Sarah J. Maas: Siiveniskujen valtakunta

Usvatuulen valtakunnan jälkeen tartun heti seuraavaan osaan. Siiveniskujen valtakunta (A Court of Wings and Ruin 2016, suom. 2021) jatkaa onneksi suoraan siitä, missä edellisessä osassa on jääty.  

Tällä kertaa en pysty hyväksymään Feyren tekoja, sitä, miten rumaksi kaikki menee Kevään valtakunnassa. Kuka hän nyt on, kostonhenkikö? Feyren toiminta tuntuu väärältä, tarpeettoman julmalta. Inhoan myös hänen kyvyttömyyttään ottaa vastuuta omista teoistaan. On kuin Feyre kuvittelisi olevansa aina oikeassa, on hän sitten ollut kuinka häikäilemätön tai ajattelematon tahansa. Vaikka on ilo nähdä Feyren kykenevän toimimaan omillaan, olen silti sydän kurkussa, kun hän tekee sen täysin omavaltaisesti ja muille mitään kertomatta. 

Rakastan sitä, että vihdoin päästään tutustumaan muihin ylivaltiaisiin. Heidän kauttaan paljastuu kutkuttavaa henkilöhistoriaa, jota lukiessani en malttaisi pysyä tuolillani. Cassianin ja Nestan välinen jännite on kiinnostava. Mutta edelleen Nesta hiertää. En järin pidä siitä, että Lucienille on Velariksessa tiukkoja sääntöjä ja uhkauksia, mutta Nestan käytöksellä ei ole mitään seurauksia. Hän voi aukoa päätään miten vain haluaa. Siiveniskujen valtakunnassa inhokkini on kuitenkin Elain. Lucien raukka. Eikä Elain oikeasti ole paljoakaan Nestaa hyveellisempi. Hän on pettänyt Feyren yhtälailla. Elain on vain vähemmän loukkaava kuin Nesta. Vaikka Elain tekee sentään jotain oikein, on hänelle pitkä matka selkärangan kasvattamiseen. 

Okei mutta... mikä kummallinen suhde likaan tässä kirjassa on? Kestää aivan liian kauan ennen kuin Lucien pääsee siistiytymään. Entä sitten intiimi kohtaus Rhysin ja Feyren välillä, jossa Rhys ehdottaa, että Feyre voi joko mennä kylpyyn tai hän voi nuolla kaiken lian pois?? Siis kenen mielestä tämä on seksikästä? Ja miksi seksi on ykkösprioriteetti ennen yleistä vieraanvaraisuutta, siistiytymistä tai Feyren siskojen olon tarkistamista? Hämmentävää.

Muutoin Feyren ja Rhysandin rakkaus on kuvattu todella kauniiksi. Rhysandin Feyrelle tarjoama tuki on horjumatonta. Vaikka välillä kaipaisin sitä, että kun Feyre toilailee omiaan, niin Rhys myös sanoisi hänelle siitä vähän tiukemmin. 

"This could be . . . a very bad idea," I admitted, my grip tightening on his hand. 

"Oh, it most certainly is," Cassian said with a faint smile as we continued down and down into the heavy black and thrumming silence. "But this is war. We don't have the luxury of good ideas–only picking between the bad ones."

⁣
Jälleen teos on valtavan ihana immersiivisyydessään. Tähän maailmaan on helppo upota, ja se jaksaa ihastuttaa. Luku, joka päättyy sivuun 666, saa minut itkemään ja tietyt Cassianin sanat puristavat sydäntäni. Pidän edelleen Valtakunta-sarjasta ja aina vain löytyy mahtavia hahmoja. Tämä ei vain edelleenkään pyyhkäise minua jaloiltani. Toivoisin, että pyyhkäisisi. Tätä on kehuttu niin paljon, että tunnen jonkinlaista pettymystä siitä, ettei tämä kolahdakaan minuun niin lujaa. 

