Madeline Miller: Akhilleen laulu

Kuvittele, että sinulle on hoettu koko elämäsi ajan, että olet paras, että olet mahtavin, ettei ole ketään vertaistasi. Kuvittele, että olet kreikkalainen prinssi, että äitisi on jumalatar, joka toivoo ainoastaan mainetta sinulle. Kuvittele, että maine on se, mitä kaikki odottavat sinulta. Sinua odottaa mahtava kohtalo.

Ei ole ihme, että Akhilleella on ongelmia priorisoinnissaan, että hänen egonsa on valtava ja haavoittuvainen. Kun maine ja kunnia on kaikki mitä on, miten muutoinkaan voisi olla? Akhilleus ei voi jäädä unohduksiin tai päästää kykyjään valumaan hukkaan.

Madeline Miller kertoo Akhilleen tarinan hänen kumppaninsa ja rakastajansa Patrokleen näkökulmasta. Kyseessä on yksi tunnetuimpia antiikin Kreikan sankareita, ja käsittelen tässä tekstissä Akhilleen tarinaa mahdollisesti hieman spoilaavasti. Patrokles on maanpakoon ajettu prinssi, jota Akhilleen äiti Thetis halveksii, mutta joka tuo Akhilleen parhaat puolet esiin. Mitättömältä vaikuttava Patrokles pääsee itse loistamaan vasta Troijan sodassa, jossa hänen lääkintätaitonsa ja hyvä sydämensä ovat hänelle kunniaksi. 

Akhilleen laulu (The Song of Achilles 2011, suom. 2013) on koskettava romaani, joka kuvaa Akhilleen valossa, joka saa hänet loistamaan. Hän on kultainen poika, todellinen sankari. Akhilleus on rehellinen, naivi ja pyrkii toimimaan oikein. Ainakin siihen asti, kunnes hänen maineensa on vaakalaudalla. Silloin Akhilleesta kuoriutuu kiukutteleva poika, diiva, joka vaatii osakseen kunnioitusta toimintansa seurauksista välittämättä.

Olen kuullut sanonnan, että käyttämätön lahja muuttuu kiroukseksi. Akhilleen kohdalla hänen jumalainen lahjansa sukupolvensa parhaimpana soturina tuntuu olevan kirous joka tapauksessa. "He eivät koskaan salli ihmisen olla kuuluisa ja onnellinen", Akhilleus sanoo Patrokleelle heidän ollessaan vielä nuoria ja vannoo aikovansa olla ensimmäinen. Mutta Akhilleus on oikeassa. Ennustuksen mukaan jumaluus Akhilleessa lakastuu käyttämättömänä, ellei hän lähde Troijaan. Ennustuksella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Maine ei tule Akhilleelle ilmaiseksi. Juuri pelko maineen menettämisestä, kuolemisesta tuntemattomana ja vähäpätöisenä saa Akhilleen liikkeelle. Sama motiivi pitää hänet liikkeessä, kun sotaa on jo takana vuosia.

Ahilleen suurin pelko on, ettei häntä muistettaisi. 

”Maineeni on koko elämäni”, hän sanoo. Hänen hengityksensä kuulostaa ohuelta. ”Se on kaikki mitä minulla on. En elä enää kauan. Voin toivoa vain pysyvää muistoa.” Hän nielaisee, vaivalloisesti. ”Tiedät tämän. Antaisitko Agamemnonin tuhota sen? Auttaisitko häntä riistämään sen minulta?”

”En”, minä vastaan. ”Mutta haluan, että muisto on miehen arvoinen. […]”

Patrokles on monella tapaa Akhilleen kaikukoppa. Hänen tehtävänsä on tukea Akhilleusta, saada tämä näyttämään hyvältä ja taata tämän onnistuminen. Heidän välisensä dynamiikkansa toimii, sillä Patrokles ei pyri kilpailemaan Akhilleen kanssa tai kärsi kateutta tämän upeudesta. Akhilleus saa loistaa rauhassa. Silloinkin, kun Patrokleen rakastettu sanoo maineensa olevan koko hänen elämänsä, Patrokles ei suinkaan suutu siitä, ettei hänelle ole Akhilleen puheissa sijaa. Hän ajattelee sitä, millaisen muiston haluaa Akhilleesta jäävän. 

Koko kirjan aikana Akhilleus ei kertaakaan sano Patrokleelle rakastavansa tätä. Heidän välisensä syvä yhteys ja heidän rakkautensa on silti luettavissa teoksen riveiltä. Akhilleus suhtautuu Patrokleeseen aivan toisin kuin kehenkään muuhun ja nostaa tämän erityisasemaan. Vaikka Akhilleus on monella tapaa maineensa sokaisema ja tuskin näkee ihmisiä ympärillään, aivan sokea hän ei Patrokleelle sentään ole. 

Patrokleen pyynnöstä Akhilleen sotasaaliiksi ottama Briseis on hahmona ihana, ja pidän hänestä kovasti. Briseis tuo kuitenkin Akhilleen ja Patrokleen väliin säröä ja toisaalta peilaa heidän suhdettaan. Pidellessään Briseitä käsivarsillaan Patrokles voi melkein kuvitella, millainen hänen elämänsä olisi voinut olla ilman Akhilleusta. 

Akhilleen tarina on minulle hyvin tuttu. Kun muille lapsille luettiin lasten kirjoja, minulle luettiin Homeroksen Odysseiaa. Myöhemmältä ajalta muistan Troijan laulun, josta erityisesti Ifigeneian uhraus on jäänyt traagisuudessaan mieleeni. Akhilleen laulussa Ifigeneian kohtalo ei mene tunteisiini samalla tavalla. Fokus on muualla. Se on Akhilleessa, mutta se on myös Patrokleessa. Ja silti. Kaikesta tuttuudestaan huolimatta Akhilleen laulu saa minut itkemään.