Elina Rouhiainen: Jäljitetty

”Hän on minun veljeni, Mikael. Ainoa, joka minulla on jäljellä. Minä en välitä, jos he tulevat ja tappavat minut […] Mutta minä välitän Mitjasta ja hän ansaitsee hyvän elämän. Häntä on kohdeltu kuin paskaa. Sinä et voi ymmärtää sitä, kun minäkään tuskin pystyn. Ja kaikki johtuu siitä, että minä vedin pidemmän korren.”

Ensimmäisenä on pakko sanoa: MISSÄ MUN NIKO ON?! Siis Raisa kuule, mitä menit tekemään? Edellisessä osassa kiinnyin Nikoon, jonka sarkastiset kommentit ja huumori huvittavat. Jäljitetyssä Nikosta ei päästä paljoa nauttimaan – ei lukija eikä Raisa. Niko on parisuhteessa Tanelin kanssa ja viettää suurimman osan aikaa tämän kanssa. Kun Raisa sitten imaistaan mukaan tapahtumiin, joihin hän ei täysin vapaaehtoisesti osallistu, jää Niko taakse.

Hyvästi Suomi ja hello Kreikka. Raisa saa Konstalta viikon aikaa etsiä kaksoisveljensä Mitja. Osoite löytyy Itä-Helsingistä, ja veli on kuulemma jos jonkinlaiseen ongelmiin joutunut . Isukki ei olekaan pitänyt veljestä huolta, vaan jättänyt tämän 2-vuotiaana sairaalan edustalle. Raisaa hirvittää veljen tapaaminen, mutta vastauksia Raisan kykyjen alkuperästä tippuu vasta, kun molemmat kaksosista on paikalla. Niinpä Raisan ei auta muu kuin rohkaista itsensä. Raisa ja Mitja huomaavat pian joutuneensa jotakuinkin huiputetuksi Kreikan saarelle, josta ei paluulippua ole.

Saari on daimonien asuttama Totuuden saari, jossa Raisalle avautuu kokonainen uusi maailma. Bondaus long lost brotherin kanssa skipataan sopivasti, eikä sisarusten välistä alkuvaikeutta tapaamispäivän jälkeen valoteta. Päivät saarella kuluvat askeettisissa olosoissa taidetta tehden. Ensin lenkki Mitjan kanssa, sitten aamianen, maalaamista, kaksi muuta ateriaa, oppitunteja ylipapitar Callistan johdolla, kamppailuharjoitukset. Olennainen osa daimonina oloa on nimittäin fyysisen kunnon ylläpito, kehon ja mielen saumaton yhteistyö. Daimoneilla on myös oma kamppailuperinteensä, jota varten kaikkien on treenattava ja johon kaikkien yhteisön täysvaltaisten jäsenten on osallistuttava. Raisasta paljastuu aivan uusi puoli, sillä toisin kuin Mitja, Raisa pitää kamppailusta.

Saaren elämä, daimonien salaisuudet ja Ideoiden maailma, josta daimonit ammentavat voimiaan, saavat Suomen ja Hukkavaaran tuntumaan kaukaiselta unelta ja päivät kuluvat lähes huomaamatta. "Ideoiden maailmaa ei voinut kuvailla. Ihmisjärki ei riittänyt sen ymmärtämiseen, ajattelemiseen tai edes tuntemiseen: jopa jokainen daimoni koki sen eri tavalla. Sen vuoksi kykyjemme opettaminen ei ollut mitenkään yksinkertaista."

Lukijana olen silti ihmeissäni. Siis Kreikka, mitä ihmettä? Tässä sitä on rauhassa lukenut Suomeen sijoittuvaa ihmissusisarjaa, kun yhtäkkiä ollaankin Välimeren rannalla. Ja olemassa onkin jokin Platonin kuvaama Ideoiden maailma.

Jotenkin Jäljitetyssä ollaan tuuliajolla. Saarelta paon jälkeen elämä Helsingissä on rosoista, etenkin kun Raisalla on kannettavanaan salaisuus, jota hän ei voi kertoa kellekään, ei edes Mitjalle. Mitjalle sen sijaan elämä hymyilee. Jostain syystä Konsta ottaa hänet töihin klubille, vaikka on tuntenut Raisan paljon pidempään – seikka joka aluksi kismittää Raisaa. Muutenkin Konsta tuntuu käyttäytyvän kummallisesti, eikä Raisa tiedä miksi.

