. Ne olivat yhtä aikaa sekä
kirkkaat että pehmeät, kylmät ja palavat. Mieleeni kohosi kuva jäätiköistä,
jotka valuvat alas vuoren rinnettä niin kuin laava purkautuvasta tulivuoresta,
mutta vain paljon hitaammin – niin hitaasti, ettei liikettä näe, ja silti virta
raivaa pois tieltään kaiken, mikä osuu kohdalle.
Vaikka kuinka haluaisin, en voi olla tässä kohtaa
mainitsematta Twilightia, joka niin
monelle muullekin on Susiraja-sarjasta tullut mieleen. ”Onko tää se suomalainen
’Twilight mutta ihmissusilla’?” kaverini kysyy kun hehkutan sarjaa. ”On! Juuri
se”, vastaan. Kuvaus on varsinkin Kesyttömän
alkupuolta ajatellen osuva, eikä vaadi paljoakaan hoksottimia tajuta, että
niin, genrehän on ihan sama. Paranormaali romanssi mikä paranormaali romanssi. En
silti tykkää ajatella Kesytöntä Twilightin
kautta. Kesyttömässä on ihan omat
kuvionsa, oma omalaatuinen suomalaisuuden värittämä miljöönsä, ja sen hahmot
ovat huomattavasti uskottavampia. Mikael on oikeasti aika kiehtova
salaperäisyydessään.
Sitä paitsi Kesytön on
oikeasti hauska. Kuka voi olla nauramatta, kun juopunut Raisa kutsuu täydenkuun
aikaan Mikael-suden mukanaan sisälle, käpertyy nukkumaan tämä vierellään ja
herää aamulla sängyssään alaston Mikael?
Kesytön on
ehdottoman nautittava, ja viimeisen sivun loppuun päästessäni iskee paniikki.
Kello on kymmenen illalla. Kirjasto ei ole auki. En pääse heti aloittamaan
seuraavaa osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti