Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Katsoin muutama vuosi sitten loistavan BBC:n tv-filmatisoinnin Agatha Christien romaanista Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None,  1939). Kirjaston palautushyllystä bongasin teoksen ruotsinkielisenä. Käsitykseni Agatha Christien romaaneista on ollut varsin tunkkainen. En ole aiemmin lukenut ainuttakaan, mutta mahdollisuus harjoittaa samalla ruotsinkieltäni sai minut vihdoin lähtemään Agatha Christien mukaan. Valintani lukea Och så var de bara en ei ehkä ole se mielenkiintoisin, sillä tunnen juonen jo etukäteen, mutta kielen kannalta aina vain parempi.

Eikä yksikään pelastunut sijoittuu avomerellä sijaitsevalle yksinäiselle saarelle, jonka omistajasta on huhuttu lehdissä vaikka mitä. Ostiko joku miljonääri sen? Filmitähtikö se oli? Joukko eri taustaisia ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä saa kirjeen (tai telegrammin, kuten eräs heistä), jossa kukin heistä kutsutaan kyseiselle saarelle henkilökohtaisin perustein. Lääkäriksi, sihteeriksi, miksi nyt kukakin. Kunkin vieraan huoneessa on kehystetty runo kymmenestä tinasotilaasta, jotka yksi kerrallaan kuolevat. Vieraista se on huvittavaa, onhan saaren nimi Soldier Island. Toisaalta runo on varsin kummallinen. Isäntäperhe on ilmoittanut olevansa myöhässä, ja seurue illastaa keskenään, apunaan vain kaksi palvelijaa. Illallisen päätteeksi gramofoni alkaa soittaa äänitettä, jolla heidän kaikkien nimet luetellaan yhdessä heidän tekemiensä murhien kanssa.

Det var något magiskt med en ö – bara ordet lockade fantasin. Man förlorar kontakten med omvärlden – en ö är en värld för sig. Kanske en värld som man aldrif återvänder från.

Kirjeissä esiintyneen isännän nimi U. N. Owen selviää pelkäksi pseudonyymiksi "UNKNOWN". Mutta jonkun on täytynyt olla kutsujana. Jonkun, joka on heidän kanssaan saarella tai on yksi heistä. Lyhyessä esipuheessa Agatha Christie kertoo häntä kiehtoneen ajatuksen kymmenen ihmisen murhasta niin, että murhaaja säilyy tuntemattomana loppuun asti. Tv-sarjan katsoneena tiedän murhaajan ja vietänkin lukuaikani etsien vihjeitä murhaajasta. Mitä murhaaja tekee tai ajattelee? Mitä hänestä paljastetaan? Tarkkaavaiselle lukijalle vihjeitä löytyy kyllä.

”En av oss… En av oss… En av oss…”
Tre ord ekade oupphörligt, timme efter timme, i fem personers huvuden.

Fem personer – fem rädda invider. Fem personer som  iakttog varandra, lurade på varandra, som nu knappt brydde sig om att försöka dölja sin anspänning längre.

Ingen förställde sig längre. De hadeslutat att konversera formellt. De var fem fiender, förenade genom en ömsesidig självbevarelsedrift.

Vaikka olen yhtä mieltä siitä, että kirjan alkuperäinen nimi Ten Little Niggers ansaitsi tulla siistityksi ja muutetuksi soveliaampaan muotoon, en pidä kirjan loppuratkaisua spoilaavaa nimeä loppujen lopuksi kovinkaan onnistuneena valintana. Toisaalta kyseessä on yksi tunnetuimpia rikosromaaneja, jonka juonen moni varmasti tuntee ilman nimispoileriakin. Hassua, että ruotsalaiset ovat päätyneet nimeen, jossa jäljellä onkin yksi. Ehkä se kuulosti ruotsiksi paremmalta, ja onhan nimi suoraan teoksessa esiintyvästä runosta. Nimi ainakin soljuu mukavasti.

Sensuuri on ulottunut myös kirjan nimeä pidemmälle. Kuten mainitsin, teoksen ruotsinnoksessa saaren nimi on Soldier Island ja teoksen runonparressa esiintyy tinasotilaita. Alunperin runossa on ollut neekereitä, ja saaren nimi vastaavasti on ollut Nigger Island. Eri versioissa on myöhemmin esiintynyt variaatioina sekä intiaaneja että sotilaita. Ei oikeastaan yllätä, että ruotsalaiset ovat halunneet olla superkorrekteja ja välttää myös intiaanisanaa. Suomennoksessa runossa puhutaan yhä neekereistä.

Eikä yksikään pelastunut sai aikalaisiltaan arvostusta. Sen huikea juoni ja murhaajan oveluus ihastuttivat kriitikkoja. Juonellisesti romaani onkin etevä. Olen itse hieman pettynyt tähän romaaniin, vaikka odotukseni eivät korkealla olleet. Pidin kuitenkin valtavasti BBC:n minisarjasta, jossa jokaisen hahmon tekemä murha käydään läpi ja Vera Claythornen ja Philip Lombardin välille kehkeytyy lyhyt suhde luoden ihan omaa dramatiikkaansa. Christien teoksessa tällaista ei ole. Saaren vieraat vain murhataan yksi kerrallaan, ja jäljellä olevat yrittävät pysyä hengissä. Teos ei mene pintaa syvemmälle. Se ei pohdi heidän tekemiensä murhien vakavuutta, ja hahmot jäävät toisilleen hyvin tuntemattomiksi. Romaani vain kiirehtii eteenpäin kohti kohtalokasta loppuaan pysähtymättä mihinkään erityiseen.


Kenelle? Klassikkodekkareista nauttiville, lyhyttä rikosromaania kaipaavalle.