L. M. Montgomery: Sininen linna

Kesä 2017 tai 2016. Työkaverini kirjoittaa minulle sinisen post it -lapun, jossa lukee ison sydämen keskellä "Sininen Linna". Sen alapuolelle hän on kirjoittanut "Mieti tätä lukiessasi:". Mitä kaksoispisteen jälkeen luki ja mitä minun piti miettiä, en muista.

En lukenut Sinistä linnaa.

Pari vuotta myöhemmin istun hänen kanssaan kahvilassa. Olemme juuri käyneet antoisan keskustelun Pikku naisia -kirjasta/leffasta, kun hän yllättäen kysyy minulta: "Haluisitsä alkaa lukee mun kaa tyttökirjoja? Voitais lukee vaikka se Sininen linna." No mikä ettei. Ihanaa, jos joku haluaa lukea kanssani kirjoja ja keskustella niistä! Pari minuuttia myöhemmin kahden naisen lukupiirimme on jo perustettu.

L. M. Montgomeryn tunnen Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Sininen linna (The Blue Castle 1926,  alkuperäinen suom. 1930) on hänen vähemmän tunnettua tuotantoaan. Aloittaessani lukemaan Montgomeryn Sinistä linnaa en tiedä siitä paljoakaan. Se ei kuulu niihin tyttökirjoihin, joita itse olisin nuorena lukenut. Tiedän, että päähenkilö on "meidän ikäinen", eikä pikkutyttö. Kyseessä on ennemmin aikuisille suunnattu lukuromaani. Tiedän, että päähenkilö on vanhapiika ja vähän erikoisempi hahmo ja että häntä verrataan jatkuvasti hänen täydelliseen serkkuunsa. Ja että hän saa tietää hänellä olevan elinaikaa jäljellä vain vuosi.

Valancy Stirling muistuttaa minua Jane Austenin Catherine Morlandista (Northanger Abbey). Kirjailija, vaikkakin eri, on sankaritartaan kohtaan aluksi lähes pilkallinen. Valancy on korostetun ruma ja saamaton. Kuten lukija myöhemmin saa huomata, ei Valancyn seinäruusuus ole niinkään Valancya itseään, vaan vastaa sitä roolia ja tilaa, joka hänelle on suvussa annettu. Kun Valancy saa kuulla elämänsä loppuvan lyhyeen, päättää hän, ettei enää ole toisten ovimattona. Täysin sukulaistensa armoilla elänyt hyväkäytöksinen, koko ajan jos jotakin sairasteleva kalpea vanhapiika pistää hyvät tavat sivuun ja alkaa puhua suutaan puhtaaksi. Toisten miellyttäminen saa riittää.

”Pelko on alkuperäinen synti”, sanoi äkkiä hiljainen, pieni ääni kaukana, kaukana Valancyn tajunnan taustalla. ”Melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että joku pelkää jotakin.”

Vääjäämätön kuolema katalysaattorina on mielenkiintoinen. Mitä hävittävää on enää ihmisellä, joka tietää kuolevansa pian? Valancyn saama "kuolemantuomio" antaa hänelle voimia voittaa omat pelkonsa. Toisaalta Valancyn sanoin "Kuka voisi kestää elämää, jollei olisi kuoleman toivoa?" Ikuinen elämä on yksi kamalimmista asioista, joita voin kuvitella. Elämän yksi upeimmista puolista on, että se päättyy aikanaan. Ihmisen ei tarvitse olla täällä iäisyyttä. Ja se tekee jokaisesta hetkestä arvokkaamman.

 
Valancy on selvinnyt suvunsa piinasta pitkälti mielikuvituslinnansa Sinisen linnan ansiosta. Se on paikka, jonne hän pakenee ikävää elämäänsä ja jossa hän on turvassa. Se on Valancyn unelmien täyttymys ja hänen haaveittensa peili. Se mukautuu jonkin verran Valancyn muuttuviin mieltymyksiin ja muuttuu vuosien varrella. Sininen linna vaikuttaa olevan eräänlainen sieluhuone tai mielensisäinen turvapaikka. Muuta turvapaikkaa Valancylla ei olekaan, sillä hän ei saa edes lukita huoneensa ovea tai oleskella siellä muutoin kuin nukkuakseen. 

Valancyn mielen tuotosten lisäksi miellyn teoksessa sen herkkiin luontokuvauksiin. Niitä tuo romaaniin otteet kuuluisan luontokirjailija John Fosterin teoksista, joita Valancy kovasti ihailee. Valancy myös pääsee kokemaan ympäristön, joka on hänen mielestään kaikessa eskapismissaan yhtä ihana kuin hänen Sininen linnansa.

Sininen linna on miellyttävä lukukokemus sekavasta alustaan huolimatta. Jokaista Stirlingin suvun jäsentä kuvataan aluksi kuin kilpaa ja eri tarinat heistä sekoittuvat toisiinsa sekamelskaksi, josta kärryillä pysyminen tuottaa allekirjoittaneelle vaikeuksia. Valancyn alentuva käytös turhauttaa, mutta päästessään vauhtiin hänestä tulee elävämpi. Luemme teoksen kolmessa osassa niin, että keskustelemme aina jokaisen osan välissä lukemastamme. Riikalla on kaivettuna joitakin valmiita lukupiirikysymyksiä. Lopun keskustelusta improvisoimme. 

Yhtenä miettimisen arvoisena kysymyksenä poimin tähän seuraavan: mikä on Cissy Gayn hahmon merkitys tarinassa? Oma vastaukseni on, että Cissy Gay toimii vastakohtana Valancylle. Hänen perheensä ei ole hylännyt häntä, vaan antanut hänelle kaiken rakkautensa kaikesta huolimatta. Valancy taas on jäänyt vailla rakkautta, vaikka on käyttäytynyt enemmän yhteiskunnan normien mukaan kuin Cissy. Kosintaa vain ei ole kuulunut. Cissy hyväksyy Valancyn tavoin oman lähenevän kuolemansa, mutta ei pyri revittelemään Valancyn tavoin. Myös heidän suhtautumisensa avioliittoon on päinvastainen. Vaikka Cissy on monella tavoin enkelimäinen ja "liian hyvä" hahmo ollakseen kovinkaan todellinen, ovat hänen valintansa hienosti kontrastina. Tavallaan hahmon, joka osana on olla sivuosassa ja kuolla, ei välttämättä tarvitsekaan olla kovin moniulotteinen. Cissy hoitaa tehtävänsä tarinan osalta juuri tällaisena. Hän on myös ensimmäinen, joka antaa Valancylle tarkoituksen.

Kyseessä on yksi Riikan lempikirjoista ja hän huvittuneena kyseleekin minulta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, että mitä luulen teoksessa vielä käyvän. En paljasta, mitä arvelin, mutta arveluni osui täsmälleen oikeaan. Sininen linna on juoneltaan mielestäni ennalta arvattava, vaikka joitain yllätyksiäkin on. Osa tapahtumista tuntuu pelkiltä troopeilta. Ne tapahtuvat, koska näin tämän tyyppisessä kirjassa kuuluu käydä.

Suuri kiitos Riikalle suosituksesta ja lukuseurasta <3 P. S. häiritseekö ketään muuta, ettei tämän kansi ole sininen? Kansi tuntuu muutenkin olevan todella huolimattomasti valittu. Valancy ei näytä yhtään Valancylta! 

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville, kepeää lukemista kaipaaville

Jill Santopolo: Kun sanat eivät riitä

Kun sanat eivät riitä (More Than Words 2019, suom. 2019) voisi tiivistää kolmeen sanaan: isä, isä ja isä. Tai vielä tarkemmin sanaan isi. Hotelliketjun perijätär Nina Gregory on isän tyttö. Kaikkea, mitä hän on ja mitä hän tekee määrittelee hänen isänsä mieltymykset ja opetukset. Mutta isä on parantumattomasti sairas.

”Joseph Gregory riemuitsee saadessaan tyttärensä brunssiseuraksi”, isä sutkaisi. Hänellä oli tapana väsätä iskeviä otsikoita asiakkaiden räpsimille valokuville. Isä oli keksinyt leikin silloin, kun Nina oli pikkutyttö, ja hän kehitteli aina sekä parhaimman että pahimman mahdollisen otsikon – sillä tavalla Nina oli oppinut ymmärtämään, minkälaisia seurauksia hänen teoillaan saattoi olla. Mutta kun syöpä oli uusiutunut tammikuussa, isä oli alkanut jättää pahimman mahdollisen vaihtoehdon väliin.

Isän menetys muuttaa Ninan. Hänen elämänsä on edennyt kuin ennaltamäärättyä polkua, mutta yhtäkkiä Nina onkin yksin. Ninan äiti on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta Nina on onnekas. Hänellä on toiset vanhemmat isänsä parhaassa ystävässä ja tämän vaimossa. Heidän poikansa Tim on ollut Ninan paras ystävä syntymästä lähtien. He ovat vastikään alkaneet seurustella, mikä on sujunut kuin tanssi. Mikä olisikaan parempaa kuin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka jo tuntee sinut läpikohtaisesti ja jonka kanssa olet jakanut elämäsi isot hetket?

Paitsi ettei Nina ole enää se sama Nina kuin ennen. Surun ja kaipauksen keskellä isän tytöstä kuoriutuu oma persoonansa. Näennäisen täydellinen tuttu elämä ilman todellista intohimoa alkaa epäilyttää. Ninan pomo, New Yorkin kuvernööriksi pyrkivä Rafael saa Ninan tuntemaan jotakin, mikä hänen ja Timin suhteesta puuttuu tyystin. Minulle tämä viehätysvoima ei ihan välity, enkä havaitse Ninan ja Rafaelin välillä erityistä kemiaa. Huolenpitoa ja toisen hyväksymistä sellaisenaan kyllä.

Nina tunsi itsensä nuhdelluksi. Hän kuuli isän äänen päässään: Kyllähän sinä nyt fiksumpi olet. Ja hän oli. Mutta joskus kyse ei ollut älystä. Ei silloin, kun sydän oli mukana. Isä ei tainnut koskaan ymmärtää sitä. Tai ehkä hän olikin ymmärtänyt. Aivan liian hyvin.

Romanttisista juonikuvioistaan huolimatta Kun sanat eivät riitä on minusta ennen kaikkea kirja isän menettämisestä ja itsensä löytämisestä, mutta kevyemmällä otteella. Kirjan loppusanoissa Santopolo kertoo, että romaaniin on vaikuttanut hänen oman isänsä kuolema. Teos on myös omistettu hänelle. Itkuromaani Kun sanat eivät riitä ei kuitenkaan ole. Henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja latteita ja juoni ennalta-arvattava. Erityisesti teoksen alkupuoli tökkii hyvin lyhyillä luvuillaan. Mutta meneehän tämä kirjojen välissä, tuumaan ja kuuntelen teoksen loppuun. Teos jää mitäänsanomattomaksi.

Kenelle? Välipalakirjallisuutta ja kevyttä kesälukemista kaipaaville.

Terry Pratchett ja Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Hyviä enteitä (Good Omens 1990, uusi suom. 2020) on täynnä kaikkea muuta kuin hyviä enteitä. Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteistyönä kirjoittama apokalyptinen teos kuvaa Luciferin pojan Antikristuksen syntymää ja lähestyvää maailmanloppua. Vanhemmiksi valittu pariskunta saadaan juoniteltua synnyttämään saatananpalvojien nunnaluostarissa, mutta lapsen vaihto Antikristukseen menee pieleen. Erehdys huomataan vasta, kun pojalle lähetetään 11-vuotissyntymäpäivälahjaksi helvetinkoira. Koiraa vaan ei Antikristukseksi luullun pojan syntymäpäiville ilmesty. 

Romaanin oikeat helmet ovat enkeli Aziraphale ja demoni Crowley, vihamiehet, joilla on oikeastaan enemmän yhteistä toistensa kuin kaukaisten liittolaistensa kanssa. Niinpä he ovat enemmin ystäviä kuin vihollisia. He lyövät viisaat päänsä yhteen maailmanlopun estämiseksi, sillä oikeastaan kumpikaan ei pidä koko ajatuksesta. 

Tapahtumien taustalla on noita-Agnesin monitulkintaiset ennustukset. Niistä on säilynyt vain yksi kopio, jota Agnesin jälkeläiset ovat vaalineet ja yrittäneet analysoida vuosisatoja. Silti suurin osa ennustuksista on kyetty tulkitsemaan vasta, kun ne ovat jo tapahtuneet. Anathema on sukunsa viimeinen noita ja kirjan viimeinen haltija. Hän hukkaa kirjan Crowleyn autoon, mutta sukunsa sinnikkään yritteliäisyyden ansioista hänellä on edelleen käytössään laaja kortisto Agnesin ennustuksia. Ainoina maailmassa niissä ennustetaan maailmanlopun tapahtumat sellaisena kuin ne tulevat todella tapahtumaan. 

Komiikkaa teoksesta ei puutu, vaan se tihkuu sarkasmia ja jos jonkinlaista irvailua. Lähes jokainen dialogi on hyvin samanlaisella tyylillä humoristinen, minkä vuoksi osa dialogeista voisi olla melkein 

kenen tahansa kirjan hahmoista. Edukseen erottuvat Aziraphale ja Crowley, joilla on molemmilla oma persoonallinen tapansa puhua. Aziraphale hämmentyy helposti, on varsin kohtelias sekä varsinainen tosikko, kun taas Crowley on sarkastinen ja terävä. 

”Ethän sä voi vaatia mua ampumaan tuota! Sehän on pelkkä pienokainen!”
”Tuota noin”, Aziraphale sanoi. ”Höm. Aivan. Ehkä meidän kannattaisi odottaa vähän aikaa, mitä mieltä olet?”
”Ai sitäkö, että hän kasvaa?” Crowley kysyi.

Kuoleman repliikit on puolestaan muista erottuen kirjoitettu ilman mitään lainausmerkkejä suoraan isoilla kirjaimilla, mikä tuo niihin oman jännän lisänsä.

Oma suosikkiyksityiskohtani Hyvissä enteissä on kuitenkin Crowleyn kasvit. Hän tekee viikottaisen kierroksen asunnossaan suihkepullon kanssa ja puhuu kasveilleen:

Hän oli kuullut kasveille puhumisen hyödyllisyydestä joskus 70-luvulla radion neloskanavalta ja pitänyt sitä loistoajatuksena. Tosin puhuminen ei ollut oikea sana kuvaamaan sitä, mitä Crowley teki.
      Hän valoi niihin jumalanpelkoa.
      Tai tarkemmin sanottuna crowleynpelkoa.

Tunnustan, että en ole tämän tyyppisen kirjallisuuden fani. En aiheen enkä tyylin puolesta. Teoksessa on enemmän hahmoja kuin jaksan muistaa ja fokalisaatio vaihtuu tuon tuostakin. Tuloksena on hyvin sekava vaikutelma romaanista, johon on ympätty yksinkertaisesti liikaa. Hyvissä enteissä on oikeasti hauskoja ja oikeasti nokkelia kohtauksia, mutta ne hautautuvat höttöön. Tiivistämällä tarinaa pienempään hahmojoukkoon tästä olisi saanut huomattavasti toimivamman kokonaisuuden. Uskon, että teosta on ollut varmasti hauska kirjoittaa. 

Kenelle? Terry Pratchettista ja Neil Gaimanista pitäville, fantasian ja apokalyptisen kirjallisuuden ystäville ja satiirista luettavaa halajaville.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet  (色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 2013, suom. 2014) on kiehtovasti yhteenpunoutuva tarina, jossa on mukana mystiikan tuntua. Tässä Murakamin teoksessa maaginen realismi jää lähinnä uniin ja tarinoihin, vaikka japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillisesti selittämättömiä asioita tapahtuukin. Piirre, josta japanilaisessa kirjallisuudessa kovasti pidän. Sen sijaan en ole kummemmin pitänyt Murakamin lennokkaimmista romaaneista. Norwegian Woodia rakastan. Onnekseni myös Värittömän miehen vaellusvuodet lumoaa minut melankolisella tunnelmallaan.

Romaanin päähenkilö on juna-asemia rakastava Tsukuru Tazaki, joka 36-vuotiaana pohtii menneisyyttään keskusteluissaan deittailemansa naisen kanssa. Tsukurun tiiviiseen kaveriporukkaan kuului lukioaikana neljä muuta: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näitä neljää muuta yhdistää väri kunkin nimessä. Värilempinimiltään pojat ovat Aka (Punainen) ja Ao (Sininen), tytöt Shiro (Valkoinen) ja Kuro (Musta). Tsukuru on ainut, jonka nimessä ei ole väriä. Tsukuru on mielestään muutenkin väritön ja persoonaton, mikä aiheuttaa hänessä alemmuuden tunnetta.

Viisikko pyrkii olemaan kaikki yhdessä mahdollisimman paljon, jotta kaksikkoja sun muita ei muodostuisi ja porukka hajoaisi. Yhdessäolo on ihanaa ja erilaiset ystävykset täydentävät toinen toisiaan. Tsukuru tuntee elämän merkityksellisyyden vain ystäviensä seurassa. Lukion jälkeen Tsukuru päättää kuitenkin muista poiketen lähteä Tokioon opiskelemaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki muut jäävät Nagoyaan. Aluksi kaikki sujuu kuin aina ennen. Yhtäkkiä Tsukuru kuitenkin erotetaan porukasta. Syy vaivaa Tsukurua kuudentoista vuoden jälkeenkin, sillä sitä ei koskaan annettu, vaan välit vain katkaistiin. Eikä Tsukuru shokissaan kyennyt sitä pyytämään.

Mieleenpainuvinta teoksessa on tarina, jonka Tsukuru kuulee opiskelukaveriltaan Haidalta eräänä iltana. Tarina kertoo Haidan isästä, joka tapaa syrjäiseisessä majatalossa salaperäisen jazzpianistin, Midorikawan (Vihreä joki). Mies on suurimman osan ajasta yksikseen, mutta tutustuu Haidan isään. Hän soittaa pianoa läheisellä koululla yhden ainoan kerran. Soitto lumoaa Haidan isän täysin intensiivisellä ja lähes taianomaisella soinnillaan. Jos olisin saanut teoksen e-kirjana käsiini, olisin siteerannut tähän juuri tuota kohtausta sen kauneudessaan.

Haidan isälle selviää, että Midorikawa tulee kuolemaan kuukauden päästä. Tämä kertoo saaneensa kuukausi sitten sellaisen kortin, jonka saatuaan hän tulisi kuolemaan kahden kuukauden päästä. Kortin vastaanottaja saa kuitenkin loppuajakseen ihmeellisiä lahjoja. Oman kuolemansa voi välttää vain luovuttamalla kortin eteenpäin. Sen voi kuitenkin luovuttaa vain tietyn väriselle ihmiselle, ja tämän on omasta tahdostaan hyväksyttävä kortti. Yksi kortin suomista kyvyistä onkin, että sen haltija näkee ihmiset tietyn värisinä. Haidan isä saa kuulla olevansa juuri kyseisen värinen, mutta mies sanoo, ettei halua luopua kortista.

Seuraavana aamuna mies on lähtenyt, eikä Haidan isä löydä jälkeäkään hänen nimistestään jazzmuusikosta Tokiossa. Tarina saa merkityksensä vasta lopussa, kun lukija on saanut tietoonsa kaikki palapelin palaset. Niiden yhteenkokoaminen jää kullekin lukijalle itselleen, ja silti osa jää puuttumaan. Helppo tai yksinkertainen kirja Värittömän miehen vaellusvuodet ei tässä mielessä ole.

Tsukuru matkustaa menneisyyden haamujen perässä myös Suomeen. Tämä tekee suomalaisille teoksesta must readin Murakamin kirjoista. Yksi viisikosta on mennyt suomalaismiehen kanssa naimisiin ja muuttanut Helsinkiin. Helsinkiä kuvataan romaanissa hyvin suurpiirteisesti, enkä voi sanoa tunnistavani sitä Murakamin kuvauksesta. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla missä tahansa. Haitarinsoittaja ravintolassa suorastaan särähtää, samoin suomalaisten nimien puute. Kuvaus luonnosta automatkalla Helsinki-Hämeenlinna herättää minussa puolestaan hilpeyttä. Suuri osa puista on koivuja, joiden seassa kerrotaan olevan myös vaahteroita ja mäntyjä.

Tykkäsin Värittömän miehen vaellusvuosista valtavasti. Se on syvällinen ja kuvaa upeasti Tsukurun itsetutkiskelua. Miksi hänet erotettiin viisikosta? Mikä hänessä on vialla? Entä miksi Tsukuru näkee kummallisia unia, jotka tuntuvat uhmaavan kaikkea logiikkaa? Ovatko unet vain harhaa vai sittenkin totta? Tsukuru saa huomata, että hänen käsityksensä itsestään poikkeaa radikaalisti siitä, miten muut hänet näkevät.

Teoksen kruunaa halaus, jonka Tsukuru saa Kurolta. Hetki on todella kauniisti kuvattu. Yhdessä haikeankirpeässä halauksessa tiivistyy monta sanomatonta asiaa ja vuosien tuska, jota kumpikin on kantanut mukanaan. Kokonaisuus on Värittömän miehen vaellusvuosissa hyvin hallittu ja vaikuttava loppua myöten.

Kenelle? Murakami-faneille, melankolian värittämää luettavaa kaipaaville ja mystiikan vivahteista pitäville.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Oletteko koskaan selailleet esim. Pinterestiä äänikirjaa kuunnellessanne? Minä tein niin Auringon pimeän puolen kanssa. Tuloksena oli, että klassiset aasialaispiirrokset alkoivat mielessäni kuvittaa romaanin kuvitteellista kaivoskaupunkia.

Kaikki tämä oli osa Suunnitelmaa ja Suunnitelma oli vain osittain maanpinnan yläpuolella. Siihen kuului uimahalli, jäähalli, hiihtoputki, huvipuisto ja eläintarha. Unelmien asuinalue, sellainen jonka Valitut rakensivat itse itselleen. Jos haluat tietää missä paikka sijaitsee, jos tahdot sen koordinaatit tai osoitteen, joudut pettymään. En aio opastaa sinua perille. Siitä kaikesta on kulunut liian vähän aikaa ja on parempi että Voiton Kaivoksen sijainnin tietää niin harva kuin mahdollista. Jos pidät seikkailuista, etsi reittisi itse.

Teoksessa ei sanota, mihin maailman osaan Voiton Kaivos sijoittuu. Eli miksipä ei Aasiaan? Ei ole yhdentekevää, missä silmiään lepuuttaa.

Marisha Rasi-Koskisen vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Auringon pimeä puoli pyörii rakastamani aiheen ympärillä: ajan. Teoksen päähenkilö, 16-vuotias Emilia Länsikehä päätyy matkustamaan ajassa menneisyyteen. Emilian äiti on kuollut hänen syntyessään, eikä maisemista kadonneesta isästä ole mitään tietoa. Menneisyydessä Emilia saa mahdollisuuden tutustua vanhempiinsa, mutta myös isoäitiinsä, joka on aina tuntunut vihaavan häntä.

Voiko menneisyyttä muuttaa? Emilia tahtoisi ajatella, että voi. Hän tietää äitinsä joutuneen kaivosonnettomuuteen ennen hänen syntymäänsä. Voiton Kaivosta ei vielä ole, on vain Toivon Lähde, kaupungin esiaste. Tulevaisuuden diktatuuri ei ole vielä diktatuuri ja internet on kaikkien vapaassa käytössä. Emilian mielessä alkaa kehittyä suunnitelma, joka muokkaisi toisenlaisen tulevaisuuden.

Kaivoksen mielenosoitukset olivat aina Johtajan järjestämiä ja aikuisten ohella koululuokat osallistuivat niihin opettajiensa johdolla säästä ja vuodenajasta riippumatta. Joskus vastustettiin valtionkontrollia, joskus vahingollisten ajatusten vapaata liikkumista globaalissa tietoverkossa, toisinaan kokoonnuttiin vain ylistämään Kaivosta ja sen Johtajaa. Mielenosoitukset eivät olleet kansalaistottelemattomuutta vaan jokaisen Valitun velvollisuus. Eikä vain velvollisuus, sanottiin julistuksessa, vaan ilo. Mielenosoituksissa liehuivat liput, viirit ja julisteet. Ne olivat kaikki valkoisia ja jokaiseen oli painettu Kaivoksen pyöreä logo tai Johtajan tyylitelty profiili.

Romaani vetää hyvin mukaansa ja juoni kulkee hyvää vauhtia. Suvantokohtia ei ole. Emilian tapaamilla henkilöillä on kaikilla oma merkityksensä ja paikkansa tarinassa. Emilian paras ystävä Mitek häviää kaivokseen samalla kun Emilia sinkoutuu menneisyyteen. Emiliaa painaa aluksi huoli kadonneesta ystävästä, mutta elämä menneisyydessä vie hänet mennessään. Päivät muuttuvat kuukausiksi, eikä takaisinpääsy ole itsestäänselvää. Emilia myös järkeilee, että oli hän sitten koomassa tai todella menneisyydessä, sillä hetkellä kaikki on hyvin ja hän on poissa läheistensä luota joka tapauksessa.

Koska kaikki mikä on kerran tapahtunut, tapahtuu aina. Ja kaikki mikä tapahtuu tulevaisuudessa, on eräällä tavalla jo tapahtunut. Aika ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Nykyhetkiä ei ole vain yhtä. Meistä lähtevä valo saavuttaa jonkun toisen planeetan ehkä miljoonan valovuoden päästä. He näkevät meidät, mutta missä me silloin olemme?

Teoksen loppuhuipennus tulee hivenen liian äkkiä. Siihen olisin suonut käytettäneen enemmän tilaa ja aikaa. Loppu jää kiirehdityn tuntuiseksi, vaikka palaset loksahtelevat paikoilleen. Kaikesta huolimatta Auringon pimeä puoli on mukavan kevyttä, mutta älykästä luettavaa. Pidin.

Kenelle? Nuorille, nuorten kirjoista pitäville, kevyttä lukemista kaipaaville ja ajasta ja aikamatkustamisesta kiinnostuneille.

Suzanne Collins: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Ajattelin aluksi kirjoittavani uudesta Nälkäpeli-kirjasta ylistävän arvion. Puolivälissä kirjaa mieltäni alkaa painaa kysymys miksi me ihmiset luemme tällaista. Mikä meissä on vikana, että nautimme tällaisesta? Nälkäpelissä on kuitenkin kyse toisten tappamisesta. Tapa tai tule tapetuksi.

Dystopialle on tyypillistä näyttää, millainen tulevaisuus voisi olla, miten huonosti asiat voisivat mennä. Osaltaan dystopialla pyritään kritisoimaan asioiden vallitsevaa tilaa ja estämään kuvatunlaista kehitystä tapahtumasta. Nälkäpeli vetoaa samanlaiseen ajatteluun brutaalilla maailmallaan, jossa ihmisiä voidaan vain pistää areenalle toisiaan tappamaan. Reaktiona on: ei tällaista. Tällaista maailmaa en halua nähdä.

Teos ei ole yhtä hauska kuin kaksi ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Se on vakavampi, eikä huumorille jää sijaa. Ei ilkosilleen itseään hississä riisuvaa Johanna Masonia, ei Haymitchin sukkelia sutkautuksia. Balladi laululinnuista ja käärmeistä jatkaa jo Matkijanärhessä nähtyä synkempää linjaa.

Romaani toistaa muista sarjan osista tuttua sankarikuvaa. Sankarin ei tarvitse liata käsiään liikaa nälkäpelissä. Tapot ovat helppoja ja välillisiä, samaan tyyliin kuin mitä Katniss käytti pistiäisiä vastustajiinsa tai kun mutantit tappoivat viimeisen tribuutin Nälkäpelissä pelastaen sekä Katnissin että Peetan suoralta tappamiselta. "Hyvikset" kuolevat pelissä martyyreina, ja vain "pahikset" kokevat brutaalin kuoleman. Japanilaisessa elokuvassa Battle Royale koululuokallinen nuoria lähetetään saarelle tappamaan toisensa samanlaisella vain yksi voi voittaa -systeemillä. Nälkäpelissä tribuutit pääsevät helpommalla, kun areenan olosuhteet ja erilaiset mutantit hoitavat osan tapoista. Kaikkia ei tarvitse lahdata itse.

Odotukseni eivät ole korkealla uusimman Nälkäpeli-kirjan suhteen lukemaan ryhtyessäni. Kun johonkin tehdään paljon myöhemmin jatkoa, vaikka se sitten olisikin "esiosa", olen jokseenkin epäluuloinen. Tuoreen näkökulman tuttuun maailmaan tarjoaa, että päähenkilönä on tarinan pahiksena tunnettu nuori Coriolanus Snow.

Mielenkiintoista teoksessa on paitsi nälkäpelin kehittäminen viihteellisempään ja osallistavampaan suuntaan, myös Coriolanus Snow'n luonteen kehitys. Aluksi tuleva Panemin presidentti vaikuttaa ihan symppikseltä. Ylemmyydentuntoiselta ja pikkumaiselta, mutta silti ihan fiksulta kaverilta. Vähitellen Coriolanuksen todellinen luonne kuoriutuu esiin. Teoksen tapahtumat muokkaavat esiin pelottavan vastustajan ja Capitolin vallan lujittajan.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä lähtee hyvin vauhtiin. Eletään nälkäpelien alkuaikoja, 60 vuotta ennen ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Kymenennessä elonkorjuussa valittu vyöhykkeen 12 tyttötribuutti on lumoava. Villi, kaunis ja epäilemättä vaarallinen. Televisiokameroiden edessä Lucy Gray sujauttaa erään tytön puvun  sisään käärmeen. Hän laulaa upealla äänellä vangiten yleisönsä ja pitää yllään röyhelömekkoa. Tyttö on laskelmoiva, ja hänen ohjaajakseen määrätty Capitolin eliittikoulussa Akatemiassa opiskelija Coriolanus Snow miettii, että ehkä hieman mielenvikainenkin.

Lucy Grayhin ei voi olla ihastumatta. Tyttö on varsinainen laululintu ja taitava esiintyjä. Hän ei varsinaisesti edes ole vyöhykkeeltä 12, vaan kuuluu kierteleviin muusikoihin. Collins käyttää taitavasti lauluja osana tarinankerronnassaan. Ennestään tuttu laulu hirttopuusta saa Balladissa laululinnuista ja käärmeistä aivan uuden merkityksen. Upein on kuitenkin laulu Lucy Graysta, tytöstä, jonka mukaan nälkäpelitribuutti on saanut nimensä ja jonka kohtalo jää auki ja tytön hahmo kummittelemaan.

Coriolanusin suhtautuminen Lucy Grayhin on vähintään ristiriitainen. Toisaalta hän ihailee tyttöä, toisaalta halveksii. Tribuutteja kohdellaan Capitolissa eläimiä ja heitä jopa pidetään eläintarhan häkissä odottamassa nälkäpelin alkua.

Lucy Gray oli kuitenkin hänen tribuuttinsa ja matkalla areenalle. Ja toisissa olosuhteissa Lucy Gray olisi ollut vain joku tyttö vyöhykkeeltä – tai ei ainakaan Capitolista. Toisen luokan kansalainen. Ihminen, mutta silti eläimellinen. Ehkä älykäs, mutta alkukantainen. Yksi niistä onnettomien, raakalaismaisten otusten muodottomasta massasta, joka horjui jossakin tietoisuuden rajalla. Vaikka tietysti os säännöstä oli poikkeus, se oli juuri Lucy Gray Baird, Hän uhmasi helppoa luokittelua. Erikoistapaus ihan niin kuin Coriolanus itse. Eihän Lucy Grayn huulten kosketus muuten olisi voinut tehdä hänen polvistaan hyytelöä.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä on vauhdikas teos, jonka ahmii. En pettynyt.

Kenelle? Dystopian ja Nälkäpeli-sarjan faneille. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Moni on varmaankin edes kerran elämässään käynyt paikassa, joka on tuntunut jotenkin maagiselta. Minulle tuollainen paikka on ollut Meiji Shrinea ympäröivä ikimetsä Tokion Harajukussa. Siellä ilma tuntui aivan toisenlaiselta ja olo oli kevyt. Harjukaupungin salakäytävissä (2010) kirjailija Kerttu Kara kirjoittaa maagista kaupunkiopasta, jossa esitellään maagisia paikkoja. Ajatus on mahtava. Sellaisiin paikkoihin minäkin haluaisin matkustaa.

Teoksessa esitellään myös Kerttu Karan aiempaa teosta, Elokuvallista elämänopasta. Aihe on vetävä. Kyse on jatkumohakuisuuden voittamisesta ja elokuvallisen elämäntavan opettelusta kuuluisten elokuvien ja niiden hahmojen avulla. Elämäänsä on uskallettava elää:

Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista. Ihminen voi oppia näkemään väistämättömien pakollisuuksien sijasta kaikki mahdottomatkin mahdollisuudet ja toteuttamaan niitä elokuvallisen estetiikan hengessä. Hänen vain pitää uskaltaa poimia ja haukata niitä päärynöitä, joita elämänpuun oksat notkuvat. Se vaatii toki paljon – itse asiassa koko elämän – mutta lopulta ei sen enempää kuin vaihtoehtokaan.

