Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet (色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 2013, suom. 2014) on kiehtovasti yhteenpunoutuva tarina, jossa on mukana mystiikan tuntua. Tässä Murakamin teoksessa maaginen realismi jää lähinnä uniin ja tarinoihin, vaikka japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillisesti selittämättömiä asioita tapahtuukin. Piirre, josta japanilaisessa kirjallisuudessa kovasti pidän. Sen sijaan en ole kummemmin pitänyt Murakamin lennokkaimmista romaaneista. Norwegian Woodia rakastan. Onnekseni myös Värittömän miehen vaellusvuodet lumoaa minut melankolisella tunnelmallaan.
Romaanin päähenkilö on juna-asemia rakastava Tsukuru Tazaki, joka 36-vuotiaana pohtii menneisyyttään keskusteluissaan deittailemansa naisen kanssa. Tsukurun tiiviiseen kaveriporukkaan kuului lukioaikana neljä muuta: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näitä neljää muuta yhdistää väri kunkin nimessä. Värilempinimiltään pojat ovat Aka (Punainen) ja Ao (Sininen), tytöt Shiro (Valkoinen) ja Kuro (Musta). Tsukuru on ainut, jonka nimessä ei ole väriä. Tsukuru on mielestään muutenkin väritön ja persoonaton, mikä aiheuttaa hänessä alemmuuden tunnetta.
Viisikko pyrkii olemaan kaikki yhdessä mahdollisimman paljon, jotta kaksikkoja sun muita ei muodostuisi ja porukka hajoaisi. Yhdessäolo on ihanaa ja erilaiset ystävykset täydentävät toinen toisiaan. Tsukuru tuntee elämän merkityksellisyyden vain ystäviensä seurassa. Lukion jälkeen Tsukuru päättää kuitenkin muista poiketen lähteä Tokioon opiskelemaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki muut jäävät Nagoyaan. Aluksi kaikki sujuu kuin aina ennen. Yhtäkkiä Tsukuru kuitenkin erotetaan porukasta. Syy vaivaa Tsukurua kuudentoista vuoden jälkeenkin, sillä sitä ei koskaan annettu, vaan välit vain katkaistiin. Eikä Tsukuru shokissaan kyennyt sitä pyytämään.
Mieleenpainuvinta teoksessa on tarina, jonka Tsukuru kuulee opiskelukaveriltaan Haidalta eräänä iltana. Tarina kertoo Haidan isästä, joka tapaa syrjäiseisessä majatalossa salaperäisen jazzpianistin, Midorikawan (Vihreä joki). Mies on suurimman osan ajasta yksikseen, mutta tutustuu Haidan isään. Hän soittaa pianoa läheisellä koululla yhden ainoan kerran. Soitto lumoaa Haidan isän täysin intensiivisellä ja lähes taianomaisella soinnillaan. Jos olisin saanut teoksen e-kirjana käsiini, olisin siteerannut tähän juuri tuota kohtausta sen kauneudessaan.
Haidan isälle selviää, että Midorikawa tulee kuolemaan kuukauden päästä. Tämä kertoo saaneensa kuukausi sitten sellaisen kortin, jonka saatuaan hän tulisi kuolemaan kahden kuukauden päästä. Kortin vastaanottaja saa kuitenkin loppuajakseen ihmeellisiä lahjoja. Oman kuolemansa voi välttää vain luovuttamalla kortin eteenpäin. Sen voi kuitenkin luovuttaa vain tietyn väriselle ihmiselle, ja tämän on omasta tahdostaan hyväksyttävä kortti. Yksi kortin suomista kyvyistä onkin, että sen haltija näkee ihmiset tietyn värisinä. Haidan isä saa kuulla olevansa juuri kyseisen värinen, mutta mies sanoo, ettei halua luopua kortista.
Seuraavana aamuna mies on lähtenyt, eikä Haidan isä löydä jälkeäkään hänen nimistestään jazzmuusikosta Tokiossa. Tarina saa merkityksensä vasta lopussa, kun lukija on saanut tietoonsa kaikki palapelin palaset. Niiden yhteenkokoaminen jää kullekin lukijalle itselleen, ja silti osa jää puuttumaan. Helppo tai yksinkertainen kirja Värittömän miehen vaellusvuodet ei tässä mielessä ole.
Tsukuru matkustaa menneisyyden haamujen perässä myös Suomeen. Tämä tekee suomalaisille teoksesta must readin Murakamin kirjoista. Yksi viisikosta on mennyt suomalaismiehen kanssa naimisiin ja muuttanut Helsinkiin. Helsinkiä kuvataan romaanissa hyvin suurpiirteisesti, enkä voi sanoa tunnistavani sitä Murakamin kuvauksesta. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla missä tahansa. Haitarinsoittaja ravintolassa suorastaan särähtää, samoin suomalaisten nimien puute. Kuvaus luonnosta automatkalla Helsinki-Hämeenlinna herättää minussa puolestaan hilpeyttä. Suuri osa puista on koivuja, joiden seassa kerrotaan olevan myös vaahteroita ja mäntyjä.
Tykkäsin Värittömän miehen vaellusvuosista valtavasti. Se on syvällinen ja kuvaa upeasti Tsukurun itsetutkiskelua. Miksi hänet erotettiin viisikosta? Mikä hänessä on vialla? Entä miksi Tsukuru näkee kummallisia unia, jotka tuntuvat uhmaavan kaikkea logiikkaa? Ovatko unet vain harhaa vai sittenkin totta? Tsukuru saa huomata, että hänen käsityksensä itsestään poikkeaa radikaalisti siitä, miten muut hänet näkevät.
Teoksen kruunaa halaus, jonka Tsukuru saa Kurolta. Hetki on todella kauniisti kuvattu. Yhdessä haikeankirpeässä halauksessa tiivistyy monta sanomatonta asiaa ja vuosien tuska, jota kumpikin on kantanut mukanaan. Kokonaisuus on Värittömän miehen vaellusvuosissa hyvin hallittu ja vaikuttava loppua myöten.
Kenelle? Murakami-faneille, melankolian värittämää luettavaa kaipaaville ja mystiikan vivahteista pitäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti