Terry Pratchett ja Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Hyviä enteitä (Good Omens 1990, uusi suom. 2020) on täynnä kaikkea muuta kuin hyviä enteitä. Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteistyönä kirjoittama apokalyptinen teos kuvaa Luciferin pojan Antikristuksen syntymää ja lähestyvää maailmanloppua. Vanhemmiksi valittu pariskunta saadaan juoniteltua synnyttämään saatananpalvojien nunnaluostarissa, mutta lapsen vaihto Antikristukseen menee pieleen. Erehdys huomataan vasta, kun pojalle lähetetään 11-vuotissyntymäpäivälahjaksi helvetinkoira. Koiraa vaan ei Antikristukseksi luullun pojan syntymäpäiville ilmesty. 

Romaanin oikeat helmet ovat enkeli Aziraphale ja demoni Crowley, vihamiehet, joilla on oikeastaan enemmän yhteistä toistensa kuin kaukaisten liittolaistensa kanssa. Niinpä he ovat enemmin ystäviä kuin vihollisia. He lyövät viisaat päänsä yhteen maailmanlopun estämiseksi, sillä oikeastaan kumpikaan ei pidä koko ajatuksesta. 

Tapahtumien taustalla on noita-Agnesin monitulkintaiset ennustukset. Niistä on säilynyt vain yksi kopio, jota Agnesin jälkeläiset ovat vaalineet ja yrittäneet analysoida vuosisatoja. Silti suurin osa ennustuksista on kyetty tulkitsemaan vasta, kun ne ovat jo tapahtuneet. Anathema on sukunsa viimeinen noita ja kirjan viimeinen haltija. Hän hukkaa kirjan Crowleyn autoon, mutta sukunsa sinnikkään yritteliäisyyden ansioista hänellä on edelleen käytössään laaja kortisto Agnesin ennustuksia. Ainoina maailmassa niissä ennustetaan maailmanlopun tapahtumat sellaisena kuin ne tulevat todella tapahtumaan. 

Komiikkaa teoksesta ei puutu, vaan se tihkuu sarkasmia ja jos jonkinlaista irvailua. Lähes jokainen dialogi on hyvin samanlaisella tyylillä humoristinen, minkä vuoksi osa dialogeista voisi olla melkein 

kenen tahansa kirjan hahmoista. Edukseen erottuvat Aziraphale ja Crowley, joilla on molemmilla oma persoonallinen tapansa puhua. Aziraphale hämmentyy helposti, on varsin kohtelias sekä varsinainen tosikko, kun taas Crowley on sarkastinen ja terävä. 

”Ethän sä voi vaatia mua ampumaan tuota! Sehän on pelkkä pienokainen!”
”Tuota noin”, Aziraphale sanoi. ”Höm. Aivan. Ehkä meidän kannattaisi odottaa vähän aikaa, mitä mieltä olet?”
”Ai sitäkö, että hän kasvaa?” Crowley kysyi.

Kuoleman repliikit on puolestaan muista erottuen kirjoitettu ilman mitään lainausmerkkejä suoraan isoilla kirjaimilla, mikä tuo niihin oman jännän lisänsä.

Oma suosikkiyksityiskohtani Hyvissä enteissä on kuitenkin Crowleyn kasvit. Hän tekee viikottaisen kierroksen asunnossaan suihkepullon kanssa ja puhuu kasveilleen:

Hän oli kuullut kasveille puhumisen hyödyllisyydestä joskus 70-luvulla radion neloskanavalta ja pitänyt sitä loistoajatuksena. Tosin puhuminen ei ollut oikea sana kuvaamaan sitä, mitä Crowley teki.
      Hän valoi niihin jumalanpelkoa.
      Tai tarkemmin sanottuna crowleynpelkoa.

Tunnustan, että en ole tämän tyyppisen kirjallisuuden fani. En aiheen enkä tyylin puolesta. Teoksessa on enemmän hahmoja kuin jaksan muistaa ja fokalisaatio vaihtuu tuon tuostakin. Tuloksena on hyvin sekava vaikutelma romaanista, johon on ympätty yksinkertaisesti liikaa. Hyvissä enteissä on oikeasti hauskoja ja oikeasti nokkelia kohtauksia, mutta ne hautautuvat höttöön. Tiivistämällä tarinaa pienempään hahmojoukkoon tästä olisi saanut huomattavasti toimivamman kokonaisuuden. Uskon, että teosta on ollut varmasti hauska kirjoittaa. 

Kenelle? Terry Pratchettista ja Neil Gaimanista pitäville, fantasian ja apokalyptisen kirjallisuuden ystäville ja satiirista luettavaa halajaville.