Harjukaupungin salakäytävien Jyväskylä on pullollaan oppaan elämänfilosofiasta inspiroituneita ihmisiä, jotka ovat ottaneet jonkun elokuvan hahmon mallikseen ja pyrkivät imitoimaan näitä. On Grace Kellyksi pukeutuvia naisia ja elokuvarepliikkejä lauotaan keskustelussa kuin keskustelussa. Nämä kohtaukset ovat surrealistisia dramaattisuudessaan ja yliampuvuudessaan. Toisaalta halussa irrottautua arjen iestä on jotain samaistuttavaa. En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä tapahtuu näiden ihmisten minuudelle, mitä heidän omalle identiteetilleen. Jos kaikki tavoittelevat samaa elokuvallista tyyliä samoin asuvalinnoin ja käytösmallein, missä silloin on yksilöllisyys? Vai katoaako yksilöllisyys juuri jatkumohakuisuuteen? Olisiko mahdollista olla elokuvallinen, mutta silti oma persoonansa jäljitelmän sijaan?

Pasi Ilmari Jääskeläinen kuuluu lempikirjailijoihini. Ihailen hänen valtavaa, omaleimaista mielikuvitustaan ja taitoaan kertoa moniulotteisia tarinoita. Harjukaupungin salakäytävät on ollut Jääskeläisen romaaneista minulle vaikein lukea. Verkkainen alku ei imaissut mukaansa. Koin keski-iän kriisiä potevan, nuoruuden rakastetustaan uneksivan päähenkilön vastenmielisenä, mikä ei oikeastaan muuttunut koko lukukokemukseni aikana. Onneksi mukaan mahtuu maagista realismia ja hurjia käänteitä. Kuten yleensäkin Jääskeläisten romaanien kanssa, on Harjukaupungin salakäytävistä vaikea kertoa paljastamatta liikaa.

Teoksen päähenkilö Olli Suominen on perheellinen kustantaja, jonka kustantamolla menee huonosti. Hän onnistuu saamaan Facebookista löytämänsä entisen heilansa Kerttu Karan valitsemaan Kirjatornin seuraavaksi kustantamokseen. Kerttu on julkaissut mielettömän menestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan, ja Olli toivoo seuraavasta teoksesta samanmoista myyntimenestystä. Kirjasta on tulossa maaginen  kaupunkiopas tai oikeammin kaupunkioppaiden sarja. Ensimmäinen osa tulee käsittelemään Jyväskylää, Kertun kotikaupunkia. Ajatus tuntuu aluksi Ollista kehnolta, mutta toisaalta teoksen Jyväskylä-yhteys on juuri se, joka saa Kertun vaihtamaan hänet kustantajakseen.

Romaanin edetessä Olli hukkaa suuren määrän sateenvarjoja, näkee levottomia unia ja muistelee lapsuuttaan. Hän on viettänyt lapsuutensa kesät Jyväskylän Tourulassa ystäväporukassa, jota kutsuu Tourulan Viisikoksi. Porukkaan  kuului sisarukset Riku, Anne ja Leo, heidän serkkunsa Karri sekä Olli. Yhdessä he tekivät tutkimusmatkoja Jyväskylän salakäytäviin, maanalaisiin tunneleihin, joista  on vaikea muistaa jälkeenpäin enää mitään.

Salakäytävissä kuitenkin pätee yksi totuus, jota ei saa unohtaa hetkeksikään. Heidän on aina muistutettava toisiaan: täytyy pysyä liikkeellä, ryömiä eteenpäin, muuten pimeys tulee ja nielaisee. Se haluaa syliinsä ja omakseen kaiken, mikä tänne alas tulee. Valoon palaaminen vaatii voimaa vastustaa sitä.

Kuten Jyväskylän maagiset paikat, ovat tunnelit täynnä merkityksellisyyshiukkasia. Kerttu Karan Maaginen kaupunkiopas muistuttaa jatkuvasti, että vaikka salakäytävien suuaukkoja sattuisi löytämäänkin, on niihin hyvin vaarallista mennä.

Eräänä aamuna Ollin perhe katoaa. Saadakseen heidät takaisin Ollin on tehtävä kuten käsketään. Käskyt tulevat Anne Bloomrosilta, joka vuosikymmenten  jälkeen on päättänyt haluta oikaista vuosien takaisen vääryyden. Viimeistään tässä vaiheessa teos alkaa todella rullaamaan. Ennen tätä on voinut nautiskella pätkillä Kerttu Karan teoksista. Vahvinta Jääskeläistä Harjukaupungin salakäytävät ei ole, mutta mielikuvituksellinen lukukokemus on tämänkin kohdalla taattu.

Harjukaupungin salakäytävissä on sellainen hauska juttu, että sillä on kaksi eri loppua. Kumpaakin on painettu teoksen painoksiin. Koska meikäläinen ei onnistunut löytämään Atenan sivuilta Blanc-loppua, kysäisin asiaa aina yhtä avualiaalta Jääskeläiseltä Twitterissä. Pidin enemmän Blancista, mutta koska omassa kappaleessani oli Rouge, on se jäänyt enemmän mieleeni.

Kenelle? Maagisesta realismista ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä pitäville, seikkailunhaluisille lukijoille.