Tämän osan loppu on myös oikeasti aika... pettymys. Toisaalta olen iloinen siitä, että tämä ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin edellisen tavoin. Nyt onkin hyvä aika pitää pientä taukoa tästä sarjasta. 

Sarah J. Maas: Usvatuulen valtakunta

ACOTAR #2, Usvatuulten valtakunta (The Court of Mist and Fury 2016, suom. 2020) eli ACOMAF.  Kirja, jota käytännössä kaikki ovat etukäteen kehuneet minulle, usein vieläpä ensimmäisen osan kustannuksella. Näin ollen odotukseni ovat luonnollisesti korkealla.

Arvio sisältää jonkin verran hahmoihin liittyviä spoilereita. Ehkä juoneenkin.

Tervetuloa hahmojen makeoveriin, jossa Feyre on haltia, Lucien menettää selkärankansa, Rhysand särmänsä ja Tamlin luonteensa. En ihan arvannut, että "katsotaan mitä tykkäät Tamlinista sitten seuraavassa osassa" tarkoitti aivan tätä. On yksi asia antaa sankarittarelle uusi rakkauden kohde ja toinen tehdä siitä ensimmäisestä niin sietämätön, ettei sankarittarelle jää enää oikein valinnanvaraa. 

Tamlinin hahmoa kohdellaan nyt mielestäni hieman väärin. Hän on traumatisoitunut ja pitää kiinni Feyrestä elämänsä hyvänä asiana, jota ei halua enää koskaan menettää, ja onhan Tamlinilla äkkipikaisuutensa, mutta ei häntä lähestulkoon tunnista tässä osassa. Ja se on se, missä mennään pieleen. Vähempi kärjistäminen olisi riittänyt, ei koko hahmoa tarvitsisi muuttaa. Tästä tulee hieman sellainen no näin tapahtuu koska juoni -fiilis. Liikaa pakottamisen makua. Ikään kuin lukijaa haluttaisiin ohjata ajattelemaan, että Tamlin kuuluu jättää ja että se on oikein (vaikka Feyre kokeekin syyllisyyttä). Tämä tuntuu hivenen hassulta, koska kyllä eroaminen ja uuteen suhteeseen siirtyminen on ihan hyväksyttävää, vaikka toinen ei käyttäytyisikään aivan näin ylikontrolloivasti. Pidän siitä ajatuksesta, että sankarittaren ensimmäinen rakkaus ei olekaan se vuosisadan rakkaustarina, vaan se on vielä edessä, mutta toteutus Tamlinin osalta ontuu. Voi olla, että Maas on ajatellut, että tässä nyt paljastuu sellaisia puolia, joita vain ei ole Feyrelle aiemmin paljastunut ja että kyse ei sinänsä ole hahmon muuttumisesta aivan toiseksi, mutta enpä tiedä. Tässä on kaikki Tamlinia vastaan. Ja se hiertää. No, ehkä olen myös itsekin pettynyt häneen.

I had done everything—everything for that love. I had ripped myself to shreds, I had killed innocents and debased myself, and he had sat beside Amarantha on that throne. And he couldn’t do anything, hadn’t risked it—hadn’t risked being caught until there was only one night left, and all he’d wanted to do wasn’t free me, but fuck me. And when Amarantha had broken me, when she had snapped my bones and made my blood boil in its veins, he’d just knelt and begged her. He hadn’t tried to kill her, hadn’t crawled for me. Yes, he’d fought for me—but I’d fought harder for him.

Nautinko kirjasta? No todellakin. Onko se odottamieni viiden tähden arvoinen? Ei. Mutta rakastuin Velarikseen ja Starfalliin.

Teoksessa on paljon surua ja tyhjyyttä. Petosta. Pidän Feyrestä tällä kertaa. Rhysand on aloittanut nousunsa silmissäni jo Okaruusujen valtakunnan lopussa ja hän on... no, jos sanon mitä hän on niin tämä muuttuu jo todella juonipaljastuksia sisältäväksi. Sanotaan siis vain, että hänestä paljastuu paljon uutta ja että edessä on suuria tunteita. Usvatuulen valtakunta jatkaa ihanasti juonivetoisena romanssina. 

