Émile Zola: Kertomuksia

Émile Zola on uusin kirjallisuustuttavuuteni. Aikansa tunnetuin kirjailija ja kuuluisin naturalisti; Zolan nimi on tuttu kirjallisuushistorian luennoilta, joilla ei koskaan ehtinyt edes makustelemaan kaikkea. Kiinnostukseni Ranskan toiseen kerisarikuntaan (1852–1870) on saanut minut tarttumaan aikalaiskirjallisuuteen. Voiko tuntea toista keisarikuntaa tuntematta Zolaa? Tutustuessani Pariisin uudelleenrakennusta käsitteleviin artikkeleihin tulee Zolan nimi väistämättä esiin niissäkin. Aikalaiset, kuten Zolakaan, eivät olleet järin innostuneita Pariisin mylläämisestä ja kääntämisestä ylösalaisin. Zolan teos La Curée on keskittynyt aivan erityisesti Pariisin myllerrykseen ja uusrikkaiden elämän kuvaamiseen tuossa raunioiden ja uusien bulevardien ja puistojen kaupungissa. Koska tätä helmeä ei ole suomennettu ja luen e-kirjaa huomattavasti hitaammin, alkaa Zola-taipaneeni niin sanotusti lähempää kotoa.

Aloitan siispä Zolan parissa Eero Erkon vuonna 1888 suomentamalla novellikokoelmalla Kertomuksia. Kokoelma sisältää kolme novellia, joiden kieli todella onkin vanhahtavaa. Lukiessani en voi olla miettimättä miten tämä kaikki on ilmaistu ranskaksi. Onkohan siinäkin ollut yhtä vanha sävy nykyranskaan verrattuna?

Naturalismi on kaunistelematon ranskalainen kirjallisuuden suuntaus ja realismin radikaalimpi alalalaji, johon kuuluu totuuden kuvaaminen kliinisen objektiivisesti ja totuudenmukaisesti, lähes tieteen tapaan. Olen jostain syystä aina ajatellut, ettei naturalismi ole minun makuuni. Ajatus naturalismista on tuntunut lähinnä vastenmieliseltä ja on herättänyt minussa ei kiitos -reaktion. Olen yllättynyt, miten hyvin viihdyn Zolan novellien parissa. Kahlatessani ajan kirjallisuutta läpi tarkoituksenani on keskittyä lähinnä kulttuurispoliittiseen ilmapiirin kartoittamiseen ja yläluokan kuvauksiin, mutta Zola onnistuu pitämään minut otteessaan siitä huolimatta, että esittää kokoelman novelleissa naturalismille tyypillisen kaunistelemattomia kuvauksia työväenluokasta, nälästä, kuolemasta ja sodasta.

Zolan kerronnalliset ratkaisut viehättävät. Kaksikymmentäosaisesta Les Rougon-Macquart -sarjastaan tunnettu Zola osoittaa kykynsä myös oivallisena novellistina, joka kykenee kiteyttämään asiansa. Seuraavien vuosilukujen esiinkaivaminen on vaatinut hienoista salapoliisityötä, mutta allekirjoittaneelta sujuu onneksi ranska sen verran hyvin, että lähteiden lukeminen myös alkuperäiskielellä onnistuu. 

"Taistelu myllyn luona" (L'attaque du Moulin,1880)

Tragedia, joka alkaa rakkaustarinana ja joka kuvaa yhden taistelun ranskalaisten ja preussilaisten välillä, kun ranskalaissotilaiden joukko saapuu Rocreusen idylliseen kylään vain päivää ennen nuoren parin vihkimistä. Luonnollisestikaan preussilaiset eivät ole kaukana jäljessä. Novelli antaa karun kuvan preussilaisten etenemisestä Ranskan maalla. Keskiössä on silti ihmisten tunteet.

Novelli on ilmestynyt vuonna 1880 vuonna 1870 alkanutta sotaa käsittelevässä kuusinovellisessa kokoelmassa Les Soirées de Médan yhdessä mm. Guy de Maupassantin teemaan kuuluvan novellin kanssa.

"Työnlakkautus" (Le chômage, 1874)

Ajattelen jo hyppääväni tämän yli, sillä novelli ei koske niitä aiheita, joista oppia ammentaakseni Zolaa luen. Mutta Zolapa onnistuu saamaan minut kääntämään sivua, vaikka novelli käsittelee yksinomaan työväenluokkaa ja sen kurjuutta. Novelli seuraa seuraussuhteita ja tarjoaa neljän eri fokalisoijan näkökulman työnlakkaukseen: tehtaan omistajan, työläismiehen, tämän vaimon ja viimeisimpänä heidän 7-vuotiaan tyttärensä. Epätoivo, Pariisin vihmainen sade, nälkä ja häpeä ovat käsinkosketeltevissa. Upeinta on novellin viimeinen lause, johon Zola on kiteyttänyt kritiikkinsä: ”Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?”

"Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä" (Les Quatre Journees de Jean Gourdon, 1874)

Luontokuvauksia, rakkautta, kuolemaa, ja jälleen kerran sotaa. Nimensä mukaisesti novelli kuvaa neljä päivää Jean Gourdonin elämästä, mutta ei suinkaan neljää peräkkäistä päivää, vaan yhden kustakin elämänvaiheesta. Näistä ensimmäinen sijoittuu kevääseen, jona Jeanin setä kertoo läksyttää häntä olemaan antamatta rakkauden viedä mennessään, sillä nyt ei ole vielä sen aika, vaan aika tehdä työtä tulevaa varten. Loput kolme päivää sijoittuvat kesään, syksyyn ja talveen kuvaten Jeanin elämän edistymistä ja sedän esittämän luontometaforan todenmukaisuutta.