Raisa on Jäljitetyssä eksyksissä ja vailla juuri ketään, mutta ei silti voi ottaa puhelinta kauniiseen käteensä ja soittaa Nikolle. Kaksosten sisarussuhde ja heidän väliset kohtauksensa ovat kirjan parasta antia. Jokaisella daimonilla on oma erityinen kykynsä. Mitjan kykynä on musiikki ja kaikki ääneen liittyvä. Hän soittaa ihmeellistä musiikkia, on uskomaton DJ, oppii muinaiskreikan täydellisesti kuukaudessa ja omaksuu viikossa irkkuaksentin. Ihmeellisempi vielä on kuitenkin Raisan ja Mitjan välinen yhteys, jota kuvataan verhona, jota jompikumpi raottaa halutessaan auttaa toista tai ihan vain nauttiakseen toisen kyvystä, kuten Raisa kuunnellessaan euforisena Mitjan musiikkia.

Yllättäen Mikael puuttui puheeseen. ”Haluaisin vain varmistaa, että ymmärsin oikein. Kaikki, mitä äsken tapahtui, on ihan normaalia teille… teidänkaltaisillenne?”
    ”Jotakuinkin.”
    ”Eli te olette…?”
    Mitja ehti ensin. ”Puolijumalia.”

Uusi tuttavuus musisoiva keijuprinsessa Caoimhe on suloinen. Mitja on häneen ensihetkestä lähtien täysin lääpällään. "Caiomhen viaton ilo oli tarttuvaa. Hän teki kärrynpyöriä ja tanssahteli paljain jaloin." Caiomhe on todella symppis. Hän hoitaa kukkia kasvihuoneella laulamalla ja juttelemalla niille. Jäljitetyssä on oivallisia dialogeja ja hauskoja tapahtumia, mutta välillä Raisan biletys jopa kyllästyttää. Mikaelin tulo takaisin kuvioihin piristää romaania, ja saa toivon kipinän syttymään. Kumpikin pyörittelee kuitenkin jotakuta kolmatta, ja Konstan yliluonnollisten olentojen klubilla jatkuvasti pyörivä Raisa saa susilta muutamankin ”lempinimen”. Sudet kutsuvat häntä ”bileprinsessaksi” ja ”siamilaiseksi”. Raisa osaakin pitää hyvin puolensa. Hänen pyyntönsä saada osallistua Mikaelin ja muiden ihmissusien taekwondotreeneihin saa Mikaelin tajuamaan, että jotain on oikeasti pahasti pielessä.

Haluaisin siteerata vaikka kuinka montaa kohtausta, jotka mielestäni ovat aivan loistavia. En silti halua spoilata koko teosta, eivätkä kaikki sitaatit aukea ilman kehystään. Mainittakoon vielä kuitenkin, että Mitjan ja Nikon kohtaaminen on hulvaton ("Ja mitä tämä jumalattoman hyvännäköinen mies tekee minun sängyssäni?"), samoin lentopallo-ottelu, jota Raisa, Mitja, Caiomhe ja Mikael käyvät. Ensin tytöt vastaan pojat, minkä aluksi Caiomhe riisuu bikiineilleen ja vaatii myös Raisaa tekemään samoin. "Minähän sanoin. Tässä pelissä ei ole mitään reilua." Eikä olekaan. Pojat eivät saa katsettaan irti tytöistä, ja ensimmäinen pallo tömähtääkkin hiekkaan parin metrin päähän Mikaelista.

Seuraavaksi on "yliluonnolliset All Stars", kaksoset vastaan Mikael ja Caiomhe, ja viimeisenä tietenkin Raisa ja Mikael vastaan Mitja ja Caiomhe. Kun Mitja vielä heittää Caiomhen mereen, nousee rantakohtaus ehkä kirjan suosikikseni.

Teos on viihdyttävä ja luen sitä aamukolmeen. Silti ensimmäistä kertaa Susiraja-sarja jättää vähän kylmäksi. Suurimmat paljastukset on jo tehty, mitä vielä on jäljellä? Edes kirjan loppu ei tällä kertaa tarjoa cliffhangeria, mistä tunnen oloni aika pettyneeksi. En ole vielä hakenut kirjastosta seuraavaa osaa, vaikka ensimmäiset kolme olen ahminut melkein viikon sisään. Odotinkohan liikaa?