En ole ihan varma mitä ajatella tästä näiden kirjojen mate-systeemistä. Olen aina ajatellut pitäväni fated lovers -troopista, mutta näiden kohdalla... se tuntuu enemmän joltakin pakotetulta kuin kohtalon kääriytymiseltä auki. 

Kudottu perhe -trooppia tässä sen sijaan rakastan. Pidän näistä uusista hahmoista. Azrielista, Cassianista, Morista, Amrenista... jopa Tarquinista ja hänen paremman maailman haaveistaan. Inhoni Nestaa kohtaan sen sijaan vain kasvaa.

Pidän kyllä ihan erityisesti siitä, miten Feyre saa olla sekä haavoittuvainen että vahva. Hänen paranemistaan ja kehittymistään ja hänen uskallustaan tehdä valintoja on ilo seurata.

“I once lived in a place where the opinion of others mattered. It suffocated me, nearly broke me. So you’ll understand me, Feyre, when I say that I know what you feel, and I know what they tried to do to you, and that with enough courage, you can say to hell with a reputation. You do what you love, what you need”

Jos Feyre tuntui edellisessä osassa tyhmältä, niin ei enää. Kuitenkaan teos ei nouse itselleni ihan viiden tähden kirjaksi, vaikka sisältääkin todella lumoavia kohtauksia, loistavaa dialogia ja on todella kutkuttava.

Olen niin koukussa, että loppuun päästyäni joudun välittömästi jatkamaan seuraavaan osaan. Kaikki lukusuunnitelmani menevät sen myötä uusiksi, mutta eihän tätä sarjaa voi jättää kesken! 

Adalyn Grace: Foxglove

Belladonnan jälkeen tuskin maltan päästä aloittamaan sen jatko-osaa, Foxglovea (2023). Blythen näkökulmasta kerrottujen lukujen näkeminen aiheuttaa kunnon flashbackit A Curse for True Loveen ja Apolloon. Voitte arvata, etten ole riemuissani. Ja mikä vielä pahempaa, Blythe muistuttaa minua Bridgertonin Eloisesta, jota en voi sietää.

Olen täysillä hyvän kolmiodraaman puolella ja ensivaikutelmaltaan Foxglove sellaisen tarjoaakin.

Sydämeni särkyy Kohtalon puolesta, joka uskoo Signan olevan pitkään kadoksissa olleen vaimonsa reinkarnaatio ja päättää kosiskella tätä. Hänen obsessionsa vaikuttaa lupaavalta ja saa minut riemuitsemaan. Haluan heidät yhteen. Haluan Kuoleman olevan pahis tai ainakin väärä mies. Haluan syyn sille miksi ei ole ok että elävä, hengittävä nainen vedetään jatkuvasti Kuoleman käsivarsille ja hamuilemaan jossakin elämän ja kuoleman välillä.

“They say that all is fair in love and war. I have built my trench and brought my rifles, and I have no intention of retreating. I will pursue you until you remember who you are. If that means I need to court you, Signa Farrow, I will. Flowers, promenades, even poetry if that’s what you want. Whatever it is you enjoy, I will learn, and eventually you’ll remember the life we once had.”

Kuulostaa hyvältä, eikö? No niinpä! Bring it on! 

Nyt sitten niitä spoilereita.

Ja se kuuluisa mutta. Lähes kaikki mitä olen Belladonnassa rakastanut on poissa. Romanssia ei juuri ole eikä jännitystä. Gotiikkakin on pitkälti taka-alalla. Tarina laahaa eteenpäin. Signaa ei kiinnosta Kohtalo, mikä jo itsessään saa kolmiodraaman putoamaan negatiivisille pisteille. Myös Signan ja Kuoleman välinen kemia on tiessään. Heidän suhteensa on pelkkää seksuaalissävytteistä toisen kaipaamista, eikä Kuolema ole paljoakaan läsnä. Arvatkaa mistä kirjasta tämä minua muistutaakaan?

Kohtalon ja Signan suhteessa olisi valtavasti potentiaalia. Mitään siitä ei kuitenkaan käytetä. Kosiskeluun ei keskitytä lainkaan, ja vaikka sitä luvattiin kuukauden verran, niin ei vaan koskaan tule käymään. Kohtalon saama kohtelu surettaa minua. Ei tämä ole nautittava kolmiodraama, vaan vaivaannuttava ja ikävä sellainen. Jälkifiilikseksi jää pettymys ihan kaikkia osapuolia kohtaan. Signa on todella manipuloiva tässä osassa, ja Kohtalo ei täytäkään lupauksiaan. Hän vain lopettaa johdonmukaisen käyttäytymisensä sen mukaan, että on odottanut vaimonsa uudelleensyntymää satoja vuosia. 

Teoksessa on twisti, joka ei pelasta mitään, päin vastoin. Se tekee kaikesta vielä tarpeettomampaa. Minulla ei ole mitään hyviä twistejä vastaan, mutta tämä kyseinen on mielestäni surkea. Jatko-osan pitäisi tuoda jotakin lisää tarinaan ja syventää hahmoja. Foxglove ei sitä tee. Signan ja Kuoleman romanssi kärsii tästä aikalailla, osittain siksi, ettei sen ongelmakohtia oikeasti käsitellä, eikä ainakaan ratkota. Sekä maailmanrakennus että juoni ovat suorastaan täynnä reikiä. Ei nyt edes mennä siihen, ettei Foxgloven kartanolla ole juuri mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, niin kirjan nimessä kuin komeileekin.

Toivoisin etten olisi lukenut tätä. Foxglove saattaa sopia jollekulle muulle, mutta minusta tämä "kolmiodraama" ja twisti ovat ärsyttävät. Miksi kaksi kirjan hahmoista edes ovat tässä kirjassa?

Judy I. Lin: Song of the Six Realms

Kirjavuoteni on ollut ihan mahtava. Olen napannut hyvän kirjan toisensa perään hyvin vähillä ennakkotiedoilla. Ja sitten vastaan tulee se kirja, jonka kohdalla fantasiaonneni muuttuu. Judy I. Linin Song of the Six Realms (2024) herättää kiinnostukseni kannellaan, kiinalaisella mytologialla ja sillä, että kerrankin kyseessä ei ole sarja.

Kyseessä on kuitenkin monotoninen tarina orpotytöstä, joka jää runoilijasetänsä huomaan. Hänet kuitenkin lähetetään House of Floweing Wateriin oppimaan viihdyttämistä. Kun Xuen setä kuolee, asiat alkavat muuttua. Omituinen asiakas haluaa palkata Xuen soittamaan qíniä hänen kartanossaan ja tekee vastustamattoman tarjouksen.

A banished duke. A mysterious scandal. And now I realized I lived in the former residence of a woman who had died.

How much dark history did this place hold?

Paperikansissa sanotaan, että teos on inspiroitunut Daphne du Maurierin Rebeccasta. Mikään tässä ei ole hienovaraista. Paljon on vain suoraan kopioitu. Jos en tuntisi Rebeccaa niin hyvin, pitäisin ehkä tästä enemmän - tai sitten en, sillä kehuttavaa ei oikein ole. Olen rehellisesti sanottuna hivenen järkyttynyt, että näin suora kopioiminen on ok. Ei Rebeccan ilmestymisestä nyt niin valtavasti aikaa ole, että se ihan tekijänoikeusvapaata riistaa olisi. Adaptaatio on oma lajinsa, mutta tämä on jo aika paksua, eikä uutuusarvoa oikein ole. Eikä tämä Rebeccan myötäily oikein tuo tarinaan mitään. Sisältöä tästä saakin etsiä.

Kieli on pitkäveteistä, eikä hahmoja ole kehitetty kovinkaan pitkälle. Mikään ei nouse tekstistä ja infodumppausta on suorastaan olan takaa. Tarina katkeaa jatkuvasti, kun väliin tulee "välisoittoja", paloja mytologiaa, joka ei onnistu viehättämään. Jännite ei pääse edes rakentumaan. Xuen qínin soittoa on kappaletolkulla. Mikään tästä ei saa minua välittämään. Loppupläjäys ei hetkauta.

Takakansi lupaa slow burn -romanssin, mutta teoksessa ei ole kemiaa eikä sitä palamista, ei kunnollista romanssia alkuunkaan. Se, että kaksi hahmoa laitetaan suutelemaan, ei vielä vakuuta minua siitä, että he ovat muka rakastuneita. Tai että pelissä on yhtään minkäänlaista vetovoimaa heidän välillään.

En suosittele. Annoin tälle Fablessa yhden tähden. 

Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta

Kirjamuusaani Elviiraa kiinnosti, tykkäänkö ACOTARista. Eihän siinä auttanut muu kuin pistää kirjaa varaukseen. Ja onhan tätä sarjaa hehkutettukin ihan valtavasti. Sarah J. Maas on suorastaan ilmiö. 

Onneksi en ollut lukenut kirjasta juuri mitään yksityiskohtaisempaa, enkä siis tiennyt, että ensimmäisen osan eli A Court of Thorns and Rosesin (2015, suom. Okaruusujen valtakunta 2019) kohdalla kyseessä on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta. En pidä satujen uudelleenkerronnoista. En ole silti minäkään täysin säästynyt sarjan spoilereilta, mutta kuitenkin suhteellisen hyvin. Juonesta minulla ei nimittäin ole hajuakaan. Joistakin sarjan pareista vain. 

⁣
Olen lähes haluton sukeltamaan tämän analysointiin. ACOTAR ei ole täydellinen. Mutta nautin siitä kovasti ja en tavallaan haluaisi repiä sitä palasiksi. Mutta tässä sitä mennään. 

Eli siis. Kirjan alkukohtaus on suorastaan maaginen ja lupailee paljoja. Onko Feyren metsässä kohtaama susi oikea susi vai faerie? Feyren elämä muutuu täysin, kun hän joutuu vastuuseen kaadostaan ja hänet pyyhkäistään Prythianiin, faerieiden valtakuntaan. Hänet sinne noutaneella pedolla on nimikin. Tamlin. Ja hän sattuu olemaan oikeasti todella komea mies – siis faerie. Ja tässä kohtaa arvaatte varmaan jo aika paljon nyt kun olen tuon uudelleenkerronta-aspektin tässä maininnut. Itse olin autuaan tietämätön, ja hyvä niin. Kaunotar ja hirviö käväisee kyllä mielessäni viimeistään siinä kohtaa, kun Tamlin vie Feyren valtavaan galleriaansa vähän niin kuin hirviö Bellen kirjastoonsa. Feyre nimittäin ei ahmi kirjoja vaan taidetta, maalaahan hän itsekin. 

Suomennoksessa faerie on käännetty haltiaksi, ei keijuksi. Itse miellän... no en nyt tiedä mitä oikeastaan miellän. Keijumaata tämä Prythian muistuttaa mielestäni, mutta ei se haltiakaan ole huono käännös.  Onneksi luen englanniksi, eikä minun oikeasti tarvitse pysähtyä tätä syvällisesti pohtimaan tai törmätä suomennettuun sanaan joka sivulla. Näitä on muuten Gummerus jaksanut varsin maltillisesti suomentaa. Laadusta en itse tiedä, mutta oletan olevan hyvä, kun sen verran väliä kirjoilla. Ei ole yritetty kaikkia rykäistä huippunopeasti. 

"You look . . . better than before."

Was that a compliment? I could have sworn Lucien gave Tamlin an encouraging nod.

"And you hair is . . . clean."

Lucienin ja Tamlinin vaivaannuttavat yritykset olla kohteliaita Feyrelle ovat huvittavia. Feyre on tyhmä. Enemmän kuin kerran tai kaksi irvistelen, koska en kestä hänen päätöksiään. Miksi, miksi, miksi? Joku saisi kertoa minulle, että hän viisastuu tästä, sillä hänen valinnoissaan ei oikein ole järkeä tässä osassa. Hänen on tarkoitus olla se vastuullinen sisar, joka on huolehtinut perheestään, mutta hänpä astuukin laulellen vaaraan. Useita. Kertoja.

Ajatusviivojen hyväksikäyttö on ACOTARissa ennennäkemättömällä tasolla. Viisi (5) yhdellä sivulla? Oikeasti? Ja sitten vaan repeat? Käy myös tylsäksi miten monta kertaa Feyre sanoo, ettei voisi koskaan maalata sitä tai tätä. Ymmärrän hänen olevan tAiTeilLiJA, mutta eikö todella ole mitään muuta keinoa korostaa sitä?⁣ Tai jos sillä yritetään kuvata jonkin asian ihmeellisyyttä ja ylimaallisuutta, niin eikö siihenkin olisi muita keinoja?

Tamlin 🥺❤️⁣
Rhysand 👀💀🤨⁣

Ai. Pitikö tästä sanoa jotakin hyvää? Ei hätää, tykkäsin tästä todella ja jatkan sarjaa hetipikimmiten. Jousiampujat ovat ihania. Mutta ketut ensin! (Olen parhaillaan lukemassa The Fox Wifea, ja se olisi saatava loppuun ennen tänne Maasversumiin paluuta. Voi olla, etten hetkeen sieltä pääsekään.)

Adalyn Grace: Belladonna

No nyt on romanssi. Belladonna (2022) on kirja, jonka olisin halunnut kirjoittaa. Se on goottilainen romanssi, taianomainen, tumma ja kuuma – murhamysteerillä höystettynä. Siinä on myös Kuolema hahmona. Eikä paljoa sen paremmaksi voikaan mennä. Goottilaisella romanssilla on ihan erityinen paikka sydämessäni, ja Belladonna vetoaa siihen täydellisesti.

Signa menettää vanhempansa traagisesti juhlissa, joissa lähes kaikki kuolevat. Perijätär viettää lapsuutensa toinen toistaan huonomman huoltajan hoivissa. Heitä kiinnostavat Signan rahat, eivät Signa itse. Kuolema kulkee Signan kannoillaan nittäen huoltajan toisensa jälkeen. Eikä mikään tee Signaa vihaisemmaksi. Hän haluaisi elää tavallista elämää, ei saada niskoilleen kirotun tytön leimaa. Miten Kuolema kehtaakin?

Her eyes fell to the corpse in front of her, and Signa buried her face in her translucent hands as tears burned hot. “You’ve damned me. Now no one will ever want to marry me!”

“Marrying?” Death stared at her incredulously. “That’s what you’re crying about?”

Kun Signa päätyy 19-vuotiaana taas uuteen kotiin, Thorn Groveen, tarina lähtee kunnolla käyntiin. Kartano on upean tunnelmallinen, ja sen väki eriskummallista. Kuvailu ja käytetty goottilainen kuvasto ovat totisesti kohdillaan. Ajallisesti ollaan jossakin 1800-luvun puolivälin tienoilla, mikä tietysti antaa tälle silmissäni vain lisäpisteitä.

Signa extended a hand, and when her cousin accepted it after a beat of hesitation, she squeezed with her effort at cordial pressure. Percy’s lips pressed into a thin line as he drew his hand back, tucking it behind him. Perhaps that was too much pressure, then. Or maybe not cordial enough? Or was this a situation that warranted a curtsy and no handshake at all? A Lady’s Guide to Beauty and Etiquette really ought to have been more specific.

Etikettiviittaukset⁣⁣ ilahduttavat minua. Ne antava Signan hahmolla mahtavan lisäkerroksen, suuntaviivan, jota hän pyrkii seuraamaan ja johon hän välillä kompuroi. Samalla tullaan peilatuksi yhteiskunnan odotuksia ja normeja. Paine olla sitä mitä muut pitävät hvväksyttävänä ja kunnollisena voi olla murskaavaa. Miten olla oma itsensä maailmassa, joka vähät välittää aitoudesta ja jossa teeskentely kukkii? Etenkin jos olet joku, joka näkee kuolleita ja puhuu Kuoleman kanssa. 

Signa knew too well what that draft meant and choked mid-bite. She tried to be discreet as she turned her head around to see Death was there beside her, sitting in a chair of shadows next to Diana. He folded one shadowy leg over the other, and in his hand, more shadows had formed an imaginary cup of tea, which he raised to her in greeting. Apologies, I forgot to bring my dress and gloves.

Oman paikkansa etsimisellä on tietysti vahvat YA-siteet, ja YA:tahan tämäkin teos on. Asiaa käsitellään silti monipuolisesti ja isona osana sitä Signan kytköksiä yliluonnolliseen. Tulevaisuuden aaveena puolestaan on Signan tuleva perintö ja Foxgloven kartano, jonka hän on 20-vuotiaana saava itselleen. Perijättären asema asettaa Signalle paineita, mutta Thorn Grovessa hän on ensimmäistä kertaa kodissa, jossa häntä opetetaan seurapiirin tavoille.

Jdjggjfgh teoksen naamiaiskohtaus. Pelkästään jo sille antaisin viisi tähteä.⁣⁣ Tanssiaiset ja etenkin naamiaiset ovat heikkouteni. En kuitenkaan halua spoilata siitä mitään, joten ei siitä sen enempää.

Nyt hieman spoileria liittyen tähän romanssiin.

Romanssi Belladonnassa toimii. Taisin sanoa lukiessani tätä, että jos Kuolema ei ole nyt se rakkauden kohde tässä, niin lopetan fantasian lukemisen. Niin mukana olen ollut. Mutta. Romanssi olisi voinut edetä hivenen hitaamminkin. Kun se sitten lopulta alkaa kehittyä, niin eteenpäin mennään ja lujaa. Joillekin lukijoille romanssi ei välttämättä toimi, mutta minuun se vetoaa. 

⁣⁣Suosikkihahmoni on tietysti juuri Kuolema. Hänet on kuvattu upeasti, kielikuvia ja vuodenaikoja (syksy, talvi) hyödyntäen. Ja hänen puheensa! Hänessä on vetovoimaa, ja täyttyyhän tässä ihanasti yksi suosikkitroopeistanikin.

Rakastan Belladonnaa, sen tummia sävyjä ja tunnelmaa. Sen jännitettä ja tyypillisiä gotiikan konventioita. Alkupuolella mieleeni nousee Mexican Gothic, jossa nuori nainen saapuu tapaamaan serkkuaan vanhaan kartanoon, jossa tämä on sairaana. Eikä kaikki vaikuta olevan ihan kunnossa. 

Kyse on sarjan aloitusosasta, mutta Belladonnaa lukiessa ei tule sellaista oloa, että tälle on pakko saada jatkoa. Se on viehättävä ja toimiva omillaan, vaikka asioita jääkin auki. Kolmas osa, Wisteria, on kuitenkin tulossa elokuussa. Ja loppuuhan tämä toki cliffhangeriin lupaillen tulevia ongelmia. Maailmanrakennusta fantasiaelementtien osalta voisi olla enemmänkin, ja ehkä niitä vielä onkin tulossa.